TIEDENAISET:  AAKKOSITTAIN  |   TIETEENALOITTAIN  |   AIKAKAUSITTAIN  |   ENSIMMÄISET  |   NÄKYMÄTTÖMÄT
VIRSTANPYLVÄÄT  |   TIETOA  |   NAISTUTKIMUS  |   ETUSIVULLE
Science is sometimes defined as a way of seeing things. Women still far too often constitute a "blind spot" in the vision of the scientific community.

Veronica Stolte-Heiskanen in Women in Science - Token Women or Gender Equality (1991).

TIEDENAISET SUOMALAISEN TIEDEPOLITIIKAN KOHTEENA

Yliopistotieto 1/99 (julkaisija Opetusministeriö)


Tiedettä voidaan luonnehtia tavaksi hahmottaa maailmaa, mutta naiset ovat pitkään olleet sokea pilkku tieteen näkökentässä. Näin kiteytti edesmennyt professori Veronica Stolte-Heiskanen, suomalaisen tieteentutkimuksen kansainvälisesti nimekkäin tutkija teoksessa Women in Science - Token Women or Gender Equality (1991). Naisten aliedustus tieteen ammateissa ja miesten yliedustus tiedehierarkioiden ylemmillä portailla on yleismaailmallinen ilmiö. Naisten tutkijanuran ongelmia on tutkittu eri puolilla maailmaa jo parinkymmenen vuoden ajan, mutta vasta 90-luvulla tiedenaisten asema on noussut näkyväksi tiedepoliittiseksi ja yhteiskunnalliseksi kysymykseksi niin kansainvälisellä tasolla kuin kansallisestikin. Suomi seuraa tätä kansainvälistä virtausta: Suomen Akatemia julkisti vuonna 1997 raportin naisten tutkijanuran edistämisestä ja parhaillaan laaditaan Suomen Akatemian tutkijoita koskevaa tasa-arvo-ohjelmaa. Aihe on kuitenkin ollut esillä suomalaisessa tiedepoliittisessa keskustelussa jo 60-luvun puolivälissä.

Ei pelkkä naiskysymys

Suomen Kulttuurirahasto asetti vuonna 1964 naistoimikunnan virittämään keskustelua "suomalaisen naisen toiminnasta kulttuurin eri aloilta". Toimikunnan tiedejaosto teetti selvityksen Suomalainen nainen ja tieteellinen työ (Aino Tuohinto 1965), jossa käytiin läpi tiedenaisten aseman historiallista kehitystä, selvitettiin naisten lukumääriä miehiin verrattuna sekä naisten tieteellisen työskentelyn alueita. Selvityksessä todettiin, että "syitä ja seurauksia, naisten erityisiä vaikeuksia tai heidän panoksensa laatua on tuskin edes kosketeltu saati pyritty vielä selvittämään". Raportissa ei suositeltu toimenpiteitä, vaan pyrittiin vaatimattomasti herättämään keskustelua aiheesta.

60-luvun puolivälissä oli vielä mahdollista luetella nimeltä kaikki Suomessa professoreiksi nimitetyt naiset alkaen ensimmäisestä naisprofessoristamme, historiantutkija Alma Söderhjelmistä, joka nimitettiin Åbo Akademin yleisen historian ylimääräiseen professorin virkaan vuonna 1927. Naisprofessoreita oli vuoteen 1964 mennessä nimitetty kaikkiaan kuusitoista, ja nimityksistä seitsemän oli tehty 1960-luvulla. Naisten osuus professorikunnasta, apulaisprofessorit mukaanluettuina, oli 2,5 % selvitysvuonna 1964. Joukossa oli muun muassa vuonna 1961 professuurin saanut Inkeri Anttila, joka oli myös pohjoismainen ensimmäinen oikeustieteen nais- professori. Yliopisto-opiskelijoista naisten osuus oli kohonnut yli puoleen jo 60-luvun puolivälissä ja väitelleistä oli naisia 8,9 % (lukuvuosien 1960-64 liukuva keskiarvo). Monilla aloilla oli tuolloin koko maassa väitellyt vasta yksi nainen. Tällaisia aloja olivat esimerkiksi filosofia, arkeologia, tähtitiede, fysiikka, matematiikka, teologia, rikosoikeus ja tilastotiede. Ahkerimmin naistohtoreita oli väitellyt humanistisissa aineissa ja lääketieteessä.

Aikaansa edellä oli raportin näkemys, jonka mukaan "ei ole toivottavaa, että naisen asemaa tai osuutta tieteessä tarkastellaan suppeana ´naiskysymyksenä´. Tavoitteena on saada suomalainen nainen, joka kansainvälisesti mitaten saa harvinaisen suuressa määrin nauttia korkeakouluopetusta, antamaan oma kasvava panoksensa Suomen tieteeseen". Vastaavia käsityksiä esitetään nykyisin uusimmissa kansainvälisissä ja kansallisissa tiedepoliittisissa toimenpideohjelmissa. Sukupuolten tasa-arvo-ongelmia tiedeyhteisössä ei katsota enää pelkästään naisten ongelmina ja tasa-arvokysymyksinä. Naisten lahjakkuuden vajaakäyttö on alettu hahmottaa myös kansantaloudellisena, tiedepoliittisena ja yhteiskunnallisena ongelmana. Kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa tutkimukseen ja yliopisto-opetukseen halutaan rekrytoida parhaat kyvyt sukupuolesta riippumatta. Naisten laajemman osallistumisen tieteelliseen työhön katsotaan myös monipuolistavan tutkimusaiheita ja kysymyksenasetteluja. Tieteen tasa-arvoistumisen katsotaan parantavan tutkimuksen laatua eli "equality equals quality".


Eriarvoisuus tiedeyhteisössä tiedenaisten ongelmana

60-luvun jälkeen tiedenaisten asema oli Suomessa näkyvästi esillä tiedepolitiikassa vasta 80-luvun alussa. Tutkijanaisten uran ongelmia ja esteitä selvittänyt opetusministeriön työryhmä jätti perusteellisen mietintönsä vuonna 1982 (komiteamietintö 1982:33). Opetusministerinä oli tuolloin Kaarina Suonio, jota tasa-arvokysymykset aidosti kiinnostivat. Työryhmää johti naisten asemaan monipuolisesti perehtynyt professori Elina Haavio-Mannila, ja jäseniksi oli kutsuttu monia tunnettuja naisten työn ja tieteen tutkijoita kuten Veronica Stolte-Heiskanen, Raija Julkunen ja Sirkka Sinkkonen.

1980-luvun alussa naisväittelijöiden osuus oli noussut 16 %:iin (40 % vuonna 1997) ja professoreista naisia oli 7 % (13,7 % vuonna 1997). Mietinnön keskeinen johtopäätös oli, että naisten tutkijanuralla suurimpia esteitä ei näyttänyt olevan "heidän kaksoisroolinsa, vaan heikompi asemansa ja eriarvoisuutensa tiedeyhteisössä". Perheen todettiin voivan hidastaa naisten tutkijanuraa, mutta sillä todettiin tehtyjen empiiristen selvitysten mukaan olevan myös myönteistä vaikutusta sekä miesten että naisten tieteelliseen tuottavuuteen. Johtopäätöksenä oli, että "jos naiset haluavat suuntautua tutkijanuralle, heidän ei sen vuoksi tarvitse tehdä valintaa perheen ja uran välillä".

Mietintö toi suomalaiseen keskusteluun piilosyrjinnän käsitteen: "yliopistomaailmassa on kuitenkin käytäntöjä sekä tieteellisen että sosiaalisen käyttäytymisen muotoja, jotka ovat naisille epäedullisia ja siksi toimivat naisia syrjivästi". Piilosyrjinnän muodoiksi hahmoteltiin naisten eristyneisyys epävirallisessa tieteellisessä kommunikaatiossa, naisten näkymättömyys mieskollegoilleen, naisten työn tai kykyjen vähättely, heidän tutkimusaiheidensa aliarvostus sekä sukupuolenmukainen eriytyminen tutkimustehtävissä. Naisten eriarvoisuus tieteessä nähtiin osana yleisempää ja syvälle juurtunutta yhteiskunnallista naisten ja miesten välistä työnjakoa, nykytutkimuksen kielellä sukupuolisopimusta tai sukupuolijärjestelmää. Työryhmä teki monipuolisia toimenpide-esityksiä, joista monet ovat toteutuneet, osa on edelleen ajankohtaisia. Naisten osuutta ehdotettiin lisättäväksi tieteen päätöksentekotehtävissä ja tieteellisten toimikuntien tutkijanpaikkoja jaettaessa. Jatko-opintojen ohjausta tuli kehittää ja lastenhoitokustannukset olisi otettava huomioon ulkomaan apurahojen suuruuden määrittelyssä. Ikäkriteeriä ei tulisi soveltaa naisten kohdalla määrättäessä henkilöitä tutkijan toimiin ja apurahoja jaettaessa. "Naisten korkeampi ikä miehiin verrattuna ei saisi olla naisia diskriminoiva tekijä", raportissa todettiin. Ikäkriteerit ja ikäsyrjintä ovat edelleen ajankohtainen keskustelunaihe tutkijapiireissä.

Myöhemmin toteutunut on työryhmän ehdotus, jonka mukaan yliopistojen assistenteille ja Akatemian tutkijoille myönnettäisiin äitiys- ja vanhempainloman pituinen pidennys määräaikaisiin assistentin toimiin ja tutkijan kausiin. Lastenhoidon osalta ehdotettiin päivähoitopaikkojen lisäämistä, hoitomuotojen monipuolistamista sekä eri lastenhoitomuotojen kustannusten verovähennyskelpoisuuden selvittämistä.

Hyvin on toteutunut myös esitys, jossa suositeltiin naisten asemaan ja tasa-arvoon liittyvän opetuksen sisällyttämistä yliopisto-opintoihin sekä naisen asemaa käsittelevän tutkimuksen rahoittamista. Naistutkimusta opetetaan nyt kaikissa maamme tiedeyliopistoissa ja alan tutkimus on vireää ja runsasta. Radikaalein ehdotus koski aliedustetun sukupuolen lievää suosimista opiskelijavalinnoissa ja jatko-opiskelupaikoissa samoin kuin tutkijan, tutkimusassistentin ja assistentin toimista päätettäessä erityisesti niillä aloilla, joilla naisia on erittäin vähän. Aliedustettua sukupuolta tulisi suosia silloin kun nais- ja miespuoliset hakijat ovat tasavertaisia. Ehdotus ei tuolloin juuri saanut kannatusta yliopistomaailmassa edes tiedenaisilta. Kiintiöiminen ja suosiminen oli Suomen oloissa kovin uusi ja vieras asia. Syrjinnän kieltävää tasa-arvolakiakin jouduttiin vielä odottamaan viisi vuotta. Vuonna 1986 asetettu seurantatyöryhmä joutui toteamaan, että naisten asema tutkijoina ei juuri ollut kohentunut. Naisten osuus tutkintoja suorittaneista oli tosin kasvanut jatkuvasti, mutta lupaavalta vaikuttanut kehitys näytti 80-luvun alussa pysähtyneen. Piilosyrjintä mainittiin edelleen yhtenä keskeisenä naisten heikomman aseman ylläpitäjänä. Ryhmä selvitti myös yliopistojen ulkopuolella toimivien tiedenaisten asemaa ja totesi ongelmat paljolti samankaltaisiksi kuin yliopistoissa.


Naisten tutkijanura 90-luvulla

Liki kymmenen vuoden tauon jälkeen, vuonna 1997, tiedenaisten tilanne oli uuden selvityksen kohteena. Professori Leena Palotien johtama työryhmä oli Suomen Akatemian eikä opetusministeriön asettama. Ensimmäistä kertaa työskentelyssä oli mukana myös miehiä. Työryhmän raportissa keskitytään pitkälti tiedeyhteisön ylimpiin kerrostumiin, professoreihin, huippuyksiköihin, ja uusiin tutkijakouluihin, tämän hetken kansallisen tiedepolitiikan painotusten mukaisesti. Valinta oli strategisesti ymmärrettävä, mutta sitä voidaan pitää myös ongelmallisena erityisesti suomalaisten tutkijanaisten enemmistön näkökulmasta. Palotien työryhmän raportin ensimmäinen johtopäätös eli naisten vähäisyys tieteen huipulla ja miesvaltaisuuden sitkeys ei liene kenellekään uutinen. Vastaava lasikattoilmiö on dokumentoitu monin tavoin ja monilla eri aloilla niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Suomalaisessa yliopistomaailmassa on perinteisesti ajateltu, että professorikunnan sukupuolijakauman tasoittuminen on vain ajan kysymys, kun naiset ovat kasvattaneet niin johdonmukaisesti osuuttaan ylemmistä tutkinnoista. Näin ei kuitenkaan näytä käyvän.

Työryhmän julkistamaa tärkeää uutta tietoa oli se, että naisten osuus professorikuntaan tulleista näytti pysähtyneen tai jopa kääntyneen laskuun. Vuosina 1992-96 professorikuntaan nimitettyjen naisten suhteellinen osuus oli tipahtanut 17 %:iin edellisen viisivuotiskauden (1987-1991) 20 %:sta. Samaan aikaan naisväittelijöiden osuus oli noussut huimasti. Suuntaukset vaihtelevat tieteenaloittain: naisvaltaisissa humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä naisten osuus uusista professoreista oli pudonnut, yhteiskuntatieteissä peräti 8 %, miesvaltaisissa luonnontieteissä ja tekniikassa ja maa- ja metsätaloustieteissä taas noussut. Rekrytointipohjan naisistuminen tai naisvaltaisuus ei siis välttämättä johda naisten osuuden kasvuun ylemmissä yliopistoviroissa. Yhtenä syynä tähän raportissa nähdään kutsuprofessuurien yleistyminen (vrt. myös Husu 1997), joka näyttää naisille epäedullisemmalta virantäyttötavalta.

Raportin julkistamat tiedot tieteen portinvartijoiden miesvaltaisuudesta olivat myös pysähdyttäviä ja olisivat ansainneet enemmän julkisuutta. Suurimmissa tutkimusrahoitusta jakavissa säätiöissä oli naisjäseniä keskimäärin vain 13 % eli hieman vähemmän kuin naisia on professoreina, ja kuudessatoista säätiössä rahanjaosta päätettiin vain miesten kesken. Suomen Akatemian lausunnonantajissa naisia oli vain 17,5 % - vähemmän kuin naisia on apulaisprofessoreina. Toivoa sopii, että Akatemia korjaa vinoutuman omalta osaltaan. Säätiöt sen sijaan ovat yksityisiä organisaatioita, joten niihin lainsäädännön vaatimus ei ulotu. Säätiöiden päätöksentekijöiden sukupuolivinoutumaan voi yrittää vaikuttaa korkeintaan julkisella keskustelulla ja kyseenalaistavalla paheksunnalla. Valtion tieteellisten toimikuntien kokoonpanoon taas vaikuttaa tasa-arvolain kiintiösäädös, joten niissä pitää olla ja onkin tasapuolisesti miehiä ja naisia niin jäseninä kuin puheenjohtajinakin - lukuunottamatta teknisluonnontieteellistä toimikuntaa, jossa naisjäseniä on vain kolmannes.


Minne naistohtorit katoavat?

Tiedenaisten aseman tutkijaa hätkähdytti eniten raportin tärkein johtopäätös, joka kuului: väitökseen asti asiat ovat kunnossa, sitten naiset putoavat urallaan, kuten raportissa luonnehditaan, mustaan aukkoon. Lehdistötiedotteen mukaan "työryhmän tekemien selvitysten mukaan nais- ja miestutkijat etenevät urallaan tasa-arvoisesti samoin edellytyksin vain väitöskirjavaiheeseen asti". Raportissa viitataan ensin naisten osuuden merkittävään kasvuun sekä tutkijankoulutuksessa että jatkotutkinnon suorittaneissa, sekä siihen, että tutkijakouluissa opiskelevista on naisia 46 %. Sen jälkeen päätellään, että "tutkijakoulujen myötä sukupuolten tasa-arvo tutkijankoulutuksessa näyttäisi olevan tapahtunut tosiasia" (s.10). Argumentaatio on monella tavalla pulmallinen. Tutkijankoulutuksesta raportti käsittelee vain tutkijankoulutuksen keihäänkärkiä eli vuonna 1995 perustettua tutkijakoulujärjestelmää. Tutkijakouluissa työskenteli vuosina 1995-96 tehdyn selvityksen mukaan vain joka neljäs suomalainen jatko-opiskelija. Heille on tehty kysely, jossa oli kuitenkin mukana vain noin joka neljäs tutkijakoululainen.

Tutkijakouluselvitys koski siis varsin valikoitunutta ja etuoikeutettua joukkoa jatko-opiskelijoista. Sukupuolijakauma tässä joukossa oli kyllä tasainen eli ns. määrällinen tasa-arvo oli saavutettu, mutta mitä selvitys kertoi laadullisemmista tekijöistä? Työskentelyoloissa ja ohjauksessa havaittiin kiinnostavia sukupuolieroja: miesten työhuonejärjestelyt ja tietokonevarustukset olivat paremmat kuin naisten, miehet olivat kokeneet saaneensa parempaa ohjausta kuin naiset, miehillä oli enemmän yhteistyötä muiden tutkijoiden kanssa, naiset ovat hieman useammin jääneet kokonaan vaille ohjausta, eivätkä ohjausta saatuaankaan olleet tyytyväisiä sen määrään. Miehet kokivat kuuluvansa kiinteämmin laitostensa henkilökuntaan kuin naiset. On silmiinpistävää, että kaikki mainitut miesten ja naisten erot kertoivat naisten kokeneen asemansa heikommaksi. Hilkka Taimion kirjoittamassa raportin liitteessä todettiin lopuksi että valtaosalla sekä nais- että miespuolisista tutkijaopiskelijoista asiat tutkijakouluissa olivat hyvin. Toisaalta Taimio toteaa, että "silloin kun asiat olivat huonosti hoidettuja, ne todella olivat. Erityisesti naisten avovastaukset olivat paikoin hätkähdyttävää luettavaa. Silloin kun tutkijakoulut toimivat huonosti, negatiiviset kokemukset näyttivät useammin kasautuvan naisten kohdalle" (s.59). Näitä avovastauksia ei kuitenkaan ole raportissa tai muuallakaan systemaattisesti analysoitu.

Tutkijakoululaiset ovat siis vain neljännes kaikista jatkokoulutettavista, jotka kokonaisuudessaan ovat varsin kirjava ryhmä. Ennen tohtorikoulujen tuloa tehdyn jatko-opintokyselyn ( Laiho 1994) mukaan jatkokoulutettavissa oli seuraavia ryhmiä: eniten yliopistojen tutkijoita ja opettajia (43 %), ja sen lisäksi tutkimuslaitosten tutkijoita, ei-yliopistollisten oppilaitosten opettajia, hallinnon asiantuntijatehtävissä toimivia, mutta myös teollisuuden ja elinkeinoelämän palveluksessa olevia ja työttömiä. Pelkästään tutkijakoululaisille tehdyn kyselyn perusteella ei mitenkään voida tehdä yleistystä jatkokoulutuksessa olevien naisten tilanteesta - tai ainakaan päätellä, että jatkokoulutettavilla naisilla "asiat olisivat kunnossa".

Mistä sitten syntyy tämä mystinen musta aukko, johon naiset raportin mukaan tipahtavat väiteltyään? Mustalla aukolla ei raportissa itse asiassa tarkoiteta sen kummempaa kuin sitä, että naiset väiteltyään eivät etene yhtä hyvin kuin miehet tieteen hierarkioissa ja sitä, että ylemmillä hierarkiatasoilla naisia on vähemmän kuin naisia on ns. rekrytointipotentiaalissa.

Koulutustutkimuksesta on tuttu havainto, että sama koulutus tuottaa miehille ja naisille erilaisia yhteiskunnallisia hyviä - palkkaa, asemia, vaikutusvaltaa. Alle 50-vuotiaat naiset ovat meillä jo paremmin koulutettuja kuin miehet, ja alle 44-vuotiaiden joukossa naiset ovat jo miehiä useammin suorittaneet korkeakoulututkinnon. Tämä koulutuksen tasa-arvoistuminen ei kuitenkaan ole johtanut siihen, että naiset olisivat työelämässä tasa-arvoisia. Tohtorintutkinto parantaa kyllä naisten mahdollisuuksia työelämässä, mutta ei neutraloi naistohtorin sukupuolta ja sen mukanaan tuomia painolasteja akateemisilla työmarkkinoilla.


Tutkijanuran alkuvaihe ongelmallinen

Tutkijanura ei tunnetusti ala tohtorin väitöksestä, vaan sitä ryhdytään pohjustamaan jo aikaisemmin, joskus jo perustutkintovaiheessa, kun lupaavia tutkijanalkuja poimitaan tutkimusryhmiin, professorien suojateiksi sekä ryhdytään kannustamaan ja opastamaan. Tässä sosiaalisessa pelissä naiset huomaavat usein jäävänsä toisiksi - piilosyrjinnän käsitteellä pyritään antamaan hahmoa juuri tällaisille prosesseille. Kun raportissa nähdään jatkokoulutusvaihe naisten kannalta lähes ongelmattomana, ei tietenkään synny mitään tarvetta toimenpidesuosituksille.

Ongelmista nimenomaan tutkijanuran alkuvaiheessa kertovat raportin omat tilastotiedot - mm. naisten osuuden kasvun pysähtyminen assistentuureissa ja yliassistentuureissa tai se, että hyvin naisvaltaisissa humanistisissa tieteissä naisväittelijöiden osuus on vähentynyt. Tämä sivuutetaan kuitenkin raportissa maininnalla. Samaan aikaan kun naisten osuus on kasvanut jatko-opiskelijoiden ja jatkotutkintojen suorittajien keskuudessa, heidän osuutensa assistentuureissa ei yllättäen kasvakaan vastaavasti. Tätä olisi pitänyt selvittää yliopisto- ja tieteenalakohtaisesti - keskiarvot saattavat pitää sisällään ristiriitaisia kehityssuuntia.

Lisätukea käsitykselle, että eriarvoisuus ei yhtäkkiä avaudu esiin mustana aukkona vasta väitöksen jälkeen, antavat myös viimeaikaiset kyselytutkimukset: monet naiset törmäävät sukupuolisyrjintään jo tutkijanuran alkuvaiheessa ja kokevat olevansa eriarvoisessa asemassa - toisin kuin vastaavassa asemassa olevat tutkijamiehet, joista valtaosa ei koe sukupuoltaan uran kannalta ongelmana. Jarkko Voutilaisen kyselytutkimuksessa (1996) selvitettiin edustavilla otoksilla näkemyksiä sukupuolten tasa-arvon toteutumisesta Turun yliopistossa. Lisensiaattien ja tohtorien ryhmässä syrjintäkokemukset olivat erittäin merkittävästi sukupuolesta riippuvia. Naislisensiaateista vain 16 % ei ollut kokenut lainkaan syrjintää, naistohtoreista 29 %, miehillä vastaavat luvut olivat 79 % ja 86 %. Naislisensiaateista vain 27 % katsoi,ettei sukupuoli ole estänyt heidän urakehitystään ja 22 % mielestä sukupuoli on estänyt uraa erittäin paljon tai paljon. Naistohtoreista kolmannes katsoi, että sukupuoli ei ole toiminut esteenä urakehitykselle ja neljännes, että sukupuoli on vaikeuttanut uraa paljon tai erittäin paljon. Miesten näkemykset kertoivat aivan toista: mieslisensiaateista 91 % ja miestohtoreista 87 % oli sitä mieltä, ettei sukupuoli ole ollut esteenä uralla. Turun yliopisto tuskin suuresti poikkeaa maamme muista yliopistoista. Oman tiedenaisia käsittelevän tutkimukseni (ks. tarkempi esittely toisaalla tässä numerossa) alustavien analyysien pohjalta voin todeta, että niin uransa alkuvaiheessa olevat kuin pidemmälle urallaan ehtineet suomalaiset tiedenaiset raportoivat edelleen monenlaisia piilosyrjinnän muotoja, mutta joskus myös avointa syrjintää.

Ei siis nähdäkseni ole perusteltua väittää, että sukupuolten tasa-arvo olisi saavutettu jatkokoulutuksessa. Monista esteistä ja ongelmista huolimatta tilanne on kuitenkin se, että 90-luvulla suomalaisnaiset haluavat väitellä ja ovat kiinnostuneet tutkijanurasta. Naisten koulutusinto on kiistaton. Laihon jatko-opintoselvityksessä (1994) sekä miehet että naiset mainitsivat oman aktiivisuuden tärkeimmäksi tekijäksi opintoihin hakeutumisessa - naiset jopa hieman miehiä enemmän, toiseksi tärkein syy molemmilla oli halu edetä ja pätevöityä. Mitä väitelleille naisille sitten tapahtuu, millaiset ovat heidän urapolkunsa, olisi yksi tärkeä jatkotutkimuksen kohde. Samoin olisi tärkeää selvittää, kuinka voitaisiin tukea tutkijanuransa alussa olevia naisia.


Tasa-arvotyöhön varaa tiederahoituksen kasvaessa?

Palotien työryhmän toimenpidesuositukset jäivät varsin varovaisiksi ja keskittyivät lähinnä Suomen Akatemian toimintaan. Akatemialle esitetään konkreettisina toimina naisten osuuden lisäämistä johto-ja päätöksentekoelimissä, sekä kahden Minna Canth -akatemiaprofessuurin perustamista aiemmin jo päätetyn lisäksi. Yliopistoille esitetään, että "virkaankutsumenettelyissä on otettava tasa-arvon suunnitelmallinen toteuttaminen paremmin huomioon". Raportin esille ottamat apurahatutkijoiden sosiaaliturvan ongelmat todettiin jo viisitoista vuotta sitten. Apurahoilla pitempään tutkimustyönsä rahoittanut tutkija jää äitiys- ja vanhempainlomalla peruspäivärahan varaan. Esitystä tämän ryhmän sosiaaliturvan parantamiseksi ei kuitenkaan juuri konkretisoida. Muuten raportissa esitetään perinteisiä toimenpiteitä kuten seurantaa, huomioon ottamista, kriittistä arviointia, kannustamista, asennekasvatusta ja tavoitteeksi kirjaamista. Tällaisten toimenpide-esitysten suurena vaarana on niiden vähäinen velvoittavuus. Ilahduttavaa on, että Suomen Akatemia on edelleen konkretisoimassa tasa-arvotyötään: Akatemian tutkijoita koskeva tasa-arvosuunnitelma toimenpidesuosituksineen on määrä saada valmiiksi vielä vuoden 1999 aikana. Akatemia on myös vuodesta 1998 lähtien rohkaissut hakuilmoituksissaan erityisesti naisia hakemaan rahoitusta. Ruotsissa, Saksassa ja hiljattain myös Tanskassa tiedenaisten aseman parantaminen on nostettu poliittisesti ministeriötason kysymykseksi. Tieteen tasa-arvokysymyksiä pyritään nykyisin monissa maissa valtavirtaistamaan eli tuomaan ne mukaan läpäisyperiaatteella kaikkeen tiede- ja korkeakoulupoliittiseen päätöksentekoon ja suunnitteluun. Tämä ei kuitenkaan onnistu itsestään, vaan edellyttää tiedehallinnolta syvällistä tasa-arvokysymysten asiantuntemusta, jatkuvaa seurantaa ja herkkyyttä tunnistaa ongelmia. Esimerkiksi Norjassa on toiminut vuodesta 1977 lähtien Norjan tutkimusneuvoston (vastaa Suomen Akatemiaa) yhteydessä tiedepoliittisiin tasa-arvokysymyksiin keskittyvä yksikkö. Vastaava yksikkö on perustettu myös Saksan liittohallituksen opetus- ja tiedeministeriöön. Ruotsin opetusministeriössä taas toimi kuuden vuoden ajan laajapohjainen neuvoa-antava tiedepolitiikan tasa-arvoryhmä JÄST-gruppen, joka laati suositukset sukupuolten tasa-arvon edistämiseksi tiede- ja yliopistomaailmassa. Jos tiedenaisten asemaa ja tieteen tasa-arvoa halutaan tehokkaasti parantaa, olisi tärkeää ottaa koko tutkimusjärjestelmä ja korkeampi koulutus kriittiseen tarkasteluun. Tasa-arvo-ongelmien ratkaisuun tulisi voida tarvittaessa suunnata erilaisia tiedepoliittisia ohjauskeinoja ja taloudellisia resursseja. Kun Suomen panostus tutkimus- ja kehitystoimintaan on noussut maailman mitassa huipputasolle, olisi nyt oivallinen tilaisuus ohjata osa tästä noususta myös tieteen tasa-arvon edistämiseen.

Lähteet:

Husu, Liisa: "Kutsu käy, mutta kenelle? Professorinimitykset ja sukupuoli vuonna 1996". Naistutkimus - Kvinnoforskning 10 (1997): 3, 33-35.
Laiho, Irma: Mestareiden opissa. Tutkijakoulutus Suomessa sotien jälkeen. Koulutussosiologian tutkimuskeskus, raportti n:o 42, 1997.
Naisten tutkijanuran ongelmat ja esteet. Komiteanmietintö 1982:33.
Naisten tutkijanuran ongelmat ja esteet. Seurantatyöryhmän mietintö. OPM:n työryhmämuistioita 1986:34.
Naisten tutkijanuran edistäminen. Suomen Akatemian asettaman työryhmän muistio. Suomen Akatemian julkaisuja 13, 1997.
Veronica Stolte-Heiskanen ym. (toim.): Women in Science - Token Women or Gender Equality. Oxford - New York: Berg Publishers 1991.
Tuohinto, Aino: Suomalainen nainen ja tieteellinen työ. Suomen Kulttuurirahasto: Helsinki 1965. Voutilainen, Jarkko: Naisten akateemiseen uraan vaikuttavista tekijöistä Turun yliopistossa. Turun yliopiston hallintoviraston julkaisuja 1, 1996.


Kirjoittaja:

VTM Liisa Husu, tutkija, Helsingin yliopisto, Sosiaalipsykologian laitos, PL 4, 00014 Helsingin yliopisto email liisa.husu@helsinki.fi

Liisa Husu toimii tutkijana Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa Sukupuoli ja tiedeyhteisö. Hän on Helsingin yliopiston tasa-arvotoimikunnan jäsen ja Suomen Akatemian tasa-arvosuunnitelmatyöryhmän jäsen ja virkavapaana tasa-arvoasiain neuvottelukunnan erikoistutkijan (naistutkimuksen koordinaattori) virasta.