Tiedenaisia - Vetenskapskvinnor

Kasvatusoppi ja sielutiede ovat vanhoja yliopistollisia oppiaineita, joilla on myös paljon historiallisia kosketuskohtia. Nykyisin alat ovat eriytyneet ja kasvatustieteellä voidaan ajatella olevan enemmän yhteyksiä sosiaalitieteisiin ja filosofiaan kuin psykologiaan. Kasvatustieteen perinteinen tehtävä yliopistossa oli tarjota opettajiksi kouluttautuville opettamisessa tarvittavat tiedot ja taidot. Naiset joutuivat kuitenkin pitkään hankkimaan ammattitaitonsa muilla keinoilla.

Kasvatustiede

Suomen ensimmäinen kasvatusopin oppituoli perustettiin Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan 1852. Tuoli siirtyi 1859 historiallis-kielitieteelliseen osastoon, jossa saattoi opiskella kasvatus- ja opetusoppia vuoteen 1974. Tuolloin perustettiin kasvatustieteellinen tiedekunta. Vasta vuonna 1998 samaiseen tuoliin istui ensimmäinen nainen, kasvatustieteen professori Hannele Niemi.

Muilla tuoleilla naisia oli nähty jo aiemmin: ensimmäinen naispuolinen kasvatustieteen professori oli Inkeri Vikainen, joka nimitettiin Turun yliopistoon 1959. Tuolloin puolestaan oli vierähtänyt yli 60 vuotta ensimmäisestä naisen kirjoittamasta kasvatusalaa sivuavasta väitöskirjasta, Maikki Fribergin Bernin yliopistoon 1897 tekemästä opinnäytteestä. Friberg, kuten monet muutkin 1800-luvun naispedagogit, hankki pätevyytensä ulkomailla, koska kotimaassa ylempien opintojen harjoittaminen oli vielä hankalaa.

Helsingin ja Turun lisäksi Jyväskylä on ollut keskeinen paikka kasvatusopin – mutta myös soveltavan psykologian - historiassa. Vuodesta 1863 toimineessa opettajaseminaarissa opiskeli alusta pitäen myös naisia. 1912 Jyväskylässä alettiin järjestää yliopistollisia kesäkursseja pääaineena pedagogiikka. Kurssit olivat alku kasvatusopillisen korkeakoulun perustamiselle. Vuodesta 1944 Jyväskylässä oli mahdollista suorittaa kasvatustieteiden kandidaatin ja tohtorin tutkinto.

Opettajaseminaarien naiset

Vaikka naiset eivät vielä 1800-luvulla opiskelleet suurin joukoin yliopistossa, vaikuttivat naiset kasvatusopin kehitykseen akateemisen maailman ulkopuolella. Kasvatusopillisia kysymyksiä mietittiin nimittäin myös opettajaseminaareissa, joissa suurin osa kasvatusopin opetuksesta tapahtui ennen kuin opettajankoulutus siirtyi yliopistoihin. Seminaareissa toimi naisia, jotka opiskelivat ulkomailla, olivat erinomaisia pedagogeja ja jotka myös kirjoittivat kasvatuskysymyksistä. Heitä ei kuitenkaan määritelty tiedemiehiksi. Tällaisia naisia oli myös lastentarhanopettajaseminaareissa.

Tunnettuja 1800-luvun naispedagogeja olivat muun muassa Sara Wacklin, Elisabeth Blomqvist, Ottilia Stenbäck ja Lucina Hagman. He osallistuivat merkittävästi naisten koulutuksen kehittämiseen. Huomattava pedagogi ja tuottelias kirjoittaja oli myös Lilli Törnudd (1862-1929), joka kävi Taideyhdistyksen piirustuskoulun ja toimi sitten muun muassa piirustuksen opettajana ja kouluhallituksen piirustusopetuksen tarkastajana. Hän julkaisi vuodesta 1903 useita piirustuksen, käsityön ja kirjoituksen opetusta koskevia teoksia käyttäen hyväksi psykologian ja fysiologian tutkimusta, esimerkkeinä Piirustuksenopetuksen ohjeita (1903) ja Kuvaanto-opetuksen metodiikka (1926). Taidemaalari Julia Sucksdorff (1864-1949) puolestaan tarkasteli äideille suunnatussa kasvatusoppaassaan De små barnens själsliv (1917) lapsen henkistä kehitystä fysiologisesta näkökulmasta.

Myös itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä ilmestyi useita naisten laatimia opetusopin kirjoja. Naisvoimistelusta kirjoittivat Elli Björksten, Hilma Jalkanen ja Kaarina Kari, kotitalousopista Helmi Hannula, käsityöopista Alli Kallioniemi, piirustusopista Enni Runeberg ja maantiedosta Aliina Soininen. Aino Voipio puolestaan kirjoitti yleisesti kasvatuksesta ja lapsipsykologiasta, muun muassa nuorisonkasvatusaatteesta, kodin kasvatustyöstä ja lapsen sielunelämän kehitysvaiheista.

Lastentarhanopettajaseminaarit

Naisten asema lastentarhanopettajien koulutuksen historiassa on myös ollut merkittävä. Helsingin suomalaisen tyttökoulun perustajiin kuulunut Ida Godenhjelm (1837-1913) oli ennen tätä vaihetta ollut kiinnostunut alle kouluikäisten lasten kasvatuksesta. Hän oli itseoppinut opettaja, joka työskenteli aluksi Aurora Karamzinin perustamassa lastenkodissa. Karamzinin kehotuksesta Godenhjelm lähti parin vuoden opintomatkalle Saksaan tutustuakseen sikäläiseen Friedrich Fröbelin perustamaan kindergarten eli lastentarha-liikkeeseen. Kotimaahan palattuaan hän perusti lastentarhan ja pientenlasten koulun joissa ensimmäisenä Suomessa noudatettiin Fröbelin pedagogiikkaa. Keskeistä lasten kasvatuksessa oli tämän ajattelun mukaan omatoimisuus ja leikki. Opettajan tehtävä oli rohkaista lasten leikin kautta tapahtuvaaitseilmaisua.

1880-luvun alussa Berliinin Pestalozzi-Fröbel-Hausista valmistui Hanna Rothman (1856-1920), joka niin ikään perusti Helsinkiin yksityisen lastentarhan ja alkeiskoulun. Rothman oli kiinnostunut erityisesti ns. kansanlastentarhoista. Aatesisaren hän löysi muutamia vuosia myöhemmin Betty Alanderista (1859-1940) jonka kanssa perusti 1890 Sörnäisten kansanlastentarhan, johon myöhemmin kuului lastenkoti, koululaisten päiväkoti, kesäsiirtola ja pyhäkoulu. Rothman myös kirjoitti lastentarha-aatteesta eri lehtiin. Erityinen suomalainen piirre alle kouluikäisten pedagogiikassa oli omatoimisuuden periaatteen soveltaminen tarharuokailuun.

Toiminnan laajentuessa alkoi syntyä tarvetta lastentarhanopettajien koulutukseen. 1892 Rothman ja Alander pitivät alan ensimmäisen yksivuotisen kurssin. Tästä kehittyi kaksivuotinen suomen- ja ruotsinkielinen kansanlastentarhanopettajaseminaari. Oppiaineisiin kuuluivat muun muassa uskonto, kasvatusoppi, etiikka, Fröbelin pedagogiikka, lastentarhametodiikka sekä Fröbelin askarteluoppi ja käsityöt. Vuodesta 1908 jolloin kaikki toiminnat keskitettiin omaan taloon, on oppilaitosta kutsuttu Ebeneserkodiksi.

Akateemiset naiset

Kasvatustieteessä väitelleitä naisia oli 70-luvulle asti vähän. Jos mukaan lasketaan historiassa ja psykologiassa kasvatukseen ja koulutukseen liittyvistä teemoista väitelleet, oli naistohtoreita 1919-69 seitsemän, mikä oli alle 10 prosenttia alalla väitelleistä.

Ensimmäisen kasvatusalaa sivuavan väitöskirjan laati Maikki Friberg 1897 Bernissä. Ensimmäinen suomalaisessa yliopistossa väitellyt kasvatusalan naistohtori oli Kaino Oksanen, jonka väitöskirja valmistui 1919. Seuraavaksi väitteli kaksi koulutuksen historian tutkijaa: Sisko Wilkama tarkasteli työssään naissivistyksen periaatteiden kehitystä 1800-luvulla (1938) ja 1940 väitellyt Maija Rajainen 1700-luvun lopun Vanhan Suomen kouluoloja, jotka poikkesivat suuresti Suomessa vallinneista. Työ on kiinnostava juuri sukupuolten koulutuksen näkökulmasta, olihan alueella jo tuolloin Katariina II:n koulupolitiikan ansiosta julkisia ja kaikille avoimia tyttökouluja. Rajainen jatkoi opettajantyönsä ohella historian tutkijan uraa ja kirjoitti muun muassa naishistoriasta. Sirkka Salomaan väitöskirja (1945) oli sekin historiaan suuntautuva: kohteena olivat 1800-luvun yliopisto-opettajien elämänkulut. Psykologian laitoksella väitteli 1953 Annika Takala. Inkeri Vikainen, jonka tutkimus lukeutuu empiiriseen didaktiikkaan, tohtoroitui 1955 ja vuotta myöhemmin väitteli Hillevi Kiviluoto oppikoulumenestysprognoosin kontrollista. 1960-luvulla kasvatustieteeseen laskettavia naisten väitöskirjoja ei valmistunut lainkaan.

Kun kasvatustieteen väitöskirjojen määrä tiedekuntien perustamisen jälkeen 1970-luvulla voimakkaasti lisääntyi, kasvoi myös naisten osuus väittelijöistä yli 25 %:iin. Kasvu on jatkunut vuosituhannen loppua kohti ja nykyään jo yli puolet väittelijöistä on naisia. Naiset opiskelevat kasvatustiedettä, mutta miesprofessorit rekrytoivat edelleen jatko-opiskelijoiksi ja merkittäviin tehtäviin useimmiten miehiä.

1980-luvun lopulla naistutkimus alkoi näkyä vahvasti myös kasvatustieteessä, vaikkakin monet tutkimukset olivat jo aiemmin kohdistuneet naisiin tai tyttöihin. Edellä mainittujen Oksasen ja Wilkaman lisäksi esimerkiksi Rafael Helander oli jo 1960 julkaissut tyttöryhmiä tarkastelevan tutkimuksen. 1990-luvulla on kasvatustieteessä valmistunut useita naistutkimusväitöskirjoja, naistutkimuksen opetusta on monissa yliopistoissa, Kasvatustieteenpäivillä on kokoontunut naistutkimusryhmiä ja ensimmäinen kasvatustieteen naistutkimuksen professori, Kaarina Kailo, nimitettiin Oulun yliopistoon 1999.

Lähteet:

Aho, Jouko, Sieluun piirretty viiva. Psykologisia perinteitä suomenmielisestä sielutieteestä kokeelliseen kasvatusoppiin. Kustannus Pohjoinen: Oulu 1993.

Lahti, Pirkko - Niini, Maija-Liisa - Ikonen, Tuula, Helsingin yliopiston psykologian laitoksen perustaminen ja kehitys vuosina 1932-1972. Historiallinen katsaus. Helsingin yliopiston psykologian laitoksen tutkimuksia 4/1974.

Päivänsalo, Paavo, Suomen kasvatusopillisen tutkimuksen historia. Kasvatustieteellinen kirjasto No 6: Helsinki 1954.

Päivänsalo, Paavo, Kasvatuksen tutkimuksen historia Suomessa vuoteen 1970. Ylioppilastuki ry 1971.

Suomalaisen kasvatustieteen historia. Joel Kivirauma & Risto Rinne (toim.). Turun yliopisto, Kasvatustieteiden laitos, Tutkimuksia A:182,1997.

Suomen psykologisen tutkimuksen kehitys, nykytila ja kehitysnäkymät 1980-luvulla. Suomen psykologisen seuran julkaisuja: Helsinki 1985.

Suomen psykologit 1967. Martti Samooja & Yrjö Venna (toim.). Suomen psykologiliitto ry, 1967.