Tiedenaisia - Vetenskapskvinnor

Kiinnostus eksakteihin luonnontieteisiin ei ole aina ollut niin miehistä, kuin on totuttu ajattelemaan. Ennen 1800- ja 1900- lukujen taitteeseen osunutta luonnontieteiden ja tekniikan nousukautta eri luonnontieteet saattoivat hyvinkin kuulua ylempien luokkien naisten harrastuksiin. Naisten saatua Suomessa erivapauden opiskella Helsingin yliopistossa 1893 jopa puolet uusista naisopiskelijoista kirjoittautui aluksi fysikaalis- matemaattiseen osastoon. Sitä ennen oli Lydia Sesemann julkaissut ensimmäisenä suomalaisena naisena kemian väitöskirjansa Sveitsissä.

Fysikaalisten tieteiden arvostuksen ja aseman vahvistumista seurasi kumminkin naisten uranäkymien synkistyminen. 1900-luvun alussa naisopiskelijat oppivat karttamaan luonnontieteitä, mm. siksi, ettei niillä ollut tarjota naisille juuri muuta kuin opettajanvirkoja. Yliopistovirat olivat miesten hallussa, ja lahjakkaatkin naisopiskelijat joutuivat lopulta hakeutumaan elinkeinoelämän tai koululaitoksen palvelukseen. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa kemiassa väitellyt Signe Malmgren, joka haki 1908 perustettua Helsingin yliopiston toista kemian professuuria, mutta jonka myöhemmästä urakehityksestä ei tiedetä juuri mitään. Vielä 1960-luvulla julkaistussa laajassa fyysikko- ja matemaatikkomatrikkelissa, johon sisällytettiin kaikki tiedossa olevat, alan korkeakoulututkinnon suorittaneet henkilöt, naisten ammattina mainittiin pääsääntöisesti opettaja - vain kourallinen naisia oli pystynyt luomaan itselleen uran muualla.

Tämä ei suinkaan merkinnyt sitä, ettei naisten työpanosta olisi tarvittu tieteen teossa. Pikemminkin luonnontieteiden ongelmana oli saada käyttöönsä riittävästi pätevää, edullista työvoimaa erilaisten vaativien rutiinitehtävien suorittamiseen. Tähtitieteen professori Anders Donner toi Suomeen ulkomailta ajatuksen laskijanaisten käytöstä. Vuosina 1893-1930 joukko mittaus- ja laskutehtäviin palkattuja naisia teki Donnerin arvion mukaan noin 72% Helsingissä suoritetun suuren tähtitaivaan valokuvakartoitusprojektin koko työmäärästä.

Harvat luonnontieteilijänaiset siis kykenivät pääsemään käsiksi omatoimiseen tieteelliseen tutkimustyöhön ennen 1900-luvun loppupuolta. Heistä mainittakoon mm. Liisi Oterma (tähtitiede), Eugenie Lisitzin (fysiikka, merentutkimus), Anna Hietanen (geologia), sekä Salli Eskola (kemia). Nämä naiset ovat yleensä olleet yksittäisiä puurtajia, joiden todella poikkeuksellinen lahjakkuus ja antaumus ovat kestäneet vastoinkäymiset.

Vähitellen kemiasta muodostui näistä tieteenaloista naisvaltaisin - 1969 Suomen kemistiseuran puheenjohtajisto ja sihteeri olivat kaikki naisia. Matematiikan osalta mainittakoon 1986 perustettu European Women in Mathematics -järjestö, jota on pyöritetty Helsingistä käsin. Sen pyrkimyksenä on muun muassa ollut innostaa naisia matematiikan opintoihin ja tukea heitä matemaatikon uralla. Sen sijaan fysiikka ja geotieteet ovat pitkään tarjonneet kovan vastuksen niistä kiinnostuneille naistutkijoille, vaikka tilanne niissäkin on kehittynyt hiukan lähemmäs sitä toiveikasta tilannetta, joka sai suomalaiset naiset kirjoittautumaan sankoin joukoin fysikaalis-matemaattisen osaston opiskelijoiksi yli sata vuotta aikaisemmin.

Eva Isaksson

Lisää luettavaa:

Eva Isaksson: Suomalaisia luonnontieteilijänaisia. Kirjasta Nainen ja maailmankaikkeus, Helsinki, Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, 1987.