TIEDENAISET:  AAKKOSITTAIN  |   TIETEENALOITTAIN  |   AIKAKAUSITTAIN  |   ENSIMMÄISET  |   NÄKYMÄTTÖMÄT VIRSTANPYLVÄÄT  |   TIETOA  |   NAISTUTKIMUS  |   ETUSIVULLE
Kuva: Museovirasto ELSA ENÄJÄRVI-HAAVIO ensimmäinen kansanrunouden tutkimuksen naistohtori 1901-1951 "Tiedemiestä (!) minusta tuskin voi tulla - siksi minun on antauduttava naisen kutsumukseen - kasvattamaan lapsia ja tukemaan miestä suurissa töissä (haa!)", julisti päiväkirjassaan 1920 toisen vuoden opiskelija Elsa Eklund (Enäjärvi). Hänestä tuli paitsi tunnettu tiedenainen myös kulttuurikriitikko ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Myöskään "naisen kutsumusta" hän ei jättänyt toteuttamatta: hän avioitui tiedemies-runoilija Martti Haavion kanssa ja sai viisi lasta. Hän paitsi puhui ja kirjoitti naisten mahdollisuuksista yhdistää perhe ja tutkimustyö myös toteutti tuon yhdistämisen omassa elämässään. Tästä syystä hän tarjosi 1930- ja 1940-luvun naisopiskelijoille toisenlaisen esikuvan kuin akateemisen naissivistyksen uranuurtajat, jotka olivat yleensä naimattomia ja lapsettomia. Elsa Enäjärvi-Haavio kuului ensimmäisiin tiedenaisikäluokkiin, joiden tullessa yliopistoon akateeminen ura oli periaatteessa auki naisille aina tohtoriksi ja professoriksi asti. Vastassa olivat kuitenkin oppineisiin naisiin kohdistuvat ennakkoluulot, jotka säilyivät vahvoina vuosikymmeniä senkin jälkeen, kun juridiset esteet naisten yliopisto-opiskelulle ja -uralle olivat poistuneet. Elsa Enäjärvi-Haavio on viitannut stereotyyppisiiin ja kaavamaisiin käsityksiin oppineista naisista useammissakin kirjoituksissaan ja määritellyt monesti samalla eroa oman sukupolvensa akateemisten naisten ja heitä edeltäneiden akateemisen naissivistyksen uranuurtajien välillä. Varsin railakkaasti näitä ennakkoluuloja hän on revitellyt ja ehkä vähän ilmentänytkin esimerkiksi kirjassaan Vanha iloinen Englanti (1928), jossa hän kuvailee vuonna 1927 tekemällään opintomatkalla näkemäänsä ja kokemaansa. Matkansa aikana hän asui Kansainvälisen Akateemisten Naisten Liiton talossa, Crosby Hallissa, jossa hän tapasi eri maista tulevia nuoria akateemisia naisia. Nämä kokemukset innoittivat hänet kirjoittamaan muun muassa, ettei "nykyajan akateeminen nainen" ole enää mikään "uranuurtaja, poikkeusihminen, profeetoille välttämättömine poikkeuksellisine elintapoineen ja vaateparsineen", vaan "yhtä leikkotukkainen ja lyhythameinen kuin kanssasisarensa". Parikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1947 ilmestyneessä, kaksiosaisessa artikkelissaan Naiset ja tieteellinen työ hän viittaa uranuurtajiin hieman seestyneempään sävyyn todeten näiltä tosin edellytetyn "jossain määrin poikkeuksellista luonnetta" ja "ajan ennakkoluulojen voittamiseen tarpeellista rohkeutta" mutta korostaen, etteivät nämä "todellisuudessa" olleet "miesmäisiä" tai mitenkään "omalaatuisia olentoja". Naiset ja tieteellinen työ, joka pohjautuu Suomen Akateemisten Naisten Liiton 25-vuotisjuhlassa pidettyyn esitelmään, on perusteellinen tutkielma Suomessa vuoteen 1947 mennessä vaikuttaneista tiedenaisista. Siinä on tarkasteltu mm. kaikkien Suomessa tuohon mennessä valmistuneiden naistohtorien (65) väitöskirjojen aiheita. Tämän tarkastelun inspiroimana Elsa Enäjärvi-Haavio päätyi kyselemään, "ovatko naiset ehkä valinneet tutkimuksensa aiheiksi sellaisia tieteenaloja tai tieteen kysymyksiä, joita jollakin tavoin voisi pitää juuri naisille ja naisten elämälle läheisinä". Hänen oma, leikkitutkimuksen alaan kuuluva väitöskirjansa oli mukana tarkastelussa. Kansaneikkien lisäksi hän tutki myös kansanrunoja ja -lauluja ja niiden esittämistä sekä vuotuisjuhliin liittyviä tapoja ja uskomuksia, joten hänen omatkin tutkimusintressinsä tuntuivat antavan tukea hänen esittämälleen hypoteesille. On helppo löytää monia muitakin vastaavuuksia Elsa Enäjärvi-Haavion mainitussa artikkelissaan esittämien tiedenaisten mahdollisuuksia ja valintoja koskevien näkemysten ja hänen oman elämänsä välillä. Hän ei kylläkään artikkelissaan kertaakaan vetoa suoranaisesti omiin kokemuksiinsa, vaan pohtiessaan esimerkiksi perheellisten naisten ja miesten erilaisista mahdollisuuksista antautua tieteelliseen työhön hän viittaa joko naistohtoreiden tai -dosenttien perhetilannetta kuvaaviin numeerisiin tietoihin tai lausumiin, joita jotkut hänen tuntemansa tiedenaiset, jotka sattuivat ehkä samalla olemaan huomattavien tiedemiesten puolisoita, olivat esittäneet. Puhuminen itsestä ei ollut tarpeen, sillä hänen perhetilanteensa mutta myös kirjallinen tuotteliaisuutensa oli, kiitos lukuisten aikakauslehtiehaastattelujen, yleisesti tunnettu, mikä antoi epäilemättä lisäpontta hänen esittämilleen näkemyksille. Viime aikoina kuva Elsa Enäjärvi-Haaviosta on syventynyt ja moniulotteistunut, kun hänestä on tehty elämäkerta ja hänen päiväkirjojaan ja kirjeenvaihtoaan on alettu julkaista. Hänen yksityisemmistä mietteistään käy ilmi, kuinka ongelmallista monen kutsumuksen yhdistäminen hänelle monin ajoin oli. Enempää tieteelliselle uralle antautuminen kuin sillä pysyttäytyminenkään eivät olleet hänelle itsestäänselviä valintoja. Nuorena ylioppilaana häntä vaivasivat epäilyt siitä, että oppineisuuden tavoittelu saattaisi merkitä naiselle elämää, jota sävyttäisi alituinen rikkonaisuuden tunne. Väitöskirjaa tehdessään hän joutui toistuvasti patistelemaan itseään jättämään vähemmälle "rasittavat" kirjalliset sivuharrastukset, yhteiskunnalliset riennot, huvitukset ja "kuluttavat" rakkaussuhdeasiat ja keskittymään tutkimukseen. Keski-ikäisenä kansanrunoudentutkimusta harjoittavana perheenemäntänä, jolla edelleen oli paljon kirjallisia sivuharrastuksia ja yhteiskunnallisia rientoja , hän päätyi välillä toivomaan itselleen useampaa elämää. Ajoittain hän johtui pohdiskelemaan vakavissaan siirtymistä kansanrunoudentutkimuksesta kirjallisuudentutkimukseen, hetkittäin jopa tieteestä luopumista kokonaankin ja suuntautumista jollekin käytännöllisemmälle alalle, kenties politiikkaan. Joskus häntä askarruttivat myös omien valintojensa perimmäiset vaikuttimet: oliko hänelle harrastusten arvonmittana vain se mikä tuli esille sanomalehdissä ja mainosti häntä itseään. Elsa Enäjärvi-Haavion yksityiset dokumentit kertovat myös yhtä ja toista kahden monipuolisesti luovan ihmisen ystävyys-, rakkaus- ja aviosuhteesta, tiedenaisen ja tiedemiehen antoisasta älyllisestä vuorovaikutuksesta ja keskinäisestä tuesta tutkimuksen alueella, mutta myös ristiriidoista ja ongelmista monilla muilla elämänalueilla. Kokonaisuutena ottaen eri vuosikymmeninä kirjoitetuista päiväkirjamerkinnöistä ja kirjeistä piirtyy kuva rohkeasti elämäänsä suhtautuvasta naisesta, joka kaikessa ristiriitaisuudesaan oli oikeastaan varsin johdonmukainen. Keski-ikäisenäkin hänessä tuntui olevan jotain samaa kuin siinä tuoreessa maisterissa, joka vannoi päiväkirjassaan (15.6.1923) heti kohta valmistuttuaan: "Minä en ole valmis enkä tahdo koskaan tulla valmiiksi." Promootiokuva kansikuvana. Laajemmin: Monen kutsumuksen tiedenainen Elsa Enäjärvi-Haavio Kirjallisuutta: Kirjallisuutta Elsa Enäjärvi-Haaviosta