 |
|
SeniorisadutusAikuinen tytär pyysi äitiään, joka sairastaa Alzheimerin tautia, kertomaan tarinan. Äiti n tämän jälkeen kertonut useita tarinoita. Maija, 74 v No mulla oli äiti, joka oli semmonen hempeä ja meitä oli kolmea hentoa tyttöä ja yksi niistä oli ylpeä. Se Kirsti luuli olevansa kaunotar. Mä olin sellanen tavallinen tyttö ja Kirsti oli semmonen hieno. Äitihän oli sellanen, jolla oli niinku valtaa lapsia kohtaan, mutta Tiina luuli olevansa parempi kuin äitinsä, isänsä ja minä. Hän oli oikein leuhka. Hänen avioliittonsa ei onnistunut. Hän oli naimisissa kaksi viikkoa ja sanoi kaverille: mene. Minä olin tavallisessa koulussa, missä opeteltiin kaikkea tavallista mitä perheessä kuuluu, ruuanlaittoa, lastenhoitoa ja miehen ja naisen juttuja. Sitten menimme Mäntsälään, jossa oli semmonen poika joka oli ollut ulkomailla, aaro. Tiina juoksi Aaron perässä mutta minä ajattelin että pyh. ******************************************************** Aikuinen tytär kertoo: "Kirjoitin tämän tarinan suoraan tietokoneella. Tuli paljon ensin virheitä, mutta korjasin ne jälkikäteen. Kun olin kirjoittanut, luin ääneen. Kuulin oikeastaan tarinan silloin oikein todellisesti. Minulle tuli haikea ja lämmin olo." Äidin joulutarina 23.12.2004 Joulun aatto oli tulossa. Olin jo kouluikäinen. Anna-Liisa kävi tuvan pienellä kaapilla muutaman kerran, ja ihmettelin, mitä hän sieltä hakee. En seurannut sen enempää, tehtiin jouluvalmistelut Helmi-äidin kanssa ja uskoin vielä joulupukkiin. Tuli joulun aatto. Kai siinä toisille tuli muita lahjoja, mutta minulle jäi ikuisesti mieleen, kun toisilla koululaisilla oli aiemmin tehty lampaankarvasta sellaiset hatut, joissa oli harmaata lampaannahkaa sivut hatussa. Ja meillä ei ollut mustaa lammasta, mutta mistä oli Anna-Liisa saanut mustaa lampaannahkaa. Hän oli tehnyt minulle sellaisen lakin, jossa sivut oli mustaa lampaannahkaa, keskeltä harmaata kangasta, ja keskellä harmaassa kohdassa oli kolme aaltonauhaa, ja harmaat silkkinauhat. Minä en muista, sainko muuta lahjaa, mutta olin tavattoman onnellinen siitä hatusta. Odotin joulun jälkeen, että pääsen kouluun ja saan ylpeänä minäkin näyttää, että minullakin on uusi hattu. Jälkeenpäin tiesin, kun oli naapureitakin kylässä meillä, kun joulupukki tuli, että tämä pukki oli Toivo Pekkarinen. Sen jälkeen naapurin Hellin kanssa leikittiin leikisti joulupukkia. Olin jo ehkä koulun kolmannella luokalla, jolloin jäi joulupukkiin uskominen pois. Ehkä vuotta aikaisemmin oli kamarin sängyn alla kenkälaatikko, jossa oli yhden hengen kahviastiasto, lautaset, lusikka, juomalasi. Kysyin äidiltä, kenenkä ne ovat. Hän sanoi, ei niitä saa kurkkia. Ja joulupukki toi ne minulle. Ne oli minun kummitätini tuonut minulle. Ja ne oli mulle mieluiset. Vein laatikon kesällä aitan nurkkaan. Kerran Lassi heitti oven auki ja samassa meni kaikki astiat rikki. Tuntui, että minä isken Lassia halolla päähän. Mutta en tohtinut. Mulla piisasi itkua kauan aikaa. Olihan rakkaan Hilma-tädin astiasto muistoista pois. Lapset oli pieniä, kun olin käymässä enoni luona Tuppurinmäessä. Olimme Kaisun kanssa järven rannalla pyykkiä pesemässä. Kummitäti Hilma tuli sinne ja toi minulle valkoisen froteepyyhkeen, jossa oli punaiset raidat pyyhkeen päässä. Tämä pyyhe on minulla vieläkin. Muistona rakkaalta kummitädiltä. *************************************************************** Lyyli, 66 v 30.8.2005 Minun isäni on kertonut tämän niin sanotun tositarinasadun. Siihen aikaan ei vielä ollut radioita, televisiota, nuorilla ei ollut mitään niin sanottua ajanvietettä. Ja niinpä ne sitten keksi, kun siellä kylällä oli viljapellossa ollut karhu, sotkemassa tätä viljapeltoa. Ja sitten nämä nuoret miehet, joilla oli tietysti tekemisen puute aina välillä, ajattelivat että mitä tehdään karhulle. Mitenkä se saadaan pois viljapellosta? Sitten pojat pohdinnan jälkeen keskustelun jälkeen ajatteli että jaha, mehän juotetaan se karhu humalaan. Ja näin ollen tuumasta toimeen. Pojat teki puusaavillisen, siihen aikaan ei ollut muovi eikä rautasaaveja, puusaaviin tekivät kiljua. Ja veivät sen sinne pellolle, missä tämä karhu oli sotkenut tätä viljaa. Ja hautasivat sen multaan, jättäen vaan tommosen kymmenen viistoista senttiä mullan päälle, että se karhu ei kaada sitä. Ja sitten kiipesivät niin kun nykyään sanovat, lavoja, kiipesivät sinne korkeeseen paikkaan tähystämään, missä vaiheessa se karhu tulee sinne. Ja sittenhän sieltä rupesi kuulumaan rytinää sieltä metsästä ja se karhu tuli hyvin arasti, ihmisen haju tuli kai osittain sen nenään. Viljapellon ympäri kiertää muutaman kerran. Ja sitten tämä makean kiljun tuoksu, kai sen tähän hajuaistiin tuli. Sitten se sitä kiekkaansa pienentää, rupeaa tulemaan saavin lähelle. Tuli saavin lähelle ja vielä nuuhki ja nuuhki, ja lipaisipa yhen kerran siitä saavista ja maisteli taas oikein suupieliään ja kierteli taas uudelleen ja maisteli vähän. Ja sittenpä se maistelu nopeutuikin. Kai se hyväksyi sen että tämänhän hyvää on. Ja vähitellenhän se alkoholi alkoi vaikuttaa karhunkin päänuppiin ja se tanssi siellä ja heitti kuperkeikkaa ja oli hyvin iloinen ja välillä maisteli, yhä uudelleen ja uudelleen. Ja pian maisteltuaan oli iloinen ja heitti kuperkeikkaa ja isäni kertoi, että se kyllä kaikki leikit ja kuperkeikat teki yhä rajummin, kun alkoi nousta tukkaan. Ja sittenhän se tuli paikka, että karhu tuli täyteen ja karhu sammui. Mutta sitä ennenhän se kerkesi leikkiä ja tehdä kuperkeikkaa, pojat siellä nauroivat ja katsoivat kuinkas karhulle näin kävi, kun karhu kovin iloiseksi herkes. No sitten kun karhu oli sammunut, se siinä mötkötti, pojat ei uskaltaneet tulla alas. Kun huomas että se karhu ei lähe liikkeelle, sitten tulivat alas, ja ajattelivat että mitä nyt tehdään, mitäs keksittäis tuolle karhulle. Joku pojistapa keksi, että laitetaanpa sille lehmän kello kaulaan. Ja tuumasta toimeen, lehmän kello haettiin ja laitettiin karhun kaulaan ja mentiin vähän ylemmäksi seuraamaan kuinka karhulle käy kun se aamulla herää. Ja heräsihän se pitkän odotuksen jälkeen. Mutta minkälainen oli se herääminen. Kuparisepät takoivat päässä, mutta se oli pientä sen rinnalla, kun lehmänkello rupesi soimaan kaulassa. Siinä vaiheessa karhu hyppäsi pystyyn ja karhulta pääsi kakka monen metrin päähän putkena ja lähti menemään metsään. Kaikki pienet puut kaatuivat, karhu meni vain suorilla suoraa tietä. Kuinkas sitten kävitkään, se oli kahden kilometrin päässä, ja sai sydänhalvauksen, juoksi koko ajan ja siihen sitten sydänhalvaukseen kuoli. Ja näin ollen sen ajan pojat saivat tämän televisio-ohjelmansa. Ja sitten en muista muuta, mitä oli, tämä on jäänyt minun muistiin, mitä isäni kertoi. ********************************************************* Tarinan on kertonut iäkäs henkilö vanhusten hoitolaitoksessa. Vanhukset ovat tarinankerrontaryhmässä, jossa juttuja kerrotaan joku kuvien katselemisen pohjalta tai mitä mieleen tulee. Tämä tarina oli kehkeytynyt vanhuksen mielessä ja hän halusi itse kertoa sen ohjaajalle. Porsas Isä oli paristniekka eli porsasparistniekka. Se kävi kauheesti tuolla maalaistaloissa sodan jälkeen. Ja kun ei saanu sodan jälkeen kun kaks porsasta vain. Meillä oli neljä porsasta. Porsaan peräaukko oli ja äiti ompeli sen kiinni. Se oli semmonen pieni porsas. Porsas huusi kauheesti, kun äiti paineli ne suolet takasin sinne peräaukkoon. Sitten äiti ompeli sen kiinni vaan sen peräaukon ja työnsi kaiken sen töryn sinne takas suolen pätkät. Ei sitä joka tyttö ois tehny, jollei ois rakastanu niitä elukoita. Ja sit äiti piti itellä sen porsaan ja se kasvo isoksi ja nythän se on tapettu jo monta vuotta sitten. Se on ihmeellistä, kun se söi niin kauheen hyvin. Siitä kasvo sitten iso porsas, possu. Äiti tietysti ruokki sitä aina eri lailla kuin muita possuja. Siihen se päätty se tarina. Tarina on tosi. *************************************************************** Tämä tarina on kerrottu katselemalla taidekuvaa. Ohjaaja on kirjoittanut kaiken muistiin, lukenut sitten tarinan ääneen. Eila, 85 v kertoi vuonna 2005 Vene saapuu rantaan. Siinä on lapset yhdessä soutelemassa. Ilosia ovat, kun pääsevät rantaan takasin. Isoveli on heitä hoivaamassa veneessä ja istuvat ihan hiljaa siinä. Taivas on aika pilvinen, ei näy aurinkoa siellä, mutta ehkä se tulee kohta esille. Ja järven pintakin on melko rauhallinen, ei käy suuria laineita. Siellä äiti on veneessä mukana. Ja lapsilla on turvallinen olo. ********************************************************* Yhteyshenkilö:
|
