Descartesin elämä ja teokset Descartesin metodinen epäily Kartesiolainen dualismi
Descartesin mukaan koko inhimillisen (ja sitä kautta myös tieteellisen) tiedon kokonaisuus on kuin puu: sen juuret ovat metafysiikassa, tietoteoriassa ja ontologiassa. Niiden tehtävä on kuvailla millaisista olioista ja ilmiöistä koko todellisuus - ihminen, kosmos, mieli ja fysikaalinen materia - koostuu, miten meidän on mahdollista saada tietoa tästä todellisuudesta, ja milloin tietomme on varmalla perustalla ja milloin vain luuloa, arvailuja ja kuvitelmia. Metafysiikka kuvaa olevan kaikkein yleisimpiä muotoja, sitä mitä "oleva" on ja mitä on "olla olemassa".
Puun runko on fysiikka (käytännössä Newtonin mekaniikka), joka antaa kuvailun periaatteessa kaikille luonnonilmiöille: Aurinko ja planeetat, Kuu, tähdet, meteoriitit, kivet, puut, kasvit, eläimet ja ihmisruumiitkin koostuvat kaikki periaatteessa samanlaisista atomaarisista hiukkasista, jotka kaikki noudattavat samoja fysiikan kuvaamia luonnonlakeja. Periaatteessa minkä tahansa aineellisen ilmiön täydellinen kuvailu, ja sen käyttäymisen ennustaminen pienintä piirtoa myöten, olisi mahdollista jos vain tunnettaisiin tarkalleen sen fysikaalinen rakenne (kunkin sen sisältämän ainehiukkasen sisäiset ominaisuudet, samoin kuin niiden sijainnit ja liiketilat, ja niiden välillä esiintyvät voimat), sekä ainehiukkasten käyttäytymistä säätelevät fysiikan lait. Fysikaalisessa luonnossa ei periaatteessa ilmene mitään, mille ei voitaisi antaa mekanistista selitystä.
Puun oksia ovat erityistieteet, kuten lääketiede, meteorologia, eläinoppi ja valtiotiede, jotka kuvailevat tosin periaatteessa samoja ilmiöitä kuin fysiikka, mutta yleisemmällä ja karkeammalla tasolla. Esimerkiksi lääketieteen ja fysiologian (eliöiden ja elinten mekanismeja l. toimintaperiaatteita kuvaava biologian osa-alue) tutkimuskohde, ihmisruumis, on tosin fysikaalinen kappale ja sellaisena fysikaalisten luonnonlakien alainen, mutta rakenteeltaan niin verrattoman monimutkainen että käytännössä emme pysty kuvailemaan sen aineellista koostumusta riittävän tarkasti, että pystyisimme soveltamaan siihen fysiikan kuvausmenetelmiä. (Luonnollisesti fysikaaliset kuvaukset voivat olla avuksi ja niitä tuleekin mahdollisuuksien rajoissa käyttää, koska ne sallivat meidän kuvata havaintojamme ja niiden välisiä yhteyksiä tavanomaista täsmällisemmin ja objektiivisemmin).
Tämä tiedon puu on kuitenkin vain niin tukeva kuin sen juuret ovat. Jos juuret ovat pinnalliset tai heikkoon maaperään kiinnittyneet, on koko puu vaarassa kaatua. Filosofian opinnoissaan Descartes oli tullut siihen tulokseen, että filosofia ja luonnontiede siten kuin sitä hänen aikanaan opetettiin, ei ollut juuriltaan perusteellisesti kiinnitetty, vaan kaikkein syvimmät ja perustavanlaatuisimmatkin metafyysiset pohdiskelut olivat aina avoimia epäilyksille, vastaväitteille tai erehtymisen mahdollisuudelle. Mutta niin kauan kuin tieteen puun runko ja juuret eivät ole tukevasti kiinnitetty johonkin vahvaan perustaan, jonka pitävyyttä ei ole syytä tai edes mahdollisuutta epäillä, olisi kaikki tuon perustan päälle rakennettu tieto (filosofian ja luonnontieteen metafyysisten perusperiaatteiden nojalla perusteltu ja niistä päätelty) yhtä epävarmalla pohjalla kuin heikkojuurinen, huonosti kasvanut puu.
Descartesin "metodisen epäilyn" tavoite on asettaa filosofia ja luonnontiede varmalle pohjalle, asettamalla kyseenalaiseksi kaikki mikä vain kyseenalaistettavissa on, kunnes jossain vaiheessa saavutetaan epäilyksettömät perusperiaatteet ja tietämyksen pohjimmaiset lähtökohdat , joiden oikeellisuutta ja varmuutta eivät villeimmätkään skeptiset argumentit tai ankarinkaan epäilevä asenne voi kyseenalaistaa. Tämä, ja vain tämä, voidaan turvallisesti ottaa koko muun metafysiikan lähtökohdaksi, juuriksi jonka varaan tiedon puu voidaan rakentaa.
Vaikka arkijärkemme ja kokemuksemme ympärillä olevasta maailmasta tuntuu meistä usein selvältä, emmekä sitä normaalisti epäile, ei se tarkoita että arkijärjen meille tarjoama kuva todellisuudesta olisi epäilyksetön, ja etteikö sitä voisi asettaa kyseenalaiseksi joutumatta ajatukselliseen ristiriitaan. Ja jos tavoitteena on etsiä varmoja ja epäilyksettömiä, ehdottoman kyseenalaistamattomia perustotuuksia, on meidän myönnettävä etteivät arkikäsityksemme siitä millaisia olioita maailmassa ympärillämme on, tai miten ne ovat toisiinsa liittyneet, ole epäilyksettömiä totuuksia tässä sanan ankarassa merkityksessä.
Saavuttaakseen totuuden, Descartes sanoo, on jokaisen vähintään kerran elämässään hylättävä kaikki aikaisemmin opittu ja aloitettava uudestaan aivan perusteista lähtien.
Kun ajatuksenkulku metodisesti omistetaan pysyvän ja varman totuuden etsimiseen, on hylättävä epävarmana kaikki sellainenkin, mitä yleensä on pitänyt itsestäänselvänä, ja hyväksyä todeksi vain sellainen, jonka ei edes pysty kuvittelemaan olevan erehdystä tai kaiken kyseenalaistamisen tuolla puolen. Olemme lapsesta asti tottuneet ajattelemaan asioita tietyllä tavalla, ja meille on opetettu erilaisia asioita todellisuudesta, ja ihmiset ovat kertoneet meille miten asiat ovat ja eivät ole. Mutta tämä on vain varhaisten kokemusten ja ajatustottumusten tuomaa painolastia, josta ei ole hyöyä enää siinä vaiheessa kun ainoaksi valonlähteeksi tiellä totuuteen jää oman järjen kiihkeä mutta kurinalainen käyttö ... ja joka siis on hylättävä pohjimmiltaan kyseenalaisena. Ne perustuvat "totuuksiin" joihin meidät on kasvatettu sokeasti uskomaan aikana, jolloin oma järkemme ei vielä ollut riittävän kypsä kriittisesti arvioimaan esitettyjen väittämien persuteellisuutta ja paikansapitävyyttä.
Omat aistini kertovat minulle paljon asioita maailmasta, ne sanovat että minulla on tälläkin hetkellä ympärilläni paljon eri kokoisia, muotoisia ja värisiä esineitä, että istun nyt tuolilla ja että huoneessa ympärilläni on toisia ihmisiä. Mutta aistit ovat joskus pettäneet minua - pimeässä metsässä olen luullut kuollutta puunkarahkaa eläimeksi, jos katson hetken aikaa punaista hehkulamppua ja siirrän sitten katseeni viereiselle seinälle, näen seinällä vihreän jälkikuvan. Kuitenkin tiedän että huolimatta siitä, mitä aistini minulle kertovat on seinä kokonaisuudessaan valkoinen, ja vihreä jälkikuva on olemassa vain minun omassa mielessäni. Mutta jos aistit voivat minua näin joskus petkuttaa, niin mistä tiedän varmasti milloin ne minua pettävät ja milloin niihin voi luottaa. Mistä voi olla varma etteivät ne petä minua useinkin? Mistä tiedän, etteivät ne petä minua juuri nyt? Mistä voin olla varma, etteivät ne petä minua koko ajan?
Kun näen unta, aistimukseni voivat sanoa minulle että ympärilläni on värikkäitä esineitä, ihmisiä, että minä itse liikun ympäriinsä ja puhun heidän kanssaan. Niin kauan kuin uni kestää, voin olla vakuuttunut siitä, että olen hereillä, ja kaikki mitä koen on totta - vasta kun herään, ja vertaan unesta jääneiden muistikuvien häilyvyyttä ja sumeutta valvetodellisuuteen, pystyn erottamaan että "se olikin vain unta". Mutta entä jos en enää pystyisikään heräämään? Tai entä jos en olisikaan koskaan herännyt, vaan elänyt syntymästäni asti mieleni itse rakentamassa unimaailmassa - miten voisin erottaa pelkästään kokemuksieni nojalla todellisen maailman unimaailmasta? Mistä voin tietää, etten juuri nyt näe unta?
Tämä uniargumentti pakostakin johtaa minut metodin tässä vaiheessa epäilemään kaikkea aistieni todistusta siitä, millainen maailma on, tai millainen olio olen tässä maailmassa. Mutta, Descartes huomauttaa, unessakin tiedän joitakin asioita yhtä varmasti kuin valveilla, kuten sen että 2+3=5. Tämän puhtaaseen järkeen perustuvan väittämän totuus ei näytä riippuvan siitä, olenko todella elänyt nämä vuodet todellisessa, aistien minulle välittämässä maailmassa vaiko vain oman mieleni luomassa kuvitelmassa.
Mutta kyse on kuitenkin viime kädessä matemaattisesta laskutoimituksesta. Se näyttää toki niin yksinkertaiselta ja selvältä, että mielessäni olen täysin vakuuttunut siitä että osaan suorittaa näin yksinkertaisen operaation oikein joka kerta. Mutta toisaalta on paljon laskutoimituksia joita suorittaessa olen joskus erehtynyt kovasti; olen luullut laskeneni oikein, ja ollut melko vakuuttunutkin siitä että vastaus on se, minkä järkeni on minulle sanonut sen olevan - ja silti olen ollut väärässä. Mieleni ei siis ole täysun erehtymätön matematiikan suhteen yleensä.
Mutta jos matemaattinen järkeni on minua joskus pettänyt, on minun hylättävä sen todistus sen metodisen epäilyn periaatteen nojalla, että kaikki mikä joskus on osoittautunut epäluotettavaksi tiedon lähteenä, on hylättävä epävarmana: js aistini tai matemaattinen intuitioni on minua joskus johtanut harhaan, mistä tiedän ettei se johda minua aina harhaan, tai että se ei nyt ole minua harhaan johtamassa? Voidaanhan kuvitella ilman mitään periaatteellista mahdottomuutta, että vakuuttuneisuuteni yksinkertaisten matemaattisten totuuksien paikkansapitävyydestä ei perustukaan oman järkeni voimaan, vaan että jokin kaikkivoipa pahansuopa demoni johtaa minua harhaan, istuttamalla mieleeni tämän käsityksen että 2+3=5, sekä siihen liittyvän vakuuttuneisuuden tunteen?
Se että tällainen deus deceptor, joka johtaa minua systemaattisesti harhaan, on ainakin periaatteessa mahdollinen, on äärimmäisen vahva skeptinen argumentti, joka saa meidät ainakin periaatteessa epäilemään jo lähes kaikkea mitä milloinkaan olemme totena pitäneet; sitä että maailmassa on puita, linutja, taivas, että minä olen maailmassa oleva fyysinen olio jolla on tietty ruumis ja tietty sijainti maailmankaikkeudessa ...
Jotta voisimme perustellusti kyseenalaistaa deus deceptorin olemassaolon, pitäisi meillä olla jotain varmemmin perusteltua - jotain jonka suhteen edes kaikkivoipa mielentilojani halunsa mukaan ohjaileva demoni . Emme voi perustella ilkeän demonin mahdottomuutta vetoamalla arkijärkeemme tai aistien maailmasta antamaan kokemuperäiseen tietoon, koska tämän tiedon paikkansapitävyys edellyttää jo sitä että mitään deus deceptoria ei itse asiassa ole olemassa. Jos yritämme perustella Hänen olemattomuutensa tähän "tietoon" perustuen, syyllistymme kehäpäätelmään - tämä "tietohan" on luotettavaa jos jo oletamme (tai pystymme jotenkin riippumattomasti perustelemaan) että mitään ilkeää demonia ei ole.
Onko jäljellä enää mitään? Voiko mistään olla niin varma, ettei edes ilkeä Demoni voisi meitä sen suhteen harhaan johtaa? Descartesin mukaan kyllä on. Nimittäin vaikka demoni miten pahasti johtaisi minua harhaan, ja vaikka mitään niitä asioita joita kuvittelin olemassaoleviksi ei olisikaan, ei demoni kuitenkaan pelkästään virheellisiä uskomuksia minulle syöttämällä voi tehdä minua olemattomaksi. Tai täsmällisemmin ottaen: vaikka demoni kuinka johtaisi ajatuksiani harhaan, ajatukseni kuitenkin ovat ne mitä ovat, ja niiden sisältö on se mikä se on - vaikka havaintoni ja ajatukseni eivät koskisikaan sellaisia ilmiöitä joita luulin niiden koskevan, tai vaikka miten suuri osa niistä olisi epätosia, ne ovat kuitenkin olemassa, ja niin kauan kuin ajatukseni ovat olemassa, olen minäkin olemassa. Ruumiini olemassaoloa voin epäillä, se voi ainakin periaatteessa olla vain unta tai harhaa, mutta se että ajatukseni ovat olemassa, (ja että niillä on se sisältö minkä koen niillä olevan) on niin selvästi ja kirkkaasti totta, että tätä käsitystä eivät kaikkein yltiöpäisimmätkään uni- tai demoniargumentit pysty järkyttämään.
Tästä Descartes päättelee, että ajatukseni ovat sanan varsinaisessa merkityksessä "minä". Niin kauan kuin nämä tietoiset tajunnantilat ovat olemassa, olen minä olemassa. Tämä on täysin varmaa, riippumatta siitä mikä nämä ajatukset on aiheuttanut (ovatko ne todellakin luotettavan aistihavainnon tuotetta, vaikko demonin aikaansaannosta). Se, että demoni harhauttaa ajatuksiani, ei tee ajatuksiani olemattomiksi - päinvastoin, se edellyttää että ajatukseni ovat olemassa. Vaikka ruumiini lakkaisi tänä päivänä olemasta, mutta ajatussisältöni eivät kuolisi sen mukana, jatkaisin minä olemassaoloani aineettomana sieluna - tietoisuutena tai tajuntana ilman ruumista. Jos taas ruumiini elintoiminnot jatkuisivat normaalisti, mutta tietoisuuteni lakkaisi olemasta, ei "minua" sanan varsinaisessa merkityksessä enää olisi - jäljelle jäisi vain ruumiini. Koska ajattelu, tajunta, on sekä välttämätöntä että riittävää (kun taas ruumiin olemassaolo ei kumpaakaan), määrittelevät tajunnantilani Descartesin mukaan sen kuka minä olen ja mikä minä olen. Minä olen viime kädessä ajatukseni, siis, ajatteluolio. Ja niin kauan kuin ajattelen, nämä ajatukseni mitä minulla nyt on ovat olemassa, niin minäkin olen olemassa - cogito ergo sum; minä ajattelen, olen siis olemassa - ja tässä asiassa ei kaikkein taitavinkaan demonin silmänkääntötemppu onnistu minua huijaamaan.
Descartes katsoo todistaneensa itsensä olemassaolon ajattelevana oliona. Entä ulkomaailman olemassaolo? Onko demoniargumentti millään keinoin kumottavissa? Tässä vaiheessa Descartes vetoaa Jumalan käsitteeseen. Descartes sanoo, että yhtä selvästi ja kirkkaasti kuin oman olemassaolonsa pelkästään ajatustensa olemassaolon nojalla, hän tajuaa jonkin täydellisen olion olemassaolon. Tämän idean varmuus, ja hänen oma epätäydellisyytensä riittävät vakuuttamaan, että idean synty perustuu johonkin todella täydelliseen, ei häneen itseensä. Tämän perusteella, Descartes jatkaa päättelyään, voidaan vakuuttua siitä, että mikään pahansuopa demoni ei voi minua harhaan johtaa, koska täydellinen, kaikkivoipa ja hyvä, Jumala ei tällaista soisi tapahtuvan. Sen perusteella voimme luottaa järkeemme ja aistihavaintoomme, ja rakentaa muun metafysiikan ja luonnonfilosofian näiden perustavien intuitioiden varaan.
© Otto Lappi 2001 (otto.lappi@edu.espoo.fi).