[A] [B] [C] [D] [E] [F] [G] [H] [I] [J] [K] [L] [M] [N] [O] [P] [Q] [R] [S] [T] [U] [V] [X] [Y] [Z] [Ä] [Ö]
Filosofinen teoria, jonka mukaan kaikki tietomme maailmasta perustuu viime kädessä siitä tehtyihin empiirisiin havaintoihin, tai näkö- kuulo- haju- tunto- ja makuaistimuksiin, joita maailmassa ulkopuolellamme olevat muut oliot meissä synnyttävät. (Vastakohtana rationalismi, jonka mukaan ainakin osa ihmisen tiedosta on myötäsyntyistä - ei havaintoon perustuvaa - tai puhtaaseen järkeen - ei aistimuksiin tai aistimuskykyyn - perustuva).
Antiikin filosofeista Aristotelesta, joka kritisoi Platonin ideaoppia (jonka mukaan todellinen tieto kohdistuu aistien havaintokyvyn ulottumattomissa olevaan oliomaailmaan, josta voidaan saavuttaa tietoa vain puhtaalla järjellä, ei empiirisellä havainnolla) voidaan pitää varhaisena empiristinä. Hänen luonnonfilosofiansa peruslähtökohta oli oppia tuntemaan luonto ja sen lainalaisuudet laajojen ja tarkkojen havaintojen pohjalta. Hellenistisellä ajalla stoalaiset ja epikurolaiset kannattivat Aristotelestakin selkeämmin empirististä teoriaa tiedosta ja havainnoista.
Varsinaisesti nykyisenlaiseksi rationalismi/empirismi -kiista muotoutui uuden ajan alussa 1600-luvulla. Brittiläiset empiristit (erityisesti John Locke, ja hänen seuraajansa David hume ja George Berkeley) loivat filosofisen oppijärjestelmän, jonka oli tarkoitus toimia uuden luonnontieteen metafyysisenä perustana - rationalistit (merkittävimpinä edustajina René Descartes ja Gottfried Leibniz) pyrkivät samaan päämäärään, mutta siinä missä empiristi-filosofit painottivat havaintojen, aistitiedon ja luonnontieteellisen, empiirisen, koeteltavuuden merkitystä, pyrkivät rationalistit etsimään tiedolle ja tieteelle varmaa perustaa puhtaan järjen synnynnäisistä ja varmoista totuuksista ja loogisesti pitävästä deduktiosta.
© Otto Lappi 2001 (otto.lappi@edu.espoo.fi).
Sivu päivitetty viimeksi 22/06/2001.