Te yllättyisitte jos tietäisitte kuinka moni täkäläinen on likimain puoliksi ihminen ja puoliksi polkupyörä.
...
Te suorastaan tyrmistyisitte jos tietäisitte kuinka moni polkupyörä on puoli-inhimillinen, melkein puoli-ihminen, puoliksi ihmiskunnan jäsen.
Havahdutaan ekaan oikeaan matkapäivään kuumissa tunnelmissa: Aurinko porottaa täydeltä terältä teltan hiukka lämpimänpuoleiseksi. No, joutaahan tässä heräämäänkin. Kerätään aamiaisvehkeet kasaan ja tehdään ekat aamupuurot PuuroHetki® annospusseista keittokatoksella. Med leipä und juusto und tomaatti und pika-cappuccino. Slurpsis. Tiskaillaan ja ihmetellään. Suihkupoletti riittää just peseytymiseen, vettymään ei ehdi.
Lähtään kevytkierrokselle Maarianhaminaan, ajellaan katuja ylös ja alas. Kauppakierroksella etsitään Pupulle turvavyötä etulaukun päällä pysymisen edistämiseksi (löytyi vain punaista nyöriä), radiota aamu-uutisia varten (ei löytynyt) ja haetaan Alkosta pikku puteli valkkaria, minipullot tummaa Baltic-rommia (merihenkisesti) ja punssia (kun kerran ostettiin purkki hernaria ja ollaan näin lähellä Ruåtsia ja Upsalassakin aina juodaan lämmintä punssia). Syödään jädet - Mega Tropical rules OK (hmm...) - jonkun punakivisen, varmaan 1100-luvulta olevan tunnetun arkkitehdin piirtämän ja joidenkin toisten rakentaman kirkkotekeleen pielessä ja sovitetaan maskottia laukun päälle. Vau, mikä Vauhtipupu!
Palataan teltalle ja pakataan illalliseväät mukaan. Tarkoitus on lähtee muutaman tunnin retkelle Nåtön luontopolulle ja Järsön virkistysalueelle. Kymmenisen kilsaa sinne ja toinen takaisin, varovasti kartasta mitaten. Toinen rulla filkkaa ja pumppu etulaukkuun, juomapullo täyteen, Pupu paikalleen ja menoksi. Eka päiväretki on alkanut!
Etelään johtava pyörätie loppuu parin kilometrin päässä, siirrytään ajamaan autotien reunassa. Aika vähän tilaa penkereellä. Viitan mukaan Järsööseen on vain 7 km, mikä piristää jo muutenkin toiveikasta mielialaa: tästähän tulee mukavan pituinen reissu. Idässä olevan merenlahden toisella puolella pilkistää komeat rantakalliot. Ohitetaan maarianhaminalaisten vuokrapalsta-alue (sitä ollaan sen verran isoa kaupunkia, että takapihalla ei enää viljelläkään), sekä pellon laidassa tepasteleva meriharakkaparvi. Eka kerta kun nähdään näitä sinänsä tuikitavallisia mutta hauskan punamustavalkoisia lintuja.
Parin kilometrin päästä tullaan veden päälle rakennetulle tielle: Nåtön tie kulkee siltoja ja penkereitä pitkin tosi nätissä merimaisemassa. Joutsenpariskunta hyysää poikasiaan ihan tien vieressä. Pysähdytään komeimmalle sillalle Rödgrundissa. Tuulenpuuska kaataa fillarin, mutta laatuväline ei moisesta ole moksiskaan. Mehua tosin loiskuu maahan ja Pupu näyttää pöllästyneeltä. Jatketaan matkaa seuraavaan saareen, joka onkin jo ensimmäinen kohteemme Nåtö. Luontopolun parkkipaikka näyttäisi olevan eri paikassa kuin oppaan mukaan pitäisi olla, mutta tarkistusreissu lähempänä polkua osoittaa paikan ihan sopivaksi. Pulttaamme fillarit kiinni pihlajaan, joka ei moisesta ole moksiskaan. Reppu selkään ja etulaukku Pupuineen olalle ja matkaan.
Polku kulkee biologisen tutkimusaseman ohi, mutta siitä ei sen enempää. Kiviaidassa on kiviä. Kyyvaarasta tietoisina tömistelemme kuin heikkopäiset siirtyessämme polun ensimmäiselle hakamaalle. Täälläpäin polut ja puistot pidetään siisteinä laiduntamalla niillä lehmikkäisiä ja lampahia. Taija marssii nenä kiinni vuorotellen kasvustoissa ja kasvikirjassa: pähkinäpensaita, isoja saarneja (ask, på svenska), hassusti typistettyjä koivuja, kosolti kämmeköitä (kelta- ja valkolehdokki, soikkokaksikko, maariankämmekkä, sekä pari jo kukkinutta lajia), svenska flagganeita sun muuta.
Lehtopaikoissa on ällistyttävästi hyttysiä: aikamme tuskasteltuamme tartumme OFFiin ja olo helpottaa. On rehevää maastoa, lehmiä rantaniityllä, joutsenia rannassa ja vanhoja puita siellä sun täällä. Ja korkeammilla ja kuivemmilla paikoilla mansikoita, tismalleen samalla tavalla siellä sun täällä.
Puun latvassa istuskelee hassun pitkänokkainen, ruskea, valkotäpläinen lintu: pähkinähakki! Oikein hauska ja sympaattinen tuttavuus. Tullaan rantaan, hämmästellään rantakallioita ja pirstekaaria tai jotain semmoisia sekä vesilinnuntapaisia kääkättäviä otuksia.
Polkukin loppuu aikanaan, ja palataan pyörille. Huikkaillaan putelista vielä mehua, pakataan hilut ja kilut pyöriin ja jatketaan kohti etelää.
Bergööseen tullessa tulee vastaan korkein mäki tähän asti (kai ton nimisellä saarella moinen sallitaan). Ähelletään ja vähelletään. Kallioleikkauksessa huomataan, että ollaan välillä pois rapakivialueelta (postorogeenistä monzoniittia tai dioriittia, kertoo kallioperäkartta). Jossain vaiheessa tien laidassa vilistää ilmiselvä kärmes! Aha, niitä on siis täällä meillekin jaettavaksi. Ja edellisessä laaksossa pomppi tien yli kauris!
Järsössä on kaupungin virkistysalue, tie lähtee huiman korkean telemaston kohdalta reippaalta mäeltä. Mastossa vinkuva tuuli pitää psykedeelistä ääntä, melkeen voi kuvitella miten bitit vilistää Maralandiasta Kallelaan.
Väkerretään hiekkatietä aika mukava matka eteenpäin. Kartan mukaan hienoimmat paikat on kaakkoisrannalla, jonne tie onneksi meneekin. Matkalla iso kyynraato tiellä. Saavutaan opasteelle, joka kertoo kuvallisesti alueella menevän muutama erivärillisillä opasteilla merkitty reitti. Valitaan tietysti pisin eli jatketaan suunnilleen tien päähän. Talutetaan pyöriä parikymmentä metriä pöpelikköön pois tien varresta, puretaan reput ja laukut (hyttysiä huitoen) ja lukotetaan.
Polku on mukavasti merkitty ja suht' paljon kuljettu. Kapeimmissa paikoissa tosin kahlataan kivasti heinissä (hei hei, punkit). Rastaat pomppii karkuun puissa. Tullaan aika nopeasti rantaan ja varsin söpöille kallioille. Paikka näyttää sopivalta illalliselle: tuuli ei osu pahasti, Aurinko paistaa vielä riittävän pitkään, siistiä ja taisaista. Siinä paikkoja katsellessani Taija kiljaisee: Käärme! Pyörin ympäri kuin väkkärä ennenkuin huomaan ison kyynrotjakkeen kellimässä lämpöisillä kivillä parin metrin päässä. Kas, tolle kivelle olisi voinu ihan hyvin astua: kärmeitä varoo niin tiiviisti, ettei huomaa katsella metriä kauemmaksi siitä mihin koipensa laittaa. Ja sitten onkin ihan luikero-niljakkeen vieressä.
Otus livistää kivikon alle piiloon ilmeisen närkästyneenä. Ja me kaivetaan repusta keitin tulikokeeseensa. Menù: Sveitsiläistä juustokeittoa, leipää, juustoa, tomaattia, valkoviiniä ja capukahvia. Keitin toimii kuin unelma, keitto maistuu taivaalliselta lämpöisellä kalliolla istuskellessa (täällä on taas rapakiveä: pyterliitti-tyyppistä). Ohi lentelee isoja koskelontapaisia (ehkä isokoskeloita), hauskasti vinkuen. Istuskellaan, otetaan kyykuva, nuuhkitaan merituulta. Aijai, miten söpöä!
Pillit pussiin ja pikatiski kylmällä vedellä (tuli sammutettiin kun ei jaksettu odotella Sinolin loppuunpalamista). Jatketaan polkua eteenpäin. Kallioita, katajia, pieniä mäntyjä, hassu kukka siellä täällä, ruohosipulia sun muuta. Tullaan pikkuniemen länsirannalle (Järsön eteläniemi on kaksioisainen, me liikutaan itäisemmästä niistä), tykätään näkymistä. Jotain lauhaa tai kauraa hemaisevasti ilta-auringossa. Polku oikaisee kaislikon läpi: vesi on riittävän matalalla jotta kiviä pitkin pääsee. Välillä on jo hurjan hämäriä lehtoja, välillä lisää avonaisempaa kalliota.
Tullaan tielle (niinkuin pitikin). Hyttysiä vaihteeksi kiusaksi asti. Pyörät ovat polun alkupäässä, joten viipotetaan tien päähän. Pikainen hämäräkuva kämmekkätiheiköstä. Pikapikapakkaus (silti otukset pistelee!) ja ajetaan reippaasti tuuliselle mastovuorelle pakkamaan tarkemmin.
Aurinko on suunnilleen laskemassa, matkaa leirintäalueelle on kymmenisen kilsaa. No, mikäs tässä, hiljainen tie eikä kovin viileetä. Pysähdytään Järsön pohjoispuolen kallioleikkauksessa kuvailemaan hauskoja kivilajijuonia.
Loppumatka yhteen putkeen. Leirintäalueella on vaihteeksi lauantaifiilikset. Kaupungilta raikaa reipas tanssimusiikin jytke á la Riki Sorsa. Naapurit ei käytä Duracellejä, tai sitten ne on sammunu. Henkäistään ja onnitellaan toisiamme ekasta retkusta. Mustikkalikööripullo taskussa hipsitään laiturille imemään itseemme iltatunnelmaa. Suloista, vaikkakin hiukka viileetä, meren pohjassa lojuu muutama simpukankuori kera kaljapullon. Likööri lämmittää kivasti. Palaillaan telttaan, matkalla toisten pari metriä korkeita asumuksia ihastellen (pitääkö Sveitsissä telttojenkin olla korkeita?). Iltapesut, kenkäsumutukset (Schollin kenkädödö tosiaan raikastaa ränsistyneet lipokkaat!), ja unta palloon. Varvas hiukka muistuttelee taannoisesta kaltoinkohtelustaan (suom. huom.: potkaisin koipeni juhannuksena kinkkauskuntoon), mut ei ole häiritsevän kipee.
Puoliltaöin nousee tuuli. Teltan muovi mekastaa, puut humisevat hurjasti. Kaupungilta kuuluva musiikki häipyy kohinan alle. Kömmin ulos teltasta pistämään muovin reunoille kivenmurikat. Eipähän tarvitse singota ulos pelastamaan sitä lähipuista. Pupu pitää ottaa makkariin ettei sitä pelota. Puuska menee pikkuhiljaa ohi ja nukahdamme taas.
