Renessanssikausi, joka alkaa 1400- 1500-luvulla Italiassa ja leviää vähitelleen muualle eurooppaan, on kulttuurin ja aatehistorian murroskausi, jonka katsotaan merkitsevän keskiajan loppua ja uuden ajan alkua. Renessanssikautta luonnehtivat antiikin taiteen, kirjallisuuden ja kulttuurin ihannointi - "renessanssi" tarkoittaa kirjaimellisesti uudelleen syntymistä - tässä yhteydessä renessanssiajattelijoiden ajatusta siitä, miten keskiajan jälkeen antiikin kulttuuri herää uudelleen henkiin. Kaikkein selvimmin tätä "uudelleensyntymää" symboloivat Michelangelon veistokset; niiden aiheet, "klassinen" muotokieli ja lihallisuus tuovat mieleen enemmänkin antiikin Kreikan temppelit kuin keskiaikaisten maalaiskirkkojen ja katedraalien Jesus ja Maria veistokset.
Tutkimusretket kaukoitään ja "uudelle mantereelle" laajensivat ihmisten maailmankuvaa. Ehkä vielä suuremman vaikutuksen filosofiseen ajatteluun tekivät uudet antiikin filosofisten tekstien latinankieliset käännökset - esimerkiksi Platonin teosten arvoa ei oltu keskiajalla hahmotettu, koska saatavilla oli ollut käännöksiä vain muutamista vähemmän merkittävistä dialogeista. Platonin teokset olivat kuitenkin säilyneet arabiankielisessä kulttuuripiirissä lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa, ja nyt ne vihdoin siis käännettiin myös latinaksi. Kirjapainolaitteen kehittäminen myös toi kirjat paljon entistä suuremman lukijakunnan saataville (toki kirjat olivat vielä ylellisyystuote, eikä samanlainen koko kansan hyödyke kuin nykyään; aikaisemmin jokainen kirja kuitenkin oli ollut käsityönä munkkiluostarissa tehty yksittäiskappale, kun nyt kirjoja voitiin painaa statamäärin ja myydä yliopistoille, kirjastoille ja jopa erityisen varakkaille yksityishenkilöille).
Renessanssin aikana uudelleenarvioinnin kohteeksi joutui ennenkaikkea länsimaisen ihmiskuvan suhde Jumalaan, kirkkoon ja uskontoon.
"Renessanssi-ihminen" - uusi ihmisen ideaali - ei enää ollut nöyrä Jumalan palvelija joka elää muutaman omistautuneen toverinsa kanssa maailmasta eristyneessä pienyhteisössä, ja yksinäisessä tutkijankammiossaan yrittää Kirjoituksia tulkitsemalla ymmärtää ilmoituksen - hän on maailmankansalainen, hän on myös luonnon tutkija joka tekee havaintoja ja kokeita (tiedemies), jossain määrin hän on luonnon herra joka tekee uusia keksintöjä ja keksii uusia tapoja saada luonnonlait toimimaan hänen hyväkseen ennemmmin kuin häntä vastaan (insinööri), mutta hän on myös ihmisluonnon tuntija ja inhimillisen elämän arvon ymmärtäjä ja tulkitsija (humanisti ja taiteilija) - ja vieläpä näitä kaikkia yhtä aikaa, sillä hän on myös henkisiltä kyvyiltään ylivertainen, tavallisia kanssaihmisiään lahjakkaampi "nero". Kenessäkään toisessa henkilössä eivät nämä renessanssi-ihmisen uudet hyveet kiteydy täydellisemmin kuin Leonardo da Vincissä.
Renessanssin aikana valtasi alaa nykyään suosittu individualistinen ajatus siitä, että suhde Jumalaan ja luontoon on ennenkaikkea suhde yksittäisen ihmisen ja jonkin häntä suuremman välillä - välitön suhde, joka on henkilökohtainen ja jollain tavalla sisäinen, eikä perustu ulkoisiin rituaaleihin, riitteihin tai yhteisöön kuulumiseen.
Filosofiassa humanistinen suuntaus vei aristotelis-skolastisesta analyyttisestä ja loogisesta, tyyliltään kankeasta ja sisällöltään vaikeaselkoisesta ja teknisestä filosofiasta kohti puhuttelevampaa, kaunokirjallisempaa ja retorisempaa tyyliä, jonka tavoitteena ei ollut aina niinkään loogisen ja täsmällisen teorian muotoileminen, kuin lukijan ymmärryksen, sivistyneisyyden ja henkilökohtaisen inhimillisen kasvun ruokkiminen.
© Otto Lappi 2001 (otto.lappi@edu.espoo.fi).