Keskiajaksi kutsutaan aikakautta joka seurasi Rooman keisarikunnan luhistumista (400-luvulla jKr.). Aatehistoriallisesti keskiajan päätepisteenä pidetään renessanssi-ajattelua, joka levisi Italiasta eurooppaan 1400-1500 luvulla, jota pidetään "uuden ajan" ensimmäisenä aikakautena. Keskiaika kesti siis noin tuhat vuotta.
Filosofiassa keskiaikaa voi osittain pitää paluuna järkiperäisistä teorioista taikauskoon. Vaikkei edes otettaisi huomioon järjenvastaisia Jumalan kolminaisuuden, Jeesuksen neitsytsyntymän tai ehtoollisriitissä tapahtuvan leivän ja viinin transsubstaation (Kristuksen lihaksi ja vereksi muuttumisen) oppeja (kristinuskon "mysteereitä"), niin kristinuskon kirjoitusten ottaminen filosofian perusteoksiksi (Aristoteleen kirjoitusten ohella) merkitsi sitä, että asioiden "luonnollisen järjestyksen" sijalle selittäväksi tekijäski asettuu yliluonnollisen ja kaikkivoivan Jumalan tahto ja suunnitelma; maailma, sen järjestys ja ihminen muun muassa on Jumalan ihmeteon aikaansaama, ja asioiden luonnollisen syyn sijaan selitystä sille miksi asiat tapahtuvat siten kuin tapahtuvat voidaan lähestyä parhaiten kysymällä miksi Jumala tahtoisi asioiden tapahtuvan niin.
Keskiajalla länsimaista filosofista perinnettä pitivät yllä luostarilaitokset. Luostarien kirjastoissa säilytettiin (etupäässä latinankieleisinä käännöksinä) ja laadittiin käännöksiä ja kopioita antiikin filosofian ja runouden klassikoista. Rooman valtakunnalta perittiin latinan kieli oppineisuuden ja sivistyneistön yleiskieleksi, ja tämä - samoin kuin yhteinen kristinusko - mahdollisti yhtenäisen eurooppalaisen kirjallisuuskulttuurin ja filosofisen perinteen syntymisen.
Keskiajan länsimainen filosofia on ennenkaikkea yritys ymmärtää ja tulkita kahta suurta kirjallista ja henkistö tuotosta: Raamattua ja Aristoteleen teoksia.
Raamatulla kristinuskon pyhänä kirjoituksena oli keskiajalla itseoikeutettu asema, jota luettiin kirjaimellisesti luotettavana historiallisena kuvauksena kristinuskon alkuajoista, ja filosofisena teoriana maailmankaikkeuden synnystä ja ihmisen, luonnon ja Jumalan keskinäisistä suhteista. Jo keskiajan alkupuolella kirkko määritteli, mitkä kirjoitukset kuuluvat Raamatun "viralliseen laitokseen", ja mitä tekstejä (jopa mitä käännöksiä - Raamatun kirjoituksiahan ei suinkaan alun perin oltu kirjoitettu latinaksi) siis tuli pitää Jumalan sanana.
Aristoteleen luonnonfilosofisilla teoksilla (oikeastaan vai osalla niistä, tuotantoa ei käännetty) oli lähes samanvertainen auktoriteetin asema kuin Raamatulla. Siinä missä Raamattu sisälsi ilmoituksen avulla saavutettavan, Jumalan ihmisille kertoman totuuden, sisälsi Aristoteleen filosofia järjen avulla saavutetun, ihmisen itsensä selville ottaman totuuden.
Koko keskiajan filosofista ilmapiiriä leimaa ajatus siitä, että kaikki oleellinen on jo oikeastaan keksitty/löydetty ja kirjoitettu muistiin, ja tehtävänä on enää tulkita, järjestää ja täydentää puuttuvia kohtia tieteellisen tiedon suuressa kudelmassa; filosofia ja teologia ei perustunut niinkään asioiden selville ottamiseen, kuin jo valmiiksi kirjoihin kirjoitettujen asioiden loogiseen analysointiin ja tulkitsemiseen. Tämä toisaalta johti siihen, että menetelmät hienovaraisten loogisten erottelujen tekemiseen ja tosiasiaväittämien loogiseen analysointiin ja ennenkaikkea täsmälliseen esittämiseen kehittyivät suuresti keskiajalla. Kun tarkoituksena oli osoittaa, miten se mitä Raamattu ja Aristoteleen teokset sanovat muodostavat yhden suuren teoreettisen kokonaisuuden, suuren metafyysisen teorian koko todellisuudesta, tuli tärkeäksi kyetä esittämään ja ilmaisemaan tarkasti ja yksikäsitteisesti mitä Aristoteles ja (erityisesti) Raamattu erilaisia väittämiä esittäessän tarkoittavat.
Tiettyä hankaluutta Raamatun ja Aristoteleen "filosofioiden" suuren synteesin tuottamisessa tietysti tuo se, että monissa kohdin Aristoteleen käsitykset ja Raamatussa esiintyvät käsitykset poikkeavat melkoisesti toisistaan. Esimerkiksi Aristoteleen mukaan ihmisen sielu lakkaa olemasta ihmisen kuollessa, kun taas Raamatun mukaan sielu on kuolematon; Aristoteles oli luonnollisesti polyteisti, kun taas Raamatun yksi leimallisimpia piirteitä on se, että se sanoo kristinuskon Jumalan olevan ainoa oikea ja todellinen Jumala jne.
Tilannetta yritettiin korjailla monenlaisilla selityksillä, esim. esittämällä, että koska Raamattu on Jumalan sanaa, ilmoituksessa annettu ja siksi erehtymätön, on niissä tilanteissa missä se on ristiriidassa luonnontutkimuksen ja ihmisjärjen (so. Aristoteleen kirjoitusten) kanssa, on luotettava Raamattuun ja pidettävä järkeä erehtyväisenä. Toinen, radikaalimpi, ehdotus oli että kysymyksessä on kaksi eri totuutta, järjen totuus ja uskon totuus, joita ei edes voi asettaa rinnan, "kilpailemaan" toistensa kanssa; molemmat on hyväksyttävä toisistaan riippumattomasti, ja niiden yhteensovittamattomuutta on pidettävä "mysteerinä". Vaikka jälkimmäinen onkin argumenttina täysin kelvoton (yleisesti - muuhunkin kuin Raamatun ilmoitukseen - sovellettuna se vain johtaisi siihen, että kenenkään ei tarvitse ottaa huomioon teoriaansa vastaan esitettyä kritiikiä, vaan jokainen ovi rauhassa ylläpitää mitä hyvänsä mielipidettä, ja se että ihmiset ovat keskenään eri mieltä on "mysteeri") sillä kuitenkin olisi ollut se käytännöllinen seuraus, että filosofinen ja teologinen (Raamattuun perustuva) todellisuuskäsitys olisivat erkaantuneet toisistaan, ja filosofit olisivat siis voineet keskittyä luonnonilmiöiden selittämiseen huolestumatta siitä, ovatko heidän selityksensä kenties ristiriidassa Raamattuun kirjoitettujen käsitysten kanssa.
Kirkko kuitenkin lopulta päätyi siihen kantaan, että Raamatun esittämä teoria todellisuudesta on Jumalan ilmoittama Tosi teoria, ja kaikki sen kanssa ristiriidassa olevat väitteet harhaoppia (kerettiläisyyttä); niinpä luonnonfilosofit joutuivat kehittelemään yhä erilaisia selityksiä sille, miten heidän teoriaansa ja Raamattua voidaan "tulkita" siten, että todellista ristiriita tosiasiaväittämien suhteen ei synny.
Keskiajan loppua kohti kirkon auktoriteettiasema ja käytössä olleet keinot kerettiläisten oppien leviämistä vastaan kovenivat. Kirjan sisältämien oppien julkisen opettamisen kieltämisestä siirryttiin kirjan julkaisemisen kieltämiseen, työn menettämiseen ja pannaan julistamiseen, kirjan kaikkien kopioiden hävittämiseen polttamalla, ja lopulta kirjoittajan polttamiseen elävältä…
© Otto Lappi 2001 (otto.lappi@edu.espoo.fi).