Keijon kotisivulle

CV

Critical Ouvertures to Pierre Bourdieu's Sociology

Julki

Giddens ja kolmas tie

Teoria

Keijon juhlakirja verkossa

Mitä on tapahtumassa sosiaalipolitiikassa ja hyvinvointivaltiolle? “Kolmannen tien” sosiaalipolitiikasta

Ilmestyy teoksessa Eija Nurminen (toim.): Sosiaalipolitiikan lukemisto. 
Helsinki: Avoin yliopisto, 2000.

Jäähyväiset hyvinvointivaltiolle?

Ei vain vuosikymmenen ja vuosisadan vaan myös vuosituhannen vaihduttua on yhä ilmeisempää, että myos eräs suuri sosiaalipoliittinen tarina tai projekti näyttää tulleen matkansa päähän: ekspansiivisen hyvinvointivaltion kausi on päättynyt. Hyvinvointivaltion kasvu on törmännyt sekä käytännöllisiin että teoreettisiin rajoihinsa. Vaikka sille ei olekaan ehdotonta kattoa, sen rajat ovat ylipäänsä kasvun rajat. Mutta paluuta vanhaan ei näytä olevan nyt talouden elvyttyäkään. Moderni hyvinvointivaltio ei enää ole moderni (merkityksessä: nykyaikainen); sen on muututtava -- modernisoiduttava? Tämä pakottaa meidät  sosiaalipoliittisten käsitysten uudelleenarviointiin.

Vallalla on nyt -- oikeastaan on ollut jo pidemmän aikaa -- neuvottomuus (vrt. Saltzwedel 1997), ei vain meillä, vaan muuallakin, eikä yksin hyvinvointivaltion tulevaisuudesta, vaan yhteiskunnan kehityksestä ja niin sanotusta globalisaatiosta ylipäänsä, eikä yksin poliitikkojen ja intellektuellien keskuudessa, vaan kaikilla tahoilla. Emme näin ollen ole sen huonompia, emmekä huonossa seurassa, jos emme kykene tässä ja nyt sanomaan paljon enempää. Epävarmuus leimaa tätä nykyä yhtä hyvin ihmisten arkielämää kuin tutkijoiden ennusteita. Enää ei ole yhtä tai kahta selkeää sosiaalipolitiikan käsikirjoitusta, jos sellaista sanan varsinaisessa mielessä on koskaan ollutkaan, mutta nyt vielä vähemmän. Voidaan sanoa, kuten Anthony Giddens (1997, 37) on huomauttanut, että enää ei vallitse "hyvinvointivaltiollista konsensusta". Kyse on siis vähintäänkin sosiaalipoliittisen paradigman murroksesta ellei peräti katkoksesta.

On tapahtunut myös yllättävä ja sosiaalipoliittisesti merkittävä käänne: niin sanottu sosiaalinen kysymys, jonka luulimme hyvinvointivaltion ekspansiivisella kaudella jo lopullisesti ratkenneen, on noussut uudelleen hyvin ajankohtaiseksi (Müller 1997, 819; vrt. myös Bauman 1998). Nyt -- paradoksisesti taloudellisen kasvun keskellä -- puhutaan vakavasti paitsi työttömyydestä ja köyhyydestä myös syrjaytymisestä, alaluokasta yms. Mutta kyse ei kuitenkaan ole aivan samasta asiasta, esimerkiksi perinteisestä köyhyydestä, vaan köyhyyskin --“uusköyhyys” -- on muuttunut ja (post)modernisoitunut.

Tähän liittyen voidaan kirjata ainakin yksi selvä muutos. Kasvuoptimistisen aikakauden vanha yhtälö ei enää päde: enää taloudellisesta kasvusta ei seuraa välttämättä hyvinvointia kaikille. Kuten Ralf Dahrendorf (1997, 826) on taannoin todennut: "makromenestyksen" rinnalla meillä nyt on samanaikaisesti "mikrokurjuutta". Vastaavasti Giddens (1997, 38) on puhunut "toisen vaiheen modernisaatiosta" (joka on alun perin, kuten tunnettua, Ulrich Beckiltä peräisin oleva käsitepari), jossa ensimmäisen vaiheen (teollisen) modernisaation ratkaisut eivät enää ole toimivia.

Yhdysvaltalainen filosofi Richard Rorty (1989, 86) on mielestäni hyvin todennut, että modernit maallistuneet yhteiskunnat ovat riippuvaisia kohtuullisen konkreettisten, optimististen ja uskottavien "poliittisten skenaarioiden" olemassaolosta. Jotta yhteiskunnallinen toivo säilyisi, ihmisten -- mukaan lukien poliitikot -- on kyettävä kertomaan toisilleen tarina siitä, kuinka asiat voivat muuttua paremmiksi, ja voitava nähdä, ettei tarinan toteutumiselle ole ylivoimaisia esteitä. Yhteiskunnallisen toivon ylläpitäminen on kuitenkin käynyt vaikeammaksi viime aikoina;  tapahtumien kulku, historian satunnaisuus, on tehnyt vakuuttavan tarinan kertomisen vaikeaksi. Vanhan yksioikoisen (edistyksen, kasvun, menestyksen) tarinan kertominen ei käy enää päinsä; sellainen ei yksinkertaisesti vakuuta poliittisesti. 

Tarinoista -- tai kuten nykyisin on tapana sanoa: narratiiveista -- ja niiden uskottavuudesta on myös kyse, kun puhutaan esimerkiksi "työttömyyden puolittamisesta" tai vaikkapa "yksilön oikeuksien sijasta yksilön vastuusta itsestään". Meillä Suomessa retoriikka ei ole ollut yhtä lennokasta kuin Yhdysvalloissa ja nykyisin myös Britanniassa, jossa uusi pääministeri ja "uuden työväenpuolueen" (New Labour) puoluejohtaja Tony Blair Labour-puolueen vaalivoiton jälkeen keväällä vuonna 1997 julisti patrioottisesti: "The glory days of Britain are not over!" Retoriikka näyttää olevan varsin keskeisellä sijalla myös argumentoitaessa sosiaalipoliittisten uudistusten ja leikkauksien puolesta; ja kuten Nikolas Rose toteaa, tuo retoriikka tai tarinan kertominen sisältää nykyisin yhä useammin moraalisen tai eettisen elementin ja argumentin. 
 
 

Yhdysvallat: Bill Clintonin 'Welfare Reform Bill'

Sosiaalipoliittisesti hyvin merkittävä käänne on tapahtunut tai tapahtumassa Yhdysvalloissa (ks. myös Rahkonen 1997). Tarkoitan niin sanottua "welfare reformia", sosiaaliavun uudistamista, jonka presidentti Bill Clinton allekirjoitti elokuussa 1996. Se tulee supistamaan radikaalisti Yhdysvaltojen muutenkin vaatimatonta sosiaalipoliittista järjestelmää (amerikkalainen hyvinvointivaltion mallihan ei vertaudu eurooppalaiseen järjestelmään: siellä itse sanalla 'welfare' on kielteinen sävy, eikä se käänny hyvinvoinniksi, vaan sosiaaliavuksi). Se on todella "historiallinen" myös toisessa mielessä kuin mitä Clinton tarkoitti: reformi kumoaa yli kuudenkymmenen vuoden takaisen sosiaaliturvalain, joka syntyi presidentti Franklin Rooseveltin New Dealin aikoina 1930-luvulla ja jonka mukaan liittovaltio takasi köyhille oikeuden rahalliseen sosiaaliapuun. (1)

Merkille pantavaa on, että Clintonin reformin ensimmäinen versio oli republikaanien käsialaa. Vaikka Clinton lupasi jo vuoden 1992 presidenttikampanjassaan lopettaa sosiaaliavun sellaisena kuin se tunnetaan ("end welfare as we know it"), amerikkalainen keskustelu welfare-reformista alkoi vasta 1994, jolloin sen alkuperäinen versio (Personal Responsibility Act) esitettiin edustajainhuoneelle osana republikaanipuolueen ohjelmaa "Contract With America" (tähän sekä Newt Gingrichiin viittaa myös Rose).

Lain perusteluissa on runsaasti moraalista paatosta ja retoriikkaa, joka on ollut tyypillistä amerikkalaiselle politiikalle -- muttei ehkä enää tyypillistä vain amerikkalaisille. Kuten Nikolas Rose huomauttaa, poliittisen huolen aiheena ei ole niinkään itse työ kuin työetiikka ja sen korroosio. Presidentti Clintonin mukaan reformilla halutaan vahvistaa "amerikkalaisia perusarvoja": työtä, vastuullisuutta ja perhettä. Itse lain alussa tähdennetään, että "avioliitto on menestyksellisen yhteiskunnan perusta".

Pulmallista yhteiskuntatieteilijöiden skannalta on se, että Clintonin moraalinen retoriikka näyttää perustuvan paljolti yleisiin
sosiaaliavun saajia koskeviin myytteihin, kuten siihen, että itse sosiaaliapu on syypää työn vieroksuntaan eikä toisaalta tue perheiden perustamista. Toisin kuin Euroopassa, korkean työllisyyden Yhdysvalloissa huolen aiheena eivät ole työttömät, vaan nimenomaan sosiaaliavun saajat. Julkisuuden kuvassa näitä ovat ennen muuta nuoret yksinhuoltajaäidit mustien ja muiden etnisten ryhmien slummeissa. Clintonin sosiaalireformin varsinainen kohde ovatkin teini-ikäiset yksinhuoltajaäidit ("welfare mothers"). Heidän nykyinen sosiaaliapunsa, AFCD (Aid to Families with Dependent Children), lopetetaan. Tarkoitus on saada äidit töihin sosiaaliavulla elämisen sijaan; ja saada myös teillä tietymättömillä olevat isät elatusvastuuseen. 

Kyse on sananmukaisesti työvelvollisuudesta, workfare, jota Suomessa on nyt alettu kutsua “aktiiviseksi sosiaalipolitiikaksi”. Ohjelmallinen iskulause ei käänny suomeksi yhtä iskevästi kuin
amerikaksi: from welfare to workfare. Sitä, onko uusi laki todellinen uudistus, joka parantaa köyhien asemaa, ei vielä voida arvioida luotettavasti; siitä on aika ristiriitaisia käsityksiä. Laki astui voimaan vasta vuoden 1998 alusta. Monet asiantuntijat (esim. Wacquant 1996) kuitenkin epäilevät sen merkitsevän vain köyhyyden uudistamista. Nähtäväksi jää toteutuvatko kriitikoiden ennusteet. Joka tapauksessa jo nyt voidaan sanoa, että itse reformi on historiallinen. Sosiologian professori Robert N. Bellah Kalifornian yliopistosta Berkeleystä luonnehti sitä avoimessa kirjeessään presidentti Clintonille marraskuussa 1996 New York Review of Books -lehdessä "yhdeksi regressiivisimmistä laeista, joita on säädetty missään kehittyneessä maassa toisen maailmansodan jälkeen" (Bellah et al. 1996, 65). (2) 

Yhdysvallat on tunnetusti aina kulkenut sosiaalipolitiikassa omaa tietään, ollut äärimmäinen tapaus (vrt. Lipset 1996), mutta amerikkalaishenkistä puhetta työvelvollisuudesta tosin eri termein (työhön kannustaminen jne.) kuulee nyt myös Euroopassa, eritoten Britanniassa. Se saattaa olla sosiaalipoliittinen trendi yleisemminkin länsimaissa. 
 
 

Britannia: “Blairismi” ja hyvinvointivaltion "modernisointi"

Britannia on vuoden 1997 vallanvaihdon jälkeen sosiaalipoliittisesti kenties mielenkiintoisin 'tapaus' Euroopassa -- vaikken ole varma,  että Britannia olisi enää intellektuaalisesti tai yhteiskunnallisesti yhtä ylivertainen esimerkki kuin joskus aiemmin (vrt. Englanti kapitalismin "klassisena kotimaana" Marxin Pääomassa; Marx 1974, 16). Toisaalta, tätä nykyä Euroopan, eritoten Euroopan Unionin, geopoliittinen kartta on ylisummaan pääväriltään pinkki (vrt. Rahkonen 1999): kymmenessä EU:n jäsenmaassa on sosialidemokraattinen hallitus tai sosialidemokraatit koalitiohallituksen johdossa.

(New) Labour-puolueen valtaanastumisen jälkeen –- joka päätti niin sanotun thatcherismin, Margaret Thatcherin (ja John Majorin) konservatiivisen hallituskauden (1979--1997) -- Britanniassa on yhä voimallisemmin noussut esiin Clintonin welfare-reformia muistuttava ja siitä selviä vaikutteita saanut niin kutsuttu welfare-to-work -ohjelma sekä vastaava retoriikka. Sielläkin ollaan nyt moraalisesti huolestuneita yksinhuoltajaäideistä sekä tähdennetään perheen merkitystä. Niin kuin Clintonin reformin ensimmäinen versio oli republikaanien käsialaa, Britanniassa konservatiivit käynnistivät ensimmäiset welfare-to-work -ohjelmat. 

Nyttemmin Britanniassakin (mm. Tony Blair; ks. Blairin haastattelu: Young 1998) on alettu käyttää sanaparia "welfare reform", mutta viittaussuhde on toki toinen kuin Yhdysvalloissa; Britanniassa se viittaa hyvinvointivaltioon. Tästä konnotaatioerosta, hyvinvointivaltion "myönteisestä sävystä", on muistuttanut myös Giddens (ks. Hoge 1998, 9). Blair on jatkuvasti myös tähdentänyt että Labourin ohjelmassa ei ole kyse hyvinvointivaltion peruuttamisesta vaan sen uudistamisesta: "It is this party that built the welfare state, and this Government will save the welfare state" (Hoge 1998, 9). 

Akateemisesti mielenkiintoinen on tieto, että yksi tämän hetken johtavista sosiologeista, London School of Economics and Political Sciencen (LSE) uusi rehtori Anthony Giddens on pääministeri Tony Blairin neuvontatajia (Giddensin haastattelu Helsingin Sanomissa, Hannula 1997). Haastattelussa Giddens sanoi muun muassa: "Britannia on ollut kahden aiemman murroksen moottori ja esikuva. Toisen maailmansodan jälkeinen hyvinvointiajattelu käynnistyi Britanniasta, samoin 1980-luvun Thatcherin neoliberalismi. Nyt on kolmannen vaiheen aika, ja tässä kehityksessä tahdon London School of Economicsin toimivan teoreettisena avustajana ja vaikuttajana -- aivan kuten aiemmin esimerkiksi van Hayekin aikana." New York Timesin haastattelussa Giddens meni  kehittelyssään vielä pidemmälle, puhuen eksplisiittisesti Blairin kaudesta: "The U.K. has been in the lead before, at least in Europe, with the formation of the welfare state, then with the counterreaction with Thatcher... Why not a third time with Blair" (Hoge 1998, 9). 

Giddens kirjoitti myös sangen ohjelmallisen artikkelin “blairismistä” otsikolla "Centre left at centre stage" New Statesman -lehden erikoisnumeroon, joka ilmestyi heti Labourin vaalivoiton jälkeen (Giddens 1997; vrt. myös aiempi ohjelmallinen teos: Giddens 1994). Giddens tähdentää artikkelissaan eritoten "modernisaation projektia", edellä mainittua "toisen vaiheen modernisaatiota". Lisäksi hän varoittaa konservatiivien traditionaalisesta moraalista: "There is no point advocating a return to traditional moral canons or in proposing a return to the traditonal family. It is right to say a new balance between individualism and social obligation must be struck, but existing policy isn't the way to do it" (Giddens 1997, 39).

Otan tässä esiin Giddensin roolin siksi, että Blairin Brightonin puoluekokouksessa syys-lokakuun vaihteessa 1997 pitämä retorisesti mahtipontinen patriotismia uhkunut puhe sisälsi  ilmeisestikin eräitä Giddensiltä peräisin olevia ideoita sekä lisäksi joitakin amerikkalaisen kommunitarismin aineksia. Viimeksi mainitut tosin ovat ristiriidassa Giddensin “elämänpolitiikan” kanssa (vrt. edellä Giddensin huomautus, ettei ole mitään syytä puolustaa "paluuta traditionaaliseen perheeseen").

Toimittaja Pentti Sadeniemi on analysoinut varsin terävästi Blairin puheen retorista puolta otsikolla "Tony Blairin politiikkakoulu" Helsingin Sanomissa (Sadeniemi 1997). Hän kirjoittaa Labourin puoluekokouksesta: "Journalistien salissa puhetta kuunneltiin Times-lehden kertoman mukaan hiljaisuudessa, jota nauruntirskuna silloin tällöin rikkoi. Puolueväen sali oli innostuksen vallassa... Takavuosien britti, jolle niukka ilmaisu oli toinen luonto, kansallinen kerskailu mauttomuutta ja liioittelu sivistymätöntä, olisi lähtenyt salista kesken puheen. Ehkä jokin muutos on todella tapahtumassa. Ehkä prinsessa Dianan kuoleman nostattama joukkojen tunnekuohu ei ollut niin yksinäinen ilmiö kuin uskottiin. Blairin puheessa oli kolme toisistaan erottuvaa ainesta: patrioottinen itsekorostus, joka sai aivan hurjat mitat, uudistuspolitiikan hahmottelu, joka kuitenkin väisti yksityiskohtia, ja kolmantena siellä täällä kuultu vanhahtavan autoritaarinen sävy."

Sadeniemi kiinnitti myös huomiota eräisiin Blairin puheen hyperbolaan: Blair toisti kolmesti kielikuvaa Britanniasta "21. vuosisadan mallivaltiona, maailman johtotähtenä". Blair säväytti  myös labour-poliitikolle sangen epäortodoksisella teesillä, joka sisältää selvän moraliteetin: "Sanon teille: kunniallinen (decent) yhteiskunta ei perustu oikeuksille (rights). Se perustuu velvollisuudelle (duty)." Tämä teesi ei voi olla peräisin Giddensin ideapankista; se on selvästikin pikemmin kommunitaristista puhetta (vrt. Haatanen 1997).

Blair viljeli puheessaan myös runsaasti "modernisaatiota"  Giddensin hengessä; toisaalta hän puhui, paitsi perheestä kommunitaristiseen sävyyn, welfare-to-work -ohjelman puolesta Clintonin hengessä. (Sivuutan tässä toisen sinänsä tärkeän teeman: työväenpuolueen modernisoinnin -- keskiluokkaiseksi.) Ylisummaan mielenkiintoista on se, kuinka Blair monin paikoin ohjelmassaan höydyntää Giddensin sosiologisia ideoita, olkoonkin että ne Blairillä jäävät varsin abstraktiksi puheeksi.

Ohessa on joitakin sosiaalipoliittisesti ja sosiologisestikin relevantteja ohjelmallisia näytteitä Tony Blairin puheesta Brightonin puoluekokouksessa syys-lokakuun vaihteessa 1997, joissa voi nähdä jälkiä myös edellä esittämästäni Giddensin korkeamodernin ajattelun vaikutuksesta (3).
 

Tony Blair Brightonin puoluekokouksessa 1997:

Modernisoinnista

To modernise Britain as we modernised the Labour Party.

We are free to build that model 21st Century nation, to become that beacon to the world.

But each bit requires us to modernise and take the hard choices to do it.

Fairness at work yes. But flexibility will remain. For business, this will be a Government on your side not in your way.

And I say to both sides of industry, there is no place for militant trade unionism or uncaring management today. Partnership is the key. That is the only language this New Labour Government will respect.

Hyvinvointivaltiosta ja welfare-to-work -ohjelmasta

Our new society will have the same values as it ever did. Fighting poverty and unemployment. Securing justice and opportunity. It should be a compassionate society.

But it is compassion with a hard edge.

A strong society cannot be built on soft choices.

It means fundamental reform of our welfare state, of the deal between citizen and society. 

The new welfare state must encourage work not dependency.

We are giving young people and the long term unemployed the opportunity. We are adding today the option of self employment as part of the new deal. But they have to take one of the options on offer.'

We want single mothers with school age children at least to visit a job centre, not just stay at home waiting for the benefit cheque every week until the children are sixteen.

Modern welfare means a better balance between public and private money.

We will not be that beacon to the world in the year 2005 with a welfare state built for the very different world of 1945.

I say to the country in all honesty. You can have the education
revolution, the health revolution, the welfare revolution. But it means hard choices. It means us all getting involved. And it means modernisation.

And we cannot say we want a strong and secure society when we ignore its very foundation: family life.

Attitudes have changed. The world has changed.

But I am a modern man leading a modern country and this is a modern crisis.
...

Olen edellä käsitellyt lähinnä anglosaksista ja -amerikkalaista keskustelua, mutta uudet tuulet puhaltavat toisaallakin Euroopassa. Saksassa on ollut vallalla yhä painokkaampi taloudellinen retoriikka, puhe työmarkkinoiden joustavoittamisesta, deregulaatiosta jne., joka henkilöityi nyttemmin eläkkeelle siirtyneeseen Saksan keskuspankin Bundesbankin pääjohtajaan Hans Tietmeyeriin. Saksan liittopresidentti Roman Herzog puolestaan on esittänyt sangen samansuuntaisia ajatuksia kuin Blair Brightonin puheessaan (ks. Herzog 1997).

Ranskassa sosiologi Pierre Bourdieu on useassakin yhteydessä (Bourdieu 1996a, 1996b, 1997, 1999) kritisoinut ankarasti Hans Tietmeyerin edustamaa euro-ajattelua. Lyhyesti sanoen Bourdieun mukaan Tietmeyerin puheet "työmarkkinoiden joustavuudesta" ja "sosiaaliturvan uudistamisesta" johtavat valtion taantumiseen minimaaliseksi valtioksi, joka lähenee USA:n mallia. Bourdieu puhuu eurooppalaisen hyvinvointivaltion ("un Welfare State européen") -- "sosiaalisen Euroopan" -- puolesta. Ranska on muutenkin selvä poikkeus Euroopassa, vaikka sielläkään hyvinvointivaltion asema ei ole ongelmaton ja työttömyysaste on verraten korkea. Varsinkin Lionel Jospinin hallituksen työ- ja solidaarisuusministeri Martine Aubryn nimeen henkilöitynyt radikaali laki 35 tunnin työviikosta, jonka toimeenpano alkaa  vuonna 2000, on ainutlaatuinen kokeilu Euroopassa ja koko maailmassa, jos kohta sitä on paljon vastustettu ja kritisoitu vallankin työnantajien taholta, eikä sen käytännön toteutumisesta ole vielä tarkempaa tietoa.
 
 

Suomi: mitä isot edellä, sitä pienet perässä? 

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että Suomi seuraa sosiaalipolitiikassa lähinnä isoja EU-maita -- niin kuin se on seurannut ennenkin. Ainakin joitakin merkkejä tästä on. Esimerkiksi kesällä 1997mediajulkisuudessa keskustelun aiheeksi nousi pitkästä  aikaan sosiaaliturvan "väärinkäyttö"; puhuttiin myös sosiaali- ja työttömyysturvan vastikkeellisuudesta; esitettiin sen vastaanottojille velvollisuuksia, velvollisuutta 'töihin', ellei 'pätkätöihin', niin yleisiin tms. Tämän keskustelun jatkoa ja samalla jo käytännön toimenpiteitä hahmotteleva ohjelma on sosiaali- ja terveysministeriön Aktiivinen sosiaalipolitiikka –työryhmän tammikuussa 2000 jättämä esitys “tehostetuista toimista vaikeasti työllistettäville ja syrjäytymisuhan alaisille työttömille”, joista yksi olisi se, että “kuntouttavasta työllistämisestä kieltäytyvä” menttäisi osan tuesta (Aaltonen 2000).

Pääministeri Paavo Lipponen on myös ilmaissut hengenheimolaisuutensa Tony Blairin ideologian kanssa: "Blair on tuonut sen ajattelutavan että yhteiskunnan suoman turvaverkon ja yksilön vastuun välillä on oltava parempi tasapaino" (Lipponen 1997, 21). Myös presidentti Martti Ahtisaari -- jolta on kuultu myös kommunitaristisia puheenvuoroja niin sanotun kolmannen sektorin tärkeydestä (ks. Haatanen 1997, 98) -- on esittänyt samansuuntaisia ajatuksia (Ahtisaari 1997): "Passivoivan hyvinvointivaltion aika on ohi... Kukaan ei saisi jäädä hyvinvointivaltion vangiksi niin, että hän jää avustusjärjestelmään kiinni." Uusi presidentti Tarja Halonen asettui tosin vaalikampanjassaan varsin voimakkaasti “hyvinvointiyhteiskunnan” puolelle, mutta toisaalta presidentillä ei käytännössä ole juurikaan valtaa näissä asioissa. 

Blairismin kaltaista mahtipontisuutta ei Suomessa ole esiintynyt; ehkä hyvinvointivaltion reformi toteutuukin meillä vähin äänin. Suomessahan on tehty hyvinvointivaltiollisia leikkauksia varsin paljon 1990-luvun alun laman aikana ja sen jälkeenkin (esim. työttömyysturva, toimeentulotuki, sairausvakuutus, eläkkeet, lapsilisät). Varsinaisesta sosiaalipoliittisten järjestelmien lakkauttamisesta tai purkamisesta ei kuitenkaan ole – ainakaan toistaiseksi -- ollut kyse, vaan etuuksien tason ja kattavuuden supistuksista. Joka tapauksessa 1990-luvun supistusten jälkeen on kyseenalaista, voidaanko suomalaista hyvinvointivaltiota enää kutsua pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi (vrt. Kosonen 1998; Kosonen 1999, 294--295). Uutta on myös se, että enää ei vanha korrelaatio näytä pätevän: taloudellisen kasvun aikanakaan ei hyvinvointivaltio kasva Suomessa.
 
 

“Kolmas tie”

Edellä olen käsittellyt lähinnä blairismin syntyvaiheita 1997--1998 ja siihen liittyvää keskustelua. Tämän vaiheen sosiaalipoliittisesti konkreetisin toimenpide oli Labour-hallituksen niin sanottu Green Paper: “New Ambitions for Our Country: A New Contract for Welfare”, joka julkistettiin maaliskuussa 1998 (ks. Green Paper 1998). Tässä ohjelmassa luonnostellaan yleisellä tasolla hyvinvointivaltion reformia 2010—2020 -luvuille periaatteena  "work for those who can, security for those who cannot". Se sai sangen ristiriitaisen vastaanoton, ja muun muassa vammaisliikkeet osoittivat mieltään sitä vastaan katsoen, että siinä heikennettiin vammaisten etuja sikäli kuin he eivät olekaan kuntoutettavissa työkykyisiksi.

Ohjelmallisesti keskustelu Britanniassa kääntyi puheeksi “kolmannesta tiestä”, kun Anthony Giddens julkaisi arvionsa Labour-hallituksen ensimmäisestä vuodesta vallassa “After the left's paralysis” New Statesmanissa 1. toukokuuta 1998 (Giddens 1998a; vrt. oheinen suomennettu lyhennelmä “Kolmannen tien viittoja”, joka ilmestyi hieman myöhemmin Suomen Kuvalehdessä), jossa hän pyrki yhteiskuntatieteellisesti perustelemaan Blairin ja New Labourin uudistuspolitiikkaa. Samalla hän teki kunniaa Bill Clintonille, joka oli jo aiemmin puhunut kolmannesta tiestä Liittovaltion tilaa koskevassa puheessaan.

Pian Giddens julkaisi myös perusteellisemman teoreettisen hahmotelman kolmannesta tiestä uudessa kirjasssan The Third Way: The Renewal of Social Democracy (Giddens 1998b), joka ilmestyi New Yorkin yliopistossa järjestetyn kolmannen tien seminaarin aattona syyskuussa 1998. Tuohon presidentti Bill Clintonin kokoonkutsumaan seminaariin Giddens osallistui yhdessä Tony Blairin kanssa. Kuin sattumalta myös Blair julkaisi pienen 20-sivuisen vihkosen The Third Way: New Politics for the New Century viikkoa myöhemmin Blackpoolin puoluekokouksen edellä. 

Olisi kohtuutonta verrata keskenään Blairin ja Giddensin tekstejä. Toinen on taitavan poliitikon lennokas ohjelmanjulistus, jonka elegantti tyyli on saanut brittilehdistön arvelemaan sen olevan haamukirjoittajan kynästä. Toinen on pohdiskelevan tutkijan yhteiskuntapoliittinen hahmotelma. Blair ja Giddens luonnehtivat "kolmatta tietä" lähes samoin sanoin. Blair lähinnä toistaa blairilaisia tunnussanoja "yhteisö" ja "vastuu" sekä varoo poliitikoille tyypillisesti kovin täsmällisiä muotoiluja. 

Giddens tähdentää kirjassaan, että kolmas tie on ennen muuta nähtävä sosialidemokratian modernisoimisena. Hän toteaa teorian laahanneen käytännön jäljessä ja siksi pyrkivänsä antamaan kolmannen tien retoriikalle substanssia, teoreettista lihaa käytännön luurangolle.

'Kolmas' on Giddensin mukaan vaihtoehto kahdelle eli vanhantyyliselle sosialidemokratialle ja uusliberalismille. Sosialidemokratia ja vasemmisto ylipäänsä on ollut impotentti uusliberalismin ja talouden globalisoitumisen haasteen edessä, jos kohta globaalikapitalismin nykyinen kaaos ei ole imarteleva uusliberaaleillekaan. 

Vasemmisto/oikeisto-erottelu elää yhä edelleen, Giddens huomauttaa viitaten vanhaan italialaiseen politiikan teoreetikko Norberto Bobbioon (1996). Mutta yhteiskunnan modernisaatiokehityksen vaikutuksesta monet kysymykset ovat sen tuolla puolen. Vasemmiston klassinen "emansipatorinen" politiikka on pyrkinyt takaamaan elämisen mahdollisuudet oikeudenmukaisen jaon ja pakkojen poistamisen tasolla. Nyt Giddensin mukaan tarvitaan lisäksi "elämänpolitiikkaa", joka koskee oman elämän päätöksiä ja identiteettivalintoja, sitä ristiriitaista elämäntilannetta, että elämän optioiden kasvaessa myös valintojen pakko on kasvanut. Tällaiset kysymykset ovat "keskustan" - yhtä hyvin vanhan vasemmiston kuin perinteisen oikeiston välissä olevia - yhteisiä kysymyksiä nykymodernissa yhteiskunnassa. 

Giddens (1998, 27-68) listaa viisi keskeistä teemaa, jotka ainakin osittain ylittävät vasemmisto/oikeisto -erottelun ja joihin hänen mukaansa "kolmannen tien" politiikan tulee reagoida. Vasemmisto/oikeisto -erottelun lisäksi ne ovat: globalisaatio, individualismi (yksilöllistyminen, ei ns. minä-ensiksi -ajattelu), poliittinen toiminta (mitä hallitus voi tehdä nykymaailmassa) ja ekologiset kysymykset. Osaa näistä teemoista Giddens on käsitellyt aiemmin 1990-luvun sosiologisessa tuotannossaan; osaan (globalisaatio, ympäristökysymykset, ns. sub- eli alapolitiikkat) hän on saanut vaikutteita eritoten kirjansa alussa kiittämältään saksalaiselta kollegaltaan Ulrich Beckiltä.

Giddens haluaa kuitenkin tähdentää, että uudistetun sosialidemokratian tulee olla keskustasta poliittisesti vasemmalla, “centre-left”, koska sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja sen edellyttämä emansipatorinen politiikka ovat yhä sosialidemokratian ydinkysymyksiä. Uuden kolmannen tien politiikan päämotto on Giddensin -- niin kuin Blairinkin -- mukaan: ei ole oikeuksia ilman velvollisuuksia (Giddens 1998, 65). Tämä ei ole näin yleisellä tasolla aivan ongelmaton kanta, ja se voisi nähdäkseni joissakin tapauksissa johtaa sosiaaliseen autoritarismiin. Ainakaan kaikki oikeudet eivät voi olla konditionaallisia (vrt. äänioikeus); on ehdottomia oikeuksia tai ne eivät ole oikeuksia ollenkaan. Mutta, mikä olennaista, Giddensin mukaan eettinen periaate "ei oikeuksia ilman velvollisuuksia" tulee ulottaa koskemaan kaikkia kansalaisia, myös rikkaita. Giddens pitää erityisen tärkeänä sosialidemokratialle, että se muistuttaa että kaikilla, myös hyvintoimeentulevilta, on velvollisuuksia, muun muassa auttaa köyhiä ja puutteessa olevia, oikeiston asettaessa vaatimuksia vain näille heikoille ryhmille.

Modernisaatiolla Giddens ei tarkoita "yhä vain lisää ja lisää modernisaatiota", vaan viittaa ekologiseen modernisaatioon (Giddens 1998, 67), jossa otetaan ympristövaikutukset vakavasti huomioon. Lisäksi tarvitaan myös jatkuvuutta -- "filosofista konservatiivisuutta" --, jotta sosiaalinen koheesio säilyisi, kun vanhat tavat ja traditiot ovat häviämässä elleivät jo hävinneet. 

Traditionaaliseen perheeseen ei ole Giddensin mukaan vanhassa mielessä paluuta. Tutkimuksiin viitaten Giddens huomauttaa, että traditionaalisiin perheolosuhteisiin (yhteiset biologiset vanhemmat ja lapset) syntyy yhä vähemmän lapsia. Vaikkeivät kaikki suinkaan synny yksinhuoltajaperheisiin, Giddens pitää perhemuodon muutosta yhtenä merkittävimmistä ja perustavanlaatuisimmista ihmisten arkielämän kannalta.  Puolustaessaan ei-perinteistä perhettä Giddens on selvästi radikaalimpi kuin Blair, joka viljelee sangen sovinnaista perheretoriikkaa. Labourin welfare-to-work -ohjelman yhteydessä Giddens haluaa myös ottaa etäisyyttä yhdysvaltalaiseen malliin ja katsoo, että inspiraatiota olisi haettava "Skandinavian aktiivisten työmarkkinoiden ohjelmista" pikemminkin kuin Yhdysvalloista.

Giddens ottaa etäisyyttä myös Blairin amerikkalaistyyliseen retoriikkaan "mahdollisuuksien tasa-arvosta"; se ei ole riittävä tasa-arvoksi. Läpikotaisin meritokraattinen yhteiskunta tuottaisi kaikkein epätasa-arvoisimman yhteiskunnan, jossa sosiaalinen koheesio olisi hyvin heikko (mistä olisi monenlaisia seurauksia). Se olisi myös meritokratian kannalta samalla itsessään ristiriitaista, sillä mahdollisuuksien tasa-arvo häviäisi. 

Giddens esittää myös mielenkiintoisen erottelun inkluusion ja ekskluusion välillä. Inkluusio merkitsee kansalaisten tasa-arvoisuutta, oikeuksia, mutta myös velvollisuuksia ja aktiivisuutta ylipäänsä. Ekskluusio epätasa-arvoisuutta, syrjäytymistä oikeuksista ja mahdollisuuksista. Nykyisin ekskluusiotakin on kahdenlaista: pohjalla vastentahtoista syrjäytymistä, köyhyyttä ja passiivisuutta; huipulla aktiivista syrjäänvetäytymistä, "eliittien kapinaa", halua elää omassa maailmassaan poissulkien muun yhteiskunnan. Etuoikeutetut ryhmät vetäytyvät julkisista palveluista, kouluista, kansanterveydenhuollosta ja rakentavat itselleen linnoituksia, omia asuinalueitaan, kouluja, yksityisiä terveydenhoitojärjestelmiä jne. 

Giddensin kolmannen tien politiikka allekirjoittaa osittain hyvinvointivaltiota kohtaan esitetyn kritiikin (Giddens 1998, 112--113): hyvinvointivaltio on olennaisesti epädemokraattinen instituutio, joka jakaa etuja ylhäältä alaspäin. Sen motiivi on suojella ja huolehtia, mutta se ei anna riittävästi tilaa vapaudelle. Jotkut palvelut ovat byrokraattisia ja epäefektiivisiä, jotkut tuottavat perverssejä seurauksia. 

Uudenlaisten - teknologiaan, sosiaaliseen syrjäytymiseen, yksinhuoltajuuteen ym. liittyvien -- riskien hallintaa olisi kehitettävä. Nykyinen hyvinvointivaltio on rakennettu toisenlaisten riskien varalta, eikä se ole varautunut näihin uusiin. Giddensin ideat "positiivisesta hyvinvointiyhteiskunnasta" ja "sosiaalisesta  investointivaltiosta", joka tulisi hyvinvointivaltion tilalle, eivät ole kovin pitkälle kehiteltyjä, ja osa ideoista on ennestään tuttuja suomalaisessakin keskustelussa. 

Giddensin sangen radikaali ehdotus on, että Britanniassa pitäisi  luopua nykyisistä eläkeikärajoista ja ylipäänsä alkaa nähdä ikäihmiset resurssina eikä ongelmana. Käänteisesti eläkerahastoja pitäisi voida käyttää siten, että ihmiset voisivat vetäytyvät missä iässä hyvänsä välillä työelämästä, esimerkiksi koulutukseen tai osaikaiseen työhön lasten ollessa pieniä. Ne taas jotka olisivat tehneet pitkää työpäivää voisivat jäädä eläkkeelle nuorempinakin. 

Globaali järjestys ei saa olla pelkkä markkinapaikka, sanoo Giddens. Hän haaveilee "kosmopoliittisesta kansakunnasta", jossa henkilö voi olla samanaikaisesti englantilainen, britti ja eurooppalainen sekä globaali kansalainen -- xenofobisen kansalaisen sijasta, jolle kansakunta on yksi ja jakamaton. Lisäksi Giddens puhuu kulttuurisesta pluralismista, joka ei tarkoita radikaalia multikulturalismia, ja toteaa myös etnisen ja uskonnollisen tribalismin, nationalistisen fundamentalismin huolestuttavat tendenssit. 

"Kosmopoliittinen demokratia" on Giddensin hahmottelema utopia globaalin markkinafundamentalismin vastapainoksi, jotta globaali kaaos vältettäisiin (vrt. myös Beckin hieman vasemmistolaisempi perspektiivi oheisessa artikkelissa; Beck 1999a). Globaalit ongelmat edellyttävät globaaleja ratkaisuja. Vaikka esimerkiksi Euroopan unioni ei ole ongelmaton, se on Giddensin mielestä hyvä esimerkki kosmopoliittisuudesta. Hän ehdottaa globaalia hallintajärjestelmää, jossa olisi EU:n tapaan parlamentti, komissio, neuvosto ja tuomioistuin. Monet Giddensin listaamat asiat jäävät iskusanojen tasolle tai sanaleikeiksi. Myös talouden käsittely jää  Giddensillä ohueksi. Tosin hän sivuaa talouttakin ja suosittelee ns. Tobinin veroa, yhdysvaltalaisen taloustieteilijä James Tobinin valuuttakaupankäynnille esittämää veroa, sekä globaalin talouden yleistä sääntelyjärjestelmää (Giddens 1998, 150). 
 
 

“Kolmannen tien” vastaanotto

Tony Blairin ja Anthony Giddensin linjaukset uudesta “kolmannesta tiestä” ovat saaneet tietenkin sekä Britanniassa että kansainvälisesti ristiriitaisen vastaanoton. Mutta myös niin huomattavan huomion (esim. Giddensin kirja on jo käännetty 25 kielelle), että sen edes ylimalkainen läpikäynti tässä on mahdotonta. Ymmärrystä  kolmannen tien ohjelma on saanut Brasilian presidentti Fernando Henrique Cardososta Saksan liittokansleri Gerhard Schröderiin, jonka kanssa Tony Blair (haamukirjoittajina heidän neuvonantajansa  Peter Mandelson ja Bodo Hombach) julkaisivat EU-vaalien aattona kesäkuussa 1999 Lontoossa yhteisen manifestin “Europe: The Third Way -- Die Neue Mitte” (Blair & Schröder 1999). Kyseisen mainifestin yksi keskeisiä iskulauseita oli: "We support a market economy, not a market society”. Sen on paradoksisesti esittänyt alun perin Ranskan sosialistinen pääministeri Lionel Jospin, joka on halunnut tehdä poliittista pesäeroa Blairin ja Schröderin linjaukseen. Tosin rajanveto on hienonhieno ja lähinnä teoreettis-poliittinen ellei kulttuurinen; Jospin on ilmoittanut linjansa olevan “sosialistinen modernissa kontekstissa” (Jospin 1999). 

Suomessa kolmas tie ei ole noussut isoksi keskustelunaiheeksi, jos kohta sen puolesta (Uimonen 1998; Liisa Jaakonsaari 1998) ja vastaan (Tuomioja 1998a) on otettu kantaa. On paradoksi, että Suomessa ilmeisesti ainoa puolue, joka on pyrkinyt soveltamaan joitakin kolmannen tien ideoita, on Keskustapuolue ja sen “työreformi”-ohjelma, joskin se tyrmättiin eritoten ay-liikkeen taholta. Keskustapuolue järjesti jopa seminaarin “Towards an  European welfare and work reform” Lontoon Suomi-instituutissa maaliskuussa 1998 alustajana muun muassa silloinen welfare- reformista vastannut ministeri Frank Field (ks. Field 1998).

Blairin ja Giddensin kolmas tie on saanut osakseen myös hieman akateemisempaa kritiikkiä. Sitä on usein pidetty neoliberalismin ja thatcherismin perillisenä; esimerkiksi Loïc Wacquant on tulkinnut blairismin “amerikanisaation troijan hevoseksi” ja varoittanut Yhdysvaltojen taloudellisen menestyksen kyseenalaisesta kääntöpuolesta, koyhyydestä, eriarvoisuudesta jne. (Wacquant 2000; Wacquant 1999; vrt.  Bourdieu 1999; Callinicos 1999; Dixon 2000). Siitä on esitetty myös joitakin alustavia arvioita (Hills 1998; Evans 2000). Toistaiseksi ehkä paras ja analyyttisin arvio Blairin ja Giddensin kolmannesta tiestä on Nikolas Rosen kriittinen review-artikkeli (Rose 1999), joka osittain sisältää samoja ideoita kuin Rosen aiempi kirjoitus (Rose 1998; ks. oheinen kirjoitus tässä kirjassa). Sympaattisen, mutta myös skeptisen arvion Blairin ja Schröderin kolmannesta tiestä on hiljattain esittänyt myös Ralf Dahrendorf (1999).

Yksi mielestäni sisällöllisesti hyvin relevantti kriittinen kohta kolmannen tien ohjelmassa, eritoten sen Welfare-to-work –ohjelmassa, on sen vahva sitoutuminen täystyöllisyyteen ja työyhteiskuntaan. Giddens on ilmiselvästikin tietoinen tästä pulmasta, mutta mainitsee sen vain ohimennen (Giddens 1998a; Giddens 1998b, 105) eikä ota sitä mitenkään huomioon hahmotelmissaan. Pikemminkin voidaan sanoa, että kolmas tie jää työyhteiskunnan tälle puolen, mikä merkitsee sen sitoutumista vanhaan työyhteiskunta-ajatteluun (vrt. Beck 1999b; Rahkonen 1999).

On ilmeistä, että kolmas tie ei ole vielä tullut tiensä päähän. Giddensiltä on ilmestynyt jälleen uusi kirja The Third Way And Its Critics (Giddens 2000), jonka julkistamistilaisuus järjestettiin 28. helmikuuta LSE:ssa. Siinä hän pyrkii puolustamaan kolmatta tietä ja vastaamaan kriitikoilleen (muiden muassa viitaten myös Erkki Tuomiojaan 1998b; Giddens 2000, 16-17). Mutta esimerkiksi työyhteiskunnan ylittävästä perspektiivistä (vrt. edellä Beck) Giddensillä ei uusimmassa kirjassa ole enää edes mainintaa. Pikemminkin hän nyt näyttää selvästi asettuvan welfare-to-work –ohjelman puolelle, jos kohta hän ei hyväksykään yhdysvaltalaista pakkoajattelua (Giddens 2000, 106-107). Vaikuttaa kuin Giddens (2000,75) uskoisi vielä aiempaa enemmän joustavien työmarkkinoihin ja vapaan kilpailun talouteen, vaikka hän hieman ristiriitaisesti välillä (Giddens 2000. 142-143) tuokin esiin globaalien markkinoiden sääntelyn tarpeen. Joka tapauksessa keskustelu “kolmannesta tiestä” saanee pientä lisäpontta Giddensin uusimmasta puheenvuorosta.
 
 

Lopuksi

Palatakseni vielä alussa käsittelemääni Nikolas Rosen esitykseen: Amitai Etzionin ja muiden kommunitaristien huolen aihe sosiaalisen järjestyksen -- sosiaalisten siteiden -- rappeutumisesta voi hyvinkin olla 'sosiaalinen tosiasia'. Mutta riippuu tulkitsijan näkökulmasta, millainen diagnoosi siitä seuraa: remoralisaation (vrt. Himmelfarb 1996) sijasta voidaan todeta, että (jälki)modernisaation, detraditionalisaation ja yksilöllistymisen aikaansaamat muutokset ovat peruuttamattomia, jos uskomme Beckin ja Giddensin teeseihin jälkitraditionaalisesta yhteiskunnasta (Beck et al. 1995). Näihin varsin fundamentaalisiin muutoksiin myös sosiaalipolitiikan on reagoitava sekä teoreettisesti ja akateemisesti että käytännössä. Onko hyvinvointivaltiosta myös tulossa monien muiden vanhamodernien kategorioiden tapaan “zombikatgoria” (ks. Beckin oheinen kirjoistus; Beck 1999b), joka pikemminkin estää kuin auttaa meitä sosiaalipolitiikan tulevaisuuden hahmottamisessa? 

Zygmunt Baumanin -- joka on pohtinut "postmodernia etiikkaa" (Bauman 1993) -- mukaan: moderniin kuului (Platonin) etiikka, postmoderni tilanne on toinen: kyse on pikemminkin moraalista, jossa yksilön (‘itsen’) on itse kohdattava ‘toisen’ kautta (Bauman 1997) -- mistä johtuen aikakautemme on kuitenkin (postmodernisti) eettinen. Näin ollen, jos Baumanin väite pitää paikkansa, kehittyneissä länsimaissa on yhteiskunnallisesti tai paremminkin yksilö-yhteiskunnallisesti tapahtunut tai tapahtumassa jotain, joka on ikään kuin samassa linjassa kuin  retorinen puhe yksilön vastuusta jne. (joka usein vaikuttaa ja tulkitaan vain vanhan, traditionaalisen elvyttämiseksi). Se on 'jotain', joka voi olla aidosti 'uutta'; ehkä siinä kuitenkin on jotain itua? Toisin sanoen: nyt ei vain paljon puhutut 'talous', taloudellinen globalisaatio ja markkinat -- tai neoliberaali  politiikka -- pakota sosiaalipolitiikkaa ja hyvinvointivaltiota muutokseen. Myös muut yhteiskunnalliset ja sosiaaliset prosessit (vrt. edellä mainitut modernisaatio, yksilöllistyminen jne.) edellyttävät sekä sosiaalipoliittisen ajattelun että sosiaalipolitiikan jonkinmoista muutosta -- modernin sosiaalipolitiikan re-modernisaatiota? Ja oltiinpa niin sanotusta kolmannesta tiestä sosiaalipolitiikassa mitä mieltä tahansa, siinä on haastetta sosiaalipoliittiselle keskustelulle myös Suomessa.
 
 

Viitteet 

Tämä kirjoitus on laajennettu ja muokattu versio  Sosiaalipolitiikan päivillä 1997 Helsingissä 24.-25.10.99 yleisistunnossa 'Vuosituhannen lopun teemat' esitetystä puheenvuorosta, joka ilmestyi Janus-lehdessä 1/98.
 

1 Presidentti Clintonin sosiaaliavun reformi, täsmälliseltä nimeltään Personal Responsibility and Work Opportunity Act of 1996, on yksityiskohtainen 250-sivuinen lakiteksti, joka löytyy internet-osoitteesta: http://thomas.loc.gov/. Keskustelusta ks. Welfare Reform Online (http://libertynet.org/~edcivic/welfref.html).

2 Bellahin muotoileman kirjeen allekirjoittivat lisäksi mm. seuraavat sosiologian professorit Kalifornian yliopistosta Berkeleystä: Victoria Bonnell, Michael Burawoy, Nancy Chodorow, Arlie Hochschild, Ann Swidler ja Loïc Wacquant.

3 Labour-puolueen Brightonin puoluekokouksen 29.9.-3.10.1997 aineisto löytyy www-sivuilta: http://www.labour.org.uk.
 
 

Kirjallisuus

Aaltonen, Jarmo (2000) Työryhmä: Pitkäaikaistyöttömät töihin kuntiin ja järjestöihin. Helsingin Sanomat/Kotimaa, 8.1.2000.

Ahtisaari, Martti (1997) "Suomalaisten on luotava kansalaisten sosiaalinen turvallisuus uudelta pohjalta, tasavallan presidentti Martti Ahtisaari ehdotti tiistaina valtakunnallisilla kansanopistopäivillä". Helsingin Sanomat/Kotimaa, 11. kesäkuuta 1997.

Bauman, Zygmunt (1993) Postmodern Ethics. Oxford & Cambridge, MA: Blackwell.

Bauman, Zygmunt (1997) Right or wrong -- my country? Das Argument 220/1997, 327--330.

Bauman, Zygmunt (1998) Work, Consumerism and the New Poor. Buckingham: Open University Press. 

Beck, Ulrich, Giddens, Anthony & Scott Lash (1995) Nykyajan jäljillä: refleksiivinen modernisaatio. Suomentanut Leevi Lehto. Tampere: Vastapaino.

Beck, Ulrich (1999a) Kosmopoliittinen perspektiivi. Toisen modernin sosiologiasta. Tiede & edistys 24 (3), 177-199.

Beck, Ulrich (1999b) Työyhteiskunnan tuolle puolen. Janus 7 (3), 257-266.

Bellah, Robert et al. (1996) Clinton & Welfare. New York Review of Books, November 28, 1996.

Blair, Tony (1998) The Third Way: New Politics for the New Century. London: Fabian Society.

Blair, Tony & Gerhard Schröder (1999) Europe: The Third Way -- Die Neue Mitte. London: Labour Party & SPD. 

Bobbio, Norberto (1996) Left and Right: The Signifinance of a Political Distinction. Translated by Allan Cameron. Cambridge: Polity Press.

Bourdieu, Pierre (1996a) Contre la "pensée Tietmeyer", un Welfare State européen. Libération, 25 octobre, 1996, 4.

Bourdieu, Pierre (1996b) "Wie Maos rotes Buch". Der französische Soziologe Pierre Bourdieu über die Bundesbank und die neoliberale Wirtschaftspolitik. Spiegel-Gespräch. Der Spiegel 50/1996, 172--179.

Bourdieu, Pierre (1997) L'architecte de l'euro passe aux aveux. Le Monde diplomatique, septembre 1997, 19.

Bourdieu, Pierre (1999) Vastatulet. Ohjeita uusliberalismin vastaiseen taisteluun. Helsinki: Otava.

Callinicos, Alex (1999) Social Theory Put to the Test of Politics: Pierre Bourdieu and Anthony Giddens. New Left Review 236, July-August, 77-102.

Dahrendorf, Ralf (1997) Weltmarkt und Sozialökonomie. Merkur 51 (9/10), 821--828.

Dahrendorf, Ralf (1999) Ein neuer Dritter Weg? Reformpolitik am Ende des 20. Jahrhunderts. (Beiträge zur Ordnungstheorie und Ordnungspolitik, 158) Tübingen: Mohr (Siebeck).

Dixon, Keith (2000) Un Digne héritier. Blair et le thatchértisme. Paris: Raisons d’agir.

Evans, Martin (2000) Poor show: America's welfare reforms have changed attitudes but we should be aware of the potentially negative impact of the work-first approach. Guardian/Analysis, March 6, 2000.

Field, Frank (1998) Frank Field and Shirley Williams discuss British welfare reforms with Finnish politicians. Eagle Street -- Newsletter of the Finnish Institute in London (March 1998); http://www.polarities.net/articles/society/centre%20party.htm

Giddens, Anthony (1994). Beyond Left and Right: The Future of Radical Politics. Cambridge: Polity Press.

Giddens, Anthony (1997) Centre Left at Centre Stage. New Statesman/Special Edition, May 1997, 37--39.

Giddens, Anthony (1998a) 'After the left's paralysis'. New Statesman, 1 May 1998, 18--21.

Giddens, Anthony (1998b) The Third Way: The Renewal of Social Democracy. Cambridge: Polity Press.

Giddens, Anthony (2000) The Third Way and its Critics. Cambridge: Polity Press.

Green Paper (1998) New Ambitions for Our Country: A New Contract for Welfare. Http://www.dss.gov.uk/hq/wreform

Haatanen, Kalle (1997) Kommunitarismi, identiteetti ja uusi yhteisöllisyys. Tiede & edistys 22 (2), 97--110.

Hannula, Mika (1997) Mitä tehdä kun maailma hajoaa? Sosiologi Anthony Giddensin mukaan elämänpolitiikka on oman elämän politiikkaa. Helsingin Sanomat/Kulttuuri, 26. heinäkuuta 1997.

Herzog, Roman (1997) "Miksi mitään ei synny? -- Presidentti läksytti laiskaa ja aloitekyvytöntä Saksaa". Helsingin Sanomat/Sunnuntai, 20. heinäkuuta 1997.

Hills, John (1998) Thatcherism, New Labour and the Welfare State. ESRC Research Centre for Analysis of Social Exclusion (CASE)/ London School of Economics and Political Science, CASE papers 13.

Himmelfarb, Gertrud (1996) The De-Moralization of Society. From Victorian Virtues to Modern Values. New York: Random House.

Hoge, Warren (1998) First Test for Britain's Camelot: Welfare Reform. New York Times, January 4, 1998, 1, 9.

Jaakonsaari, Liisa (1998) Ottakaamme vaikutteita blairismista. Helsingin Sanomat/Ajassa/Vieraskynä, 5.6.1998.

Jospin, Lionel (1999) Modern Socialism. London: Fabian Society.

Kosonen, Pekka (1998) Pohjoismaiset mallit murroksessa. Tampere: Vastapaino.

Kosonen, Pekka (1999) Pienet hyvinvointivaltiot globalisaation prosessissa. Teoksessa Pekka Kosonen ja Jussi Simpura (toim.): Sosiaalipolitiikka globalisoituvassa maailmassa. Helsinki: Gaudeamus, 267--298.

Lipponen, Paavo (1997) "Ideologiamme ovat hyvin läheiset." (Haastattelu.) Ilta-Sanomat, 17. lokakuuta 1997.

Lipset, Seymour Martin (1996) American Exceptionalism: A Double-Edged Sword.  New York: Norton 1996.

Lister, Ruth et al. (1997) Letters to the Editor: Government must reconsider its strategy for more equal society (From Professors Ruth Lister et al.). Financial Times, 1 October, 1997. 

Marx, Karl (1974) Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. 1. osa. Moskova: Edistys.

Müller, Hans-Peter (1997) Spiel ohne Grenzen? Merkur 51 (9/10), 805--820.

Rahkonen, Keijo (1997) USA:n köyhille työvelvoite. Helsingin Sanomat/Vieraskynä, 15. syyskuuta 1997.

Rahkonen, Keijo (1999) A pinkish spectre is haunting Europe:  A critical comment on the 'Third Way' social policy. Paper presented in the workshop "Social Ideas in Europe", April 8-10, 1999, at the Vernon Center for International Studies of the New York University. (Unpublished paper.)

Rorty, Richard (1989) Private Irony and Liberal Hope. Teoksessa Richard Rorty: Contingency, Irony, and Solidarity. Cambridge: Cambridge University Press, 73--95.

Rose, Nikolas (1998) Vallan ja vapauden välissä: hyveen hallinta vapaassa yhteiskunnassa. Janus 6 (1), 1--33.

Rose, Nikolas (1999) Inventiveness in Politics. (Review Article.) Economy & Society 28 (3), 467-493.

Sadeniemi, Pentti (1997) Tony Blairin politiikkakoulu. Helsingin Sanomat/ Kolumni, 7. lokakuuta 1997.

Saltzwedel, Johannes (1997) Ratlos unterm Regenbogen. Der Spiegel 28/1997, 160--163.

Tuomioja, Erkki (1998a) Onko blairismi johtotähti Euroopalle? Helsingin Sanomat/Ajassa/Vieraskynä, 2.6.1998.

Tuomioja, Erkki (1998b) Blairism –- Europe's shining beacon or a low-watt glow? Eagle Street -- Newsletter of the Finnish Institute in London, Issue No. 10: September 1998.

Uimonen, Risto (1998) Kirottu blairismi. Helsingin Sanomat/Ajassa/Vieraskynä, 30.5.1998.

Wacquant, Loïc (1996) Quand le président Clinton "réforme" la pauvreté. Le Monde diplomatique, septembre 1996, 16--7.

Wacquant, Loïc (1999) Les Prisons de la misère. Paris: Raisons d’agir.

Wacquant, Loïc (2000) Blairism: Trojan Horse of Americanization? Forthcoming in Keijo Rahkonen & Tapani Lausti (eds.) 'Blairism' - A Beacon for Europe? A Round Table discussion on the future of the European welfare states. A seminar jointly organised by the London School of Economics, the New Statesman and the Finnish Institute in London, 29 May 1998.

Young, Hugo (1998) Vision for our future (An interview with Tony Blair). Guardian, January 17, 1998, 13--14.