CV

Critical Ouvertures to Pierre Bourdieu's Sociology

Julki

Giddens ja kolmas tie

Teoria

Keijon juhlakirja verkossa

KEIJO RAHKONEN

Opettajan pakina: Mitä minä tutkin, sitä minä opetan

(Ilmestynyt Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan opiskelijoiden Stigma-lehdessä 4/99)
 

Motoksi:

"... annan oppilaille nyt vain tämän kehotuksen, että he rakastaisivat opettajiaan yhtä paljon kuin opintoja ja pitäisivät heitä ei tosin ruumiidensa, vaan mieltensä vanhempina. Tämä velvollisuudentunto on suureksi hyödyksi opinnoille; sillä näin oppilaat sekä mielellään kuuntelevat opettajia että uskovat heidän sanojaan ja haluavat olla heidän kaltaisiaan. Itse koulutilaisuuksiin he vihdoin tulevat iloisina ja innokkaina. Jos heitä oikaistaan, he eivät suutu. Jos heitä kiitetään, he iloitsevat ja opinnoillaan he ansaitsevat sen, että ovat hyvin rakastettuja. Sillä kuten opettajien velvollisuus on opettaa, siten oppilaiden tehtävä on osoittautua oppivaisiksi. Yleensäkään ei kumpikaan ole mahdollista ilman toista..." 
- Quintilianus (ca. 35-96) roomalaisen reetorikoulun "Oppilaiden velvollisuuksista" (De officio discipulorum; Institutio oratoria II, 9)

Kun empien lupauduin Paula Saikkosen pyynnöstä kirjoittamaan Stigma-lehteen "opettajan jutun", jollaisen tarkoituksena on Paulan mukaan ollut yhtäältä "esitellä opiskelijoille henkilökuntaa ja toisaalta sitä mitä kaikkea meidän laitoksellamme tutkitaan", mietin pitkään, mitä oikein kirjoittaisin. Esimerkiksi keskeneräisistä tutkimuksista on yleensä vaikeaa ja jopa vastenmielistä kirjoittaa. Niinpä ajattelin valottaa Stigman lukijoille henkilöäni lähinnä antamani opetuksen ja sitä kautta tutkimuksen kannalta sekä samalla hieman "omaelämäkerrallisesta" näkökulmasta (joka on ollut eräänlainen trendi laitoksellamme). Siitä johtuu siis pakinani minämuotoisuus. Toisaalta, toisin kuin omaelämäkerrallisessa genressa yleensä, en esitä mitään koherenttia kehityskertomusta, vaan joitakin autobiografisia fragmentteja elämästäni homo academicuksena tämän suppean palstatilan rajoissa.

Olen tänä syksynä todennut useallekin läheiselle kollegalleni, että olen pitkästä aikaa todella nauttinut opetuksesta. Tangoon tarvitaan kaksi, kuten sanonta kuuluu (vrt. yllä oleva motto); ilman virkeitä opiskelijoita opettaja ei voi nauttia opetuksesta. Ei niin, etteikö minulla olisi ollut hyviä  opetuskokemuksia aiemmin. Mutta laitoksemme jatkokoulutuksesta vastaavana assistenttina (vuodesta 1987) olen ollut tekemisissä lähinnä jatko-opiskelijoiden kanssa (joista osa on ollut iäkkäämpiä kuin minä), lukuun ottamatta joitakin kuulustelemiani tenttejä. Näin ollen kosketukseni sosiaalipolitiikan varsinaisiin nykyopiskelijoihin on viime vuosina jäänyt vähemmälle.

Tänä syksynä tilanne on muuttunut, kun olen yliassistenttina antanut aineopintoihin liittyvää opetusta, luennoinut kurssia "kolmannen tien" sosiaalipolitiikasta ja eurooppalaisen hyvinvointivaltion tulevaisuudesta sekä vetänyt proseminaaria teemasta "hyvinvointivaltio ja sen tulevaisuus". Molemmat liittyvät nykyisiin tutkimusintresseihini. Hyvinvointivaltion tulevaisuus (ja sen suhde työyhteiskuntaan) on jo vanhempaa perua (vrt. 'Utopiat ja anti-utopiat', 1996). Niin kutsutun kolmannen tien (Tony Blair, Anthony Giddens jne.) sosiaalipolitiikasta aloin viritellä tutkimushanketta pari vuotta sitten, ja sen ensimmäisiä luonnoksia oli puheenvuoroni Sosiaalipolitiikan päivillä Helsingissä 1997 (ks. Janus 1/98). Sittemmin olen tämän projektin merkeissä vieraillut pariin otteeseen itse 'pääkallopaikalla' London School of Economics and Political Science (LSE) –eliittikorkea-koulussa, jonka Analysis of Social Exclusion (CASE) -tutkimuskeskuksen vierailevaksi tutkijaksi olen menossa jälleen opetuksen päätyttyä joulukuussa.

Luennoimallani kurssilla ja eritoten proseminaarissani minuun on tehnyt erityisen vaikutuksen opiskelijoiden aktiivisuus ja ylipäänsä intellektuaalinen tarkkaavaisuus. Proseminaarissa he ovat myös olleet valmiita näkemään vaivaa opintojensa eteen, mikä on vastaavasti näkynyt lopputuloksessa. Kurssini esseiden viimeinen palautuspäivä on vasta joulun alla, joten niistä en voi vielä sanoa mitään. Monet kurssille osallistuvista opiskelijoista ovat kuitenkin jo nyt eri tavoin ilmaisseet kiinnostuksensa aihepiiriin, kyselleet vinkkejä ja oma-aloitteisesti ryhtyneet muun muassa hankkimaan lisäaineistoa, joten odotan esseiltä aika paljon.

Muista tutkimusintresseistäni (tutkijanluonnettani kuvaa, etten ole koskaan ollut monomaanisesti yhteen aiheeseen kiinnittynyt) ehkä ensisijaisin on  ollut yhteiskuntateoreettinen keskustelu. Olemme Jukka Gronowin kanssa johtaneet sosiaalipolitiikan ja sosiologian yhteistä yhteiskuntateorian tutkijaseminaaria ja perustamaamme 'koulua' International (Summer) School in Social Theory (vuodesta 1995). Syyslukukaudella 1997 järjestin myös käytännöllisen filosofian kanssa toisen 'tieteidenvälisen' kurssin sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja sosiaalipolitiikasta. Jo sitä ennen syksyllä 1994 panin pystyyn luentosarjan yhteiskuntateorian uusista suuntauksista, joka ilmestyi kirjana 'Sosiologisen teorian uusimmat virtaukset' (1995). Ensi kevätlukukaudella tarkoitukseni on järjestää eräänlainen update-luentosarja samasta aihepiiristä ja toimittaa sen pohjalta täydennysosa Gaudeamuksen ns. trilogiaan. 

Väitöskirjani keskushenkilö Pierre Bourdieu on ollut myös pitkään lähellä - jos ei sydäntäni niin - päätäni. Itse asiassa tutustuin Bourdieun ajatteluun niinkin varhain kuin 1980-luvun alussa J.P. Roosin johtamassa elämäntavan muutoksen tutkimusprojektissa. Kiinnostukseni kohteena on ollut, paitsi Bourdieun teoria, sen soveltuvuus ranskalaisen kulttuurin ulkopuolelle, mitä Roosin kanssa testasimme sekä "uuteen keskiluokkaan" Suomessa että suomalaisten intellektuellien kentässä. Uuden keskiluokan analyysia varten jouduin perehtymään elämäkertatutkimukseen, kun keräsimme kvalitatiivisen menetelmäkurssin opiskelijoiden kanssa elämäkerta-aineiston. (Tosin olen myöhemmin etääntynyt Roosin elämäkertatutkimuksen koulukunnasta ja harrastanut pikemminkin sen kritiikkiä - joutumatta kuitenkaan JP:n kanssa välirikkoon...)

Suomalaisia intellektuelleja koskevan tutkimuksemme kyselyäaineiston keräsimme yhteistyössä Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen kanssa, ja sen ensimmäinen versio ilmestyi isona kahden aukeaman juttuna Hesarissa huhtikuussa 1989. Se saavutti ehkä suurimman kokemani julkisuuden, mutta myös kovan polemiikin aina iltapäivälehtiä myöten. Toisaalta suurimman moraalisen närkästyksen kohteeksi Suomen sosiaalipoliitikan piirissä jouduin myös J.P. Roosin kanssa, kun olimme Pariisissa syöneet yhdessä ranskalaisen ruokasosiologi Claude Fischlerin kanssa Guy Savoyn kuuluisassa gourmet-ravintolassa (2 ellei 3 Michelin-tähden ravintola) ja maksamamme hintavan laskun jälkikäteen kuitataksemme kirjoitimme siitä sangen haltioituneen jutun Hesarin kuukausliitteeseen.

Toisaalta, jos nyt joku epäilee minua elämälle vieraaksi teoreetikoksi, voin kertoa tutustuneeni myös "itse elävän elämän" laitimmaisiin tapauksiin -  Helsingin järjestyspoliisin partioautossa ja putkassa. Sinne tieni vei Alkoholipoliittisessa tutkimuslaitoksen tutkijana 1986-87 Pekka Sulkusen johtamassa tutkimushankkeessa päihtyneiden säilöönotoista, joita ennen kutsuttiin juopumuspidätyksiksi. Osallistuvaan havainnointiin perustuvan aineiston keruussa oli suureksi avuksi yksi sosiaalipolitiikan kvalitatiivisten menetelmien kurssi, mutta minulla oli myös hyvin korkeasti koulutettuja vapaaehtoisia tutkimusapulaisia: Pekka Sulkusen lisäksi mm. dosentit Klaus Mäkelä, Juha Partanen ja Jussi Simpura. Julkaisimme Sulkusen kanssa hankkeesta loppuraportin 'Miten päihtyneiden säilöönotoilta voitaisiin välttyä' (Alkoholipoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimusseloste 177/87) sekä artikkelin 'Julma hyvinvointivaltio: päihtyneiden säilöönottokäytäntö Suomessa' (Alkoholipolitiikka 2/87), joiden tulosten väitetään jopa vaikuttaneen päihtyneiden säilöönottokohtelun paranemiseen.

Kisahallin poliisiputkan verrattoman hajun saatan vieläkin palauttaa mieleeni ellen nenääni. Lisäksi minulla on myös varsin mieleenpainuneita muistoja VR:n vanhoista puisista makuuvaunuista Helsingin ja Oulun välisellä radalla. Hoidin nimittäin Helsingistä käsin 1970-luvun lopussa runsaan vuoden aatehistorian assistentuuria Oulun yliopistossa. Se oli helsinkiläispojan ensimmäinen visiitti Ouluun. Kulttuurishokkia ei lieventänyt se jälkeenpäin selvinnyt seikka, että esimerkiksi proseminaarini opiskelijoista taisi kahdeksan kymmenestä olla lestadiolaisia, mikä minun olisi kyllä pitänyt heidän habituksestaan arvata. Mutta niinpä vain hekin tekivät kelvolliset esitelmät Allan Janikin ja Stephen Toulminin mainiosta kirjasta 'Wittgenstein's Vienna' ja Marxin 'Pääoman' ensimmäisestä kirjasta, jos kohta keskustelu ei ollut kovin vilkasta. Sitäkin puheliaampaa porukkaa olivat opiskelijat Minnesotan yliopiston sosiologian laitoksella, jossa pidin vierailevana professorina keväällä 1997 kurssin sosiaalisista ongelmista (social problems). Minuun teki lähtemättömän vaikutuksen nuori musta yksinhuoltajaäiti, joka päätti kirjallisen loppukuulustelun tenttivastauksensa toivotukseen: God bless you.

Lopuksi vielä muutama sana omasta tiestäni sosiaalipolitiikan laitokselle. Se tie ei ollut aivan suora, saati nykyisen kaltainen "opintoputki", joskin se oli minulle jälkikäteen ajatellen eräänlainen "kolmas tie". Aloitin opiskeluni teoreettisessa filosofiassa ja opiskelin sitten kahdessa tiedekunnassa, kunnes  käännyin graduvaiheessa filosofiasta sosiologian (josta opiskelin täydet opinnot ja tein sivulaudaturtutkielman) kautta sosiaalipolitiikkaan. Nuori sosiaalipolitiikan assistentti Risto Eräsaari veti minut laitokselle varsin varhaisessa vaiheessa ensiksi "kurssiassistentiksi", kuten sanonta silloin kuului, ja sitten sosiaalipolitiikan historiaa selvittäneeseen projektiinsa. Sen yhtenä tuloksena syntyi toimittamamme antologia 'Työväenkysymyksestä sosiaalipolitiikkaan: Yrjö-Koskisesta Heikki Warikseen' (1975). Kirja kulki pitkään nimellä "Eräsaari-Rahkonen" (niin että eräs jyväskyläläinen opiskelija kuulemma luuli "Eräsaari-Rahkosta" yhdeksi ja samaksi henkilöksi) ja oli vuosikymmenen verran sosiaalipolitiikan oppikirjana ympäri Suomen. Itse asiassa kävi hiljan ilmi, että se on vieläkin - olkoonkin loppuunmyyty jo ajat sitten - käytössä tenttikirjana parissa yliopistossa. Niinpä siitä ilmestyy piakkoin uudistettu painos 2000-luvun sosiaalipolitiikan opiskelijoiden iloksi. 

Ympärä on siis sulkeutunut.

Jälkikirjoitus: Jos jokin yllä mainituista teemoista kiinnostaa tai sivuaa teitä sosiaalipolitiikan tämänhetkisiä graduntekijöitä, tervetuloa vastaanotolleni (keskiviikkoisin klo 14.30-16.30).