8. Juoksu on halpaa - välineet maksavat

  Kaikista liikunnan lajeista juosta voi taatusti halvimmalla normaaleissa kaupunkioloissa. Ei tarvitse kuljetuksia, ei erityisiä vaatteita (kesällä et juuri lainkaan!), ei kalliita välineitä, sali- tai pelikenttävuokria. Juosta voi missä vain ja milloin vain.
  Näin ollen juoksemisen aloittamiskynnys on taatusti myös alhaisin mahdollinen. Kun juoksuharrastus on jo edennyt pitemmälle, niin rahaa alkaa palaa: tossuihin, verryttelyasuihin, juoksuasuihin, juoksutapahtumien osallistumismaksuihin, matkoihin jne. mutta tällöinkin riippuu täysin itsestäsi kuinka paljon rahaa haluat harrastukseesi panna. Halvimmassa tapauksessa siihen tuskin kuluu mitään ylimääräistä, sillä kohtuulliset lenkkitossut tarvitsee jokainen, samoin jonkunlaisen ulkoiluasun. Oletan kuitenkin, että jos olet pannut rahaa jo tämän kirjan ostoon, niin silloin kyllä olet valmis hiukan välineisiinkin satsaamaan. Välineistä tärkeimmät ovat tietenkin juoksukengät, joiden valintaan on syytä uhrata jonkun verran huolta.
 

1. Tossut

(tämä on päivitetty viimeksi 1995 joten useimmat mallit ovat jo historiaa ...)

   Kun aloitin juoksemisen, ei kunnon lenkkitossuja oikeastaan edes ollut markkinoilla. Oli tennistossuja, oli jotain vähän nykyisten lenkkitossujen näköisiä, mutta iskunvaimennukseltaan onnettomia. Onneksi siihen aikaan myös juostiin vain pururadoilla ja hiekkateillä, sillä kumitossut ja asfaltti olisivat olleet pitkän päälle ikävä yhdistelmä (tulee sääliksi urheilijaparkoja, jotka olivat saaneet harjoitella usein tosi surkeilla välineillä; ei tarvitse kuin katsoa Paavo Nurmen jalkineita). Mutta pian alkoi tapahtua: ensin tulivat erilaiset urheilulajikengät ja sitten lenkkitossut. En tiedä kuka ensiksi kehitti varsinaisen lenkkitos sun (eikä tämä ole mikään historia), mutta esimerkiksi Adidas, Nike ja Karhu ovat sellaisia jotka itse muistan hyvin alkuvuosil ta. Ja ensimmäinen todella suuri tuotekehittelyläpimurto oli Nikellä, joka toi markkinoille asfalttilenkkeilyyn tarkoitettuja tossuja ja kehitti ilmakanavajärjestelmän, jossa polyuretaaniin on kapseloitu freonkaasua (siis tossujen ympäristöystävällisyys on kyseenalainen, mutta kukaanhan ei heitä vanhoja tossujaan pois!). Tämä Niken Air-tossu oli myös minun ensimmäinen tutus tumiseni todelliseen lenkkitossuun. Muistan hyvin tossut (varsinkin kun ne ovat vielä olemassa joskaan eivät käytössä): niissä oli erittäin leveä v-mallinen kantapohja ja sen päällä hyvin pyöreä kantapääosa. Ja niillä käveleminen tuntui todella erilaiselta, kuin olisi leijunut ilmassa. Siinä vasta mainiot tossut: juoksin niillä varmaan kolme vuotta, jona aikana alkoikin sitten todella tapahtua. Kun tossumarkkinat olivat olleet aikaisemmin erilaisia pelitossuja varten, niin nyt juoksutossuista tuli keskeinen kehittelyn kohde. Mutta kuten aina, niin alan johtavat firmat (Adidas ja Karhu tulevat mieleen) eivät tehneet mitään, ennen kuin oli lähes liian myöhäistä: uudet yrittäjät olivat jo ottaneet markkinat haltuunsa.  Ensimmäisenä tavoitteena oli hyvä iskunvaimennus, tärähdyksen eliminoiminen kovalla alustalla juostessa. Hyvin nopeasti havaittiin myös se, että vähänkin ahkerammassa käytössä pienet askelvirheet kertautuivat ja tuli ilmi asioita joita kävellessä ei tarvinnut ajatellakaan. Tällainen asia oli ennen kaikkea kantapään kiertyminen eli hienommin pro- tai supinaatio. Juostessa jalkaterä kiertyy normaalisti jonkin verran maakosketuksen aikana sisäänpäin. Vahvalla pronaatiojuoksijalla tämä näkyy pahimmillaan nilkan nuljahduksena melkein kantapään viereen ja vähänkin heikommat tossut menevät oitis linttaan. Itselläni on tällainen melko paha pronaatio-ongelma jonka syyksi on sanottu liian jäykkiä lantioita ja ylipäänsä liiallista lihasjäykkyyttä (minulle tuottaa vaikeuksia saada sormia lattiaan suorin jaloin).
   Supinaatio eli alipronaatio taas merkitsee jalan nuljahdusta ulospäin. Se on paljon harvinaisempi ja myös vähemmän ikävä, sillä jostain syystä monet tossut (varsinkin kevyemmät) ovat valmiiksi hiukan pronatoivia joten ne pitävät supinaation kurissa. Olen miettinyt mistä tämä johtuu: onko ajatuksena se, että luonnollinen suoraan-astuja saa hiukan pronaatio-apua vai onko tarkoitus vain saada tossut kulumaan mahdollisimman nopeasti.
    Sitten on myös enemmän tai vähemmän vahvoja kantapääastujia. Varvasjuoksijat ovat hölkkääjissä suuri harvinaisuus, eikä sitä varmaan voi kenellekään suositella, mutta myös lujasti kantapäänsä maahan tömäyttävät ovat ongelmatapaus, varsinkin jos painoa on paljon.
   Itse asiassa sellaiset juoksijat joiden juoksuasento on ihanteellinen, jotka pystyvät juoksemaan suhteellisen keveillä tossuilla ilman minkäänlaisia vaurioita, rullaten eteenpäin kantapää suorassa asennossa ja jossa väännön suorittavat lihakset jo lantioista lähtien, ovat kadehdittavan harvinainen ryhmä. Itse tunnen heitä vain muutamia.
   Suurin osa juoksijoista tarvitsee siis tossuilta kahta asiaa: hyvää iskunvaimennusta ja hyvää sivutukea. Iskunvaimennuksen suhteen on luultavasti nykyään jo varsin riskitöntä valita melkein mikä tahansa juoksuharjoitteluun tarkoitettu kenkä. Erilaisia nimityksiä ja markkinointikikkoja on tuhottomasti (Air, Gel, Hydroflow, Pump, Ortix jne) mutta jos tossu on tunnettua merkkiä, ei mikään kilpatossu vaan pitkäkestoiseen harjoitteluun tarkoitet tu, niin sen iskunvaimennusomainaisuudet ovat yleensä riittävät. Mitä painavampi olet, sen tukevammat ja ronskimmat tossut tarvitset. Vastaavasti taas kevyt ja luonnollinen juoksija voi tyytyä paljon kevyempiin välineisiin. Sen sijaan pronaation eliminoiminen vaatii jo tarkempia valintakriteerejä. Tossut ovat pakosta melko tukevia, niissä on useimmiten näkyvä ulkopuolinen tukireuna kannassa ja niiden kantakuppi on erittäin luja. Jos pystyt vääntelemään kantakuppia, niin se menee myös linttaan alta aikayksikön. Adidaksen nivelratkaisu (Torsion) on myös nähdäkseni melko sopimaton pronatoijalle, koska se päästää kantaosan liikkumaan melko vapaasti (mutta kyllä sitä myös pronaatiojuok sijoille markkinoidaan, tosin nykyään vain erittäin vahvasti tuettuna!). Supinaatiojuoksijoille ne ovat ehkä parempia.
  Tällä hetkellä markkinoilla tapahtuu erittäin nopeaa tuotekehit telyä, joten mallit vaihtuvat jatkuvasti, vuosittain tulee uusia ja vanhoja jää pois. Osa kehittelystä on luonteeltaan hyvin pysyvää, esimerkiksi Niken Air-systeemi on peräisin jo 70-luvulta, kun taas osa on erilaisia muotivirtauksia (oma käsitykseni on että systeemit joissa tossun jäykkyyttä voidaan muuttaa tms. ovat tällaisia, myös Reebokin pumppujärjestelmä, koska käytännössä säätöä ei tarvita kuin kerran) jotka muutaman vuoden jälkeen katoavat. Saatan olla väärässäkin (mutta enpä ollut, eli kannattaa välttää muotijuttuja)!
   Aloitteleva juoksija tarvitsee liikkeellelähtöönsä omaan askeltamiseensa soveltuvat, suhteellisen kevyet tossut. Niissä ei kannata hirveästi säästellä, mutta ei toisaalta aivan huippumallejakaan kannata ruveta ostelemaan. Sen sijaan pitemmälle ehtinyt juoksija, joka ostaa 1-3 tossuparia vuodessa (yhdet harjoitustossut ja yhdet kevyemmät kilpatossut) löytää suhteel lisen helposti tossutyypin, joka on hänelle omiaan eikä hinta ei ole kovinkaan olennainen tekijä. Kelvollisten juoksujalkineiden hinnat ovat nykyään siinä 300-400 markasta ylöspäin; uusimmat ja kalleimmat mallit ovat siinä 800-1000 markkaa. Lisää kustannuksia tulee esimerkiksi erikoispohjallisista, mutta silti katsoisin, että kengistä joita voi hyvin käyttää pari vuotta ahkerasti ja siirtää sen jälkeen esimerkiksi työjalkineiksi tai retkeily jalkineiksi, kannattaa hyvin maksaa 400-500 markkaa. Kenkien nopea kehittely merkitsee sitä, että edellisen vuoden uutuuskenkä, joka silloin maksoi 600-800 mk onkin jo seuraavana vuonna pari sataa halvempi ja tarjouksessa vieläkin edullisempi. Jos malli on osoittautunut hyväksi ja toimivaksi, niin vuoden viive vain parantaa sitä, kun pikku lastentaudit on karsittu. Niin kuin yleensäkään, ei kannata ruveta valmistajan koekaniiniksi, varsinkin kun siitä joutuu maksamaan kokeilulisän.
  Riippuen siitä oletko kuluttajana uutuuksista viehättynyt ja muoteja seuraava, vaiko konservatiivisempi samoissa hyväksi koetuissa malleissa pysyvä, voi strategiasi olla hyvinkin toisenlainen. Jos juoksutyylisi on vähän kenkiä ja jalkoja rasittava, niin kunnon kenkä säilyy sinulla lisäksi muuttumat tomana varsin pitkään. Sen sijaan pronaatiojuoksijan kannattaa etsiä jatkuvasti yhä paremmin hänen ongelmaansa soveltuvia kenkiä ja ennen kaikkea sellaisia kenkiä, joissa kohtuullinen keveys yhdistyvät tukevuuteen ja kestävyyteen. Kun kenkä alkaa sortua, niin se on paras hylätä, koska vammautumisriski on sitä suurempi, mitä enemmän kenkä vielä kärjistää ongelmaa. Omat vammautumiseni juoksukyvyttömäksi ovat joka kerta johtuneet liian keveiden tossujen käytöstä liian pitkällä matkalla tai useita kertoja perättäin. En hennonut luopua mukavista tossuista ja innostuin juoksemaan niillä aivan liian pitkiä lenkkejä, liian lämpimässä ilmassa.
   Vähänkin juoksusta innostuneemman kannattaa etsiytyä sellaiseen liikkeeseen jossa myyjät tietävät jotain jalkineista, mieluiten omakohtaisesti. Helsingissä on tällaisia myymälöitä muutama, muualla Suomessa asiantuntemusta löytyy myös (ehkä jopa enem mänkin, jos myyjä on todella alan harrastaja), mutta valikoimat voivat olla heikompia. Jos innostuu osallistumaan kansainvälisiin maratoneihin, niin kannattaa varautua ostamaan uusin tossuparinsa sieltä (niillä ei tietenkään voi heti juosta maratonia!) koska hinnat ovat suhteellisen edullisia ja esillä ovat varmasti uusimmat mallit. Kun asiantunteva liike löytyy, niin sen asiakkaana kannattaa pysyä, mieluummin kuin juosta tarjousten perässä. On mukava käydä tutussa myymälässä silloin tällöin kuulemassa uusimmat uutiset tossu- ja muulta välinerintamalta, ja aina voi olla varma ettei kukaan kuitenkaan yritä myydä mitään kelvotonta tavaraa. Itse asiassa tunnistat hyvän liikkeen ja hyvän myyjän juuri tästä: hän ei koskaan yritä myydä sinulle kenkää vain saadakseen sen myytyä, vaan ajattelee sinua potentiaalisena kanta- asiakkaana (oma ehdoton suosikkini on Helsingissä Mega-Sport Kaisaniemessä, josta olen saanut asiantuntevaa ja erittäin joustavaa palvelua jo yli kymmenen vuotta).
   Tämä on konservatiivinen neuvo: kenkien kannattaa olla varsin tunnetun valmistajan varsin tunnettu ja koeteltu malli. Kaikilla valmistajilla on roskatossuja, joilla voi hyvin kävellä ja juosta pururadoilla, mutta asfaltille mentäessä on hintaluokka hiukan toinen. 200 markan mallimerkittömät Nike-tarjoustossut joissa ei ole ilmakanavia, eivät ole kovinkaan järkevä sijoitus paitsi kaikkein kevyimmän luokan harrastelijalle.
  Toisin sanoen, etsikää kenkänne seuraavilta valmistajilta: Nike, Asics, Reebok, Adidas, Karhu, Brooks (järjestys on v. 1991 Helsinki City Marathonin 1000 ensimmäisen juoksijan tossun mukainen; muita kansainvälisesti tunnettuja merkkejä ovat mm Saucony, Diadora, Mizuno, New Balance, Etonic ...). Itse olen käyttänyt juoksu"urani" aikana kaikkia muita kärkimerkkejä paitsi Adidasta, eniten kuitenkin Nikeä. Minulle Nike on alusta alkaen ollut se Juoksukenkä, jonka mallistosta olen löytänyt ensimmäiset todella hyvin pronaatiota ehkäisevät mallit sekä mukavimmat kilpatossut joissa jalkapohja on joutunut vähimmälle koetukselle. Ikävä kyllä vain Niken hinnat ovat viime vuosina nousseet todella pilviin, joten olen joutunut siirtymään halvempiin merkkeihin. Toivottavasti Nike muuttaa hinnoittelupolitiikkaansa, joka nykyisellään on ainakin suurkuluttajia vierova (puhumattakaan nyt valmistuspolitiikasta jossa Nike on pahemmasta päästä). Asics oli 90-luvun alussa rajuimmassa nousussa ja erityisesti Asicsin kilpakengät näyttivät olevan erittäin suosittuja, samoin kuin kevyet harjoituskengät. Hintaongelma on vain lähes yhtä suuri kynnys kuin Nikellä. Itse suhtaudun epäilyksellä Asics kenkien halkinaiseen ilttiin (läppään) joka hiekalla juostessa ei juuri estä hiekan murusten pääsyä kenkään (ja joka sekin on nykyään hävinnyt!). Toisaalta sen väitetään parantavan istuvuutta ja tietenkin se parantaa myös tuuletusta. Reebok on kolmas suurmerkki jolla on kenkiä joka lähtöön, ja niitä saa myös Suomesta. Suomalainen Karhu,joka aikoinaan oli ilmatyynyjen edelläkävijä on viime vuosina menettänyt asemiaan (esimerkiksi Ruotsissa hävinnyt lähes kokonaan markkinoilta) ja nähdäkseni syy on lähinnä siinä, että Karhu on panostanut liian yksipuolisesti vain liikekontrolliin mutta ei tarpeeksi iskunvaimennukseen. En esimerkiksi oikein käsitä mikä hyöty on Karhun panostuksesta jalkatesteihin kaupoissa, kun tarkoitus on myydä kenkiä eikä testauslaitteita. Jokainen vähänkin juokseva tietää melko hyvin omat kenkätarpeensa ja vasta-alkajaltakin ne saa hyvin selville muutamalla kysymyksellä ja vanhojen kenkien katsomisella.
   90-luvun puoleenväliin tultaessa Karhu on kuitenkin selvästi kohottanut profiiliaan, panostanut iskunvaimennukseen ja tossujen mukavuuteen ja tällä hetkellä olenkin palannut lähes kokonaan takaisin Karhuihin: tossut ovat selvästi edullisempia ja esimerkiksi keveiden harjoituskenkien sarja on todella hyvä: sieltä löytää tällainen pronaatiojuoksijakin erittäin tukevia, kevyitä ja toimivia jalkineita. Olen vuoden ajan juossut Karhun Avalon Plus- kengillä ja ne ovat kestäneet todella hyvin ilman minkäänlaista sivuliikettä.

  Mallisto voidaan jakaa neljään peruskategoriaan varsinaisten juoksuharrastajien kannalta:
0. Halvat perusmallit, sopivat aloittelijoille ja normaali painoisille ja normaaliasennossa juokseville
1. iskunvaimennuskengät, jotka estävät ennen kaikkea tärähdystä kovalla alustalla sekä
2. liikekontrollikengät (pronaatio- ja supinaatiokengät), joissa pääpaino on sivuttaistuella
3. kengät, joiden perusominaisuus on keveys ja mukautuvuus, ja joita käytetään kilpailuissa tai vauhtiharjoittelussa (tai sitten ne onnelliset joilla ei ole mitään juoksuvikoja ja jotka painavat enintään 60 kiloa voivat käyttää näitä aina).
Näistä on olemassa suuri joukko yhdistelmiä, joista yleisin on 4. hyvä iskunvaimennus- ja liikekontrollikenkä (koska jälkimmäinen vaatii myös edellistä) sekä
5. liikekontrolliin panostava kilpakenkä.
6. Myös kevyet iskunvaimennuskengät ovat yleisiä ja epäilemättä hyviä kilpakenkiä. Itse asiassa puhdas kilpakenkä, siis melko ohutpohjainen ja vailla mitään tukea, alkaa olla suhteellisen harvinainen. Yksi sellainen jota vieläkin kaipaan on Niken Duellist, joka minun jalassani alkaa heti elää sivusuunnassa, mutta joka on tosi mukava jalassa ja jolla oli ihana juosta.
  Tietysti mukana on vielä aimo annos henkilökohtaista makua: ainakaan minä en viitsisi ostaa kaikkein neonvärisimpiä ja erilaisia viivoja tai hainnahkakuvioita täynnä olevia malleja (Asicsin kengät ovat minusta erityisen vastenmielisen näköisiä ja mauttoman värisiä, mutta monet suomalaiset näkyvät olevan toista mieltä), vaan suosin hillittyjä perusvärejä ja jotain yksinkertaista mallitunnusta; tässä Nike on mielestäni onnistunut parhaiten. Reebokin perusmallit ovat hyviä ja mainoslause loistava (life is not a spectator sport eli elämä ei ole penkkiurheilua), mutta kärkimallien hainnahkakuviot ovat äklöttäviä (sietävät tosin hyvin pientä likaantumista). Suomalaisen Karhun ulkoasu on myös melko tyylikäs, mutta tukevimmat mallit tuntuivat aikaisemmin jotenkin kovilta ja vaativat huolellisen sisäänajon. Karhullahan on myös sisäpohjallisjärjestelmä erilaiseen astuntaan, mutta omat kokemukseni pohjallisista eivät ole kovin hyvät. Itse kengän täytyy olla tukeva, muuten pohjal liset vain tekevät lisää vahinkoa. Kuten edellä totesin, Karhu on panostanut erityisesti jalkatestauslaitteisiin joista uusin on erittäin näppärä ja nopeakäyttöinen. Sen luotettavuus ei ole kuitenkaan kovin hyvä, sillä kun itse kokeilin sitä, niin kone tarjosi minulle normaalikenkää normaalipohjallisilla vaikka kykenen juoksemaan kevyen kengän vinoon 50 kilometrissä! Kannattaa siis luottaa enemmän omiin havaintoihinsa ...
   80-luvulla käytin pääasiassa Niken tossuja, siitä lähtien kun vaimoni osti minulle tuolloin ihmeelliset ilmakanava-Niket ja varsinkin sen jälkeen, kun sain maahantuojalta uuden kenkäparin juostuani edelliset parissa viikossa linttaan. Sen jälkeen Nikeltä alkoikin tulla jo hyvin tuettuja pronaatiotossuja eikä vaihtamis tarvetta ollut (paitsi kilpatossuissa joiden heikot kohdat tulevat ilmi erittäin nopeasti), ja jos on ollut niin vaihtaminen on myös ollut mahdollista. Tässä suhteessahan maahantuojissa ja tos sumerkeissä saattaa olla suuriakin eroja ja lienee todennäköistä, että tunnetuimmat merkit ovat myös niitä, jotka ovat tarkimpia maineestaan. Kaikista kokeilemistani merkeistä minulla on eniten positiivista sanottavaa Nikestä ja Karhusta, ja niinpä myös ehdottomasti eniten kokemusta. 80-luvun suursuosikkini oli Nike 180-malli, joiden erikoisuutena ovat läpinäkyvät ilmakanavat sekä kantapäätä hyvin paikoillaan pitävä sisätossu. Kokemukseni niistä olivat hyvät: lesti oli mainio, kantapäätuki riittävä ja jalka viihtyy hyvin kengässä, lisäksi kengät vain käytössä paranivat, eivätkä antaneet lainkaan periksi sivusuunnassa. Valitettavasti vain juuri 180-malli maksaa nykyään aivan liikaa, jotta tällainen kaulusköyhälistökuntoilija kykenisi sitä ostamaan omilla rahoillaan.
    Kesti kauan ennen kuin uskaltauduin pesemään tossuja, mutta kun yhdet tossut alkoivat haista seistyään liian kauan kosteina, ryhdyin panemaan tossuja pesukoneeseen. Useimmat tossuni ovat kestäneet erinomaisesti normaalipesun (30-40 astetta) ja linkouksen, jopa niin että niistä on tullut entistä mukavampia. Materiaalit eivät ole kutistuneet, mistään ei ole lähtenyt väriä eikä nahka ole myöskään mennyt pilalle. Suosittelen toisin sanoen varsin säännöllistä pesemistä. Jos tossu ei kestä pesua, niin vaihda merkkiä (joissakin Niken malleissa varoitetaan pesemästä tossua pesukoneessa, mutta olen silti pessyt niitä ja hyvin ne ovat kestäneet).
  Lopuksi muutama sana kilpatossuista. Kun harrastelijana menet kenkäkauppaan, niin sinuahan ei päästetä edes lähelle kilpa tossuhyllyä, joka on usein jopa eri paikassakin. Myyjät ovat sen verran vastuuntuntoisia etteivät tarjoa tällaisia kevyitä ja vähänkin raskaammalle astujalle vaarallisia kenkiä kuin tositar koituksella niitä etsiville. Silläkin voi olla merkitystä että kilpakengät ovat usein halvempia, koska ne ovat niin paljon kevyempiä ja vähemmän tuettuja. MUTTA voin kuitenkin ilman muuta suositella että jokaisen juoksunharrastajan kannattaa ostaa itselleen ainakin yksi pari kilpakenkiä, ellei hän ole aivan hirveä linttaanastuja. Nämä kengät ovat nimittäin aivan uskomattoman mukavia kesäkenkinä ja esimerkiksi matkajalkineina, ja kuten sanottu varsin halpoja. Mikään kenkä ei ole parempi paljon kävelemään joutuvan turistin jalassa kuin ultrakevyt, jalkaan hansikkaan lailla sopiva, joustava ja kimmoisa kilpalenkkitossu, joka on vielä tehty läpihengittävästä materiaalista. Kun vielä valitset sellaisen mallin joka ei ole aivan niin kirjava kuin Asicsin kilpatossut (japanilainen maku on urheilukengissä yhtä hirveä kuin urheiluautoissa!) niin jo vot: tätä neuvoa tulet vielä kiittämään moneen kertaan. Siinä missä sandaalit tai vastaavat ovat jo hiertäneet rakot kantapäähäsi ja tavalliset lenkkitossut panneet jalkasi turpoamaan ja hikoilemaan, niin maratontossuilla kiipeilet portaita ja kuljet mitä hankalimmissa maastoissa ja kuumimmassa ilmanalassa.

   Tämähän ei tietenkään ole kilpakenkien tarkoitus, mutta kukaan ei voi sinua kieltää hankkimasta ja käyttämästä sellaisia, vaikka et olisikaan mikään Gelindo Bordin tai Grete Waitz tai edes Päivi Tikkanen.
 
 

  Juoksuasut

   Kengät ovat oikeastaan ainoa Tärkeä vaatekappale, muuten voi juosta melkein missä varusteissa vain. Itse olen ajatellut pistellä Helsinki City Maratonin lähivuosina frakissa. Mutta jos haluat tosi mukavia vaatekappaleita, niin tässä muutama neuvo.
  Yleensä aloittelevat juoksijat panevat ylleen liian pajon kamaa, kun vähemmälläkin pärjää. Tärkeät vaatekappaleet ovat shortsit, t-paita, poolopusero, juoksupuku, juoksutrikoot, sukat, ja kylmemmillä säillä myös lämpökerrastot sekä mahdollisesti polvi- ja nilkkasuojukset, hikinauha, korvalaput, heijastimet tai heijastuspusero, vyölaukut ja rannelaukut jne.
   Shortseista ja t- tai juoksupaidoista ei tässä kannata ihmeemmin antaa neuvoja. Normaalijuoksussa mitkä tahansa housut ja paidat jotka tuntuvat mukavilta, ovat täysin kelvollisia. Maratonin kaltainen pitkä juoksu asettaa esimerkiksi shortseille tiettyjä vaatimuksia, niissä ei saa olla kiristäviä saumoja ja lahkeiden täytyy olla melko löysät ja liehuvat (pahimmillaan suorastaan hamemaiset), samoin t-paidoissa ei saa olla kiristäviä tai kovia kauluksia tai muita saumoja. Jokainen vaatteen ominaisuus joka tuntuu jarruttavan liikettä tai painavan tai puristavan on pahasta. T-paidassahan tärkeintä on teksti tai kuva. Itse olen keräillyt kohtalaisen kokoelman maraton- ja muita juoksupaitoja, joten tuskin käytänkään paljon muunlaisia paitoja juostessani.
   Sen sijaan juoksupuku on erittäin tärkeä vaatekappale. Jos juokset talvella, tarvitset erillisen talvilenkkiasun, josta tuonnempana, mutta perusjuoksuasulla tulee olla seuraavia ominaisuuksia: sen pitää olla kevyt, materiaalin pitää olla miellyttävää, pehmeää, iholle mukavaa, vaikka mitään ei olisi alla, puseron täytyy olla kokonaan avattava, huppu on suositeltava ja joka tapauksessa korkealle nouseva kaulus (vetoketjussa ei saa olla mitään vapaasti heiluvia krumeluureja, vaan mahdollisimman kevyt ja yksinkertainen, samoin jos kaula-aukossa on naru, niin ei mitään metallipäitä; kaikki nämä lyövät inhottavasti kaulaan tai leukaan kun pusero on kiinni). Puseron vyötärössä saa olla resorit tai naru, mutta resori ei saa olla liian kireä. Housuissa on syytä olla naru, jolla housuja voi kiristää, sekä lahkeissa ehdottomasti vetoketjut (eräät housut ovat jopa kokonaan avattavissa, mitä en kylläkään suosittele) jolloin housut saa riisuttua ilman että tossuja tarvitsee ottaa jalasta. Taskut, joista ainakin yhden tulee olla vetoketjullinen ovat myös ehdottoman välttämätön yksityiskohta. Ne eivät saa olla liian isoja, mutta ei myöskään liian pieniä. Taskuun pitää mahtua esimerkiksi avaimet, paperiliinoja, kolikoita, rusinoita, yksi mandariini tms. Tasku ei saa tällöin myöskään kovin paljon heilua (ikävä kyllä taskujen kestävyys on yleensä juoksuasujen heikko kohta. Avaintasku kuluu puhki kiusallisen äkkiä). Kankaan pitäisi olla sellaista että se pitää kohtalaisesti vettä, hengittää hyvin, kuivuu nopeasti ja on mahdollisimman kevyt. Esimerkiksi mikrokuitu on tällainen ihannemateriaali. Minulle on tähän mennessä riittänyt pelkkä tuntumatesti: ei liian kovaa, ei liian liukasta, pitää tuntua mukavalta iholla. Ja sen pitää olla aika hyvin tuulta pitävä, ei liian löysä, mutta ei liian kireäkään. Pelkkä puuvilla tai lycra tai sellainen ei ole hyvä paitsi juoksun jälkeisenä oloasuna; tuulelta suojaaminen, keveys ja ohuus  ovat tärkeitä ominaisuuksia. Paksu kangas vain imee kosteutta.

   Pisimpään olen käyttänyt Niken (haluan ehdottomasti korostaa, että en ole tätä kirjaa kirjoittaessani, enkä ennen sitä, ottanut Nikeltä vastaan minkäänlaista tukea, vaan päin vastoin maksanut kaikista ostamistani kamoista joko täyden hinnan tai normaalin tarjoushinnan) erittäin kevyttä vuoretonta tuulipukua, joka on täyttänyt kaikki edellä kuvatut ominaisuudet (paitsi että hupussa oli metallipäiset reunusnarut jotka poistin välittömästi) ja joka on ollut todella hyvä, niin kesällä kuin talvella. Nyt minulla on talvilenkkiasuna Asicsin vuorellinen juoksuasu, joka on hyvin mukava, sillä pärjään hyvin ilman pitkiä alushousuja vielä siinä - 10 asteessa. Sen taskut vain kuluivat puhki aivan liian äkkiä.
   Tällainen juoksuasu on käyttökelpoinen kun lämpötila on siinä 15 astetta ja sen alle, kun sataa, kun tuulee. Ilmojen kylmetessä lisätään vaatetta alle: ensin t-paidan sijalle poolo, sitten pitkät (lämpö)alushousut, sitten lämpökerrasto poolon alle, jolloin voi jo juosta hyvin -15 asteessa jos vain viitsii! Sen enempää ei reippaasti liikkuva ihminen yksinkertaisesti tarvitse, jos tietää pääsevänsä juoksun jälkeen heti suojaan ja jos kädet, jalat ja pää on hyvin suojattu.
   Tosi pakkasella itse juoksupuku voi olla vähän paksumpi. Siinä voi esimerkiksi olla ohut vuori, jonka etuna on siis se, että voi juosta kylmemmässäkin pelkässä juoksupuvussa ja lyhyissä alusvaatteissa, mutta kylmässä ilmassa voi olla mukavaa kun on sekä vuori että lämpökerrasto. Sen sijaan juostessa ei koskaan tarvita minkään näköisiä lämpöpukuja tai turkisvuorillisia haalareita, joita laskettelijat, pilkkijät ja muut ulkoilmassa ei-kuntoilevat käyttävät. Ne ovat aina liian lämpimiä.
   Pakkasella on myös syytä suojata erikseen herkimmät paikat. Joko niin että käytetään kaksinkertaisia alushousuja, tai sitten tuulisuojahousuja, jotka ovat erittäin tarpeen 20 asteen pakkasessa. Hyvin tuultasuojaava kangaskin voi olla riittävä ...
Nilkat ja polvet voivat myös olla suojattavia kohteita. Näin vanhemmiten polvien pitäminen lämpiminä tuntuu erittäin mukavalta.
   Jo edellä viittasin siihen, että harrastelijalle jotkut Gore- Tex tai mikrokangasasut voivat olla turhankin hienoja (ja kalliita: Gore-Tex asut maksavat Suomessa toista tuhatta). Kummissakin ideana on, että oma kosteus haihtuu kankaan läpi, mutta tuuli ja sade pysyvät ulkona. Toisin sanoen, Gore-Tex asujen pitäisi olla ihanteellisia syksyn sateilla ja viimoilla sekä talvioloissa. En ole itse kokeillut, mutta ne jotka ovat, kehuvat kyllä. Ainoa valitus mitä olen kuullut on, että tällaiset asut ovat normaali-ilmoilla turhan lämpimiä.
  Kaiken kalliin ja arvokkaan ongelma on heti myös se, että siitä on pidettävä huolta. On valvottava ettei unohda verryttelyasuaan, on varottava ettei joku pääse näpistämään sitä, on varottava ettei kompastu tai repäise palkeenkieltä. Tällöin tietysti halvempi tarjousverkkari, joka useimmilla keleillä on aivan riittävän hyvä, saattaa loppujen lopuksi olla paljon parempi, varsinkin sen jälkeen kun se unohtuu johonkin pukusuojaan ja häviää, tai kun kaadut hiekkatiellä ja polveen tulee aikamoinen reikä. Vakuutuk sesihan ei kuitenkaan korvaa mitään, se on varma! (Viime kesänä olin Norjassa hiihtämässä ja ensimmäisenä päivänä kaaduin jyrkässä mäessä ja katkaisin sukseni. Ainoa pari, joten ostin oitis uudet, panin siteet päälle ja vein kotiin tultuani kuitin vakuutusyh tiöön. Mitä vielä: jos sukset katkeavat normaalikäytössä, niin niitä ei korvata, ei myöskään katkeamisesta aiheutuneita kuluja. Sen sijaan, jos olisin älynnyt hankkia todistajan joka olisi kertonut törmänneensä minuun ja aiheuttaneensa suksien katkeamisen niin ne olisi korvattu).
   Jos juoksuasu on hyvä, niin ilmojen kylmetessä tarvitaan vain, pään, käsien ja jalkojen suojaaminen. Jaloille riittää vähän tavallista paksummat sukat, sillä tossujen paksut pohjat pitävät kylmän loitolla ja juostessa jalat eivät yleensä palele. Sen sijaan kädet ja pää ovat arkoja viimalle. Jotkut pitävät käsissään sormikkaita vielä aika lämpimälläkin, mutta siinä nollan tienoilla käsineistä alkaa jo olla iloa, kunhan ne vain eivät ole liian lämpimiä, koska ne hikoavat silloin pahasti. Olen itse ostanut aina kun olen kaupasta löytänyt yksinkertaisia ohuita kangassor mikkaita, jotka ovat riittävän ilmavia ja lämpimiä mutta eivät juuri hiostavia. Erityiset juoksusormikkaat ovatkin heti aivan toisen hintaisia. Sukissakin voi säästää, mutta toisaalta hyvät juoksusukat ovat kyllä eri asia kuin huoltoasemien urheilusukat. Materiaali on pehmeämpää, sukka pysyy paikallaan, paksunnokset ovat oikeissa kohdissa. Esimerkiksi Craftilla on todella mukavia sukkia (suhteellisen säästäväisenä kuluttajana odotan yleensä erikoistarjouksia joita aina silloin tällöin tulee, muutenhan suksista saa kyllä maksaa ehkä vähän liian paljon).
   Pää on syytä myös suojata, ja korvat. Ohut myssy ja korvalaput ovat parempi kuin paksu iso myssy; kuten aina todellisessa liikunnassa, melko vähäinen suojaus on täysin riittävää.
Jos juostessa tulee todella ankara hiki, niin se kertoo yleensä siitä että on liian paljon päällä suhteessa ilman lämpötilaan.
Ellet sitten ole liian lihava tai huonokuntoinen.

   Lisätarvikkeet
 

   Juoksijoille on tarjolla suuri määrä erilaisia lisävarusteita, joista osa on oikein hyödyllisiä. Tällaisia ovat esimerkiksi juomavyö, ranne- tai pohjetaskut (jotka kiinnitetään tarrakiin nityksellä), sekä esimerkiksi heijastinpuserot, jotka ovat tarpeen varsinkin maaseudulla (Suomessahan vain päätiet eivät vie minnekään erityiseen vaan muodostavat jonkinlaisen verkoston, pikkutiet päättyvät aina jonnekin, joten pitempiä matkoja voi juosta vain pääteillä).
  Kun hiihtäessä tai pyöräillessä voi käyttää reppua mukavasti, niin juostessa se on hankalampaa. Vyölaukku on lähes mahdottomuus, mutta pienehkö ja kevyt reppu jossa on myös vyöhihna ja jossa ei ole liikaa tavaraa saattaa tulla kysymykseen. Ainakin parikymmentä kilometriä menee mukavasti, sitten voi tulla hiertymiä.
  Repussa voi myös olla Walkman: nekin ovat yleensä niin isoja ja painavia ettei niitä voi pitää vyöllä ellei sitten juokse hyvin hitaasti ja tasaisesti. Monet näyttävätkin pitävän niitä kädessään. Sen sijaan pienet ja kevyet radiot ovat mukavia juoksukumppaneita, mutta niiden kuuluvuus ei ole kovin kaksinen. Ja on tylsää joutua kesken kaiken räpistelemään oikean taajuuden kanssa.
   Vyötärölle voi myös kiinnittää esimerkiksi matkamittarin. Se kertoo kohtuullisella tarkkuudella paljonko on tullut juostua, joskin kokemuksen karttuessa alat olla melko tarkasti selvillä siitä, kuinka monta kilometriä kertyy ja lisäksi on vielä niin että mitä enemmän juoksee, sitä olennaisempi kysymys on juok semiseen käytetty aika ja siihen tarvitaan vain Kelloa.
   Kellosta voisikin kirjoittaa melkoisen pitkän tarinan. Kelloa tarvitaan ajanottoon, pulssin mittaukseen, väliaikoihin, intervallien juoksuun jne. Hyvässä juoksukellossa täytyy olla melko paljon muistia: mitä enemmän väliaikoja voit panna muistiin, sen parempi. Yleensä nykyaikaisessa elektroniikassa on aivan liian paljon turhia krumeluureja, ominaisuuksia joita koskaan ei käytä, mutta joiden takia vehkeiden käyttäminen (esimerkiksi stereot, videot tms) on hankalaa. Vaikkapa videoiden lukemattomat ajastinpaikat ovat yleensä täysin turhia. Mutta kelloissa olen tullut käyttäneeksi varsin monia niiden ominaisuuksista: ajastinta, väliaikamuistia, herätystä, ja kaipaisin vielä välimatkamittariakin. Sen sijaan jotkin ihanneajat tai vastaavat ovat jo uskoakseni turhia.
   Niin ja yksi väline vielä, joka alkaa olla jo normaalijuoksijallekin hyödyksi: pulssimittari. Suomessa näitä valmistaa Polar, jonka laitteet ovatkin varsin hyviä. Tavalliselle kuntojuoksijalle pulssimittari on aika kallis kapistus, mutta jos ylimääräista rahaa on, tai joku haluaa antaa kalliimman lahjan, niin suosittelen ehdottomasti. Pulssimittarin etu on se, että voi jatkuvasti pitää harjoitusvauhtinsa ihanteellisena eikä erehdy juoksemaan liian kovaa. Tosin kyllä kokematon juoksija huomaa hyvin äkkiä milloin hänen pulssinsa on liian korkea (eli pysähtyy kuin seinään tai kuolee sydänkohtaukseen). Pulssimittarin avulla voi myös ylläpitää vauhtia intervallien aikana. Itse olen käyttänyt pulssimittaria melko säännöllisesti muutaman vuoden ajan, ja todennut sen hyväksi: pitkillä lenkeillä vauhti tahtoo usein hidastua liiankin alhaiseksi, jolloin pulssimittari hälyttää heti, kun itse on vajoamassa ajatuksiinsa: toisaalta myös voi erehtyä välillä juoksemaan liian kovaa. Ja kovavauhtisissa juoksuissa pulssimittari on aivan välttämätön vauhdin ylläpitäjä. Kilpailuissa käytän pulssimittaria ensisijaisesti estämässä liian kovaa alkuvauhtia: vaikka tuntuisi kuinka helpolta ja hyvältä, niin pulssi saattaa nousta hyvinkin korkeaksi ja juuri korkea alkupulssi on se, joka myöhemmin kostautuu. Toisaalta on kyllä myös niin, että joskus tuntuu siltä, että olisi parempi olla tietämättä pulssiaan, koska ei voi aina tietää jaksaisiko silti loppuun asti. Mutta kyllä pulssi melko lahjomaton juttu on: jos sydämesi maksimilyöntimäärä on siinä 180-190, niin yli 160:n pulssia on todella vaikea ylläpitää kovin pitkää aikaa.
 
 

  Rullaluistimet

   Alussa lupasin käsitellä vain juoksemista tai ylipäänsä sellaista kuntoilua joka ei tarvitse ihmeellisempää välineistöä tuekseen. En voi kuitenkaan vastustaa kiusausta käyttää muutaman rivin rullaluistimien ylistämiseen. Siinä mielessä ne sopivat tähän, että vaikkakin luistimet voivat parhaimmillaan olla aika kalliita (toista tuhatta markkaa, missä on 500 liikaa!) niin rullaluistelu on laji jota voi harjoittaa sitäkin melkein missä vain ja lähteä liikkeelle omalta kotioveltaan - jos kehtaa. Itse olen saanut kuulla aika paljon kriittisiä kommentteja rullaluisteluharrastuksestani, mutta toisaalta kun olen kaupungilla niillä liikkunut, niin palaute on ollut erittäin positiivista. Rullaluistelu on nimittäin jotenkin niin kevyttä ja luonnollisen näköistä liikuntaa, että lähes jokaiselle tulee heti ensimmäiseksi ajatus että minäkin haluan liikkua noin. Rullaluistelu onkin lisääntynyt aivan räjähdysmaäisesti: kun aloitin, niin meitä luistelijoita oli todella harvassa, mutta nykyään kaupunki on täynnä rullaluistelijoita, melkein riesaksi asti.
   Rullaluistelu on myös äärimmäisen urbaani laji. Mitä sileämpi ja paremmassa kunnossa oleva asfaltti, sen parempi. Maanteiden sepelipintainen tai muuten kulunut asfaltti on rullaluistelijalle myrkkyä, tosin myös mukulakivi, jota sieltä täältä Helsingissä löytyy. Samoin mäkiosuudet ovat hankalia. Ylöspäin kiipeää melko vaivattomasti, mutta alas tuleminen on sitäkin ongelmallisempaa. Rullaluistimissa kun ei ole kunnollisia jarruja. Niissä on joko edessä (mikä on hyvin hankalaa) tai takana kumi, jolla voi yrittää jarruttaa, mutta vauhti ei siitä kyllä kovin nopeasti hiljene. Siksi en voi suositella luistimia kovin iäkkäille tai painaville, koska äkkipysäyksessä voivat vahingot olla aikamoiset. Vauhti nimittäin voi helposti nousta 30 kilometriinkin tunnissa aivan aloittelijallakin.
  Tämä onkin sitten rullien suuri nautinto, fantastisen vauhdikas ja kevyt meno tuulen leyhytellessä niin, että tuskin koskaan tulee kuuma. Liikkuminen on sulavaa ja erilaiset juoksuun liittyvät tärähdykset puuttuvat kokonaan. Rullilla voi harjoitella myös erilaisia taitotemppuja, mutta se ei enää kuulu tähän. Rullilla voi myös simuloida luisteluhiihtoa tai slalomia, mutta sehän ei kuulu tähän (voit ottaa sauvat mukaan jolloin vauhti muuttuu jo aivan hirmuiseksi). Niillä voi myös ajella töihin, eli harjoittaa hyötyliikuntaa, mutta silloin ei saa sataa, koska rullat muuttuvat tuolloin varsin liukkaiksi ja jarruttaminen on mahdotonta.

   Eli hauskaa vaihtelua juoksemiselle ne kyllä tarjoavat...