Arvoisa lukija saattaa varmaan arvata, että
edellisen luvun mollisävyiset ajatukset juoksemisen lopettamisesta
eivät sittenkään ole toteutuneet. Päin vastoin, juokseminen
tuntuu tällä hetkellä oikein mukavalta, mutta yhdessä
olennaisessa kysymyksessä asennoitumiseni juoksemiseen ja yleensä
kun toiluun on ratkaisevasti muuttunut. Tämä liittyy jo aiemmin
tekstissä mainittuun parhaan ystäväni - jolle olen
tämän toisen painoksen omistanut - J.P.Sarolan äkilliseen
kuolemaan hiihtoladulla keskellä vuosittaista tiukkaa kilpahiihtoamme.
Ennen tätä traagista tapahtumaa puhuin mielelläni kilpailun
vahingollisuudesta ja kuvaukseni Lassen hölkästä oli toki
aivan aito ja rehellinen, mutta silti olin edelleen sitä mieltä
että ilman kunnon kilpailua ei kuntoilu ole hauskaa. Nyt tilanne on
täysin toinen: tunnustan että edelleenkin kilpailuvietti saattaa
joskus ottaa yliotteen (näin kävi viimeksi keväällä
Lapissa kun intouduin aivan mielettömään loppuspurttiin
kavereitteni kanssa ja tajusin vasta perille tultuamme, että tässä
sitä taas painettiin verenmaku suussa) mutta vakava peruslähtökohtani
on ehdottomasti se, että enää en lähde maratonille
kilpailemaan, en aseta itselleni aikatavoitteita, kuuntelen ruumistani
yhä tarkemmin, tähtään sellaisiin onnistuneisiin ja
eheisiin juioksuihin (ja hiihtoihin) joissa loppu tuntuu yhtä kivalta
tai jopa kivemmalta kuin alku. Tämä ei ole niin helppoa kuin
voisi kuvitella, mutta silloin harvoin kun se onnistuu, niin tunne on todella
mukava. Silloin saattaa kyllä siinä sivussa myös voittaa
joitakin kumppaneita tai ainakin lopussa ohitella niitä, joita matka
on ennen aikojaan väsyttänyt. Ja samana iltana jaksaa vielä
puuhailla muutakin kuin vain maata voipuneena ja huonovointisena ketarat
oikosenaan.
Ja toki olen myös hillinnyt jossain määrin
harjoittelua: ei enää rajuja intervalleja tai vauhti harjoitteluja,
vaan mukavia pitkiä lenkkejä, joustavaa harjoittelun sopeuttamista
muihin aikatauluihin, pitkienkin välien sietämistä harjoittelussa
jos tulee tärkeämpiä asioita eteen: siis sekä itse
harjoittelu että juoksutapahtumiin osallistuminen tapahtuu yhä
rennommissa merkeissä. Päällimmäisenä on nautinto
joka saavutetaan ponnistusten ja kohtuullisten uhrausten kautta. Ja joka
ei estä muita nautintoja. Luulenpa että tätä periaatetta
voi lämpimästi suositella muussakin elämässä.
Hyviä juoksuja (ja hiihtoja)
ystävät!