Sisällysluettelo


Hiihto vaiko juoksu

(tämä on kesken!)
 

   Oletteko havainneet kuinka joku joka innostuu jostakin uudesta, yleensä aina kehittyy nopeasti aivan perfektionismin asteelle; hankii parhaat mahdolliset varusteet ja vaatii muutenkin olosuhteilta paljon. Sen sijaan se, jolle kyseinen harraste on rutiinia, tyytyy surkeisiin välineisiin, huonoihin olosuhteisiin, kaiken maailman puutteellisuuksiin.
  Esimerkiksi Suomi on ns murtomaa eli maastohiihdon perinteinen maa. tosin hiihtäjämme ovat viime aikoina olleet varsin surkeita ja Val di Fiemmen 50 kilometrin katastrofi jossa espanjalaiset ja ranskalaiset hiihtäjät voittivat suomalaisia parhaita viidenkympin spesialisteja minuuttikaupalla oli selvä varoitus: vielä pahempaa on tulossa. Mutta unohtakaamme huippu-urheilu ja puhukaamme tavallisten ihmisten hiihtoharrastuksesta. Paradoksi on, että tällä hetkellä sunnuntaihiihtäjällä on paljon paremmat hiihto-oloushteet jos hän menee esimerkiksi Ranskan Jura-vuoristoon kuin jos hän menisi Saariselälle hiihtämään.
  Toisin sanoen: Jura-vuoristossa jokainen hotelli ottaa huomioon maastohiihtäjät, heille on tarjolla voiteluhuoneita, suksensäilytyspaikkoja, vuokravarusteita. Ja tietenkin hiihdonopetusta, mitä meillä Suomessa ei yleensä tarvita (joskin luisteluhiihdon opetus olisi mitä suurimmassa määrin tarpeen!). Mutta isoin ero on laduissa. Kun suomalaisessa ns. hiihtokeskuksessa lasketaan olevan 30 km latuja tämä merkitsee että on olemassa yksi 10-15 kilometrin lenkki, johon on ajettu pari yhdyslatua ja näin saadut 3-5 kilometrin ladut ynnätään yhteen pisimmän mahdollisen lenkin kanssa. Näistä valaistua löytyy ehkä jokin 2 kilometrin edestakainen suora voimajohtolinja, hieman kärjistäen. Latu ajetaan harvakseen ja moottorikelkkailijat käyttävät sitä mielellään vauhtiharjoitteluunsa. Lapissa tämä on täydellinen riesa: jokainen leveä luistelulatu on mottorikelkkailijoiden pilaama: kumitelan jäljiltä sekä luisto on kurja ja jalakset syövät luistelualueelle syvät urat joihin yleensä kompastuu.
  Normaali kunta taas tekee vielä vähemmän latujen eteen; tavallisesti kirkonkylästä tai kunta keskuksesta löytyy yksi "hiihtokeskus" jossa on muutama lenkki. Jokainen kunta on omin päin, jopa jokainen kylä, joten mitään yhteisiä latuverkkoja joissa hiihtäjä voisi todella hiihdellä pitkiä päivärupeamia, ei löydy. Niitä saattaa olla ehkä paperilla, mutta käytännössä niitä hoidetaan ylen huonosti.
  Toisin on Ranskassa, murtomaahiihdon luvastussa maassa. Yksin Juravuoriston alueella on yhtenäinen 600-700 kilometrin hyvin merkitty ja kartoitettu latuverkko joka on todella hyvin hoidettu ja jolla sekä luistelijat että perinteiset hiihtäjät hiihtelevät slassa sovussa. Moottorikelkkoja ei siellä onneksi edes tunneta ja latukoneet ovat aivan toisenlaisia kuin ne moottorikelkka/latuhöyläviritykset joilla Suomessa yhä useimmat kunnat tulevat toimeen.
  Toisin sanoen: jos haluatte hiihtää vaihtelevassa maastossa, loistavilla laduilla, maisemia ihaillen, matkustakaa ranskaan. Mutta jos tyydytte siihen että kierrätte yhtä ja samaa lenkkiä jatkuvasti ympäri, päivästä päivään ja sunnuntaista sunnuntaihin, hiihtäkää Suomessa.

  Viime aikoina ovat monet sosiologit ja myös kansatieteilijät käyneet pohtimaan massaurheilun saloja. Esa Sirosen ansiosta Henning Eichberg, Lars-Henrik Schmidt ovat tuttuja, samoin Norbert Eliaksen viimeaikainen urheiluintressi, urheilu sivilisaatioprosessissa. Vähemmän tunnettuja ovat tutkijoiden omakohtaista intressia edustavat työt, joita on jo leegio. Sosiologi, kulttuuriantropologi tai filosofi maratonjuoksijana tai pitkänmatkan hiihtäjänä ei ole mikään harvinaisuus, joskaan ei myöskään mikään joukkoilmiö. Jokaisessa tutkijakokouksessa on kuitenkin aina myös informaalinen lenkkeilyryhmä ja tunnetaan tapauksia, joissa tutkijan houkutteleminen pitämään vierailuluentoa tapahtuu juoksu- tai hiihtoharrastuksen kautta.
  Mutta todella omakohtainen kulttuuriantropologinen, osallistuvaan havainnointiin perustuva tutkimus antaa vielä odottaa itseään. Yksi yritys tähän suuntaan on Paul Yonnet'n jo pari vuotta vanha Jeux, modes et masses (Gallimard 1985), jossa maratonille annetaan merkittävä teoreettinen uutuusarvo, se kun edustaa uutta, itsekieltäymykseen, itsekuriin ja askeettisuuteen perustuvaa individuaalisuutta, joka olisi väärin sekoittaa vaikkapa narsismin kanssa samaan soppaan. Yonnet'n mukaan maraton on toisaalta sisäinen kokemus, pyrkimys muuttua sisäisesti, mutta toisaalta maraton merkitsee myös siirtymistä suljetuista erillisistä urheilupaikoista kaduille, osaksi urbaania miljöötä, mikä on ratkaisevasti uusi ilmiö.
  Maratonia koskevat osallistuvaan havainnointiin perustuvat tekstit osoittavat osallistuvan havainnoinnin perusongelman: havainnoijan asema suoritushierarkiassa vaikuttaa suuresti hänen havainnointiinsa. Yleensä sosiologit ovat melko surkeita juoksijoita ja heidän havaintonsa ovat perin lapsellisia mitä tulee sekä harjoitteluun, suorituksen luonteeseen että ilmapiiriin. On huomattava ero siinä jos juoksee maratonin läpi n. 5 tunnissa tai 3 tunnissa. Jälkimmäinen vaatii systemaattista harjoittelua (ei välttämättä ajallisesti pitempää, mutta säännöllistä) sekä aivan toisenlaista perusrasitustasoa. Ero on merkittävä eikä näillä kahdella suorituksella ole paljoakaan yhteistä. Toinen osallistuvan havainnoinnin ongelma on, että massaurheilu on paradoksaalisesti erittäin yksinäistä ponnistelua. Edes kuuluminen joukkueeseen ei tee siitä joukkueurheilua ja useimmat osanottajat juoksevat täysin yksin. Yhteydenpito kanssajuoksijoihin on myös vähäistä. Kirjoittaja voi pääasial lisesti havainnoida vain itseään. Sosiaaliset säännöt ovat lähinnä juuri yksityisyyden suojasääntöjä. Osallistuva havainnoija saa useimmiten kysymyksiinsä vastaukseksi pelkkiä murahduksia. Askeettista kielenkäyttöä tutkivalla sosiolingvistillä voisi olla maratonilta jotain saatavana.


   Olen edellä kirjoittanut maraton-elämäkertani jossa viittaa myös pitkän matkan hiihtoihin. En tässä toista sitä mikä on yhteistä, vaan käsittelen nyt yksinomaan hiihdon merkitystä.
Aloin siis hiihtää varsinaisesti Joensuussa, jossa olosuhteet talviurheilulle olivat mitä suotuisimmat. Aluksi hankin itselleni halvimmat mahdolliset välineet ja hiihtelin joko mökillä tai sitten Joensuus ympäristössä olevilla laduilla, ennen kaikkea Lykynlammella. Muistikuvani ovat hatarat mutta luulen että hiihtoinnostukseni syntyi siinä 1975-76 talvina jolloin hiihtelin ehkä n. 4-500 kilometriä talven aikana. Muistan hyvin että Lykynlammen 10 kilometrin latu, joka kierteli aivan autioita seutuja, nousi yhden vaarankin laelle ja oli varsin vaihteleva (jäisellä kelillä laskut olivat aika rajuja) oli ensimmäinen jossa hiihdin aikaa. Aluksi tuotti tuskaa alittaa tunnin raja kymmenellä kilometrillä. Pitemmät hiihtoretket alkoivat kaiketi Puntarihiihdolla (Joensuun lähistöllä) sekä Ahman hiihdossa, joka on melko varmasti Suomen upeimpia reittejä Kolin maisemissa. Ahman hiihdon pisin kierros oli tuolloin jotain 40 kilometriä ja sen hiihtäminen oli suursaavutus. Hiihtelimme sitä porukalla; mukana oli JP Sarola, Martti Takala ja muitakin paikallisia voimia. Ensimmäisen kerran hiihdin Pogostan hiihdon (70 km) suurin piirtein Joensuusta lähtövuonna (tai sitä seuraavana) so. 1978.
  Paluu Helsinkiin ei enää merkinnyt katkosta hiihtoharrastuksessa vaan jatkoin innolla, kun talvetkin olivat sellaisia että hiihtäminen Helsingissä oli mahdollista. Osallistuin Pääkaupunkihiihtoon ja Finlandiahiihtoon, josta tulikin talven hiihtojen pääkohde Pogostan hiihdon ohella. Muita varhaisia pitkiä lenkkejä olivat Sipoon Susihiihto (mm. yhdessä Jorma Sipilän kanssa).
Pogostan hiihtoon olen osallistunut säännöllisesti joka vuosi siitä lähtien kun sen aloitin. Hiihto tapahtuu maaliskuun loppupuolella ja se on yleensä eräänlainen talven hiihtokauden kulminaatiopiste jonka jälkeen hiihtomäärät laskevat jyrkästi ja innostus alkaa laantua. Helsingin seudulla maaliskuun loppu on jo yleensä melko huonoa hiihtoaikaa, joskin parhaina vuosina silloin voi olla tosi hyviä kevätkelejä.
  Näin talvirytmi on nyttemmin melko säännöllinen:
aloitan hiihtämisen joulukuun puolella, tahti kiihtyy hitaasti helmikuuhun mennessä, jolloin on ensimmäinen pitkän matkan hiihto, Pääkaupunkihiihto (vajaat 40 km). Sen jälkeen tulee Finlandia, Pirkan hiihto (olen hiihtänyt sen muutaman kerran) erilaisia pikkuhiihtoja (Seitsemän veljestä), Ahman hiihto ja Pogosta. Viime vuonna olin hiihtämässä Transjurassiennen, joka oli erittäin positiivinen kokemus. Parina vuotena olen ollut myös Saariselällä toukokuun alussa, mikä on myös ollut tosi hieno juttu.
Viime aikoina olen ollut pääsiäislomalla Ylläksellä, missä on ehkä Suomen paras latuverkosto.

 ( Näistä tarkemmin!)

Luistelu vs. perinteinen tyyli

   Yksi viime aikojen keskeisiä mullistuksia oli luisteluhiihdon läpimurto 1980-luvun alussa. Itse siirryin luistelemaan varsin nopeasti, mutta löysin jokin aika sitten erään kirjoitukseni vuosikymmenen alkupuolelta, jossa jyrkästi vastustin luisteluhiihtoa sen latuja syövän vaikutuksen vuoksi. En ollut lainkaan muistanut kirjoittaneeni moista!
   Oma motiivini luistelun alkamiselle oli melko yksinkertainen: voitelu on ollut aina heikko kohtani. Heikot käsivoimat yhdistyneenä huonoon voiteluun ovat saaneet aikaan sen, että melkoisen usein sain hiihdellä lipsuvin suksin, mikä ei ole kovinkaan nautinnollista.
  Luistelussa voitelu on toki tarpeen, mutta varsin vähäisessä määrin. En ikinä saa suksiani niin luistaviksi kun tosi kilpahiihtäjillä, mutta useimmilla keleillä luisto on kohtuullinen ja pitoa ei tarvita. Siirryin myös suhteellisen nopeasti toispuolisesta luistelusta (ns. Siitosen tyyli, jollaisena se kulkee/kulki Keski-Euroopassa) molemminpuoliseen. Sukset lyhenivät, sauvat pitenivät ja käsivoimat lisääntyivät. Luistelutyyli on monella tapaa vähemmän rasittavaa kuin perinteinen: vähemmän venäytyksiä, vähemmän varpaiden hiertymisiä, asento on luonnollisempi. Hyvällä kelillä ja hyvin ajetulla latu-uralla luisteluhiihto on todellinen nautinto, jotain mitä juoksu on suhteellisen harvoin, samoin kuin perinteinen hiihto (hyvin liisteröidyillä suksilla karkealla kevätkelillä kirkkaassa auringonpaisteessa on kyllä mahtavaa painella perinteistä tosi pitkin ja hallituin potkuin... tai kiiveten mäkiä ylös kuin orava)
   Perinteisen tyylin a ja o on siis pito: jos ei osaa voidella tai jos ei ole erilaisia pitopohjasuksia (jotka eivät luista mihinkään) niin hiihtäminen on harvinaisen tylsää. Jonkinlainen perusvoitelu on siis opittava. Ja perustekniikka, mikä on tärkeämpi oppia nyt kuin ennen puusuksien aikana. Mitä tehokkaammin pystyy siirtämään painon potkun aikana sille sukselle jolla potkaistaan, sen paremman pidon voi saada. Mutta myös käsivoimat merkitsevät paljon: kun usein sanotaan, että kilpahiihtäjillä on etunaan seinäpito, niin tosiasassa tämä seinäpito syntyy voitelun onnistumisesta, hiihtotekniikasta ja käsivoimista joilla potkua tuetaan työnnöllä. Tavallinen sunnuntaihiihtäjä on tässä suhteessa aivan toisessa asemassa: hänen käsivoimansa ovat mitättömät, tekniikka surkea ja kun voitelu on vielä pielessä, niin hiihto ei ole mitään nautintoa.
  Sen sijaan luistelussa ei tarvitse juuri osata voidella: riittää että on hyvät luistelusukset jotka voi voidella tai antaa asiantuntijoiden käsitellä 2-3 kertaa talvessa. Luistelu vaatii sen sijaan tekniikkaa, tasapainoa ja tiettyä harjaannusta. Jos osaa luistella tavallisilla luistimilla tai jos on joskus jäällä hiihtäessään luistellut, niin tekniikan oppiminen ei pitäisi olla kovin vaikeaa. Muistan kyllä itse hämärästi että aluksi molemminpuolinen luistelu ei oikein sujunut, mutta kun rytmi löytyi niin sen jälkeen ei ole ollut vaikeuksia.
   Luistelun ytimenä on se, että pystyy liukumaan mahdollisimman pitkään yhdellä suksella ennen kuin siirtää painon toiselle sukselle. Liike on varsin ekonominen: ei tärähdyksiä, ei terävää potkua vaan enemmänkin pyöräilyn tyyppistä rullaavaa liikettä, jossa käsilläkin tapahtuva työntö voi olla varsin pehmeä (kilpahiihdossa tietysti liikkeet ovat muuttuneet varsin rajuiksi ja kulmikkaiksi: kun katsoo televisiosta maailman parhaiden hiihtoa niin sekä sauvat että sukset isketään maahan varsin rajusti. Siinä ei enää mitään eleganssia haeta. Tämän on osoittanut Georges Vigarello kirjassaan urheilun muutoksesta: kaikissa lajeissa on alunperin lähdetty liikkeelle jonkinlaisesta liikeen kauneudesta ja eheydestä mutta lajin kehittyessä keskeiseksi on noussut liikkeen tehokkuus ja kaunein liike ei usein ole läheskään tehokkain (Vigarello 19   ))
   Pitkänmatkan luisteluhiihtäjä voi kuitenkin pitää liikkeensä sulavina ja mahdollisimman paljon energiaa säästävinä, samalla kun ne rasittavat hänen niveliään minimaalisesti. Jos hän ei siis tähtää äärimmäisiin suorituksiin.
   Luistelu kannattaa aloittaa tasaisella ehkä hieman alaspäin viettävällä maastossa ja liukkaalla kelillä (esim. kun ilma on hiukan kylmennyt tai keväisin aamun hankikeleillä). Mitä paremmin suksi luistaa, sitä helpompaa luistelu on. Koskaan ei kannata edes yrittää luistella kovalla pakkasella tai sohjoisella vesikelillä (jolloin yleensä kaikenlainen hiihto on tuskallista ellei ole jotain todella ammattitaitoista voitelijaa matkassa). Kovalla pakkasella pitovoitelu ei tuota ongelmia, joten klassinen tyyli on aina mahdollinen.

  Rutiinihiihtoni suoritan pääasiassa Helsingin Paloheinän laduilla iltamyöhällä. Paloheinän maja on kantapaikkani, jossa käyn vaihtamassa vaatteet, juomassa mustikkamehua, ottamassa suihkun tai saunomassa. Normaali ilta sujuu siten, että ajelen paloheinään siinä seitsemän kahdeksan maissa, vaihdan hiihtovarusteet ja hiihdän 10-20 kilometria kelistä ja tuntemuksista riippuen. Paloheinän latu on suhteellisen raskas joten sitä hiihtäessä joutuu pääasiallisesti hiihtämään ns. vauhtileikittelyä: tasavauhtinen kova hiihto ei ole niinkään mahdollista, joskin repiminen täysillä siten että alamäissä palautuu, tulee aika lähelle tasavauhtia. Tämänhetkinen (1989) normaalikelinopeuteni on n. 18 min/5 km, josta hyvällä kelillä ja hyvässä kunnossa pystyn pudottamaan reilustikin alle 15 minuutin ja raskaalla kelillä vauhti saattaa jopa nousta yli 20 minuutin. Ollaan kuitenkin aika kaukana 10 km/60 minuutin vauhdista! 15 kilometriä menee normaalisuorituksena siinä 55 minuuttiin eli...
  Parhaana hiihtosesonkina eli tammi-helmikuussa olen Paloheinässä melkein joka arki-iltana. Viikossa tulee näin hiihdettyä siinä 60-90 kilometriä, riippuen siitä kuinka pitkiä hiihtoja pääsee viikonloppuisin tekemään. Lopputalvesta tulee kilometrejä vielä huomattavasti enemmän, kun viikolle tulle yksi 70- 100 kilometrin hiihto.
   Paloheinän rataa on tullut kierrettyä niin tiiviisti että koko ympäristö ja latu ikäänkuin häviää. tunnen jokaisen mutkan ja nousun ja laskun täydellisesti (ladun kunto laskuissa vain vaihtelee). Jokin aika sitten yritin palauttaa mieleeni miten pitkältä ja vaikealta latu tuntui kun sitä ensi kertaa hiihtelin. Tiettyjä muistikuvia joistakin nousuista sainkin mieleeni. Toisaalta ladun käyttöaste on niin kova, että se on useimmiten melko jäinen ja luistelu-ura on erittäin kulunut ja hankala. On aivan toista hiihtää pehmeällä pakkaslumella jossa itse voi määrätä miten suksensa panee. Paloheinässä on vain pyrittävä sovittamaan ne mahdollisimman hyvin vanhoihin luistelujälkiin.
Tämä on tietysti asian heikko puoli. Mutta kyllä silti useimmiten hiihto on todellinen nautinto: keli on vastaavasti usein melko nopea ja vauhti pysyy tosi rajuna. Ja kovan vauhdin pito on kuitenkin päätavoite: se että jaksaa hiihtää tasaisesti melkoisen rajua vauhtia ilman että katkeaa.
   Tietysti myös maisemalla ja ympäristöllä on merkitystä: loppukevään laturetkillä ei suinkaan paineta niska limassa vaan katsellaan myös maisemia ja yleensä tulee mentyä jonnekin Helsingin ulkopuolelle hiihtelemään rauhallisia ja pitkiä hiihtoja. alkutalvi on kunnon rakentamista, pelkkää työtä, lopputalvesta tulevat nautinnot joiden takia jaksaa hiihtää.
  Viime vuosina Paloheinän ylläpitoon on sijoitettu yhä enemmän rahaa siten että nykyään (1991) koko 5 kilometrin rata lumetetaan jääkenttälumella, sitä on levennetty siten että ohitus on mahdollista myös luistellessa ja lähes koko radalla on kaksi rinnakkaista latu-uraa. Rataa ajetaan myös niin usein, että aikaisemmat epätasaisuusongelmat ovat melko vähäisiä. Käytetty lumi on usein kuitenkin melko likaista ja jopa hiekkaista joten sään pysytellessä plussan puolella radan kunto ei ole kovinkaan hyvä.
  Viime vuonna olen myös palannut hiihtämään pitempiä matkoja perinteisellä tyylillä. Jos keli on oikea - muutama aste pakkasta, suhteellisen uutta lunta, latu hyväkuntoinen - niin on paljon hauskempaa hiihtää perinteistä. Itse asiassa olen alkanut pitää siitä yhä enemmän. Kysymys on vain siitä, että liistereitä ei viitsi käyttää kuin ohuena pohjakerrosvoiteena ja että tietyillä keleillä on hyvin vaikea saada pitoa ja luistoa aikaan. Tällöin ainoa järkevä tapa on luistella, kun yleensä voitelullakaan ei ole mitään väliä. Ja yli 15 asteen pakkasella ei kannata yrittää luistella koska keli on niin tahmeaa.
 
  Lopputalvesta olemme myös käyneet Ylläksellä hiihtelemässä. Viikon aikana saattaa tulla hiihdettyä jopa 500 kilometriä, jos olosuhteet ovat hyvät. Tämähän on tietysti liioittelua: toisaalta se kertoo että latuja on riittävästi, sillä jos hiihtää melkein 100 kilometriä päivässä, niin sitä ei viitsi tehdä kiertämällä yhtä pientä latua monta kertaa
 
 

Varustelu:

vähin eri olen nostanut varustelutasoani siten että nykyään hiihtelen melko kalliilla kalustolla:
minulla on (1989) pääasiallisena suksena Fischerin luistelusukset joissa on metallireuna (hiukan normaalia painavamma, mutta muuten loistavat sukset) lisäksi Karhun erittäin lyhyet (liian lyhyet) ja heikohkoluistoiset sukset sekä Karhun ultramixit joilla voi hiihdellä myös perinteistä. Varhemmilta vuosilta minulla on vielä tallessa vanhoja, pohjistaan raapiutuneita ja kulmista pyöristyneitä pareja (Järvisiä, Karhuja) joita voi ottaa käyttöön kuin tarvitsee lainata suksia muille.
Nykyiset (tammi 1991) sukset:
luistelu:
Fischer luistelusukset 185 cm malli 1990, 0-10 pakkasta
Peltonen skate 185
Fischer skate metallireuna 180 cm
perinteinen:
Karhu 1989

  Sauvat ovat pidentyneet huimaa vauhtia: parin vuoden takaiset sauvat tuntuvat melkein slalom- tikuilta. Nyt  minulla on Exelin Ion-sauvat jotka ovat 162.5 pitkät: käytän niitä myös perinteistä hiihtäessä, joskin vanhemmat excelini, vain 152 pitkät soveltuvat siihen paremmin.
  Monoina on tietysti salomonit; nerokas side jonka keksijän haluaisin joskus tavata. Yksinkertainen, kestävä, äärimmäisen helppokäyttöinen. Normaalisti hiihdän kevyessä lenkkiverryttelyasussa, jonka vaihdan hiihtotrikoisiin vain varsinaisissa hiihtokisoissa. Haittana tästä on että on tottunut hiihtelemään lämpimämmässä asussa, etuna se että hiihto"kilpailussa" tuntuu paljon kevyemmältä kun ei ole mitään ilmanvastusta eikä kiristäviä hihoja tai vyötäröä.

   Worldloppet- massahiihdot

    Suomessa on kahdentyyppisiä kuntohiihtotilaisuuksia: avoimen ladun tyyppiset hiihdot joihin voi lähteä määrätuntien ajan ja joissa olennaista on palvelujen järjestäminen ja merkitys ladut. Toinen kategoria on sitten kilpailuit, joissa osanottajat hiitävät numerolappu rinnassaan ja joissa aika ja sijoitus ovat merkityksellisiä. Jälkimmäisisistä tunnetuin on  Finlandia-hiihto, joka edustaa onin tavoin mallia ja jonka kehityskaarin myös mielenkiintoinen.
   Kun aloitin Finlandiahiihdot (80-luvun alussa) niin osanottajjia oli reilusti yli 10 000 ja varhaien ilmoittautuminen on oli tärkeää, jotta hiihtoon pääsisi yleensä mukaan. Sijoittuminen 1000 parhaan hiihtäjän joukkoon oli todellinen saavutus. Sitten tuli luisteluhiihto, joka muutamassa vuodessa teki Finlandiasta nykyisen pientapahtuman, tosin kaksipäiväisen (niin kuin se oli ennenkin ollut, lauantaina oli voinut hiihtää Reppu-Finlandian ja sunnuntaina hiihdettiin kilpaa). Nykyisellään päätapahtumaan, perinteiseen Finlandiaan osallistuu ehkä n. 3000-4000 ihmistä ja vapaan hiihtotyylin Finlandiaan ehkä n. 1500.
 
 

    Se mikä on jotenkin minusta kaikkein kummallisinta koko kilpailemisessa, mutta samalla myös hyvin kiehtovaa, on ettei koskaan voi etukäteen arvioida, milloin kilpailu sujuu ja milloin  ei. Kunto vaihtelee hämmästyttävästi, vauhdinjako on aina yhtä suuri mysteeri, ja hiihdossa lisäksi välineet ja keli voivat vaikuttaa erittäin paljon. Seuraavassa kaksi hyvin erityyppistä kokemusta.
   Talvi 1995 on ollut harjoittelun kannalta todella surkea. Lunta on ollut niukasti, ilmat ovat olleet huonoja ja lisäksi työtilanteeni on ollut kauhea. Näin olen kyennyt hiihtämään vain ehkä puolet normaalista ja senkin hyvin heikolla teholla, Silti kun osallistuin Tarton hiihtomaratoniin helmikuun alussa (n 300 hiihtokilometriä takana) niin hiihto sujui loistavasti. Rauhallisen alun jalkeen kiihdytin vauhtia ja olin lopulta n 450. lähes 2000 hiihtäjästä. Vain pidon häviäminen lopussa pudotti toisen puoliskon aikani hiukan ensimmäistä heikommaksi. Oli ilo hiihtää, ohitin jatkuvasti muita hiihtäjiä, väsymys ei tuntunut pahalta, vaikka toki olin väsynyt, sopivasti. Kun hiihtää useita tunteja (lähes 4 tuntia tässä tapauksessa) niin se tuntuu tietysti lihaksissa ja ruumiissa, mutta silloin kun väsymys ei pääse yllättämään, niin ruumis vain ylläpitää liikettä, mielessä tuntuu hyvältä, on helppouden tunne vaikka rasitustaso on todella korkea (15 km tunnissa on ihan mukavaa menoa perinteisen tyylillä, sopii koettaa).
  Vain kaksi viikkoa myöhemmin osallistuin Finlandiahiihtoon. Reitti oli lyhennetty ja sekä lähtö että maali olivat Lahdessa mikä helpottaa suuresti hiihdon logistiikkaa. Ei tarvinnut myöskään lähteä liikkeelle puolesta yöstä, niin kuin tavallisesti käy, Olin harjoitellut selvästi paremmin, joskin edellisellä viikolla hiihto oli jäänyt vähiiin. Nyt kuitenkin kävi niin että melko kovan alun jälkeen (toinen kymppi 31 min!) katkesin töydellisesti ja viimeiset 15 kilometriä olivat aivan hirvittävää tuskaa. Olin lopen uupunut, ylämäet olivat lähes mahdoottomia kiivetä, olin koko ajan jonon tulppana, olin väsymyksestä niin poikki että kaaduin viimeisessä laskussa mitättömään lumikinokseen, tunsin että kaikki energiavarat olivat todella lopussa, niin jaloista, käsistä kuin koko kropasta. Mitään positiivista en kyennyt ajattelemaan, kun taas Tarton hiihto oli todellinen positiivisuuden riemuvoitto: oli aikaa ihailla jopa maisemia. Kontrastyi oli todella valtava. Juuri näiden huimien erojen takia kilpaileminen on mielenkiintoista. Kyse ei siis ole suorituskyvyn etsimisestä, rajoista tms vaan pikemminkin siitä, että oma ruumis ja mahdolliset suoritusalttiudet vaihtelevat valtavasti ja täysin yllättävästi. Itse olen selvä hermoilijatyyppi joka kykenee parhaiten kilpailemaan täysin ilman paineita ja ennakko- odotuksia.
       Mutta toki on myös rajoista kysymys: rajat vain ovat täysin joustavia. Milloin tuntuu siltä ettei rajaa ole lainkaan (todellinen vapauden tunne), milloin taas tuntuu siltä, että nyt ei enää kykene nostamaan kättä tai jalkaa, että seuraava mäki tulee olemaan viimeinen, että kaikki liikkeet hidastuvat häpeällisellä tavalla (katsoojien silmissä liikkuin kuin etana, ja vielä kömpelösti). Tällaisella väsymyksellä on melko pitkä vaikutus, se masentaa ja muuttaa pitkäksi aikaa kaiken mustaksi. Itse asiassa en osaa sanoa kumpi on ensin, masennus vai väsymys, yhtä vähän kuin positiivisen mielentilan ja hyvän suorituksen välinen yhteys on yksiselitteinen aisia.
 

    Ahman hiihto

    Suomen kaunein laturetki oman kokemukseni perusteella on ehdottomasti Ahman hiihto joka hiihdetaan maaliskuun alkupuolella Kolin maastoissa. Tämä on myös ei-kilpialullinen laturetki jossa kaikki hiihtelevät omia aikojaan kahden päivän aikana Kolin ympäristön hienoilla laduilla. Matkat voivat vaihdella lyhyistä 15 kilometrin lenkeistä pisimpään n. 50 kilometrin reittiin, jossa käydään Kolilla, hiihdetään rantaan Loma-Kolin ympäristössä ja sitten Loma-Kolilta Ahmovaaraan ja takaisin Kolille (lähtöpaikan voi myös valita). Kauneust tulee siitä, että latu kiipeää useampaan otteeseen mahtavien vaarojen laelle, joista on pitkän aikaa näkymä Pieliselle, lunta on yleensä yllin kyllin, metsät ovat lumen peittämiä erämaita, välillä hiidellään järviaukeilla, joten lähes koko ajan näkymät ovat todella upeita. Taukopaikkojen tunnelma on myös erityisen miellyttävä rakovalkeineen ja vaihtelevine tarjoiluineen. Omat muistoni hiihdosta ovat pääasiassa 80-luvulta jolloin hiihtelin yleensä pisintä reittiä ja melko kovaa, mutta en kuitenkaan mitään kilpavauhtia. Tauoilla saattoi sitten ottaa todella rauhallisesti.

Pogosta

(suosikkini, tästä tulee vielä pitkä teksti, ehdottomasti Suomen paras "pieni" massahiihtotapahtuma)
 

Transjurassienne

   TJ n se keskieurooppalainen pitkän matkan hiihto jonka tunnen parhaiten ja josta myös pidän eniten. Hiihdon erikoisuutena on, että se käy Sveitsin puolella ja että siihen sisältyy yksi vuorelle nousu joka on todella raskas, jos siihen ei ole varautunut. Olen hiihtänyt Transjurassiennen kahdesti ja toisella kerralla alle viidessä tunnissa, mikä oli olosuhteet huomioonottaen erittäin hyvä suoritus. Transjurassiennessa on kaikki keskieurooppalaisten pitkänmatkan hiihtojen hienoudet, mutta erityisillä ranskalaisilla mausteilla. Lähtö tapahtuu melko ahtaasta laaksosta Lamouran kylän vierestä ja niinpä alussa kannattaa pitää kiirettä ettei joutuisi ruuhkiin noustaessa ensimmäisten harjanteiden ylitse seuraavaan laaksoon. Tämä merkitsee sitä, että vauhti on alussa todella hurjaa: muistan elävästi kuinka joku ajattelemattomuuksissaan pysähtyi solmimaan mononnauhoja. Yhtäkkiä hän oli ilman sauvoja ja siis hänen jatkostaan ei ollut mitään tietoa. Kaatuminen aiheuttaa aina valtavan kalabaliikin ja ne onnelliset jotka pääsevät ohi kantavat mukanaan repeytymiä ja verinaarmuja. Itse aloin käyttää suojalaseja saadessani sauvan terävästä päästä silmäkulmaani viillon, joka vain muutaman sentin riskillä olisi osunut silmääni. Tällainen mieletön repiminen heti aluksi vaatii tietysti kuntoa tai kostautuu sitten lopussa. Juuri tuossa toisessa Transjurassiennessa, jossa olosuhteet olivat lähes täydelliset ja keli mahtava, olin myös yllättävän hyvässä kunnossa vietettyäni paikalla kokonaisen viikon hiihdellen joka päivä varsin paljon, ja jaksoin paitsi alun hurja repimisen, myös lopussa vielä puristaa itsestäni kaiken irti, joten hiihdosta jäi hyvin ehyt vaikutelma. Kuitenkin loppu oli hyvin raskas, sillä vajaan 50 kilometrin hiihdon jälkeen oli tuo kuuluisa vuorelle nousu: pitkä ja jyrkkä kiipeäminen, jossa ohittaminen on suhteellisen hankalaa, mutta jos jatkaa ohittaa niin pystyy todella ottamaan monta päänahkaa. Tämän jälkeen tulee heti jyrkkä ja mutkitteleva lasku, jossa on yritettävä pysyä pystyssä väsymyksestä vapisevin jäsenin, ja sitten tultiin alas laakson auringonpaisteeseen ja lumisohjoon, jossa osa katsojista kannusti hiihtäjiä pelkissä shortseissa ... Lopun 15 kilometriä olikin sitten varsin raskasta puurtamista paitsi joissain varjopaikoissa missä keli oli vielä kohtalainen.
 
Masssacre

    Tämä kuuluu Jurta vuoriston pienempiin hiihtoihin, pituus on n 50 kilometriä ja nimi on peräisin siitä, että hiihto kiertaa Foret du Massacren jossa joskus 1700-luvulla sai surmansa joukko ranskalaisia (?) sotilaita. Mutta hiihdolla on myös syitä nimeensä aivan sellaisenaan: nousut ja laskut ovat todella rajuja, ja on vaikea sanoa kummat ovat pahempia, kun ensin on noussut melkoisen jyrkkää vuorenrinnettä ylös ja sitten laskee alas hurjasti mutkittelevaa latua jossa kummallakin puolella räpiköitsee hangessa erilaisia epäonnisia hiihtäjiä, jotka ovat tehneet pienen arviointivirheen tai joutuneet tovereidensa kaatamiksi. Hiihdossa kuljetaan periaatteessa yhtä laakson reunaa yhteen sunntaan ja toista puolta takaisin, mutta aina välillä kiivetään varsin ylös pistolatuja pitkin ja tullaan toisia alas (mikä on näissä laaksoissa yleistä: peruslatu kulkee laakson pohjalla ja sitten laaksosta voidaan nousta ylös lauta pitkin varsin pitkälle  usein kiertaa joku vuorenharjanne ja tulla toista laaksoa alas. Kaikki tällainen on tietysti suomipojalle aika vierasta. Mutta palkitsevaa: joutua nousemaan yhtä mittaa useita kilometrejä on paitsi kiintoisa kokemus, myös selitys sille miksi keski- Euroopasta tulee aika kovia hiihtäjiä, jotka ovat erityisen kirivahvoja ja pärjäävät hyvin laskuissa.

König Ludwig Lauf

   Hiihto on lähellä Garmisch Partenkircheniä suhteellisen alhaalla olevissa laaksoissa joten lumitilanne ja keli ei välttämättä ole ihmeellinen. Latu on myös helppo, sillä se kiertelee paria toisiinsa liittyvää laaksoa ja nousee vain melko vähän joten pääasiassa hiihdellään pellolla ja tasaisessa metsässä. Maisemat ovat hienoja ja reitin varrella on yksi hieno Ludwig kuninkaan rakennuttama linna (aiemmin niitä oli enemmän, mutta lämpenevät talvet ovat estäneet vetämästä reittiä jokien yli niin kuin ne ennen kulkivat). Kaupunki on myös oikein viehättävä pieni saksalainen lomakaupunki jossa on mukava oleskella ennen ja jälkeen hiihtoa. Hiihtoihin liittyy nykyään yleensä aika paljon oheisohjelmaa joten paikalle kannattaa tulla aikaisemmin ja lähtö suunnitella ainakin päivää hiihdon jälkeen (itse olen kyllä tätä sääntöä rikkonut monasti, saapunut paikalle edellisenä päivänä viime hetkellä ja lähtenyt paluumatkalle välittömästi, odottamatta hiihdon jälkeisiä iltajuhlia). Tunnelma on usein erittäin mukava ja paikalla on taatusti paljon samanmielisiä, joten yhteistä keskusteltavaa riittää.
 

Engadin

  On ilman muuta kaikkein nopein ja helpoin näistä Worldloppet hiihdoista, vain maratonin mittainen ja kulkee pääasiassa järviä pitkin hieman alaspäin viettävää  Engadinin laaksoa (tunnetuin kaupunki on St Moritz) järvien jäällä, jolloin vain St Moritzin liepeillä noustaan vähän ylemmäs. Lähtö on vielä porrastettu joten mitään hidastuksia ei edes synny. Maisemat ovat todella mahtavat, joka puolella laaksoa upea alpit ja alppilaaksot joista purkautuu pieniä puroja järviin. Vietin Engadinissa viikon ja täytyy sanoa, että hiihtäminen oli tosi nautinnollista myös noissa laaksoissa, joissa hyvällä hankikannolla saattoi luistella aivan laakson loppuun. Itse kilpailu oli mahtava: lähtö aamu-usvassa, jolloin oli vielä varsin kylmää ja aurinko ei ollut vielä tullut vuorten yli, luisto mahtava ja vauhti sen mukainen (mutta ilman suurempia vaaramomentteja, sillä tilaa oli tosi hyvin). Hiihdon aikana aurinko ehtii nousta ja loppuvaiheessa lumi saattaa jo olla aika märkää: itselläni viimeiset kymmenkunta kilometria sujuivat nihkeämmin luiston heiketessä selvästi.  Tämä on toki tavallinen ongelma keskieurooppalaisissa hiihdoissa: aamuisin luisto on aivan fantastinen, mutta auringon esiintulo muuttaa tilanteen nopeasti ja dramaattisesti. Suomalaiset tuntevat ilmiön Lapin kevätkeleillä, mutta Lapissa yöt ovat usein kylmempiä, joten lumi kestää paremmin pitempään. Keski-Euroopassa ei auringon tarvitse lämmittää kuin tunnin, niin keli on aivan toisen lainen.

Vasaloppet

    Yksi worldoppetin suosituimpia hiihtoja on nykyään Vasaloppet, jolla on pitkät perinteet ja joka vaatii hiihtäjältä paljon. Reitin pituus, 90 kilometriä ja alun melko vaativat nousut merkitsevät että hiihtäminen ei ole mitään helppoa. Vasaloppetin maaliin tulo on todella vaikuttava, sillä maali on keskellä kaupunkia ja yleisöä on todella paljon hiihtäjiä kannustamassa. Sen sijaan hiihdon lähtö ja logistiikka ovat todella surkeasti organisoituja. Yleensäkin hiihdot joissa lähtö ja maali ovat eri paikkakunnilla tuottavat aina hankaluuksia: joko on hiihtoon lähettävä aamuyöstä  tai sitten hiihdon jälkeen joutuu vielä palaamaan lähtöpaikalle, mikä sekin on hankalaa. Yöpymismahdollisuudet lähtöpaikalla ovat myös harvinaisen surkeat.
   Mutta kaikkein ongelmallisinta on se, että huolimatta osanot tajien suuresta määrästä ja lähtöpaikan ahtaudesta, lähtö toteutetaan yhteislähtönä, siten että hiihtäjät sijoittuvat aikaisempien tulostensa perusteella lähtöön. Jos lähtönumero on kovin korkea, niin saa varautua todella pitkiin odotteluihin ensimmäisessä nousussa, missä latu kapenee ränniksi johon mahtuu  vierekkäin aivan liian vähän hiihtäjiä, puhumattakaan siitä että nousu on välillä melko jyrkkää.
   Huonoimmassa tapauksessa ehtii siis hiihtää itsensä muutaman kilometrin matkalla hyvin hikeen ja sitten joutuu odottamaan jopa tunninkin ruuhkassa ennen kuin pääsee uudelleen liikkeelle. Mikäli on kovin kylmää, niin tällainen odottelu voi olla suorastaan kohtalokasta. Itse jouduin seisoskelemaan noin puoli tuntia ja ilma oli miellyttävän leuto (joskin se merkitsi sitä, että keli oli varsin kurja ja pitoa suksiin oli mahdotonta saada) joten mitään vahinkoja ei sattunut, paitsi että oma tunnelma kyllä kärsi pahasti.
  Toisaalta sitten hiihtäjä ei todellakaan joudu koskaan hiihtämään yksin, niin kuin joissakin pienemmistä hiihdoissa, joissa alun yhteislähdön jälkeen joukko hajaantuu siten, että välillä sekä edessä että takana voi olla paljonkin tilaa.

   Muutenkin kyllä massahiihdoissa olla varsin paljon yksin: aivan riippumatta hiihtäjien määrästä niin jos alkaa väsyttää ja muutenkin jos keskittyy vain omaan suoritukseensa, kuuntelemaan omaa ruumistaan niin sanotusti, niin muiden hiihtäjien rooli on varsin vähäinen. Heitä joutuu väistelemään ja joskus heistä voi olla vahinkoa (esimerkiksi alamäessä kun joku kaatuu eteen) .
 

 



Hiihtotapahtumat (sisältää toistoa)