Oletteko havainneet kuinka joku joka innostuu jostakin
uudesta, yleensä aina kehittyy nopeasti aivan perfektionismin asteelle;
hankii parhaat mahdolliset varusteet ja vaatii muutenkin olosuhteilta paljon.
Sen sijaan se, jolle kyseinen harraste on rutiinia, tyytyy surkeisiin välineisiin,
huonoihin olosuhteisiin, kaiken maailman puutteellisuuksiin.
Esimerkiksi Suomi on ns murtomaa eli maastohiihdon perinteinen
maa. tosin hiihtäjämme ovat viime aikoina olleet varsin surkeita
ja Val di Fiemmen 50 kilometrin katastrofi jossa espanjalaiset ja ranskalaiset
hiihtäjät voittivat suomalaisia parhaita viidenkympin spesialisteja
minuuttikaupalla oli selvä varoitus: vielä pahempaa on tulossa.
Mutta unohtakaamme huippu-urheilu ja puhukaamme tavallisten ihmisten hiihtoharrastuksesta.
Paradoksi on, että tällä hetkellä sunnuntaihiihtäjällä
on paljon paremmat hiihto-oloushteet jos hän menee esimerkiksi Ranskan
Jura-vuoristoon kuin jos hän menisi Saariselälle hiihtämään.
Toisin sanoen: Jura-vuoristossa jokainen hotelli ottaa huomioon
maastohiihtäjät, heille on tarjolla voiteluhuoneita, suksensäilytyspaikkoja,
vuokravarusteita. Ja tietenkin hiihdonopetusta, mitä meillä Suomessa
ei yleensä tarvita (joskin luisteluhiihdon opetus olisi mitä
suurimmassa määrin tarpeen!). Mutta isoin ero on laduissa. Kun
suomalaisessa ns. hiihtokeskuksessa lasketaan olevan 30 km latuja tämä
merkitsee että on olemassa yksi 10-15 kilometrin lenkki, johon on
ajettu pari yhdyslatua ja näin saadut 3-5 kilometrin ladut ynnätään
yhteen pisimmän mahdollisen lenkin kanssa. Näistä valaistua
löytyy ehkä jokin 2 kilometrin edestakainen suora voimajohtolinja,
hieman kärjistäen. Latu ajetaan harvakseen ja moottorikelkkailijat
käyttävät sitä mielellään vauhtiharjoitteluunsa.
Lapissa tämä on täydellinen riesa: jokainen leveä luistelulatu
on mottorikelkkailijoiden pilaama: kumitelan jäljiltä sekä
luisto on kurja ja jalakset syövät luistelualueelle syvät
urat joihin yleensä kompastuu.
Normaali kunta taas tekee vielä vähemmän latujen
eteen; tavallisesti kirkonkylästä tai kunta keskuksesta löytyy
yksi "hiihtokeskus" jossa on muutama lenkki. Jokainen kunta on omin päin,
jopa jokainen kylä, joten mitään yhteisiä latuverkkoja
joissa hiihtäjä voisi todella hiihdellä pitkiä päivärupeamia,
ei löydy. Niitä saattaa olla ehkä paperilla, mutta käytännössä
niitä hoidetaan ylen huonosti.
Toisin on Ranskassa, murtomaahiihdon luvastussa maassa. Yksin
Juravuoriston alueella on yhtenäinen 600-700 kilometrin hyvin merkitty
ja kartoitettu latuverkko joka on todella hyvin hoidettu ja jolla sekä
luistelijat että perinteiset hiihtäjät hiihtelevät
slassa sovussa. Moottorikelkkoja ei siellä onneksi edes tunneta ja
latukoneet ovat aivan toisenlaisia kuin ne moottorikelkka/latuhöyläviritykset
joilla Suomessa yhä useimmat kunnat tulevat toimeen.
Toisin sanoen: jos haluatte hiihtää vaihtelevassa
maastossa, loistavilla laduilla, maisemia ihaillen, matkustakaa ranskaan.
Mutta jos tyydytte siihen että kierrätte yhtä ja samaa lenkkiä
jatkuvasti ympäri, päivästä päivään
ja sunnuntaista sunnuntaihin, hiihtäkää Suomessa.
Viime aikoina ovat monet sosiologit ja myös kansatieteilijät
käyneet pohtimaan massaurheilun saloja. Esa Sirosen ansiosta Henning
Eichberg, Lars-Henrik Schmidt ovat tuttuja, samoin Norbert Eliaksen viimeaikainen
urheiluintressi, urheilu sivilisaatioprosessissa. Vähemmän tunnettuja
ovat tutkijoiden omakohtaista intressia edustavat työt, joita on jo
leegio. Sosiologi, kulttuuriantropologi tai filosofi maratonjuoksijana
tai pitkänmatkan hiihtäjänä ei ole mikään
harvinaisuus, joskaan ei myöskään mikään joukkoilmiö.
Jokaisessa tutkijakokouksessa on kuitenkin aina myös informaalinen
lenkkeilyryhmä ja tunnetaan tapauksia, joissa tutkijan houkutteleminen
pitämään vierailuluentoa tapahtuu juoksu- tai hiihtoharrastuksen
kautta.
Mutta todella omakohtainen kulttuuriantropologinen, osallistuvaan
havainnointiin perustuva tutkimus antaa vielä odottaa itseään.
Yksi yritys tähän suuntaan on Paul Yonnet'n jo pari vuotta vanha
Jeux, modes et masses (Gallimard 1985), jossa maratonille annetaan merkittävä
teoreettinen uutuusarvo, se kun edustaa uutta, itsekieltäymykseen,
itsekuriin ja askeettisuuteen perustuvaa individuaalisuutta, joka olisi
väärin sekoittaa vaikkapa narsismin kanssa samaan soppaan. Yonnet'n
mukaan maraton on toisaalta sisäinen kokemus, pyrkimys muuttua sisäisesti,
mutta toisaalta maraton merkitsee myös siirtymistä suljetuista
erillisistä urheilupaikoista kaduille, osaksi urbaania miljöötä,
mikä on ratkaisevasti uusi ilmiö.
Maratonia koskevat osallistuvaan havainnointiin perustuvat tekstit
osoittavat osallistuvan havainnoinnin perusongelman: havainnoijan asema
suoritushierarkiassa vaikuttaa suuresti hänen havainnointiinsa. Yleensä
sosiologit ovat melko surkeita juoksijoita ja heidän havaintonsa ovat
perin lapsellisia mitä tulee sekä harjoitteluun, suorituksen
luonteeseen että ilmapiiriin. On huomattava ero siinä jos juoksee
maratonin läpi n. 5 tunnissa tai 3 tunnissa. Jälkimmäinen
vaatii systemaattista harjoittelua (ei välttämättä
ajallisesti pitempää, mutta säännöllistä)
sekä aivan toisenlaista perusrasitustasoa. Ero on merkittävä
eikä näillä kahdella suorituksella ole paljoakaan yhteistä.
Toinen osallistuvan havainnoinnin ongelma on, että massaurheilu on
paradoksaalisesti erittäin yksinäistä ponnistelua. Edes
kuuluminen joukkueeseen ei tee siitä joukkueurheilua ja useimmat osanottajat
juoksevat täysin yksin. Yhteydenpito kanssajuoksijoihin on myös
vähäistä. Kirjoittaja voi pääasial lisesti havainnoida
vain itseään. Sosiaaliset säännöt ovat lähinnä
juuri yksityisyyden suojasääntöjä. Osallistuva havainnoija
saa useimmiten kysymyksiinsä vastaukseksi pelkkiä murahduksia.
Askeettista kielenkäyttöä tutkivalla sosiolingvistillä
voisi olla maratonilta jotain saatavana.
Olen edellä kirjoittanut maraton-elämäkertani
jossa viittaa myös pitkän matkan hiihtoihin. En tässä
toista sitä mikä on yhteistä, vaan käsittelen nyt yksinomaan
hiihdon merkitystä.
Aloin siis hiihtää varsinaisesti Joensuussa, jossa olosuhteet
talviurheilulle olivat mitä suotuisimmat. Aluksi hankin itselleni
halvimmat mahdolliset välineet ja hiihtelin joko mökillä
tai sitten Joensuus ympäristössä olevilla laduilla, ennen
kaikkea Lykynlammella. Muistikuvani ovat hatarat mutta luulen että
hiihtoinnostukseni syntyi siinä 1975-76 talvina jolloin hiihtelin
ehkä n. 4-500 kilometriä talven aikana. Muistan hyvin että
Lykynlammen 10 kilometrin latu, joka kierteli aivan autioita seutuja, nousi
yhden vaarankin laelle ja oli varsin vaihteleva (jäisellä kelillä
laskut olivat aika rajuja) oli ensimmäinen jossa hiihdin aikaa. Aluksi
tuotti tuskaa alittaa tunnin raja kymmenellä kilometrillä. Pitemmät
hiihtoretket alkoivat kaiketi Puntarihiihdolla (Joensuun lähistöllä)
sekä Ahman hiihdossa, joka on melko varmasti Suomen upeimpia reittejä
Kolin maisemissa. Ahman hiihdon pisin kierros oli tuolloin jotain 40 kilometriä
ja sen hiihtäminen oli suursaavutus. Hiihtelimme sitä porukalla;
mukana oli JP Sarola, Martti Takala ja muitakin paikallisia voimia. Ensimmäisen
kerran hiihdin Pogostan hiihdon (70 km) suurin piirtein Joensuusta lähtövuonna
(tai sitä seuraavana) so. 1978.
Paluu Helsinkiin ei enää merkinnyt katkosta hiihtoharrastuksessa
vaan jatkoin innolla, kun talvetkin olivat sellaisia että hiihtäminen
Helsingissä oli mahdollista. Osallistuin Pääkaupunkihiihtoon
ja Finlandiahiihtoon, josta tulikin talven hiihtojen pääkohde
Pogostan hiihdon ohella. Muita varhaisia pitkiä lenkkejä olivat
Sipoon Susihiihto (mm. yhdessä Jorma Sipilän kanssa).
Pogostan hiihtoon olen osallistunut säännöllisesti joka
vuosi siitä lähtien kun sen aloitin. Hiihto tapahtuu maaliskuun
loppupuolella ja se on yleensä eräänlainen talven hiihtokauden
kulminaatiopiste jonka jälkeen hiihtomäärät laskevat
jyrkästi ja innostus alkaa laantua. Helsingin seudulla maaliskuun
loppu on jo yleensä melko huonoa hiihtoaikaa, joskin parhaina vuosina
silloin voi olla tosi hyviä kevätkelejä.
Näin talvirytmi on nyttemmin melko säännöllinen:
aloitan hiihtämisen joulukuun puolella, tahti kiihtyy hitaasti
helmikuuhun mennessä, jolloin on ensimmäinen pitkän matkan
hiihto, Pääkaupunkihiihto (vajaat 40 km). Sen jälkeen tulee
Finlandia, Pirkan hiihto (olen hiihtänyt sen muutaman kerran) erilaisia
pikkuhiihtoja (Seitsemän veljestä), Ahman hiihto ja Pogosta.
Viime vuonna olin hiihtämässä Transjurassiennen, joka oli
erittäin positiivinen kokemus. Parina vuotena olen ollut myös
Saariselällä toukokuun alussa, mikä on myös ollut tosi
hieno juttu.
Viime aikoina olen ollut pääsiäislomalla Ylläksellä,
missä on ehkä Suomen paras latuverkosto.
( Näistä tarkemmin!)
Luistelu vs. perinteinen tyyli
Yksi viime aikojen keskeisiä mullistuksia oli luisteluhiihdon
läpimurto 1980-luvun alussa. Itse siirryin luistelemaan varsin nopeasti,
mutta löysin jokin aika sitten erään kirjoitukseni vuosikymmenen
alkupuolelta, jossa jyrkästi vastustin luisteluhiihtoa sen latuja
syövän vaikutuksen vuoksi. En ollut lainkaan muistanut kirjoittaneeni
moista!
Oma motiivini luistelun alkamiselle oli melko yksinkertainen:
voitelu on ollut aina heikko kohtani. Heikot käsivoimat yhdistyneenä
huonoon voiteluun ovat saaneet aikaan sen, että melkoisen usein sain
hiihdellä lipsuvin suksin, mikä ei ole kovinkaan nautinnollista.
Luistelussa voitelu on toki tarpeen, mutta varsin vähäisessä
määrin. En ikinä saa suksiani niin luistaviksi kun tosi
kilpahiihtäjillä, mutta useimmilla keleillä luisto on kohtuullinen
ja pitoa ei tarvita. Siirryin myös suhteellisen nopeasti toispuolisesta
luistelusta (ns. Siitosen tyyli, jollaisena se kulkee/kulki Keski-Euroopassa)
molemminpuoliseen. Sukset lyhenivät, sauvat pitenivät ja käsivoimat
lisääntyivät. Luistelutyyli on monella tapaa vähemmän
rasittavaa kuin perinteinen: vähemmän venäytyksiä,
vähemmän varpaiden hiertymisiä, asento on luonnollisempi.
Hyvällä kelillä ja hyvin ajetulla latu-uralla luisteluhiihto
on todellinen nautinto, jotain mitä juoksu on suhteellisen harvoin,
samoin kuin perinteinen hiihto (hyvin liisteröidyillä suksilla
karkealla kevätkelillä kirkkaassa auringonpaisteessa on kyllä
mahtavaa painella perinteistä tosi pitkin ja hallituin potkuin...
tai kiiveten mäkiä ylös kuin orava)
Perinteisen tyylin a ja o on siis pito: jos ei osaa voidella
tai jos ei ole erilaisia pitopohjasuksia (jotka eivät luista mihinkään)
niin hiihtäminen on harvinaisen tylsää. Jonkinlainen perusvoitelu
on siis opittava. Ja perustekniikka, mikä on tärkeämpi oppia
nyt kuin ennen puusuksien aikana. Mitä tehokkaammin pystyy siirtämään
painon potkun aikana sille sukselle jolla potkaistaan, sen paremman pidon
voi saada. Mutta myös käsivoimat merkitsevät paljon: kun
usein sanotaan, että kilpahiihtäjillä on etunaan seinäpito,
niin tosiasassa tämä seinäpito syntyy voitelun onnistumisesta,
hiihtotekniikasta ja käsivoimista joilla potkua tuetaan työnnöllä.
Tavallinen sunnuntaihiihtäjä on tässä suhteessa aivan
toisessa asemassa: hänen käsivoimansa ovat mitättömät,
tekniikka surkea ja kun voitelu on vielä pielessä, niin hiihto
ei ole mitään nautintoa.
Sen sijaan luistelussa ei tarvitse juuri osata voidella: riittää
että on hyvät luistelusukset jotka voi voidella tai antaa asiantuntijoiden
käsitellä 2-3 kertaa talvessa. Luistelu vaatii sen sijaan tekniikkaa,
tasapainoa ja tiettyä harjaannusta. Jos osaa luistella tavallisilla
luistimilla tai jos on joskus jäällä hiihtäessään
luistellut, niin tekniikan oppiminen ei pitäisi olla kovin vaikeaa.
Muistan kyllä itse hämärästi että aluksi molemminpuolinen
luistelu ei oikein sujunut, mutta kun rytmi löytyi niin sen jälkeen
ei ole ollut vaikeuksia.
Luistelun ytimenä on se, että pystyy liukumaan
mahdollisimman pitkään yhdellä suksella ennen kuin siirtää
painon toiselle sukselle. Liike on varsin ekonominen: ei tärähdyksiä,
ei terävää potkua vaan enemmänkin pyöräilyn
tyyppistä rullaavaa liikettä, jossa käsilläkin tapahtuva
työntö voi olla varsin pehmeä (kilpahiihdossa tietysti liikkeet
ovat muuttuneet varsin rajuiksi ja kulmikkaiksi: kun katsoo televisiosta
maailman parhaiden hiihtoa niin sekä sauvat että sukset isketään
maahan varsin rajusti. Siinä ei enää mitään eleganssia
haeta. Tämän on osoittanut Georges Vigarello kirjassaan urheilun
muutoksesta: kaikissa lajeissa on alunperin lähdetty liikkeelle jonkinlaisesta
liikeen kauneudesta ja eheydestä mutta lajin kehittyessä keskeiseksi
on noussut liikkeen tehokkuus ja kaunein liike ei usein ole läheskään
tehokkain (Vigarello 19 ))
Pitkänmatkan luisteluhiihtäjä voi kuitenkin
pitää liikkeensä sulavina ja mahdollisimman paljon energiaa
säästävinä, samalla kun ne rasittavat hänen niveliään
minimaalisesti. Jos hän ei siis tähtää äärimmäisiin
suorituksiin.
Luistelu kannattaa aloittaa tasaisella ehkä hieman
alaspäin viettävällä maastossa ja liukkaalla kelillä
(esim. kun ilma on hiukan kylmennyt tai keväisin aamun hankikeleillä).
Mitä paremmin suksi luistaa, sitä helpompaa luistelu on. Koskaan
ei kannata edes yrittää luistella kovalla pakkasella tai sohjoisella
vesikelillä (jolloin yleensä kaikenlainen hiihto on tuskallista
ellei ole jotain todella ammattitaitoista voitelijaa matkassa). Kovalla
pakkasella pitovoitelu ei tuota ongelmia, joten klassinen tyyli on aina
mahdollinen.
Rutiinihiihtoni suoritan pääasiassa Helsingin Paloheinän
laduilla iltamyöhällä. Paloheinän maja on kantapaikkani,
jossa käyn vaihtamassa vaatteet, juomassa mustikkamehua, ottamassa
suihkun tai saunomassa. Normaali ilta sujuu siten, että ajelen paloheinään
siinä seitsemän kahdeksan maissa, vaihdan hiihtovarusteet ja
hiihdän 10-20 kilometria kelistä ja tuntemuksista riippuen. Paloheinän
latu on suhteellisen raskas joten sitä hiihtäessä joutuu
pääasiallisesti hiihtämään ns. vauhtileikittelyä:
tasavauhtinen kova hiihto ei ole niinkään mahdollista, joskin
repiminen täysillä siten että alamäissä palautuu,
tulee aika lähelle tasavauhtia. Tämänhetkinen (1989) normaalikelinopeuteni
on n. 18 min/5 km, josta hyvällä kelillä ja hyvässä
kunnossa pystyn pudottamaan reilustikin alle 15 minuutin ja raskaalla kelillä
vauhti saattaa jopa nousta yli 20 minuutin. Ollaan kuitenkin aika kaukana
10 km/60 minuutin vauhdista! 15 kilometriä menee normaalisuorituksena
siinä 55 minuuttiin eli...
Parhaana hiihtosesonkina eli tammi-helmikuussa olen Paloheinässä
melkein joka arki-iltana. Viikossa tulee näin hiihdettyä siinä
60-90 kilometriä, riippuen siitä kuinka pitkiä hiihtoja
pääsee viikonloppuisin tekemään. Lopputalvesta tulee
kilometrejä vielä huomattavasti enemmän, kun viikolle tulle
yksi 70- 100 kilometrin hiihto.
Paloheinän rataa on tullut kierrettyä niin tiiviisti
että koko ympäristö ja latu ikäänkuin häviää.
tunnen jokaisen mutkan ja nousun ja laskun täydellisesti (ladun kunto
laskuissa vain vaihtelee). Jokin aika sitten yritin palauttaa mieleeni
miten pitkältä ja vaikealta latu tuntui kun sitä ensi kertaa
hiihtelin. Tiettyjä muistikuvia joistakin nousuista sainkin mieleeni.
Toisaalta ladun käyttöaste on niin kova, että se on useimmiten
melko jäinen ja luistelu-ura on erittäin kulunut ja hankala.
On aivan toista hiihtää pehmeällä pakkaslumella jossa
itse voi määrätä miten suksensa panee. Paloheinässä
on vain pyrittävä sovittamaan ne mahdollisimman hyvin vanhoihin
luistelujälkiin.
Tämä on tietysti asian heikko puoli. Mutta kyllä silti
useimmiten hiihto on todellinen nautinto: keli on vastaavasti usein melko
nopea ja vauhti pysyy tosi rajuna. Ja kovan vauhdin pito on kuitenkin päätavoite:
se että jaksaa hiihtää tasaisesti melkoisen rajua vauhtia
ilman että katkeaa.
Tietysti myös maisemalla ja ympäristöllä
on merkitystä: loppukevään laturetkillä ei suinkaan
paineta niska limassa vaan katsellaan myös maisemia ja yleensä
tulee mentyä jonnekin Helsingin ulkopuolelle hiihtelemään
rauhallisia ja pitkiä hiihtoja. alkutalvi on kunnon rakentamista,
pelkkää työtä, lopputalvesta tulevat nautinnot joiden
takia jaksaa hiihtää.
Viime vuosina Paloheinän ylläpitoon on sijoitettu
yhä enemmän rahaa siten että nykyään (1991) koko
5 kilometrin rata lumetetaan jääkenttälumella, sitä
on levennetty siten että ohitus on mahdollista myös luistellessa
ja lähes koko radalla on kaksi rinnakkaista latu-uraa. Rataa ajetaan
myös niin usein, että aikaisemmat epätasaisuusongelmat ovat
melko vähäisiä. Käytetty lumi on usein kuitenkin melko
likaista ja jopa hiekkaista joten sään pysytellessä plussan
puolella radan kunto ei ole kovinkaan hyvä.
Viime vuonna olen myös palannut hiihtämään
pitempiä matkoja perinteisellä tyylillä. Jos keli on oikea
- muutama aste pakkasta, suhteellisen uutta lunta, latu hyväkuntoinen
- niin on paljon hauskempaa hiihtää perinteistä. Itse asiassa
olen alkanut pitää siitä yhä enemmän. Kysymys
on vain siitä, että liistereitä ei viitsi käyttää
kuin ohuena pohjakerrosvoiteena ja että tietyillä keleillä
on hyvin vaikea saada pitoa ja luistoa aikaan. Tällöin ainoa
järkevä tapa on luistella, kun yleensä voitelullakaan ei
ole mitään väliä. Ja yli 15 asteen pakkasella ei kannata
yrittää luistella koska keli on niin tahmeaa.
Lopputalvesta olemme myös käyneet Ylläksellä
hiihtelemässä. Viikon aikana saattaa tulla hiihdettyä jopa
500 kilometriä, jos olosuhteet ovat hyvät. Tämähän
on tietysti liioittelua: toisaalta se kertoo että latuja on riittävästi,
sillä jos hiihtää melkein 100 kilometriä päivässä,
niin sitä ei viitsi tehdä kiertämällä yhtä
pientä latua monta kertaa
Varustelu:
vähin eri olen nostanut varustelutasoani siten että nykyään
hiihtelen melko kalliilla kalustolla:
minulla on (1989) pääasiallisena suksena Fischerin luistelusukset
joissa on metallireuna (hiukan normaalia painavamma, mutta muuten loistavat
sukset) lisäksi Karhun erittäin lyhyet (liian lyhyet) ja heikohkoluistoiset
sukset sekä Karhun ultramixit joilla voi hiihdellä myös
perinteistä. Varhemmilta vuosilta minulla on vielä tallessa vanhoja,
pohjistaan raapiutuneita ja kulmista pyöristyneitä pareja (Järvisiä,
Karhuja) joita voi ottaa käyttöön kuin tarvitsee lainata
suksia muille.
Nykyiset (tammi 1991) sukset:
luistelu:
Fischer luistelusukset 185 cm malli 1990, 0-10 pakkasta
Peltonen skate 185
Fischer skate metallireuna 180 cm
perinteinen:
Karhu 1989
Sauvat ovat pidentyneet huimaa vauhtia: parin vuoden takaiset
sauvat tuntuvat melkein slalom- tikuilta. Nyt minulla on Exelin Ion-sauvat
jotka ovat 162.5 pitkät: käytän niitä myös perinteistä
hiihtäessä, joskin vanhemmat excelini, vain 152 pitkät soveltuvat
siihen paremmin.
Monoina on tietysti salomonit; nerokas side jonka keksijän
haluaisin joskus tavata. Yksinkertainen, kestävä, äärimmäisen
helppokäyttöinen. Normaalisti hiihdän kevyessä lenkkiverryttelyasussa,
jonka vaihdan hiihtotrikoisiin vain varsinaisissa hiihtokisoissa. Haittana
tästä on että on tottunut hiihtelemään lämpimämmässä
asussa, etuna se että hiihto"kilpailussa" tuntuu paljon kevyemmältä
kun ei ole mitään ilmanvastusta eikä kiristäviä
hihoja tai vyötäröä.
Worldloppet- massahiihdot
Suomessa on kahdentyyppisiä kuntohiihtotilaisuuksia:
avoimen ladun tyyppiset hiihdot joihin voi lähteä määrätuntien
ajan ja joissa olennaista on palvelujen järjestäminen ja merkitys
ladut. Toinen kategoria on sitten kilpailuit, joissa osanottajat hiitävät
numerolappu rinnassaan ja joissa aika ja sijoitus ovat merkityksellisiä.
Jälkimmäisisistä tunnetuin on Finlandia-hiihto, joka
edustaa onin tavoin mallia ja jonka kehityskaarin myös mielenkiintoinen.
Kun aloitin Finlandiahiihdot (80-luvun alussa) niin osanottajjia
oli reilusti yli 10 000 ja varhaien ilmoittautuminen on oli tärkeää,
jotta hiihtoon pääsisi yleensä mukaan. Sijoittuminen 1000
parhaan hiihtäjän joukkoon oli todellinen saavutus. Sitten tuli
luisteluhiihto, joka muutamassa vuodessa teki Finlandiasta nykyisen pientapahtuman,
tosin kaksipäiväisen (niin kuin se oli ennenkin ollut, lauantaina
oli voinut hiihtää Reppu-Finlandian ja sunnuntaina hiihdettiin
kilpaa). Nykyisellään päätapahtumaan, perinteiseen
Finlandiaan osallistuu ehkä n. 3000-4000 ihmistä ja vapaan hiihtotyylin
Finlandiaan ehkä n. 1500.
Se mikä on jotenkin minusta kaikkein kummallisinta
koko kilpailemisessa, mutta samalla myös hyvin kiehtovaa, on ettei
koskaan voi etukäteen arvioida, milloin kilpailu sujuu ja milloin
ei. Kunto vaihtelee hämmästyttävästi, vauhdinjako on
aina yhtä suuri mysteeri, ja hiihdossa lisäksi välineet
ja keli voivat vaikuttaa erittäin paljon. Seuraavassa kaksi hyvin
erityyppistä kokemusta.
Talvi 1995 on ollut harjoittelun kannalta todella surkea.
Lunta on ollut niukasti, ilmat ovat olleet huonoja ja lisäksi työtilanteeni
on ollut kauhea. Näin olen kyennyt hiihtämään vain
ehkä puolet normaalista ja senkin hyvin heikolla teholla, Silti kun
osallistuin Tarton hiihtomaratoniin helmikuun alussa (n 300 hiihtokilometriä
takana) niin hiihto sujui loistavasti. Rauhallisen alun jalkeen kiihdytin
vauhtia ja olin lopulta n 450. lähes 2000 hiihtäjästä.
Vain pidon häviäminen lopussa pudotti toisen puoliskon aikani
hiukan ensimmäistä heikommaksi. Oli ilo hiihtää, ohitin
jatkuvasti muita hiihtäjiä, väsymys ei tuntunut pahalta,
vaikka toki olin väsynyt, sopivasti. Kun hiihtää useita
tunteja (lähes 4 tuntia tässä tapauksessa) niin se tuntuu
tietysti lihaksissa ja ruumiissa, mutta silloin kun väsymys ei pääse
yllättämään, niin ruumis vain ylläpitää
liikettä, mielessä tuntuu hyvältä, on helppouden tunne
vaikka rasitustaso on todella korkea (15 km tunnissa on ihan mukavaa menoa
perinteisen tyylillä, sopii koettaa).
Vain kaksi viikkoa myöhemmin osallistuin Finlandiahiihtoon.
Reitti oli lyhennetty ja sekä lähtö että maali olivat
Lahdessa mikä helpottaa suuresti hiihdon logistiikkaa. Ei tarvinnut
myöskään lähteä liikkeelle puolesta yöstä,
niin kuin tavallisesti käy, Olin harjoitellut selvästi paremmin,
joskin edellisellä viikolla hiihto oli jäänyt vähiiin.
Nyt kuitenkin kävi niin että melko kovan alun jälkeen (toinen
kymppi 31 min!) katkesin töydellisesti ja viimeiset 15 kilometriä
olivat aivan hirvittävää tuskaa. Olin lopen uupunut, ylämäet
olivat lähes mahdoottomia kiivetä, olin koko ajan jonon tulppana,
olin väsymyksestä niin poikki että kaaduin viimeisessä
laskussa mitättömään lumikinokseen, tunsin että
kaikki energiavarat olivat todella lopussa, niin jaloista, käsistä
kuin koko kropasta. Mitään positiivista en kyennyt ajattelemaan,
kun taas Tarton hiihto oli todellinen positiivisuuden riemuvoitto: oli
aikaa ihailla jopa maisemia. Kontrastyi oli todella valtava. Juuri näiden
huimien erojen takia kilpaileminen on mielenkiintoista. Kyse ei siis ole
suorituskyvyn etsimisestä, rajoista tms vaan pikemminkin siitä,
että oma ruumis ja mahdolliset suoritusalttiudet vaihtelevat valtavasti
ja täysin yllättävästi. Itse olen selvä hermoilijatyyppi
joka kykenee parhaiten kilpailemaan täysin ilman paineita ja ennakko-
odotuksia.
Mutta toki on myös rajoista
kysymys: rajat vain ovat täysin joustavia. Milloin tuntuu siltä
ettei rajaa ole lainkaan (todellinen vapauden tunne), milloin taas tuntuu
siltä, että nyt ei enää kykene nostamaan kättä
tai jalkaa, että seuraava mäki tulee olemaan viimeinen, että
kaikki liikkeet hidastuvat häpeällisellä tavalla (katsoojien
silmissä liikkuin kuin etana, ja vielä kömpelösti).
Tällaisella väsymyksellä on melko pitkä vaikutus, se
masentaa ja muuttaa pitkäksi aikaa kaiken mustaksi. Itse asiassa en
osaa sanoa kumpi on ensin, masennus vai väsymys, yhtä vähän
kuin positiivisen mielentilan ja hyvän suorituksen välinen yhteys
on yksiselitteinen aisia.
Ahman hiihto
Suomen kaunein laturetki oman kokemukseni perusteella on ehdottomasti Ahman hiihto joka hiihdetaan maaliskuun alkupuolella Kolin maastoissa. Tämä on myös ei-kilpialullinen laturetki jossa kaikki hiihtelevät omia aikojaan kahden päivän aikana Kolin ympäristön hienoilla laduilla. Matkat voivat vaihdella lyhyistä 15 kilometrin lenkeistä pisimpään n. 50 kilometrin reittiin, jossa käydään Kolilla, hiihdetään rantaan Loma-Kolin ympäristössä ja sitten Loma-Kolilta Ahmovaaraan ja takaisin Kolille (lähtöpaikan voi myös valita). Kauneust tulee siitä, että latu kiipeää useampaan otteeseen mahtavien vaarojen laelle, joista on pitkän aikaa näkymä Pieliselle, lunta on yleensä yllin kyllin, metsät ovat lumen peittämiä erämaita, välillä hiidellään järviaukeilla, joten lähes koko ajan näkymät ovat todella upeita. Taukopaikkojen tunnelma on myös erityisen miellyttävä rakovalkeineen ja vaihtelevine tarjoiluineen. Omat muistoni hiihdosta ovat pääasiassa 80-luvulta jolloin hiihtelin yleensä pisintä reittiä ja melko kovaa, mutta en kuitenkaan mitään kilpavauhtia. Tauoilla saattoi sitten ottaa todella rauhallisesti.
Pogosta
(suosikkini, tästä tulee vielä pitkä teksti, ehdottomasti
Suomen paras "pieni" massahiihtotapahtuma)
Transjurassienne
TJ n se keskieurooppalainen pitkän matkan hiihto jonka
tunnen parhaiten ja josta myös pidän eniten. Hiihdon erikoisuutena
on, että se käy Sveitsin puolella ja että siihen sisältyy
yksi vuorelle nousu joka on todella raskas, jos siihen ei ole varautunut.
Olen hiihtänyt Transjurassiennen kahdesti ja toisella kerralla alle
viidessä tunnissa, mikä oli olosuhteet huomioonottaen erittäin
hyvä suoritus. Transjurassiennessa on kaikki keskieurooppalaisten
pitkänmatkan hiihtojen hienoudet, mutta erityisillä ranskalaisilla
mausteilla. Lähtö tapahtuu melko ahtaasta laaksosta Lamouran
kylän vierestä ja niinpä alussa kannattaa pitää
kiirettä ettei joutuisi ruuhkiin noustaessa ensimmäisten harjanteiden
ylitse seuraavaan laaksoon. Tämä merkitsee sitä, että
vauhti on alussa todella hurjaa: muistan elävästi kuinka joku
ajattelemattomuuksissaan pysähtyi solmimaan mononnauhoja. Yhtäkkiä
hän oli ilman sauvoja ja siis hänen jatkostaan ei ollut mitään
tietoa. Kaatuminen aiheuttaa aina valtavan kalabaliikin ja ne onnelliset
jotka pääsevät ohi kantavat mukanaan repeytymiä ja
verinaarmuja. Itse aloin käyttää suojalaseja saadessani
sauvan terävästä päästä silmäkulmaani
viillon, joka vain muutaman sentin riskillä olisi osunut silmääni.
Tällainen mieletön repiminen heti aluksi vaatii tietysti kuntoa
tai kostautuu sitten lopussa. Juuri tuossa toisessa Transjurassiennessa,
jossa olosuhteet olivat lähes täydelliset ja keli mahtava, olin
myös yllättävän hyvässä kunnossa vietettyäni
paikalla kokonaisen viikon hiihdellen joka päivä varsin paljon,
ja jaksoin paitsi alun hurja repimisen, myös lopussa vielä puristaa
itsestäni kaiken irti, joten hiihdosta jäi hyvin ehyt vaikutelma.
Kuitenkin loppu oli hyvin raskas, sillä vajaan 50 kilometrin hiihdon
jälkeen oli tuo kuuluisa vuorelle nousu: pitkä ja jyrkkä
kiipeäminen, jossa ohittaminen on suhteellisen hankalaa, mutta jos
jatkaa ohittaa niin pystyy todella ottamaan monta päänahkaa.
Tämän jälkeen tulee heti jyrkkä ja mutkitteleva lasku,
jossa on yritettävä pysyä pystyssä väsymyksestä
vapisevin jäsenin, ja sitten tultiin alas laakson auringonpaisteeseen
ja lumisohjoon, jossa osa katsojista kannusti hiihtäjiä pelkissä
shortseissa ... Lopun 15 kilometriä olikin sitten varsin raskasta
puurtamista paitsi joissain varjopaikoissa missä keli oli vielä
kohtalainen.
Masssacre
Tämä kuuluu Jurta vuoriston pienempiin hiihtoihin, pituus on n 50 kilometriä ja nimi on peräisin siitä, että hiihto kiertaa Foret du Massacren jossa joskus 1700-luvulla sai surmansa joukko ranskalaisia (?) sotilaita. Mutta hiihdolla on myös syitä nimeensä aivan sellaisenaan: nousut ja laskut ovat todella rajuja, ja on vaikea sanoa kummat ovat pahempia, kun ensin on noussut melkoisen jyrkkää vuorenrinnettä ylös ja sitten laskee alas hurjasti mutkittelevaa latua jossa kummallakin puolella räpiköitsee hangessa erilaisia epäonnisia hiihtäjiä, jotka ovat tehneet pienen arviointivirheen tai joutuneet tovereidensa kaatamiksi. Hiihdossa kuljetaan periaatteessa yhtä laakson reunaa yhteen sunntaan ja toista puolta takaisin, mutta aina välillä kiivetään varsin ylös pistolatuja pitkin ja tullaan toisia alas (mikä on näissä laaksoissa yleistä: peruslatu kulkee laakson pohjalla ja sitten laaksosta voidaan nousta ylös lauta pitkin varsin pitkälle usein kiertaa joku vuorenharjanne ja tulla toista laaksoa alas. Kaikki tällainen on tietysti suomipojalle aika vierasta. Mutta palkitsevaa: joutua nousemaan yhtä mittaa useita kilometrejä on paitsi kiintoisa kokemus, myös selitys sille miksi keski- Euroopasta tulee aika kovia hiihtäjiä, jotka ovat erityisen kirivahvoja ja pärjäävät hyvin laskuissa.
König Ludwig Lauf
Hiihto on lähellä Garmisch Partenkircheniä
suhteellisen alhaalla olevissa laaksoissa joten lumitilanne ja keli ei
välttämättä ole ihmeellinen. Latu on myös helppo,
sillä se kiertelee paria toisiinsa liittyvää laaksoa ja
nousee vain melko vähän joten pääasiassa hiihdellään
pellolla ja tasaisessa metsässä. Maisemat ovat hienoja ja reitin
varrella on yksi hieno Ludwig kuninkaan rakennuttama linna (aiemmin niitä
oli enemmän, mutta lämpenevät talvet ovat estäneet
vetämästä reittiä jokien yli niin kuin ne ennen kulkivat).
Kaupunki on myös oikein viehättävä pieni saksalainen
lomakaupunki jossa on mukava oleskella ennen ja jälkeen hiihtoa. Hiihtoihin
liittyy nykyään yleensä aika paljon oheisohjelmaa joten
paikalle kannattaa tulla aikaisemmin ja lähtö suunnitella ainakin
päivää hiihdon jälkeen (itse olen kyllä tätä
sääntöä rikkonut monasti, saapunut paikalle edellisenä
päivänä viime hetkellä ja lähtenyt paluumatkalle
välittömästi, odottamatta hiihdon jälkeisiä iltajuhlia).
Tunnelma on usein erittäin mukava ja paikalla on taatusti paljon samanmielisiä,
joten yhteistä keskusteltavaa riittää.
Engadin
On ilman muuta kaikkein nopein ja helpoin näistä Worldloppet hiihdoista, vain maratonin mittainen ja kulkee pääasiassa järviä pitkin hieman alaspäin viettävää Engadinin laaksoa (tunnetuin kaupunki on St Moritz) järvien jäällä, jolloin vain St Moritzin liepeillä noustaan vähän ylemmäs. Lähtö on vielä porrastettu joten mitään hidastuksia ei edes synny. Maisemat ovat todella mahtavat, joka puolella laaksoa upea alpit ja alppilaaksot joista purkautuu pieniä puroja järviin. Vietin Engadinissa viikon ja täytyy sanoa, että hiihtäminen oli tosi nautinnollista myös noissa laaksoissa, joissa hyvällä hankikannolla saattoi luistella aivan laakson loppuun. Itse kilpailu oli mahtava: lähtö aamu-usvassa, jolloin oli vielä varsin kylmää ja aurinko ei ollut vielä tullut vuorten yli, luisto mahtava ja vauhti sen mukainen (mutta ilman suurempia vaaramomentteja, sillä tilaa oli tosi hyvin). Hiihdon aikana aurinko ehtii nousta ja loppuvaiheessa lumi saattaa jo olla aika märkää: itselläni viimeiset kymmenkunta kilometria sujuivat nihkeämmin luiston heiketessä selvästi. Tämä on toki tavallinen ongelma keskieurooppalaisissa hiihdoissa: aamuisin luisto on aivan fantastinen, mutta auringon esiintulo muuttaa tilanteen nopeasti ja dramaattisesti. Suomalaiset tuntevat ilmiön Lapin kevätkeleillä, mutta Lapissa yöt ovat usein kylmempiä, joten lumi kestää paremmin pitempään. Keski-Euroopassa ei auringon tarvitse lämmittää kuin tunnin, niin keli on aivan toisen lainen.
Vasaloppet
Yksi worldoppetin suosituimpia hiihtoja on nykyään
Vasaloppet, jolla on pitkät perinteet ja joka vaatii hiihtäjältä
paljon. Reitin pituus, 90 kilometriä ja alun melko vaativat nousut
merkitsevät että hiihtäminen ei ole mitään helppoa.
Vasaloppetin maaliin tulo on todella vaikuttava, sillä maali on keskellä
kaupunkia ja yleisöä on todella paljon hiihtäjiä kannustamassa.
Sen sijaan hiihdon lähtö ja logistiikka ovat todella surkeasti
organisoituja. Yleensäkin hiihdot joissa lähtö ja maali
ovat eri paikkakunnilla tuottavat aina hankaluuksia: joko on hiihtoon lähettävä
aamuyöstä tai sitten hiihdon jälkeen joutuu vielä
palaamaan lähtöpaikalle, mikä sekin on hankalaa. Yöpymismahdollisuudet
lähtöpaikalla ovat myös harvinaisen surkeat.
Mutta kaikkein ongelmallisinta on se, että huolimatta
osanot tajien suuresta määrästä ja lähtöpaikan
ahtaudesta, lähtö toteutetaan yhteislähtönä, siten
että hiihtäjät sijoittuvat aikaisempien tulostensa perusteella
lähtöön. Jos lähtönumero on kovin korkea, niin
saa varautua todella pitkiin odotteluihin ensimmäisessä nousussa,
missä latu kapenee ränniksi johon mahtuu vierekkäin
aivan liian vähän hiihtäjiä, puhumattakaan siitä
että nousu on välillä melko jyrkkää.
Huonoimmassa tapauksessa ehtii siis hiihtää
itsensä muutaman kilometrin matkalla hyvin hikeen ja sitten joutuu
odottamaan jopa tunninkin ruuhkassa ennen kuin pääsee uudelleen
liikkeelle. Mikäli on kovin kylmää, niin tällainen
odottelu voi olla suorastaan kohtalokasta. Itse jouduin seisoskelemaan
noin puoli tuntia ja ilma oli miellyttävän leuto (joskin se merkitsi
sitä, että keli oli varsin kurja ja pitoa suksiin oli mahdotonta
saada) joten mitään vahinkoja ei sattunut, paitsi että oma
tunnelma kyllä kärsi pahasti.
Toisaalta sitten hiihtäjä ei todellakaan joudu koskaan
hiihtämään yksin, niin kuin joissakin pienemmistä hiihdoissa,
joissa alun yhteislähdön jälkeen joukko hajaantuu siten,
että välillä sekä edessä että takana voi
olla paljonkin tilaa.
Muutenkin kyllä massahiihdoissa olla varsin paljon
yksin: aivan riippumatta hiihtäjien määrästä niin
jos alkaa väsyttää ja muutenkin jos keskittyy vain omaan
suoritukseensa, kuuntelemaan omaa ruumistaan niin sanotusti, niin muiden
hiihtäjien rooli on varsin vähäinen. Heitä joutuu väistelemään
ja joskus heistä voi olla vahinkoa (esimerkiksi alamäessä
kun joku kaatuu eteen) .