Kun aloin kirjoittaa tätä tekstiä,
vuoden vaihteessa 1991-2, en arvannut että voisin siihen vielä
kirjoittaa myös luvun siitä, miten juokseminen lopetetaan! Päin
vastoin, kuvit telin tuolloin jatkavani harrastustani sammumattomalla innolla
siihen saakka kunnes täydellinen romahdus tai yleinen raihnaisuus
estää kaikenlaisen liikkumisen. Nyt luulen pikemminkin, että
aion juosta vain silloin tällöin, so. palata alkuperäiseen
herrasmies mäisen kevyeen juoksuharrastuksen.
Ja miksi näin? Mistä tämä yllättävä
käänne?
Vuoden 1992 aikana, tämän kirjan käsikirjoituksen
valmistumisen jälkeen, osallistuin keväällä pariin
maratoniin, joista Kaliforniassa juoksemani Big Surin maraton jäi
muistiin erittäin nautittavana kokemuksena. Mutta tarkoitukseni ei
ollut juosta siellä aikaa (olin ehtinyt harjoitella varsin vähän)
ja muutenkin ajattelin ottaa juoksun maisemien katseluna ja ympäristöstä
nauttimisena. Vasta lopussa kiristin vähän tahtia, ja kaikkiaan
aikani jäi jonnekin 3.45 paikkeille.
Kesällä sitten harjoittelin erittäin tunnollisesti
ja perinpohjaisesti Helsinki City Maratoniin. Olin mielestäni aivan
elämäni kunnossa, en ollut koskaan juossut niin rajuja intervalleja
ja intervalliaikani paranivat lupaavasti. Odotin siis maratonissa todella
kovaa aikaa. Tosin päällekkäin maratonin kanssa jouduin
valmistautumaan pitkälle ulkomaanmatkalle ja lisäksi suorittamaan
raskaita yliopistollisia velvoitteita, joten olin todella uupunut, henkisesti
ja ehkä myös fyysisesti lähtiessäni maratonille. Alun
alkaen havaitsinkin että tänään ei ollut minun päi
väni. Juoksu ei sujunut ja tuntui kilometri kilometriltä yhä
vaikeammalta. Lopussa minut ohitti jopa sellainen juok sija, jonka en olisi
millään uskonut minua päihittävän (näin sitä
voi erehtyä!). Aikani oli huonoin mitä koskaan Helsinki City
maratonilla olen juossut ja odotukset huomi oonottaen täydellinen
katastrofi. Yritin estää jopa sen rekisteröimisen, mutta
silloin olisi ilmeisesti pitänyt kiertää koko maali. Joka
tapauksessa olin juoksun jälkeen hirvittävän pettynyt, ehkä
pettyneempi kuin saatoin itsel leni myöntääkään.
Välittömästi tämän jälkeen
lähdin Yhdysvaltoihin, Kaliforniaan, jossa kuvittelin että olosuhteet
juokse miselle olivat todella hyvät. Minulla vain ei ollut mitään
juoksuseuraa siellä. Harjoittelin kuitenkin tunnollisesti, juoksin
intervalleja, kiipesin ylös rinteitä, ja osallis tuin joihinkin
kilpailuihin. Aikani olivat todella kehnoja, käsittämättömän
huonoja. Jotain oli tapahtunut mikä oli romahduttanut juoksukuntoni
täydellisesti.
Juokseminen alkoi tuntua yhä vastenmielisemmältä
ja saatoin alkaa lintsata, varsinkin pitemmiltä lenkeiltä ja
toisaalta vauhti hidastui. Kauteni päättyi katastrofaali seen
Honolulun maratoniin, jossa juokseminen oli lopussa todella raskasta, aika
kurja ja maaliin tullessa vielä kaiken lisäksi oksentelin osaaottavien
katselijoiden silmien edessä.
Keväällä 1993 juoksin vielä suhteellisen
usein, mutta todellista lönköttelyvauhtia, ilman pienintäkään
kunnian himoa. Kilpailuviettini oli täydellisesti sammunut. Pakotin
itseni juoksemaan vain koska olin luvannut eräille juok sijatovereilleni
osallistua Helsinki City Maratoniin, mutta tiesin jo ennalta, että
tulos ei olisi kovin hyvä. Minulta puuttui täydellisesti motivaatio.
Niinpä aloinkin ajatella lopettavani lähes kokonaan juoksemisen
City Maratonin jälkeen ja siirtyä muihin lajeihin, esimerkiksi
rullaluis teluun, maastopyöräilyyn ja tietysti hiihtoon, joka
tuntuu edelleen yhtä nautittavalta kuin se on aina tuntunut.
Mistä tämä voisi johtua? Kun aloitin tämän
kirjan kir joittamisen, juoksu oli yksi harvoja asioita joista sain todella
nautintoa ja vastaavasti tämän kirjan kirjoitta minen oli erittäin
hauskaa. Ehkä itse kirjoittamisprosessi, sekä käsikirjoituksen
saama nyreä vastaanotto kustantajien taholta ovat vaikuttaneet asiaan,
mutta ehkä on myös niin, että juoksemisen logiikka on siinä,
että niin kauan kuin tulokset paranevat, kun huomaa kehittyvänsä,
harjoittelu tuntuu mielekkäältä. mutta sitten kun alkaa
polkea paikal laan eikä harjoittelu näytä tuovan tuloksia
niin juok seminen alkaakin maistua puulta. En tiedä, mutta joka tapauksessa
tuntuu siltä kuin olisin kypsä lopettamaan juoksemisen, samalla
kun vihdoin lopetan tämän kirjan ja teen siitä omakustanteen.
Vielä silloin tällöin juostessa vanha mukava tunne askeleen
keveydestä ja juoksun haus kuudesta tulee esiin, mutta yhä useammin
täytyy todella pakottaa itsensä ulos, ylös upottavan sohvan
pohjalta, mukavan kirjan äärestä (tai elokuvan).
Pääsyynä on melko varmasti se, että olen
orientoitunut aivan liikaa kilpailuihin ja niissä koetut epäonnistumiset
ovat päässeet vaikuttamaan aivan liikaa motivaatiooni. Olisi
siis pitänyt painottaa enemmän vain juoksemista ja siinä
koettuja elämyksellisiä vaihteluja.
Tähän liittyy sekin, että olen systemaattisesti
kil pailut kavereiden kanssa, jotka ensin voitin helposti, sitten suurin
ponnistuksin, ja lopulta en enää kykene heitä voittamaan,
vaikka mitä tekisin. Voitte arvata mitä täl lainen tekee
suomalaisella itsetunnolla varustetulle miehelle!
Ja ehkä on myös syytä varoittaa lukijaa toteamalla,
että tämä lopettamisnyyhkäily on luonteva mollisävyinen
lopetus kirjalle, tekee siitä kokonaisen tarinan jolla on alku ja
loppu (ja muutamia temaattisia harhapolkuja) ja elävässä
elämässä saattaa hyvinkin olla, että jatkan juoksemista
uusiutuneella innolla. Toivottavasti jotain oppineena.
HCM meni penkin alle aivan kuin tässä ennakoin, mutta
yksi syy oli se, että innostuin treenamaan aika rajusti ja kunto nousi
kohisten, mutta koska ns. vauhtikestävyys oli edelleen heikko, kuvittelin
itsestäni aivan liikoja. Toinen puolikas naratonista olikin aivan
kaameaa puurtamista. Niinpä juoksun jälkeen olini vielä
vakuuttuneempi siitä, että lopettaisin pian. Juoksen edelleen
jonkinlaisesta tottumuksesta, mutta se innostus puuttuu, joka toivon mukaan
heijastuu tämän kirjan alkuluvuilta.
Opetus on tämä: aseta aina tavoitteesi
kykyjen mukaisiksi. Kun juoksee melko paljon ja säännöllisesti,
niin sitä pitäisi aika hyvin tietää, mihin pystyy (tässä
olen haksahtanut monta monituista kertaa). Ja kun aluksi lähtee liikkeelle
sillä vauhdilla mihin on tottunut ja mitä tietää jaksavansa
(kilpailutilanteessa voi ehkä hiukan nopeuttaa) niin lopussa voi vähän
kiristää, ja mikä on myös varsin mukavaa, jopa vähän
ohitellakin. Tuorein kokemukseni oli Lassen Hölkkä Myrskylässä:
ilma oli kirkas ja kuulas, reitti kierteli etelä-suomalaista maalaismaisemaa,
lähinnä sorateitä, traktorit pörräsivät pelloilla,
siellä täällä muutama maajussi ihmetteli juoksijoita,
joita oli toista tuhatta, järvi, joka kierrettiin siinteli lähistöllä,
eli sanalla sanoen parempia juoksuolosuhteita ei juuri voinut ollakaan.
Sen sijaan että olisin yrittänyt kilpailla kenenkään
kanssa tai asettaa itselleni aikatavoitteita, lähdin liikkeelle melko
hitaasti, hengitys ei paljoa tihentynyt ja askel oli kevyt. Juttelin naapurijuoksijoiden
kanssa, katselin maisemia ja tien varren taloja, joskus myös naispuolisten
juoksijoiden trikoiden peittämiä sääriä. Vasta
vähän ennen puolimatkaa lähdin vähän kovempaan
vauhtiin, mistä seurauksena olikin, että sen jälkeen kukaan
ei enää ohittanut minua, vaan minä ohittelin ehkä n.
30-40 juoksijaa vähitellen, hitaasti hivuttaen. Aivan lopussa kaksi
juoksijaa meni ohitseni, mutta ohitin heidät uudel leen vähän
ajan päästä. Ja kuitenkin juoksu tuntui erittäin mukavalta
ja kevyeltä aivan viimeiseen nousuun asti jossa hieman askel alkoi
painaa. Siitä on pitkä aika kun olen tullut maaliin juoksun jälkeen
niin miellyttävissä tunnel missa. Jota ei yhtään huonontanut
Päivi Virenin saunakutsu, kiitokset vain! Jos kaikki juoksut olisivat
tällaisia, niin lopettaminen ei tulisi edes mieleen. Teen tiukan päätöksen
etten koskaan enää aseta epärealistisia aikatavoitteita
tai pyri jonkun ylivoimaisen ystävän voittamiseen. Kaikki otetaan
mikä tulee vastaan, mutta mitään ylettömiä ei
edes yritetä. Jos tämän päätöksen kykenee
pitämään, niin tuskin pa lopettaminen tulee edes mieleen!