12. Talviharjoittelu

   Suomi on siitä tylsä maa että  kahdeksana kuukautena vuodesta täällä on kylmää, pimeää ja sateista ja tuulista, puissa ei ole lehtiä, kadut voivat olla liukkaita tai sohjoisia. Sellaisessa ilmassa ei juokseminen ole kivaa, varsinkaan jos se ei muutenkaan maita. Ei ainakaan kannata ALOITTAA juoksemista talvella, mutta jos on jo aloittanut, niin talven takia ei juoksemista tarvitse täysin lopettaa, varsinkaan etelä-Suomessa.
   Pohjoisemmassahan kannattaa tietysti talvella hiihtää, kun olosuhteet sen sallivat. Mutta etelässä ymmärrän hyvin niitä, jotka eivät jaksa odotella lumen tuloa tai sen maassa pysymistä vaan haluavat kuntoilla kohtalaisen säännöllisesti. Jos - niin kuin talvella 1990-91 - pääkaupunkiseudulla pääsi luonnonlumelle kahdeksana päivänä (talvella 91-92 ei päivien määrä ollut merkittävästi korkeampi) niin silloin on selvää, että lumen varaan ei voi paljoa laskea. Toinen juttu on myös se, että on mukavampi juosta kuivalla pakkaskelillä, lumisella, ja hiekotetulla tiellä, kuin jäällä, märässä, räntäkelillä tai lumisohjossa - siis keski- ja pohjois-Suomen talvioloissa. Sen sijaan en ymmärrä niitä piittaamattomia törkimyksiä, jotka juoksevat tai kävelyttävät koiriaan hiihtoladuilla niiden harvojen päivien aikana kun hiihtäminen on mahdollista. Kun sellaisia näkee, niin tekisi mieli lyödä. Modernin kaupunki-ihmisen perusominaisuus näyttää olevan itsekkyys ja piittamattomuus, kykenemättömyys asettua muiden asemaan, eikä siinä ole mitään mukavaa tai tyylikästä, niin kuin ystäväni Arto Noro kuvittelee.
  Etelä-Suomessa juoksemisen pahimpina haittoina ovat katujen liukkaus, salakavalat jäiset paikat jotka juostessa voivat olla kohtalokkaita, epätasainen sohjo, jossa juokseminen on äärimmäisen hankalaa, ajoratojen lätäköt, joista kuraveden voi saada kasvoil leen jne. Tämän lisäksi ongelmia aiheuttaa pimeys (heijastin on ehdoton vakiovaruste, myös kaupungeissa), sade ja tuuli jotka eivät tee olosuhteita mukavammiksi. Toisin sanoen, juoksijan kannattaa ennemmin sopeuttaa juoksunsa säihin kuin noudattaa orjallisesti juoksuohjelmiaan. On aika pöhköä jättää käyttämättä aivan loistava juoksuilma, joka soveltuu hyvin pitkälle lenkille ja toisaalta yrittää tehdä 25 km lenkki rankkasateessa, vain koska ohjelma sanoo niin. Se kasvattaa luonnetta ja sopii Seppo "Nitti" Nuuttilan uskollisille triathlon-valmennettaville, mutta normaalin kuntojuoksijan kannalta se on pelkästään tyhmää. Juuri talviaikaan kannattaa myös käyttää valoa hyväkseen: viikonloppuisin ei kannata juosta iltaisin vaan mieluummin silloin kun on valoa. Se piristää ihmeesti. Ja jos jonakin arkipäivänä aamu valkenee todella upeana niin jos vain voit aloittaa työt myöhemmin, tee se ja mene juoksemaan. Sää muuttuu kuitenkin jo puolen tunnin kuluttua tavallisen harmaaksi.
  Toisin sanoen juoksuohjelman voi sopeuttaa hyvinkin säiden mukaan ja juosta silloin kun säät sen sallivat. Juosta harvemmin silloin kun säät ovat kurjia ja juosta viikonloppuisin paljon silloin kun se on mahdollista, tai pitää koko viikko taukoa jos niikseen tulee tai vaikkapa mennä kapakkaan jos mieli tekee, silloin kun juokseminen ei kerta kaikkiaan ole mahdollista.
   Liian kylmässä juokseminen ei myöskään ole kovin järkevää, mutta 15-20 asteen pakkasessa voi aivan hyvin vielä juosta, kunhan on suojannut kädet, kasvot ja korvat riittävästi. Vauhti ei lisää paleltumisriskiä, niin kuin esimerkiksi laskettelussa ja usein on suhteellisen helppo välttää avopaikkoja joissa tuulee rajusti. Näin kylmällä on myös syytä muistaa lihasten lämmittely ja riittävän lämmin vaatetus. Olennaisia suojattavia kohteita ovat pää, kädet ja keskivartalo. Miehen sukuelimet ovat huomattavasti heikommin suojattuja kuin naisten ja ne tarvitsevat erityis suojausta. Urheiluliikkeissä on myynnissä erityisiä tuulensuoja- alushousuja jotka voi vetää pitkien alushousujen päälle.
   Käsiin riittävät useimmiten varsin ohuet hansikkaat, sillä kädet liikkuvat paljon ja veri kiertää niissä hyvin. Liian paksuissa hanskoissa tulee hiki ja hansikkaat kostuvat. Päähän riittää myssy ja kovalla tuulella vielä juoksupuseron huppu. Itse käytän talvella myös korvalappuja, jotka suojaavat hyvin myös kor vanipukat, mitä myssy ei useinkaan tee. Pakkasella on tietysti myös syytä vetää rasvaa kasvoihin. Tossuissa ei yleensä tarvita muuta lämmikettä kuin enintään kahdet sukat. Nilkat voi toki suojata nilkkaimilla jos haluaa. Sama koskee polvia, jos vaatetus on muuten suhteellisen ohutta.
   Kun sitten on pukeutunut juoksuasuun ja alla on lämpökerrasto ja poolopaita, joka suojaa kaulan, niin kylmä ei tule jos vain jaksaa juosta. Liiallista hikoamista kannattaa ehdottomasti välttää koska märät vaatteet ovat pakkasella ikävä riesa.
  Jos talvella juokseminen tuntuu hankalalta ja tylsältä, niin vaihtoehtona on sisätilojen liikuntamahdollisuuksien käyttö: juokseminen altaassa, kuntosalit, kuntopyörät ja soutulaitteet, trampoliinit yms. Nyt on niiden aika. Ei ole hassumpaa polkea itseään hikeen ja katsella televisiosta mieliohjelmaansa (joskin silloin tällöin polkeminen saattaa unohtua). Tosi juoksun harrastaja ostaa tietysti juoksumaton, mutta ne ovat vielä sen verran kalliita, ettei tämä vaihtoehto ole tullut minulle mieleen. Hyvällä juoksumatolla voi katsella televisiota, kuunnella kasetteja ym. varsin hyvissä olosuhteissa ja kaikkein edistyneim mät juoksumatothan tarjoavat vaihtelevia reittejä, jyrkkiä nousuja ja laskuja ja kaikkea mahdollista siltä väliltä, myös erittäin hyvät intervalliharjoittelun olosuhteet. Itse asiassa juoksumatto on parhaimmillaan juuri intervalli- ja mäkiharjoittelun muotona. Intervallit voi suorittaa aina samoissa olosuhteissa, samalla vauhdilla ja sää ei koskaan ole esteenä. Mäkeä simuloitaessa valtavana etuna on se, ettei tarvitse nousun jälkeen tulla alas mäkeä, mikä on usein rasittavaa esimerkiksi polville. Itse en ehkä ostaisi juoksumattoa, mutta jos sellainen löytyy lähiseudun kuntosaleilta, niin suosittelen sen käyttöä.
   Uima-altaassa juokseminen, jota yleensä käytetään silloin kun on toipumassa jostain jalkavammasta, on myös mukavaa eikä vaadi mitään erityisiä välineitä. Jos haluaa voi hankkia juoksuliivin joka pitää pystyssä ja kellumassa mutta juosta voi yhtä hyvin ilman mitään välineitä. Vesijuoksu on siitä hyvää, ettei se vaadi paljoakaan tilaa, ei tarvitse väistellä altaassa ketään kun itse on lähes paikallaan ja kaikki liike tapahtuu veden alla.
   Vesijuoksua voi, kuten sanottu käyttää myös hyväkseen silloin kun joku vamma estää juoksemisen. Olen itse kokeillut ja sen havainnut erittäin hyväksi. On valitettavaa että lääkärit eivät esimerkiksi suosittele sitä enempää.
   Itse olen kuitenkin talvisin himohiihtäjä. Hiihtäminen on mahdollista Helsingissä, kiitos erittäin hyvin järjestetyn lumenkuljetusjärjestelmän, jota täydentämään toivon mukaan tulee vielä lisäksi lumentekokonekin jonain päivänä. Koska hiihtäminen ja juokseminen ovat lajeina hyvin erilaisia olen yrittänyt säilyttää tuntumaa juoksemiseen juoksemmalla vähintään kerran viikossa. Yleensä hyvät päätökseni siitä, että juoksen pienen lenkin ennen hiihtämistä tai jotain vastaavaa ovat kuitenkin kaatuneet hiihtoladun houkuttavuuteen. Minun on pakko yksinker taisesti tunnustaa, niin paljon kuin tässä kirjassa olen juoksua kehunutkin, että juoksu ei kyllä hiihdolle pärjää, juuri missään olosuhteissa. Vain todella raskas keli ja huonosti voidellut sukset voivat tehdä hiihtämisestä tylsempää kuin juoksemisesta. Normaalioloissa hiihtämisen luonnollinen liike, käsien, selän ja jalkojen käyttö, ladun vaihtelevuus, maiseman kauneus tekevät minulle hiihtämisestä ykköslajin, josta olen jo pitkään ajattelut kirjoittaa erikseen ylistyskirjoituksen. Suomessahan hiihtoa ei oikein osata arvostaa, se on niin kiinteä osa suomalaista perinteistä elämäntapaa. Mutta esimerkiksi Ranskassa nuo suhteellisen harvat hiihdonharrastajat ovat aivan oma erityinen ryhmänsä, joiden palvova ja harras asenne hiihtoa kohtaan on meille suomalaisille täysin käsittämätöntä. Merkillistä kyllä, juuri maastohiihto on se laji, jota eniten pilkataan erilaisten johtajien harrastuksista. Golfia he saavat pelata niin paljon kuin haluavat, mutta jos he harrastavat hiihtoa, niin silloin muistetaan aina puhua työstä harrastuksen esteenä ja tarkastusmat koista pohjoisessa ...
   Summa summarum: talvijuoksu on mahdollista, ja hyvissä olosuhteissa mukavaakin, mutta meillä Suomessa on talviolosuh teisiin parempiakin lajeja!
 

    Hiihto talviharjoittelun muotona
 

   Aloin hiihtää varsinaisesti Joensuussa 1970-luvulla, jossa olosuhteet talviurheilulle olivat mitä suotuisimmat. Aluksi hankin itselleni halvimmat mahdolliset välineet ja hiihtelin joko mökillä tai sitten Joensuun ympäristössä olevilla laduilla, ennen kaikkea Lykynlammella. Tuolloin hiihtelin ehkä n. 4-500 kilometriä talven aikana. Muistan hyvin että Lykynlammen 10 kilometrin ladulla, joka kierteli aivan autioita seutuja, nousi yhden vaarankin laelle ja oli varsin vaihteleva, tuotti tuskaa alittaa tunnin raja kymmenellä kilometrillä. Pitemmät hiihtoretket alkoivat kaiketi Puntarihiihdol la (Joensuun lähistöllä) sekä Ahman hiihdossa, joka on melko varmasti Suomen upeimpia reittejä Kolin maisemissa.
  Paluu Helsinkiin ei onneksi merkinnyt katkosta hiihtoharrastuk sessa vaan jatkoin innolla, kun talvetkin olivat sellaisia että hiihtäminen Helsingissä oli mahdollista. Osallistuin Pääkaupunki hiihtoon ja Finlandiahiihtoon, josta tulikin talven hiihtojen pääkohde Pogostan hiihdon ohella.
  Pogostan hiihtoon olen osallistunut säännöllisesti joka vuosi siitä lähtien kun sen aloitin. Hiihto tapahtuu maaliskuun loppu puolella ja se on yleensä eräänlainen talven hiihtokauden kul minaatiopiste jonka jälkeen hiihtomäärät laskevat jyrkästi ja innostus alkaa laantua. Helsingin seudulla maaliskuun loppu on jo yleensä melko huonoa hiihtoaikaa, joskin parhaina vuosina silloin voi olla tosi hyviä kevätkelejä.
 

Luistelu vs. perinteinen tyyli
 

   Yksi tämän vuosikymmenen keskeisiä mullistuksia oli luiste luhiihdon läpimurto 1980-luvun alussa. Itse siirryin luistelemaan varsin nopeasti, mutta löysin jokin aika sitten erään kirjoitukseni vuosikymmenen alkupuolelta, jossa jyrkästi vastustin luisteluhiihtoa sen latuja syövän vaikutuksen vuoksi. En ollut lainkaan muistanut kirjoittaneeni moista!
   Oma motiivini luistelun alkamiselle oli melko yksinkertainen: voitelu on lasikuitusuksien heikko kohta. Heikot käsivoimat yhdistyneenä huonoon voiteluun ovat saaneet aikaan sen, että melkoisen usein sain hiihdellä lipsuvin suksin, mikä ei ole kovinkaan nautinnollista.
  Luistelussa voitelu on toki tarpeen, mutta varsin vähäisessä määrin. En ikinä saa suksiani niin luistaviksi kun tosi hiihtäjillä, mutta useimmilla keleillä luisto on kohtuullinen ja pitoa ei tarvita. Siirryin myös suhteellisen nopeasti toispuolisesta luistelusta (ns. Siitosen tyyli, Siitonenschritt jollaisena se kulkee/kulki Keski-Euroopassa) molemminpuoliseen. Sukset lyhenivät, sauvat pitenivät ja käsivoimat lisääntyivät. Luistelutyyli on monella tapaa vähemmän rasittavaa kuin perinteinen: vähemmän venäytyksiä, vähemmän varpaiden hiertymisiä, asento on luonnollisem pi. Hyvällä kelillä ja hyvin ajetulla latu-uralla luisteluhiihto on todellinen nautinto, jotain mitä juoksu on suhteellisen harvoin.     Perinteisen tyylin a ja o on pito: jos ei osaa voidella, niin hiihtäminen on harvinaisen tylsää. Jonkinlainen perusvoitelu on siis opittava. Ja perustekniikka, mikä on tärkeämpi oppia nyt kuin ennen puusuksien aikana. Mitä tehokkaammin pystyy siirtämään painon potkun aikana sille sukselle jolla potkaistaan, sen paremman pidon voi saada. Mutta myös käsivoimat merkitsevät paljon: kun usein sanotaan, että kilpahiihtäjillä on etunaan seinäpito, niin tosiasiassa tämä seinäpito syntyy voitelun onnistumisesta, hiihtotekniikasta ja käsivoimista, joilla potkua tuetaan työnnössä. Tavallinen sunnun taihiihtäjä on tässä suhteessa aivan toisessa asemassa: hänen käsivoimansa ovat mitättömät, tekniikka surkea ja kun voitelu on vielä pielessä, niin hiihto ei ole mitään nautintoa.
  Sen sijaan luistelussa ei tarvitse juuri osata voidella: riittää että on hyvät luistelusukset jotka voi voidella tai antaa asiantun tijoiden käsitellä 2-3 kertaa talvessa. Luistelu vaatii sen sijaan tekniikkaa, tasapainoa ja tiettyä harjaannusta. Jos osaa luistella tavallisilla luistimilla tai jos on joskus jäällä hiihtäessään luistellut, niin tekniikan oppiminen ei pitäisi olla kovin vaikeaa. Muistan kyllä itse hämärästi että aluksi molemminpuolinen luistelu ei oikein sujunut, mutta kun rytmi löytyi niin sen jälkeen ei ole ollut vaikeuksia.
   Luistelun ytimenä on se, että pystyy liukumaan mahdollisimman pitkään yhdellä suksella ennen kuin siirtää painon toiselle sukselle. Liike on varsin ekonominen: ei tärähdyksiä, ei terävää potkua vaan enemmänkin pyöräilyn tyyppistä rullaavaa liikettä, jossa käsilläkin tapahtuva työntö voi olla varsin pehmeä. Kilpahiihdossa tietysti liikkeet ovat muuttuneet varsin rajuiksi ja kulmikkaiksi: kun katsoo televisiosta maailman parhaiden hiihtoa niin huomaa, että sekä sauvat että sukset isketään maahan varsin rajusti. Siinä ei enää mitään eleganssia haeta. Tämän on osoittanut Georges Vigarello kirjassaan urheilun muutoksesta: kaikissa lajeissa on alunperin lähdetty liikkeelle jonkinlaisesta liikkeen kauneudesta ja eheydestä mutta lajin kehittyessä keskeiseksi on noussut liikkeen tehokkuus ja kaunein liike ei usein ole läheskään tehokkain (Vigarello 1992)
   Pitkänmatkan luisteluhiihtäjä voi kuitenkin pitää liikkeensä sulavina ja mahdollisimman paljon energiaa säästävinä, samalla kun ne rasittavat hänen niveliään minimaalisesti. Jos hän ei siis tähtää äärimmäisiin suorituksiin.
   Luistelu kannattaa aloittaa tasaisella ehkä hieman alaspäin viettävällä maastossa ja liukkaalla kelillä (esim. kun ilma on hiukan kylmennyt tai keväisin aamun hankikeleillä). Mitä paremmin suksi luistaa, sitä helpompaa luistelu on. Koskaan ei kannata edes yrittää luistella kovalla pakkasella tai sohjoisella vesikelillä (viimeksimainitulla yleensä kaikenlainen hiihto on tuskallista ellei ole jotain todella ammattitaitoista voitelijaa matkassa). Kovalla pakkasella pitovoitelu ei tuota ongelmia, joten kävelyhiihto on aina mahdollinen.
  Rutiinihiihtoni suoritan pääasiassa Helsingin Paloheinän laduilla iltamyöhällä. Paloheinän maja on kantapaikkani, jossa käyn vaihta massa vaatteet, juomassa mustikkamehua, ottamassa suihkun tai saunomassa. Normaali talvi-ilta sujuu siten, että tulen Paloheinään siinä seitsemän kahdeksan maissa, vaihdan hiihtovarusteet ja hiihdän 10-20 kilometria kelistä ja tuntemuksista riippuen. Paloheinän latu on suhteellisen raskas, joten sitä hiihtäessä joutuu pääasiallisesti hiihtämään ns. vauhtileikittelyä: tasavauhtinen kova hiihto ei ole niinkään mahdollista, joskin repiminen täysillä siten että alamäissä palautuu, tulee aika lähelle tasavauhtia.
   Paloheinän rataa on tullut kierrettyä niin tiiviisti että koko ympäristö ja latu ikäänkuin häviää. Tunnen jokaisen mutkan ja nousun ja laskun täydellisesti (ladun kunto laskuissa vain vaihtelee). Jokin aika sitten yritin palauttaa mieleeni miten pitkältä ja vaikealta latu tuntui kun sitä ensi kertaa hiihtelin. Tiettyjä muistikuvia joistakin nousuista sainkin mieleeni. Ja myös laskuista: melkein jokainen lasku tuntui aluksi isolta, kun taas nyt ne ovat vain lähinnä turhan pitkiä. Toisaalta ladun käyttöaste on niin suuri, että se on useimmiten melko jäinen ja luistelu-ura on erittäin kulunut ja hankala. On aivan toista hiihtää pehmeällä pakkaslumella jossa itse voi määrätä miten suksensa panee. Paloheinässä on vain pyrittävä sovittamaan ne mahdollisimman hyvin vanhoihin luistelujälkiin.
  Tämä on tietysti asian heikko puoli. Mutta kyllä silti useimmiten hiihto on todellinen nautinto: keli on vastaavasti usein melko nopea ja vauhti pysyy tosi rajuna. Ja kovan vauhdin pito on kuitenkin päätavoite: se että jaksaa hiihtää tasaisesti melkoisen rajua vauhtia ilman että katkeaa.
   Tietysti myös maisemalla ja ympäristöllä on merkitystä: loppukevään laturetkillä ei suinkaan paineta niska limassa vaan katsellaan myös maisemia ja yleensä tulee mentyä jonnekin Helsingin ulkopuolelle hiihtelemään rauhallisia ja pitkiä hiihtoja. Alkutalvi on kunnon rakentamista, pelkkää työtä, lopputalvesta tulevat nautinnot joiden takia jaksaa hiihtää. Aurinkoiset kevätaamut yöpakkasten kovettamalla ladulla, pitkät laturetket upeissa olosuhteissa, Lapin hiihtokeikat ovat ikään kuin palkinto koko synkän ja pimeän talven puurtamisesta. Oikeastaan mikään ei voita kevätkelillä, puhtaanvalkoisella yöpakkasten kovettamalla karkealla lumella hiihtämistä kirkkaassa auringonpaisteessa.
  Viime vuosina Paloheinän ylläpitoon on sijoitettu yhä enemmän rahaa siten että nykyään koko 5 kilometrin rata lumetetaan jääkenttälumella, sitä on levennetty siten että ohitus on mahdol lista myös luistellessa ja lähes koko radalla on kaksi rinnakkaista latu-uraa. Se on loistava paikka, ja sellaisia tarvittaisiin vain muutamia lisää.
  Viime vuonna olen myös palannut hiihtämään pitempiä matkoja perinteisellä tyylillä. Jos keli on oikea - muutama aste pakkasta, suhteellisen uutta lunta, latu hyväkuntoinen - niin on paljon hauskempaa hiihtää perinteistä. Itse asiassa olen alkanut pitää siitä yhä enemmän. Kysymys on vain siitä, että liistereitä ei viitsi käyttää kuin ohuena pohjakerrosvoiteena (eräiden hyvien hiihtoys tävieni kanssa olenkin käynyt jatkuvaa pientä kinaa liistereiden hyödyllisyydestä) ja että tietyillä keleillä on hyvin vaikea saada pitoa ja luistoa aikaan. Tällöin ainoa järkevä tapa on luistella, kun yleensä voitelulla ei ole juuri väliä. Ja yli 15 asteen pakkasella ei kannata yrittää luistella koska keli on niin tahmeaa.
   Lopputalvesta olen myös käynyt Ylläksellä hiihtelemässä. Viikon aikana saattaa tulla hiihdettyä jopa 500 kilometriä, jos olosuhteet ovat hyvät. Tämähän on tietysti liioittelua: toisaalta se kertoo että latuja on riittävästi, sillä jos hiihtää melkein 100 kilometriä päivässä, niin sitä ei viitsi tehdä kiertämällä yhtä pientä latua monta kertaa
   Varustelu hiihdossa on sikäli kiinnostava kysymys, että se on vielä paljon enemmän kuin juoksussa tuloksiin vaikuttava asia, ja huippu-urheilun ja massaurheilun välinen kiinteä yhteys näkyy siinä todella hyvin. Kun aloitin hiihtoharrastukseni, kaikki oli vielä täysin perinteistä: siteet, puusukset, sauvat (lasikuitu oli jo lyönyt itsensä läpi), monot. Nyt, lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kaikki on muuttunut ja se mikä edellisenä talvena on otettu käyttöön huipputasolla on seuraavana vuonna meikäläisten ulottuvilla ja sitä seuraavana vuonna tarjouksessa. Näin huippu monot, huippusukset, huippusauvat ja -voiteet ovat usein jopa sellaistenkin hiihtäjien käytössä, joille niistä ei juurikaan ole hyötyä.

   Itsekin olen vähin eri olen nostanut varustelutasoani siten että nykyään hiihtelen melko kalliilla kalustolla: sukset ja sauvat tuhannen markan hintaluokassa, monot puolen tuhannen ja jotkut voiteetkin saatavat maksaa pari sataa. Mutta se kyllä kannattaa!
Hyvät välineet lisäävät merkittävästi hiihtämisen hauskuutta, kunhan vain ensin osaa hiihtää. Sama koskee myös juoksua, mutta ei lainkaan samassa määrin. Huonoa eikä keskinkertaistakaan juoksijaa eivät välineet juuri auta, ikävä kyllä.