Aina ei juokseminen tunnu kivalta. Edellä on
jo todettu että ongelmia voi olla varsinkin alussa. Mutta myös
sitten kun on jo päässyt juoksemisen makuun, tulee kausia jolloin
juoksu tuntuu kurjalta. Jalat ovat lyijynraskaita, hengitys ei kulje, palautuminen
juoksun jälkeen tapahtuu hitaasti.
Ensimmäinen vastaukseni on, että sille ei mitään
mahda: sellaista se vain nyt on. Välillä tuntuu hyvältä,
välillä huonolta. Biokäyräsi ovat kaikki alamaissa.
Mutta jos haluat etsiä selitystä tarkemmin niin vastaukset
voivat olla seuraavien vaihtoehtojen joukossa:
1. "ylikunto" - olet harjoitellut liikaa
2. olet sairastumassa
3. sinulla on huolia ja kärsit lievästä masennuksesta
4. olet ehkä saamassa jonkin vamman
5. Ilmat ovat kurjia ja synkkiä.
6. sinut on vallannut vuosisadan masennus, johon edes reipas kuntoilu
ei pure!
Kirjoitin tämän luvun marras- joulukuussa, kun
kadut olivat täynnä loskaa, tuuli niin että tuskin pysyi
pystyssä, illat olivat todella pimeitä ja synkkiä. Silloin
ei juokseminen todellakaan maistu vaikka kuinka pitäisi juoksemisesta.
Ja niille, joille juokseminen on muutenkin hiukan vastenmielistä,
tällainen ajankohta tarjoaa hyvän syyn vähentää
juoksemista tai jopa lopettaa kokonaan. Kuka viitsisi lönkötellä
autioilla, pimeillä, liukkailla ja märillä kaduilla, kylmässä
ja raa'assa ilmassa.
Voi olla hyvinkin järkevää ajoittaa selvä
lepokausi tähän ajankohtaan eikä yrittääkään
pakottaa itseään juoksemaan. Varsinkin kun liukkaat ja jäiset
kadut sisältävät ikäviä riskejä. Yksi liukastuminen
voi äkkiä pakottaa sinut pitkäaikaiseen lepoon.
Tällöin myös erilaiset kotiharjoitteluvälineet
tai saliharjoit telu voivat olla hyvä vaihtoehto. Otat vain polkupyöräergometrin
television tai radion ääreen ja alat polkea, mukavassa lämmössä.
Tai menet salille ja käyt erilaisten kuntovälineiden kimppuun.
Jos vain kestät sitä yksitoikkoisuutta mitä saman liikkeen
jatkuva toistaminen muuttumattomassa ja usein melko tylsässä
ympäristössä saa aikaan.
Sairauksista ja vammoista on oma lukunsa, joten niistä
ei tässä sen enempää, paitsi se todella tärkeä
huomautus, jota ei voi liian usein toistaa, että kestävyyskuntoilijalle
vammat kyllä ilmoit tavat etukäteen tulostaa. Kuntoilijan akillesjänne
ei vain pamahda poikki niin kuin 110 metrin aiturilta, vaan se alkaa vähin
erin vihoitella ja erityisesti aamulla heräämisen jälkeen
kannattaa kuulostella paikkojaan niin tietää ainakin sen, missä
pitäisi lisätä venytyksiä. Polvivammakin tulee hiljaa
hivuttamalla, ja sen hoitaminen ajoissa voisi olla järkevää.
Samoin lyhyillä matkoilla ei kipuja vielä tule, mutta tuollainen
yli 30 kilometrin lenkki paljastaa melko hyvin kaikki heikot kohdat (selän,
askelviat etc.) Ja uskon kyllä vakavasti että yleinen haluttomuus
ja vetämätön olo on kuntoilijan kohdalla aivan erinomainen
varoitusmerkki, jota kannattaa noudattaa. Jos tällainen olo ei sitten
lyhyen lepotauon jälkeen tunnu menevän pois, kannattaa ruveta
etsimään syvempiä syitä, joskin lääketiede
on näissä asioissa usein sangen avuton.
Jos näin ikävästi ei olisi käynytkään,
niin joka tapauksessa kuitenkin paras ratkaisu voi olla harjoittelutauko,
lepokausi. Samalla tulee sitten sekin selväksi, oletko jo addiktoitunut
kuntoiluun vakavasti, vai et! Viime aikoinahan on yhä enemmän
ruvettu puhumaan kuntoilusta alkoholismiin tai huumeiden käyttöön
verrattavana riippuvuuden muotona. Tässä on varmasti jotain perää,
ja kuten kaikki riippuvuudet, myös kuntoiluriippuvuus voi olla haitallinen,
jopa terveydellisesti. Ihmisruumis ei kestä jatkuvaa ruumiillista
rasitusta, oli se sitten vapaa-aikana tapahtuvaa tai työntekoa. Mutta
riippuvuudesta on myös monia muitakin haittoja: ihmissuhteiden muuttuminen
toisarvoisiksi, elämän kapeutuminen, kaiken energian hupeneminen
sivuraiteelle kunnon ylläpitämiseen. Edellyttäen
että pystyt pitämään tauon (ellei suoranainen loukkaantuminen
pakota sinua siihen), niin saattaa olla, ettei uudelleen aloittaminen tunnukaan
niin houkuttelevalta. Joka tapauksessa mitä pitempi tauko on ollut,
sitä hankalampi on lähteä liikkeelle. Vähänkin
pitemmän tauon jälkeen aloittaminen uudelleen on melko raskasta
ja on taas kerran muistettava kaikki varovai suusperiaatteet liikkeellelähdössä.
Lohtuna on se, että kunto palautuu yllättävän nopeasti
entiselle tasolle, lihakset elpyvät ja juoksu alkaa tuntua helpolta
ja kevyeltä. Mutta aluksi on vaikeaa.
Syksy on tietysti myös flunssien kulta-aikaa (ks
tästä luku 15) ja flunssan jälkeen on enemmän tai vähemmän
hankala palata taas juoksemaan. Uupumuksesi saattaa olla syvä, keuhkot
tuntua jotenkin rähjäisiltä, eikä jaloissa ole normaalia
kimmoisuutta.
Kaikki tämä on kuitenkin toissijaista verrattuna
siihen mitä juoksuhaluillesi tapahtuu kun sinuun iskee syysmasennus.
Tänä vuonna onnistuin hankkimaan todella suurenmoisen, suorastaan
täydellisen kaamosmasennuksen joka yhdessä pitkäaikaisen
flunssan ja pikkujoulujuhlinnan kanssa lopetti juoksemisen lähes tyystin.
Kun ottaa huomioon että koko syksyn kuntoni oli ollut aivan
loistava, paras mitä koskaan elämässäni ja se oli kestänyt
pitkään tällaisena, niin romahdus oli todella dramaattinen.
Pakotin itseni aluksi juoksemaan, jopa pitkiäkin matkoja, mutta jo
juostessa ajatukset kulkivat vain synkkiä ja vihamielisiä ratoja,
ajattelin erilaisia idiootteja, jotka olivat aiheuttaneet minulle syksyn
aikana harmia ja mietin mitä tekisin heille, mietin maailman synkkää
tulevaisuutta, näköpiirissä olevaa suurta maailman konfliktia
islamilaisen ja kapitalistisen maailman välillä, Suomessa vallitsevaa
hirveää lamaa ja hallituksen typeryyksiä (ensin ei ymmärretä
että Suomen markan arvo nyt yksinkertaisesti oli täysin järjetön
suhteessa muihin Euroopan valuuttoihin ja sitten kuvitellaan että
lamaa hoidetaan hirveillä veronkorotuk silla ja julkisen talouden
supistuksilla), niin että kotiin tullessani olin joko täynnä
tukahdutettua raivoa ja katkeruutta tai niin syvässä masennustilassa,
että tuskin pystyin kättäni nostamaan. Ei, nyt kun kirjoitan
tuosta ajasta jo hiukan jälki käteen on melkein vaikea uskoa
että masennukseni oli todella niin syvä ettei edes reipas juoksu
keskellä päivää, joulukuun auringon kelmeässä
valossa muuttanut sitä miksikään. Kun minulla ei ole edes
taipumusta depressioihin niin että voisin puhua siitä tautina,
niin tilanne oli todella omituinen. Ei voinut enää vedota mihinkään
sairauteen, ei ollut mitään syytä heittäytyä sänkyyn
ja kieltäytyä kaikesta työnteosta ja juoksemisesta, se ei
vain tuntunut miltään eikä kiinnostanut vähääkään.
Ei ollut mitään syytä tai selitystä, pelkkä hirmuinen
masennus. Luulisin kyllä että syynä oli myös melkoisen
rankka ja sekava syksy, ehkä myös se, että loistava juoksukuntoni
innosti minut liiallisiin suorituksiin ja liian moniin kilpailuihin (siis
masennuksen osasyy voisi olla myös ns. ylikunto!).
Loppujen lopuksi vasta tämä masennustila sai
minut todella lopettamaan juoksemisen, niin että juoksupäiväkirjaani
jäi useita täysin valkoisia viikkoja ja lisäksi viikkoja
joiden aikana kilometrejä kertyi vain yhteensä tuollainen 5-10
kilometriä. Ja toisaalta vasta tämä lepotauko yhdessä
joululomalle pääsyn kanssa hävitti myös masennustilankin
(pääsin tämän kirjankin suhteen taas vähän
vauhtiin kuukauden lähes täydellisen tauon jälkeen).
Eli kaiken kaikkiaan: taukoja on hyvä pitää,
eikä niitä ole syytä mitenkään surra. Ihminen
ei ole kone eikä mikään toiminta, ei edes sellainen josta
todella pitää, maistu aina, vaan välillä pitää
vaihtaa täydellisesti rutiineja ja elämänalueita.
Kyllä se siitä!