15. Juoksuvammat, flunssat ja kuolema
 
 
 

     En ole lääkäri enkä anna lääketieteellisiä ohjeita. Kerron vain omia kokemuksiani. Sanottakoon kuitenkin, että lääketiede on se tieteenala, jonka tuloksiin olen oppinut vähiten luottamaan. Tutkimuksesta lääkärit eivät yleensä ymmärrä mitään, mutta he luottavat kivenkovaan ns. "koululääketieteen" kulloiseenkin ehdottomaan totuuteen. Jo pelkästään ne neuvot mitä dieetistä on annettu lääketieteelliseltä kannalta ovat vaihdelleet niin paljon, että suhtaudun tietyin varauksin nykyiseenkin valitsevaan käsitykseen hiilihydraateista ja sen sellaisista. Ravitsemusoppihan ei ole pelkästään lääketiedettä, mutta erityisesti siihen pätee se, mitä edellä on sanottu lääketieteestä.
  En siis luota ravitsemustieteilijöiden vakuutuksiin ravintomme riittävyydestä ja monipuolisuudesta taikka koululääketieteen allergisten ongelmien hoitoa koskeviin ohjeisiin. Ns. "tieteellisesti" koulutetut allergialääkärit ovat yleensä oppineet sen, että mikään ei auta ja tarjoavat hoidoiksi vain loputtomia määriä erilaisia voiteita. Niin monimutkaiset syy-yhteydet kuin esimerkiksi hivenaineet ja allergiaherkkyys menevät yli heidän horisonttinsa, koska niitä ei voi erilaisissa sokkotesteissä tietenkään todistaa. Rasvoja vain, ja runsaasti! Kuitenkin on mielestäni hyvin järkeenkäypää, että allergioilla on jotain tekemistä ruokavalion kanssa, myös muilla kuin ruoka-aineallergikoilla. Tällaistähän kaikki kunnon allergialääkärit pitävät suurena humpuukina. Esimerkiksi. Matti Hannuksela, joka kertoo Tiede 2000-lehdessä 8/1991 "elintasoallergioista", uskoo, että allergiat syntyvät kun elimistön ei tarvitse torjua pikkuinfek tioita. Hivenaineiden käytön ja dieetin allergian hoidossa Hannuk sela kuittaa tylyllä lauseella: "monet luottavat vaihtoehtohoitoi hin, mutta valitettavasti niistä ei ole apua allergioissa"!
   Tämä koskee myös juoksijan vitamiini- ja hivenainepillereitä. Itse en syö mitenkään erityisen säännöllisesti vitamiineja purkista, mutta silloin kun harjoittelen todella rajusti tai olen juuri menossa maratonille, on tapanani ollut ottaa myös vitamiini- ja hivenainevalmisteita. Olettamukseni on, että kun ener giankulutus on suuri, niin täydennystä tarvitaan.
   Muistan kuinka talvella 90-91 Suomen hiihtojoukkueen lääkäri kehui, että he eivät usko lisävitamiineihin. eikä kukaan joukkueesta syö vitamiineja. Jälkeenpäin teki mieli sanoa: sen näköisiä olivat tuloksetkin, mutta toisaalta kuvittelisin kuitenkin, että jokainen urheilija erikseen kyllä söi kaiken näköisiä vitamiinivalmisteita. Monipuolinen ravinto tai sen puute liittyy toisaalta juoksusuorituksiin, toisaalta sairauksien ennaltaehkäisyyn, ei siis varsinaisesti vammoihin. Tässä luvussa keskitytään kuitenkin ennen kaikkea erilaisiin vammoihin ja juoksua haittaaviin pikku tauteihin.
 

    Juoksuvammat
 

   Tunnettu tosiasia on, että lähes kaikki juoksijat juoksevat siten että heidän tossunsa menevät jotenkin vinoon. Harvassa ovat ne onnelliset jotka voivat juosta ilmaan minkäänlaisia tossuongel mia. Senhän myös huomaa tossukaupoissa: yksinkertainen perustossu ilman mitään sivutukia on jo varsin harvinainen näky, vaikka silloin kun aloitin juoksuharrastukseni, muita ei ollut olemas sakaan, eikä kukaan ollut kuullutkaan pronaatiosta. Muistan kuinka ostamani Niken perusmalli (se erittäin leveäperäinen) lurpahti linttaan vajaan sadan kilometrin jälkeen ja sain jopa uudet tossut tämän takia (tämä on yksi syy siihen, miksi olen ollut suhteel lisen merkkiuskollinen!).
  Pronaation tai supinaation yleisyys merkitsee myös sitä, että juoksijat ovat melko herkkiä saamaan erilaisia lihas- ja nivelvammoja. Vikaa voi yrittää korjata vääntämällä tietoisesti askeltaan toiseen suuntaan. Seurauksena on tällöin usein polven tai nilkan kipeytyminen. Olen itse kahden vuoden ajan yrittänyt melko tunnollisesti voimistella, venytellä ja astua oikein saadakseni poistettua varsin vahvan pronaation ja saanutkin pronaation vähän lievemmäksi, mutta tuloksena on ollut lähinnä polvien kipeytyminen. Olenkin vähitellen hyväksynyt sen että kukin juoksee omalla tyylillään ja hoidan vikaa tukevilla tossuilla, joita myös vaihdan usein ja käytän kevyttossuja äärimmäisen harvoin.
   Toisin sanoen, jos kerran on lapsesta asti tottunut liikkumaan jollain tavalla, niin tämän muuttaminen on hankalaa ja saattaa onnistuessaan tuottaa uusia hankaluuksia kun koko ruumis joutuu sopeutumaan uusiin liikkumistapoihin. Ymmärtääkseni olisi parasta olla aika notkea ja omata melko vapaasti liikkuva lantio, jolloin jalat eivät väänny, mutta jos ei ole lapsena tullut sellaista hankkineeksi (jos vaikka olit luokan kömpelöin voimistelija tai muuten täysin liikuntataidoton) niin vanhempana on melko mahdotonta enää ryhtyä notkistamaan itseään. Siitä vasta soppa voi syntyä. Toisaalta nilkkojen tulisi olla vahvat: luistelu tai pyöräily on hyvää harjoitusta. Jos et ole harrastanut mitään aikaisemmin niin on paras varautua siihen että joku paikka pettää, ennen kuin löydät tasapainoisen liikkumistavan. Vain hyvin varovainen liikkeellelähtö estää vammojen ilmaantumisen.
  Jos juokseminen sujuu vaikka jalat hieman vinksahtelisivatkin eikä mitään vaivoja ole tullut, niin pyrkisin vain korjaamaan joitain äärimmäisyyksiä. Kyllä juokseminen erikoisillakin tyyleillä sujuu. Kaikissa massajuoksuissa näkee niin hurjia askeltamistapoja että aivan ilmeisesti luonto hyväksyy hyvin suuren variaation tässäkin toiminnossa. Sen sijaan kyllä ihmettelen sitä, että monet ihmiset eivät viitsi vaihtaa tossuja ajoissa, vaan juoksevat aivan uskomattoman lintassa olevilla tossuilla. Vaikka maratonille ei pidäkään mennä upouusilla välineillä, niin ei sinne myöskään pidä mennä aivan loppuun kuluneillakaan, ainakaan mitä tulee tossuihin (valmiiksi lintassa oleva tossu vain voimistaa askelvirhettä ja tuottaa melko varmasti ongelmia).
  Pronaatiovammat syntyvät lähinnä siitä, että juoksijalla on liian heiveröiset tossut jotka jonkin ajan jälkeen jopa saattavat voimistaa virheaskeltamista, ja voivat johtaa lihas-, polvi- tai nilkkavammoihin. Tälläiset vammat voivat olla hyvinkin ikäviä ja tuskallisia. Niiden pääasiallinen hoito on lepo ja tehokkain ekäisytapa on tossujen säännöllinen vaihtaminen. Tukevat tossut pitävät poikittaisliikkeen melko hyvin kurissa eivätkä väänny ainakaan huomattavasti. Itse vaihdan tossut heti kun kantaosa alkaa olla silminnähden vinossa, vaikka tällaisilla tossuilla voikin vielä kävellä ja jopa juosta silloin tällöin.
  Rakot ja hiertymät ovat vasta-alkajan vitsaus, jotka eivät normaalikuntoilijaa yleensä enää häiritse kun hän oppii niitä varomaan. Uusilla kengillä ei tietenkään pidä heti juosta 20 kilometrin lenkkiä, vaan niitä pitää ensin pehmentää. Varpaankyn net on leikattava säännöllisesti, jalkoja, nivustaipeita, kainaloita on myös hyvä rasvailla. Jos kuitenkin rakko pääsee yllättämään (myös uudet sukat voivat tähän olla syynä!) niin sen hoitamisessa on hygienia tärkeintä. Tulehdus jalassa ei enää ole kuolemaksi niin kuin se oli Auschwitzin keskitysleireillä, mutta kiusallinen se on. Palloksi paisuneen rakon voi puhkaista puhtaalla veitsellä tai neulalla, pyyhkiä haavanesteellä ja panna laastarin päälle. Oman kokemukseni mukaan jos toimenpiteen suorittaa siististi ja kohtuullisen äkkiä sen jälkeen kun rakko on päässyt muodostumaan, niin iho liimautuu kiinni (ja kuoriutuu myöhemmin vähitellen pois) eikä rakosta juuri ole seuraamuksia. Sukkia ja laastareita kannattaa vaihtaa usein ja antaa rakon olla öiseen aikaan ilman laastaria.
  Suoranaiset hiertymät (esim varpaankynnen aiheuttamat) vaativat huolellista puhdistusta ja tiheitä laastarinvaihtoja. Rakkoihin ja hiertymiin silloin kun ne ovat helpohkoissa paikoissa on olemassa myös erikoislaastareita (Compeed), jotka liimautuvat ihoon kiinni lähes täydellisesti ja ovat kuitenkin hengittäviä. Ne kannattaa pistää jalkaan kun se on täysin kuiva, rasvaton ja puhdas. Ennen kilpailua laastari kannattaa kiinnittää paikoilleen useita tunteja aikaisemmin, jolloin voi olla jokseenkin varma siitä, että se myös pysyy paikoillaan.
   Kainalohiertymiä hoidetaan pesemällä, jollain neutraalilla ihovoiteella ja ilmalla. Kainalohiertymän voi välttää käyttämällä t-paitaa hihattoman paidan sijasta, ainakin maratonin pituisilla matkoilla. Viime vuosina kuntoiluvaatevalmistajat ovat kiinnit täneet huomiota yhä enemmän siihen, että vaatteissa ei ole sisäpuolella kovia saumoja. Valmistajan merkkikin löytyy nykyään useimmiten ulkopuolelta! Huonosti suunnitellun vaatekappaleen tunnistaa heti kummallisista muhkuraisista saumoista juuri hankalissa paikoissa ja täysin väärästä mitoituksesta. Erään tunnetun suomalaisen valmistajan lämpöalushousut koituivat kohtalokseni Pogostan hiihdossa kerran kun ostin ne (tietysti tarjouksesta!) edellisenä päivänä ja jostain käsittämättömästä syystä sain päähänpiston pukea ne päälle seuraavana päivänä. Jo kymmenen kilometrin jälkeen tiesin menettäneeni pelin kun ne kiristivät vatsaa ja jalkoja niin että sen tunsi joka vedolla. Pituutta niissä kuitenkin oli noin 20 cm liikaa, ja näin minä, joka en nyt ole mitenkään tolkuttoman lihava sain kärsiä sekä makkaroilla olevista että aivan liian kireistä lahkeista ja vyötäröstä. Taas oli saatu yksi opetus lisää ...
 
 
 

   Flunssat ym.

   Flunssa on ikävä tauti, ja kun olet tarpeeksi kipeä, liikunta ei taatusti maistu (tätä kirjoittaessa voin rehellisesti sen todeta). Mutta sekä ennen lopullista sairastumista että toipumis vaiheessa juoksuhalut saattavat olla ristiriidassa taudin kanssa. Kaikissa kilpailuissa tapaa väistämättä aina muutaman kaverin joka kehuu olevansa paikalla vaikka "kuumetta on 38.5 astetta". Itse en ole juossut kuumeessa, mutta alkavassa flunssassa sekä toipilaana kyllä. Joissakin tapauksissa lievät flunssan oireet ovat hävinneet juoksun avulla (olen tavannut lääkärinkin, joka oli havainnut saman ilmiön ja jolla oli sille hyvä teorettinen selityskin: juokseminen tehostaa kehon puolustustoimintoja) joskus taas eivät. Toipumisvaiheessa liian aikaisella juoksemisella on saattanut olla ikävät seuraukset. Tärkeintä tietysti on se, että mitä enemmän juoksee ja mitä parempi kunto on, sitä harvemmin joutuu flunssan kouriin (selityksenä saattaa tietysti olla sekin, että tapaa niin vähän ihmisiä!). Toisaalta lehdissä saa jatkuvasti lukea huippu-urheilijoiden sitkeistä ja selittämättömistä flunssista ja sellaisista olen kyllä kuullut tuttavapiirissänikin. Pyrkimättä tieteellisiin selityksiin, on melko varmaa, että kysymyksessä on juuri liian aikaisin toipilasvaiheessa aloitettu harjoittelu jqa toisaalta liian rankkaa ruumiin rasittaminen. Flunssa pääsee krooniseksi ja sen jälkeen siitä on hankala päästä eroon. Huippu-urheilijat ovat luultavasti myös elimistöltään sen verran kovassa jatkuvassa rasituksessa että heidän kohdallaan riskit ovat suurempia.
  Tätä lukua varten kokeilin viimeisimmän flunssani aikana juoksemista kun en ollut vielä lähellekään toipunut; kurkku oli kipeä ja olo oli kurja, kuumetta ei sentään ollut, mutta lihaksia särki. Juoksin viitisen kilometriä suhteellisen kevyttä vauhtia mutta silloin tällöin vähän kovempaakin. Aluksi ei tuntunut mitenkään erityiseltä. Oli mukavaa päästä ulos vähän raittiiseen ilmaan ja juokseminen tuntui erittäin kevyeltä ja mukavalta. Juoksun jälkeen sitä tunsi itsensä hetkellisesti melko terveeksi ja hyväoloiseksi, mutta illalla huomasi että tämä hoitotapa kuuluu sarjaan laskea housuihinsa pakkasella jolloin tulee vähäksi aikaa lämmin. Alkoi yskittää, olo oli epämääräisellä tavalla heikko, nenä alkoi täyttyä paksusta visvasta joka tuntui myös poskion teloissa. Olo oli siis suoraan sanottuna paskamainen. Seuraavana aamuna, melko heikosti nukutun yön jälkeen ei tuntunut kovinkaan mukavalta. En ollut mitenkään hirveän sairas, muttei myöskään terve. Pahimmassa tapauksessa olin siis onnistunut saamaan itselleni sitkeän ja inhottavan flunssan jälkitaudin, joka ei hellittäisi otettaan pitkään aikaan... Ja niin siinä sitten kävikin. Kun olo meni yhä tukkoisemmaksi, korvissa alkoi soida ja yleisvointi oli kehno (hetken pystyssä olon jälkeen oli nautinto mennä pitkäkseen) niin ei auttanut muuta kuin mennä työterveysasemalle kysymään neuvoa. Sainkin penisilliinikuurin mutta sekään ei tuntunut auttavan, vaan olo oli edelleen täysin uupunut ja minkäänlaista halua lähteä kokeilemaan lenkkipolulla kunnon kestävyyttä ei todellakaan ollut.  Viikko pääsi venähtämään siitä kun  viimeksi olin lenkkipolulla.
  Ei paljon ilahduttanut että luin sitten jälkikäteen erinomaisen peukalosäännön siitä, miten flunssan voi yhdistää juoksuun: niin sanottu kaulasääntö sanoo että niin kauan kuin flunssa pysyttelee kaulan yläpuolella eli sinulla on nuhaa, lievää köhää, kurkku vähän kipeä, niin voit vielä juosta, mutta kun flunssa siirtyy kaulan alapuolelle eli yskä on syvemmällä, kuume tuntuu jäsenissä, ja flunssa tuntuu jo vaikkapa ruokahalussa tai ankarana väsymyk senä, niin silloin ei saa juosta. Mutta kaikki flunssat ovat yksilöitä: joskus voit rangaistuksetta kuntoilla toipilaana tai saada jopa flunssan häviämään, kun taas joskus se iskee takaisin kahta kauheampana eikä luovuta ennen kuin olet ollut viikkokaupal la juoksematta.
   Vasta-alkajalla tuskin mieli palaa aivan heti sairauden jälkeen kuntoilemaan, mutta sille joka on tottunut päivittäiseen juoksurytmiin, saattaa olla todella kärsimys joutua jättämään lenkit väliin, päivästä toiseen. Hänestä voi tuntua että viikon aloillaan oleminen on todella sietämätöntä. Kunto laskee romahdus maisesti ja juoksuhermoa kutittaa.
  Voin kuitenkin lohduttaa, että usein viikon-parin lepo on erittäin hyvä asia. Tietysti rankka flunssa pudottaa kuntoa ja ensimmäinen lenkki taudin jälkeen tuntuu äärimmäisen masentavalta, sillä juoksu ei lainkaan kulje. Mutta jo muutaman juoksukerran jälkeen alat huomata, että kuntosi nousee ryminälllä ja juok seminen tuntuu erittäin kevyeltä. Olet samalla oppinut mitä harjoittelurytmin vaihtelu ja lyhyt lepokausi merkitsevät kunnon kannalta. Liian pitkä lepokausi onkin toinen juttu, silloin on tärkeintä varoa loukkaantumisia ja liian suuria odotuksia.
   Jalkasieni on erittäin ikävä ja kiusallinen vaiva. Se liittyy lähinnä yleisiin sauna- ja pesuhuonetiloihin sekä heikohkoon hygieniaan, esim samojen sukkien jatkuvaan käyttöön tai hikisten varusteiden säilytykseen niitä välillä kuivattamatta. Toisin sanoen, kannattaa välttää kovin ahkeraa liikkumista julkisissa pesu- ja pukuhuonetiloissa paljain jaloin ja tällaisten käyntien yhteydessä kannattaa pestä jalkapohjat ja varpaanvälit antisep tisellä pesuaineella. Mikäli jalkasieni on päässyt iskemään, antiseptinen pesuaine sekä sienen hoitoon tarkoitettu voide tiheän sukkienvaihdon ja ilmakylpyjen ohella auttavat, mutta hitaasti. Tavallisesti yhden hoitokerran jälkeeen oppii aika varovaiseksi. Sieni ei estä harjoittelua, mutta kiusallinen se on.
   Yleensä juoksun pitäisi auttaa kaikenlaisiin vatsaongelmiin. Juostessahan vatsalaukku hölskyy rajusti (kokeile juomalla n. litra vettä ennen juoksuun lähtöä!) ja ruoansulatus tehostuu huomattavasti. Näin juoksijan tuskin tarvitsee kärsiä ummetukses ta, ellei hänellä ole hyvin poikkeuksellinen ja vähäkuituinen (ja/tai magnesiumköyhä) ruokavalio. Sen sijaan löysä vatsa on tyypillisempi ongelma. Ainakin itselläni on ainaisena riesana se, että jos lähden juoksemaan liian pian ruokailun jälkeen tai muuten olen unohtanut vatsan tyhjennyksen, niin puolen tunnin juoksemisen jälkeen tämä tyhjennys on väistämättä edessä. Mukaan siis kannattaa ottaa paperia, kolikkoja WC-automaatteja varten tms. Rauhallisen paikan löytyminen voi olla joskus kovinkin hankalaa, sillä puistoissa ei yleensä ole riittävän suojaavia pusikoita.
   Yleensä juoksijan vatsa toimii hyvin ja varsin säännöllisesti ja kaikenlaiset vatsavaivat ovat kovin harvinaisia. Itse olen myös päässyt eroon varsin kiusallisista peräpukamista, osittain välittömästi juoksemisen seurauksena, osittain siksi, että kova vatsa ei minua juuri ole viime vuosina vaivannut (ryhtymättä tässä kummemmin selvittämään syyketjua...).
   Selkäkivut ovat heikkoselkäisillä juoksijoilla, usein naisilla, varsin yleisiä juoksemisen aloitusvaivoja ja jopa juoksemista estäviä. Naisethan eivät jostain syystä koe esimerkiksi vatsa lihaksiaan mitenkään ylläpidon arvoisina ja surkastuttavat niitä kireiden housuvyötäröiden yms puristuksessa. Sama koskee selkää. Selkä ja vatsaliikkeet ovat kuitenkin niitä yksinkertaisimpia lisäliikkeitä, joita voi myös juoksijalle suositella. Selkä- ja vatsaliikkeitä varten ovat puistoihin sijoitetut telineet erinomaisia. Muuten tarvitset jonkun joka istuu jalkojesi päällä, varsinkin tehdessäsi selkäliikkeitä.
   Noidannuoli iskee istuma- ja kirjoitustyöntekijään lähes väistämättä joskus. Stressi, rasittava yksitoikkoinen työsuoritus, niskan jännittäminen ja sitten jokin äkillinen liike ja pang! olet viikoksi lähes liikuntakyvytön. Ennen kuin minusta tuli todella ahkera juoksija, kärsin noidannuolesta melko säännöllisesti. Viime vuosina en ole siitä kärsinyt, ja olettaisin, että osasyynä on lihasten vahvistuminen, ja melko ahkera paikkojen venyttely. Juokseminen on hyväksi mm. ainakin hartioille, sillä ne joutuvat jatkuvaan kevyeen liikkeeseen. Jos käsiään pitää juostessa rentoina, niin tuskinpa hartiakivut kovin usein yllättävät. Ainoa ajankohta jolloin itse koen jonkinlaisia hartiasärkyjä on, kun lopetan keväällä hiihtämisen ja siirryn yksinomaan juoksuun: lihakset jotka ovat joutuneet melko kovalle rasitukselle pääsevät äkkiä lepoon ja juostessa hartioissa tuntuu ikävästi. Tämä menee kuitenkin nopeasti ohi. Noidanuolikin, toisin kuin nimi sanoo, varoittaa usein itsestään melko huomaamattomina lyhyinä sähköis kuina niskan seuduilla. Silloin on tärkeää venytellä ja rentouttaa niskaa. Ja välttää äkillisiä liikkeitä ja ponnistuksia. Riip puminen rekkitangossa on myös hyväksi.

  Verenluovutus on suositeltava tapa, varsinkin hyväkuntoiselle ihmiselle. Helsingissä se on vain tehty melko hankalaksi, kun SPR:llä ei ole vastaanottopisteitä lainkaan keskustassa (vaikka sillä onkin toimitilat Tehtaankadulla!). Ainoa tapa jolla verta voi autoton luovuttaa on erilaisten kampanjoiden yhteydessä, kun verta luovutetaan työpaikoilla. Tässä yhteydessä mainitsen verenluovutuksen siksi, että itse olen käyttänyt sitä jonkin laisena "veridopingina". Kun menee verenluovutukseen pari viikkoa ennen jotain tärkeää kilpailua, niin olen ollut huomaavinani jonkilaista yliaktiivisuutta itsessäni parin viikon kuluttua veren luovutuksesta ja tulkinnut asian niin, että ruumis on joutunut tekemään hiukan ylitöitä menetetyn veren korvaamiseksi, ja tästä on ollut hyötyä muutenkin. Siis vähän sama asia kuin pitkän harjoituksen palautumisen jälkeen aiheuttama kunnon nousu. Voi olla että tämä on pelkkää humpuukia, mutta mukavasti on juoksu kulkenut, ja verta on joka tapauksessa tullut luovutettua jokunen litra!
    SPR voisi tietysti lisätä verenluovutuksen suosiota myös tarjoamalla halukkaille palveluna verianalyysejä. Olisi kiva tietää verestään muutakin kuin pelkkä hemoglobiiniarvo. Tämä tuskin vääristäisi verenluovutuksen tarkoitusta, varsinkin jos analyysit olisivat kuntoiluorientoituneita. Silloin päinvastoin, verenluovuttajiksi etsiytyisi kuntoilijoita ja muuta varsin tervettä elämää harjoittavaa porukkaa.
  Kaikki edellä kuvatut vähäiset vaivat ovat tietenkin pientä sen rinnalla jos saat pysyvämmän juoksua haittaavan vamman. Näistä vakavampia ovat polvivammat ja akillesjännevammat. Kummatkin ovat suhteellisen salakavalia ja tulehdus ei aluksi tunnu kovin pahalta, mutta jossain vaiheessa se sitten muuttuu niin kovaksi että juokseminen ei onnistu. Silloin onkin jo liian myöhäistä. Jos osaisi havaita milloin akillesjänne on menossa huonoon kuntoon, ja osaisi lopettaa silloin, niin voisi säästyä paljolta. Itse en ole vielä kokenut akillesjänteen tai polven vammautumisen tuhoisia vaikutuksia, mutta pari ystävääni taistelee niiden kanssa. Amerikkalaisissa opaskirjoissa puhutaan 45 päivän levosta, mikä on juoksijalle valtava aika. Ystäväni olikin pitkään täysin juoksukyvytön, koska ei ole malttanut levätä tarpeeksi, mutta nyttemmin hän on täysin toipunut ja päässyt vielä parempaan kuntoon kuin ennen leikkausta.
   Nämä vammat syntyvät liian kovasta harjoittelusta ja heikosta venyttelystä ja verryttelystä. Suuret rasitukset, suuret harjoittelun lisäykset, nopeuden lisäykset, äkilliset nykäisyt, varomattomat liikkeet ovat kaikki ongelmallisia. Mitä enemmän on harjoitellut, sitä suurempi toleranssi on mutta toisaalta sitä suurempi riski saada joku todella vakava rasitusvamma (esim. rasitusmurtumat). Mutta kaikkea paitsi äkillisiä vammoja ja onnettomuuksia voi varoa ja ennakoida. Pitkiä matkoja rauhallista vauhtia juoksevalle kuntoilijalle rasitusvamma varoittaa useimmiten hyvissä ajoin itsestään. Aaamuisin kun nousee sängystä, huomaa kyllä helposti mitä paikkaa pitäisi varoa ja erityisesti venytellä. Itselläni on tällä hetkellä lievä tuntuma akilles jänteessä, aina kun lähden juoksemaan tai aamulla jolloin kantapäässä saattaa suorastaan vihlaista, mutta sitten se menee ohi, kun lihakset vetreytyvät. Joka tapauksessa tuolloin esimerkiksi kylmiltään suoritettu rasittava hyppy tai muu äkillinen ponnistus voi aiheuttaa todella pitkäaikaisen ongelman.
  Leikkauksia en ole kokenut, mutta olen periaatteessa valmis sellaiseen jos muuten ei pysty juoksemaan. Sen perusteella mitä minulle on aiheesta kerrottu, nykyiset tähystysleikkaukset ja erilaiset laserhoidot ovat varsin tehokkaita ja toipuminen on nopeaa.

   Vaikka olenkin välttynyt näiltä ikävämmiltä vammoilta, niin olen kokenut niin akuutteja lihastulehduksia, lieviä revähdyksiä samoin kuin äkillisiä nyrjähdyksiä ja venähdyksiä ja hoidellut niitä erilaisilla konsteilla: kylmää vettä, mehiläisvoiteita, apteekkivoiteita, jääsuihkeita. Parasta olisi, jos välittömästi vammautumisen tapahduttua voi lopettaa juoksemisen ja ylipäänsä liikkumisen, panna nilkan tai polven jääkylmään veteen ja antaa sen olla siinä mahdollisimman pitkään (talvella lumi on erittäin tehokasta, olen hoitanut sillä pahan portaissa liukastumisen seurauksia menestyksellä). Sen jälkeen voi kiertää ympärille siteen tai panna paikalle nilkka- tai polvituen (myös teippaus auttaa, jos tietää miten se tehdään). Erilaiset lievittävät voiteet auttavat, ja särkyä voi poistaa lääkkeillä.
  Jos sinulla on vakuutus (vapaa-ajan tapaturmavakuutus, mat kavakuutus tms.) ja nyrjähdys tapahtuu juoksulenkillä, niin käänny ilman muuta urheilulääkärin puoleen. Kokemukseni mukaan tavallinen terveyskeskuslääkäri ei tiedä näistä jutuista yhtään mitään. Kerran kun esimerkiksi iskin selkäni pahasti, niin terveyskeskus lääkäri, jonka luona kävin hoitoa saamassa, oli sitä mieltä että fysikaalisesta hoidosta ja voimistelusta ei olisi mitään hyötyä. Kun sitten jonkin ajan kuluttua sain pohkeeni juoksukelvottomaksi juostessani liian kevyillä ja linttaan astutuilla tossuilla, niin urheilulääkäri määräsi minulle 10 kertaa fysikaalista hoitoa ja lääkintävoimistelua, joka koostui syvälämpö- ja sähköterapiasta sekä hieronnasta. Vaikutus oli todella nopeaa verrattuna siihen kun edellisellä kerralla yritin hoitaa samanlaista vammaa pelkällä levolla. Silloin toipuminen kesti yli kaksi kuukautta, kun nyt pystyin juoksemaan maratonin kuukauden kuluttua ja harjoittelemaan jo paria viikkoa loukkaantumisen jälkeen.
   Mutta tärkein ensiapu nyrjähdys- ja venähdysvamman hoidossa on kuitenkin ehdottomasti kylmähoito ja lepo välittömästi onnet tomuuden jälkeen. Olen kyennyt juoksemaan täyden maratonin kolmessa ja puolessa tunnissa siitä huolimatta, että maratonia edeltävän päivän aamulla juoksin harjoituslenkillä kuoppaan ja venäytin nilkkani todella pahasti (muistan kun juuri kuoppaan pudotessani ajattelin että "huomenna ei juosta, voi vittu"). Palasin heti hotelliin, panin nilkan jäihin ja lepäilin koko aamupäivän jääpussi nilkassa. sitten voitelin nilkkani paikal lisella erittäin tehokkaalla voiteella, söin yhden särkytabletin ja lähdin poikien kanssa iltapäiväksi kaupungille (ei olisi ekä pitänyt, mutta toisaalta ajattelin että en kuitenkaan pysty osallistumaan joten kannattaa edes katsella nähtävyyksiä). Illalla kun otin jalan esiin kevyestä siteestä, se oli pienen jalkapallon kokoinen. Lisää kylmää, voidetta ja side päälle, ja aamulla jalka oli melko siedettävän näköinen, joskin hiukan kirjavan värinen. Kipua ei pahemmin ollut. Niinpä sitten menin lähtöpaikalle, vakaasti päättäneenä lopettaa heti kun nilkka alkaa tuntua. Alun juoksin hyvin hillitysti ja lopun hiukan kovempaa, mutta nilkka ei missään vaiheessa haitannut menoa. Lähtöpaikan kylmyys vielä lisäsi kylmähoitoefektiä.
   Se tosiasia, että saatoin hoidattaa nilkkaani jälkikäteen viitisen kertaa syvälämpöhoidolla ja levolla vaikuttivat varmaan siihen että minkäänlaisia jälkiseuraamuksia ei tullut. Parin kuukauden kuluttua en tuntenut enää mitään kipua, eikä sen jälkeen ole ollut minkäänlaisia jälkiseurauksia (mielenkiintoinen todistus ruumiin ja sielun yhteydestä on, että kun olin kirjoittanut tämän ja nousin pöydästä lähteäkseni kävelemään, niin tunsin kipua juuri tuossa nilkassa, hyvin lievänä tosin! Hermostolla on oma muistinsa...).
 

    Kuntoilu riskinä
 

    Yksi asia, mistä me kuntoilijat usein vitsailemme, on se, että olisi hienoa kuolla lenkkipolulle, tuskattomasti ja äkillisesti, aiheuttamatta mitään ylimääräisiä kuluja hyvinvointivaltiolle, ja huolia sukulaisille. Pitkillä hiiihto- ja juoksutapahtumilla kuolema ei olekaan täysin tuntematon vieras. Itse asiassa on kai niin, että vaikkakin kuntoilu sinänsä varmasti on hyväksi terveydelle, niin juuri raskaissa pitkäkestoisissa suorituksissa on myös mahdollista ylittää oman kestokykynsä rajat ja löytää oma heikko kohtansa, joskus kohtalokkain seurauksin. Useimmitenhan tämä heikko kohta on pikemminkin jokin nivel tai lihas tai selkä, mutta jos se on sydän tai verisuoni aivoissa, tilanne on hiukan toinen.
   Kuten olen jo aiemmin maininnut, minulla oli tapana hiihtää kilpaa ystäväni J.P.Sarolan kanssa, jo lähes 20 vuoden ajan, kerran vuodessa Pogostan hiihdossa. Vuonna 1995 valmistauduimme hiihtoon kumpikin omalla tahollamme, joskin tapasimme useita kertoja ja harjoittelimme myös yhdessä. Helmikuussa J.P. oli Jyväskylässä pitämässä kurssia ja harjoittelemassa ja sairastui flunssaan - niin kuin hän luuli. Flunssa osoittautui tavallista ankarammaksi (niin kun ne usein voivat olla juuri silloin kun on hyvä harjoituskausi päällä) ja pakotti hänet pitämään lähes parin viikon tauon harjoittelussa. sen jälkeen hän aloitti hiihtämisen uudelleen, mutta sanoi minulle, että tunsi edelleen olevansa hiukan huonossa kunnossa ja aina hyvän lenkin jälkeen oli seuraavana päivänä väsynyt, joten yhden hyvän päivän jälkeen seurasi aina yksi huono. Kun itse tulin sitten viikkoa aikaisemmin hiihtämään Ahman hiihtoa, havaitsin, että vaikka J.P. oli selvästi parempikuntoinen kuin minä (esim. kun kiipesimme mäkiä ylös) niin loppupuolella hän selvästi väsyi, eikä ollut kiinnostunut tulemaan seuraavana päivänä hiihtämään lenkkiä uudelleen. Tuntien J.P:n en kuitenkaan ottanut näitä merkkejä mitenkään vakavasti. Tiesin että hän oli erittäin hyväkuntoinen, hyvin harjoitellut, paljon paremmassa kunnossa kuin minä sekä kestävyyden että vauhdin osalta. Kun sitten seuraavana viikonloppuna teimme viimeisiä lenkkejä ennen Pogostan hiihtoa, J.P. jätti minut kevyesti kaikissa ylämäissä. Muutenkin tekemämmme hiihtolenkit tuona lauantaina tuntuivat todella mukavilta ja nautinnollisilta. Kun sitten seuraavana aamuna lähdimme kuuden maissa liikkeelle kohti Ilomantsia, olin todella hyvässä kilpailuvireessä. Omalta osaltani hiihto sujuikin fantastisen hyvin: hiihdin juuri sopivaa vauhtia, pystyin kiristämään vauhtia loppua kohti - ja mikä parasta (niin luulin) J.P. tuli perässäni. Olin jättänyt hänet yllättäen jo n. 15 kilometrin jälkeen (odottelin häntä jonkin aikaa seuraavalla mehuasemalla, mutta häntä ei näkynyt, joten jatkoin matkaa). Siitä eteenpäin oma vauhtini vain parani, kun tietysti pelkäsin hänen ottavan minut kiinni jossain vaiheessa.  Vasta maalissa sain sitten tietää, että J.P. olikin kuollut, tuupertunut äkkiä ladulle matkan puolessavälissä. Edellisellä mehuasemalla hän oli valitellut vähän vatsakipuja, mutta jatkanut matkaa ja sitten parin kilometrin hiihdon jälkeen yhtäkkiä pudonnut ladulle. Ruumiinavauksessa kävi ilmi, että hänellä oli ollut lievä infarkti silloin kun hän oli luullut saaneensa flunssan, ja että seuraava olikin sitten ollut todella massiivinen. Yleensähän varoitetaan siitä, että flunssaisena harjoittelu voi olla vaarallista sydämelle, mutta ainakin minulle oli uutuus, että lievää infarktia voi erehtyä luulemaan joksikin muuksi. Tämä on kuulemma varsin tavallista. Joka tapauksessa J.P. ei siis koskaan toipunut ensimmäisestä infarktistaan, joka paremmalla onnella olisi ollut vain vakava varoitus ja johtanut siihen, että hän olisi lopettanut kilpailemisen ja liian rehkimisen hyvissä ajoin. Tarinan opetus ainakin minulle on se, että yli viisikymppisenä ei enää pidä yrittää koetella rajojaan ja kestävyyttään vaan tyytyä rauhallisempaan ja vähemmäm ponnistusta vaativaan kuntoiluun - sekä myös se, että flunssiin, ja varsinkin sellaisiin jotka eivät tunnu paranevan, pitää suhtautua vakavasti. Kuolema ladulla tai lenkkipolulla on kaunis kuolema - J.P.:n kasvoilla oli todella rauhallinen ja tyyni ilme ja hänen takanaan hiihtänyt kertoi että hän vain putosi ladulle täydessä vauhdissa - mutta olisi parempi että se tapahtuu myöhemmin kuin nuorena viisikymppisenä.
   Mainittakoon muuten, että kaiken maailman kolesteroli-, verenpaine- tai rasitus-EKG-arvoista ei ole juuri ennusteiksi: kävin itsekin sitten täydellisessä terveystarkastuksessa ja arvoni olivat suurin piirtein samat kuin mitä J.P.:llä oli ollut edellisenä kesänä testeissä - siis erinomaiset (J.P:llä oli alhaisempi verenpaine ja paremmat kolesteroliarvot ...). Niiden puolesta voisin siis kuolla minä päivänä tahansa - varsinkin talviaikaan (kylmyydellähän on myös todettu olevan juuri verta jähmettäviä vaikutuksia jotka lisäävät infarktiriskiä).