KANSANRUNOUDEN- VAI KIRJALLISUUDENTUTKIMUS?
Elsa Enäjärvi-Haavion tutkimusintresseistä

" Olen 44-vuotias. En ole liian vanha tekemään lopullistakaan päätöstä, mikäli se koskee  ratkaisua kirjallisuudenhistorian ja kansanrunoudentutkimuksen välillä", arvioi jo melkoisen tieteellisen tuotannon kansanrunoudentutkimuksen alalla omaava tohtori Elsa Enäjärvi-Haavio päiväkirjassaan 14.12.1945. Itse asiassa hän oli alunperin ajatellut väitellä kirjallisuudenhistoriassa,  sisältyihän  hänen filosofian kandidaatin tutkintoonsa laudaturarvosanat  suomen kielessä ja kirjallisuudessa sekä kotimaisessa kirjallisuudessa. Kuitenkin hän oli päätynyt, kotimaisen kirjalllisuuden professorinsa Viljo Tarkiaisen rohkaisemana, muuttamaan suunnitelmiaan ja jatkamaan opintojaan kansanrunoudentutkimuksessa. Hän aloitti kansanleikkien, erityisesti laululeikkien,  tutkijana ja julkaisi ennen väitöskirjaansa muutamia tutkielmia mm. joululeikeistä ja nukesta leikkikaluna. Hänen  vuonna 1932  valmistunut väitöskirjansa The Game of Rich and Poor   käsitteli "rikkaan ja köyhän voudin leikkiä", joka tunnettiin kymmenkunnan Euroopan kansan piirissä.

Tohtoroitumisensa jälkeen  Elsa Enäjärvi-Haavio julkaisi vielä muutamia leikkitutkimuksia, mutta alkoi 1930-luvun puolesta välistä lähtien kiinnostua yhä enemmän keskiaikaisesta balladi- ja legendarunoudesta lähtökohtanaan Ritvalan helkavirret. Tähän liittyviä tutkimuksia ovat vuonna 1943 julkaistu Inkerin virsi ja Elsa Enjärvi-Haavion kuoleman jälkeen, Martti Haavion täydentämänä vuonna 1953 ilmestynyt Ritvalan helkajuhla.  Hänen muista tutkimuksistaan on vielä syytä mainita suomalaisen kansanrunouden esittämistapoja koskeva tutkimus Pankame käsi kätehen, joka ilmestyi vuonna 1949, sekä niinikään hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1954 julkaisttu,  laskiaista käsittelevä tutkielma The Finnish Shrovetide.

Kirjallisuutta ja kirjallisuudenhistoriaakin Elsa Enäjärvi-Haavio tutkaili koko elämänsä ajan kirjallisuuskriitikkona, esseistinä ja antologioiden toimittajana. Yksi hänen kiinnostusalueistaan oli Viron kirjallisuus, jota hän tulkitsi ja teki tunnetuksi suomalaiselle lukijakunnalle. Pian maisteriksi valmistumisensa jälkeen hän valitsi ja suomensi virolaisten kirjailijoiden novelleja vuonna 1924 julkaistuun antologiaan Ihmisen varjo , johon hän kirjoitti myös kirjallisuushistoriallisen johdannon. Hänen toimittamanaan ilmestyi vuonna 1940 myös virolaisen lyriikan antologia Eestin runotar, johon hän on kirjoittanut johdannon.

1940-luvun jälkipuoliskolla, jolta yllä siteerattu päiväkirjakatkelma on, Elsa Enäjärvi-Haavio koki aina välillä helkatutkimuksensa etenevän tuskallisen hitaasti ja päätyi ehkä siksi epäilemään, että kansanouden tutkimus olikin hänelle oikeastaan vierasta, ja  kaavailemaan  paluuta kirjallisuudentutkimuksen pariin helkatutkimuksen valmistuttua. Aihekin hänellä oli valmiina: Aino Kallaksen elämäkerta. Viimeksi mainituu hanke ei kuitenkaan muiden kirjallisten töiden ja käytännöllisten toimien vuoksi edennyt alkua pidemmälle.