KEKKONEN

PRESIDENTTI KEKKONEN HISTORIOITSIJANA

Historiakeskustelu ajopuuteoriasta

Suvi Kansikas

Poliittinen historia

Ylempien opintojen essee

1 JOHDANTO

Tutkimukseni aiheena on Urho Kekkonen ja hänen tapansa käyttää historiaa eri tarkoituksiin. Tutkimusongelmana on se, miten Kekkosen puheita ja kirjoituksia sekä yleisemmin kannanottoja historiasta on tulkittu sekä historiantutkimuksessa että aikalaiskeskustelussa. Tutkimuksen avulla tarkoitukseni on valottaa niitä mielipiteitä ja näkemyksiä, joita Kekkosen kannanotot ja uudelleentulkinnat ovat synnyttäneet. Lehdistömateriaalin avulla yritän selvittää sitä, millaisia reaktioita presidentti herätti puheillaan aikalaisissa. Tämän teen yksittäiseen tapaukseen kohdistuvalla analyysillä. Tapauksena käytän presidentin pitämää puhetta 15.10.1974 Suomi-Neuvostoliitto-Seuran ja välirauhan solmimisen 30-vuotisjuhlassa. Tässä puheessaan Kekkonen hylkäsi ns. ajopuuteorian pohtiessaan Suomen joutumista jatkosotaan. Kiinnostavaa tässä puheessa on sen herättämä historiakiista, joka ajoittui suomalaisen historiantutkimuksessa tapahtuneen murroksen vaiheeseen. Kirjoitettaessa 1970-luvusta täytyy ottaa huomioon poliittisessa kulttuurissamme vallinnut suomettumis-ilmiö. Ammattihistorioitsijoiden esitysten perusteella tarkastelen sitä, millainen oli suomalaisen historiantutkimuksen suhde aikakauden poliittiseen ja kulttuuriseen ilmapiiriin 1970-luvulla. Pyrin selvittämään syitä, miksi ajopuuteoriasta käyty historiakeskustelu syntyi ja mikä oli sen yhteys Suomen sisä- ja ulkopoliittisiin linjauksiin sekä etenkin presidentti Kekkosen osuus ja merkitys tässä keskustelussa. Aikalaiskeskustelun valottamiseksi tarkastelen kuuden päivälehden käymää keskustelua puheen tiimoilta. Selvitän millainen lehdistön ja historiantutkimuksen leikkauskohta oli tarkasteltaessa Kekkosen puhetta. Lehtianalyysin perusteella selvitän, miten puheen vastaanotoissa kuvastui lehtien poliittiset linjat ja mitä syitä kirjoittelulle on löydettävissä. Esko Salmisen teoksen perusteella esittelen sitä taustaa, joka minulla on analyysille ja sen avulla valotan lehdistöömme levinnyttä itsesensuuri-ilmiötä.

Tutkimuksessani käytän kahta kysymyksenasettelua, sillä lähteenä minulla on kahdentyyppistä materiaalia. Olen ottanut huomioon, että toisaalta ensi käden arviot ja yleinen mielipide, jotka kuvastuvat lehdistömateriaalista, vaativat erilaisen lähestymissuunnan kuin myöhemmin tehty historiantutkimus. Aikalaiskertomusta täytyy tarkastella niistä lähtökohdista, joita kirjoittajilla on ollut. Tässä yhteydessä tärkeäksi muodostuu juuri kysymys siitä, millainen vaikutus ns. suomettumisilmiöllä on ollut kirjoitteluun. Tätä voi tulkita sen pohjalta, mitä lehdissä on kirjoitettu, ja esittää se, mitä olisi voitu kirjoittaa. Lehtianalyysin perustaksi olen pyrkinyt Salmisen teoksesta selvittämään millainen oli 1970-luvun lehdistöilmapiiri ja kuinka aikakauden politiikka heijastui tutkittujen lehtien linjoihin. Valotan myös sensuuritoimenpiteitä ja syitä itsesensuuri-ilmiötä. Selvitän lisäksi presidentti Kekkosen osuutta vallinneeseen lehtikirjoittelun muotoon. Analyysissä olen turvautunut seuraavanlaiseen kysymyksenasetteluun. Miten paljon ja millä tavoin puheeseen otettiin kantaa? Otettiinko kantaa puheen tarkoituksesta? Millaisen merkityksen puhe sai? Löytyykö lehtikirjoittelusta merkkejä itsesensuurista tai suomettumisesta?

Historiantutkimuksista etsin vastauksia seuraaviin kysymyksiin. Millainen oli Kekkosen käsitys historiasta? Miten Kekkosen tapaa käyttää historiaa on tulkittu ja tutkittu? Miten presidentin 15.10.1974 pitämää puhetta on arvioitu? Löydettiinkö Kekkosen siinä esittämille kannanotoille motiiveja? Millaista oli historiantutkimus ja historiakeskustelu 1970-luvulla? Mikä yhteys historiatulkinnoilla ja niihin liittyvillä kiistoilla oli 1970-luvun ilmapiirin ja mikä oli Kekkosen asema tässä? Mistä ajopuuteoriakeskustelussa oli kysymys eli miksi historiatulkinnat ovat poliittisia? Näiden kysymysten avulla yritän selvittää presidentti Kekkosen historiakäsityksen yhteyttä hänen poliittiseen ajatteluunsa sekä millä tavoin hän toi tämän julki. Tavoitteenani on selvittää hänen juhlapuheensa taustalla ollutta motiivia.

2 AJOPUU UPPOAA

2.1 Presidentin puhe: "Pölkkypäisyys aiheuttaa onnettomuutta"

Tasavallan presidentti piti arvovaltaisen neuvostoliittolaisen valtuuskunnan läsnäollessa Suomi-Neuvostoliitto-Seuran ja välirauhansopimuksen 30-vuotisjuhlassa 15.10.1974 puheen, jossa hän tavanomaisten ystävyyttä ja yhteistyötä käsittelevien korulauseiden lisäksi tarttui useampaan tärkeään ja ajankohtaiseen aiheeseen. Näitä olivat suomettumis-ilmiö, jota presidentti tulkitsi uudella tavalla antaen sille positiivisen arvolatauksen. Seuraavaksi hän kiinnitti kuulijoiden huomion siihen, että maassa edelleen esiintyi "vähäisiä, mutta äänekkäitä voimia", jotka olivat vaaraksi maiden välisille suhteille. Näitä hän arvosteli siteeraamalla ruhtinas Suvarovin sanoja: "Pölkkypäisyys aiheuttaa onnettomuutta.". Kolmas kohta, johon aikalaiset eivät ensireaktioissaan kiinnittäneet huomiota, oli lehdistökirjoittelua koskeva vetoomus, jossa vaadittiin journalisteja ottamaan huomioon maan ulkopolitiikan kirjoituksissaan. Puheen kohta, joka tämän tutkimuksen kannalta on merkittävin, koski Suomen lähimenneisyyttä. Pohtiessaan jatkosotaan johtaneiden tapahtumien kulkua Kekkonen korosti, että oli "aina nojautunut olemassa oleviin tosiasioihin, mutta…pyrkinyt tulkitsemaan niitä ennakkoluulottomasti, pitäytymättä totuttuihin kaavoihin." Tämän jälkeen hän esitti oman tulkintansa tapahtumista, hyläten tosiallisesti ns. ajopuuteorian.

2.2 Ajopuuteoria

"Suurvaltojen valtataistelussa pikkuvaltioiden vapaalla omalla päätösvallalla on kovin suppeat rajat. Suomi tempautui mukaan suurpolitiikan pöyrteisiin niin kuin vuolas virta tempaa mukaansa ajopuun." Näin kirjoitti muistelmissaan Saksan Helsingin suurlähettiläs Wipert von Blücher kuvatessaan Suomen joutumista jatkosotaan. Hän synnytti kielikuvan, joka lanseerattiin myöhemmin historiantutkimukseen kirjoitettaessa Suomen jatkosotaa edeltävistä tapahtumista. Termin otti käyttöön Helsingin yliopiston historian professori Arvi Korhonen teoksessaan Barbarossa suunnitelma ja Suomi vuonna 1961. Tämä ns. ajopuuteoria johdettiin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomittujen puolustuspuheista. Se oli tarkoitettu synninpäästöksi Suomen sodanaikaiselle johdolle, joka oli Korhosen mukaan syyllistynyt ainoastaan ainoastaan siihen, että se oli tehnyt ymmärrettäviä valintoja tarjolla olleista vaihtoehdoista. Korhonen itse oli jatkosodan syttyessä ollut päämajan tiedusteluosaston johtaja. Hänen on myös sanottu käsittäneen historiantutkijan tehtäväksi tulkita historiaa kansakunnan eloonjäämisen hyväksi. Teoksellaan hän pyrki osoittamaan, että Suomi oli tahtomattaan joutunut mukaan jatkosotaan. Näin hän vahvisti käsitystä, että rauhanehdot Suomelle olivat kohtuuttoman suuret ja että sotasyyllisinä tuomitut olivat koko kansan sijaiskärsijöitä. Etenkin maan oikeisto tarttui tähän teoriaan. Ajopuuteorialla oli Suomessa kannatusta pitkälle 1960-luvulla, osittain vielä 1970-luvullakin. Ensimmäiset objektiiviset tutkimukset, jotka pyrkivät kumoamaan teorian, kirjoitettiin ulkomaalaisin voimin. Ensin brittiläinen A.F. Upton teoksessaan Välirauha vuonna 1965 ja hänen jälkeensä amerikkalais-norjalainen H.P Krosby teoksessaan Suomen valinta 1941 kaksi vuotta myöhemmin, todistelivat saksalaisen arkistomateriaalin perusteella, että Suomen sodanaikainen johto oli tehnyt tietoisia valintoja, jotka johtivat sotaan Hitlerin puolella Neuvostoliittoa vastaan. Keskustelua ajopuuteoriasta käytiin vielä 1970-luvun puolella, mutta vähitellen ammattihistorioitsijat kääntyivät kannattamaan teorian upottamista.

Näiden tutkimusten vastaanotto Suomessa kuvastaa vastakohtaisuutta, joka oli muodostunut uuden ja vanhan polven väliin historiantutkimuksen alalla. Antti Kuusi arvosteli Ulkopolitiikka-lehdessä Krosbyn teoksen. Hän kirjoittaa, että teos esittää vakuuttavasti sen "tunnetun vaan ei tunnustetun" tosiasian, että Suomen poliittinen ja etenkin sotilaallinen johto valmistautui tietoisesti sotaan Saksan siipien suojassa. Historiallinen aikakauskirja ei tehnyt Krosbyn tutkimuksesta edes arviota, vaikka kirja lehdelle lähetettiinkin. Lehdessä T.V. Viljanen teilaa Uptonin kirjan lähes epätieteelliseksi. Arvostelussa todetaan, että "perustelemattomien väitteiden heitteleminen sopii propagandaan, muttei historian kirjoittamiseen". Asiavirheitäkin Hän löytää Uptonin teoksesta, mm vuoden 1941 hyökkäyssuunnitelman päivämäärä on väärä. Arvostelija pystyy todistamaan tämän vääräksi jopa muistinsa avulla; hän palveli keväällä 1941 päämajan operatiivisella osastolla.

3 LEHDISTÖILMAPIIRI

Esko Salminen on teoksessaan käsitellyt Suomen lehdistöä ja siinä ilmennyttä idänpoliittista itsesensuuria, eli pitäytymistä kirjoittelusta, joka voidaan katsoa "neuvostovastaiseksi" ja edelleen maan ulkopolitiikan vastustuksena. Hän kirjoittaa että länsimaisen ja marxisti-leninistisen lehdistökäsityksen vastakohdat kärjistyivät Suomessa juuri 1970-luvulla, jota hän kutsuu informaatiosodan vuosikymmeneksi. Kekkoselle lehdistön varovaisuus oli tarpeellinen osa turvallisuuspolitiikkaa, Suomen poliittista ja varovaista viisautta. "Kylmän sodan ja YYA-sopimuksen aikana Suomen sanomalehdistö kuitenkin pehmeni idänpoliittisessa paineessa", julkinen sana integroitui hyvin pitkälle valtiovaltaan kantaen vastuuta idänpolitiikan hoitamisesta. Tämä ilmeni pelaamisena Kremlin kortilla ja Moskovan mielistelynä. Oppositio vaikeni tai sitä vaiennettiin päätoimittajille lähetetyillä Kekkosen myllykirjeillä sekä lukuisilla neuvostoprotesteilla. 1970-luvulla Salminen kirjoittaa Kekkosen, johon koko idänpolitiikka henkilöityi, voittaneen myllykirjeillään sodan lehdistöä vastaan. Lisäksi NKP ja suomalaiset kommunistilehdet osallistuivat tähän sotaan ilmiannoin "panettelevista, vihamielisistä neulanpistoista". Samalla pönkitettiin Kekkosen henkilökohtaista valtaa, tehtiin hänestä korvaamaton, jonka persoonaan ei voitu kohdistaa kritiikkiä. Lehtiä velvoittaviin YYA-kommunikeoihin vedottiin usein, kun haluttiin patistella lehtiä oikeaoppiseen kirjoitteluun. "Omaksuessaan neuvostoliittolaisen tavan käsitellä maittemme välisiä suhteita suomalaiset eksyivät meille vieraaseen poliittiseen kulttuuriin ja tyylilajiin. Marxisismi-leninismiä vastasi Paasikiven-Kekkosen linja. Vain tasavallan presidentillä tai hänen valtuuttamillaan henkilöillä oli oikeus tulkita, mitä linja kussakin tilanteessa käytännössä merkitsi."

Hahmottelen lehdistöanalyysin taustaksi Salmisen tutkimustuloksia kunkin tutkimani lehden osalta. Tämä antaa lähtökohdan sen ymmärtämiseen, miten ja miksi niissä kirjoitettiin kuten tehtiin. 1970-luvun koittaessa alkoi NKP:n suunnalta Suomen sanomalehdistön tarkkailun tehostaminen. Lehdet oli jo toisen maailmansodan jälkeen jaettu niiden kirjoittelun perusteella vuohiin ja lampaisiin. 1970-luvulla tehtiin uusia linjauksia eri puoluelehtien vaihtaessa kurssia kohti oikeaoppista kirjoittamista. Esko Salminen esittää teoksessaan Suomen lehtien journalistisia suuntauksia tutkitulla aikakaudella.Uusi Suomi herätti kirjoittelullaan eniten suuttumusta. Sekä Neuvostoliitto että kotimaiset lehdet esittivät vastalauseita lehden vääräoppisesta kirjoittelusta. Sen valitettiin huonontavan maiden välisiä suhteita kirjottaessaan kriittisesti itäisestä naapurista. Itsesensuuri tuntuu olevan kaukana tämän lehden tavasta kirjoittaa, mikä huomioitiinkin vastustajien piirissä. Lehti sai Salmisen tutkimalla ajalla kuusi ulkoministeriötason huomautusta Neuvostoliittoa ja YYA-sopimusta vastustavasta kirjoittelusta. Helsingin Sanomat säilytti sitoutumattoman linjansa tänäkin aikakautena. Neuvostoliittolaiset pitivät sitä edelleen "amerikkalaisuuden pää-äänenkannattajana", vaikka lehti kääntyikin vähitellen vasemmalle, lähinnä kohti sosialidemokraatteja. Lehti ärsytti itänaapuria sillä, että se julkaisi länsimaista paljon positiivista materiaalia, vaikka ajan henki olisi vaatinut kapitalistisen järjestelmän kritiikkiä. Presidentti Kekkonen ei kuitenkaan puuttunut lehden linjaan myllykirjeillään.

Suomenmaan neuvostoystävällinen keskustalinja herätti tyytyväisyyttä naapurissa. Keskustapuolueella oli jopa neuvostoliittolaisen APN-uutistoimiston kanssa journalistista yhteistyötä. Tarkimmin virallista linjaa pyrki noudattamaan Suomenmaa, joka antoi paljon tilaa keskustapoliitikkojen oikeaoppisille YYA-artikkeleille ja julistuksille. Puolueen K-linja paimensi omiaan ja muita lehtiä oikeaoppiseen kirjoittamiseen. Suomenmaa osallistui "vääräoppisten" metsästämiseen Suomen lehdistöstä. Suomen Sosialidemokraatti kääntyi vähitellen 1970-luvun alussa oikealle idäntielle, joka Kremlin suunnalla nähtiin edistyksellisenä. Salminen kirjoittaa, että Suomenmaan ja Suomen Sosialidemokraatin linjat olivat 1970-luvulla pitkälle samantyyppisiä, niiden kilpaillessa "Kremlin suosiosta ja hovikelpoisuudesta". Salminen katsoo Suomenmaan jopa hävinneen "virallisen ulkopolitiikan myötäilykilvan" hallituspoliittiselle kilpakumppanilleen Suomen Sosialidemokraatille. SKP:n Kansan Uutiset palveli kirjoittelullaan Neuvostoliiton etuja. Se myötäili sekä presidentti Kekkosen ulkopolitiikkaa että vahti kotimaista kirjoittelua. Lehti sai kuitenkin 1960-70 –lukujen kuluessa eurokommunismin piirteitä. SKP:n taistolaissiiven Tiedonantaja, joka esitti olevansa koko puolueen pää-äänenkannattaja, julistautui oikeaoppiseksi marxilais-leniniläiseksi lehdeksi. Se katsoi tehtäväkseen idänpolitiikan vahtikoirana olemisen ja maassa esiintyvän oikeistovaaran torjumisen, arvostellen välillä jopa Kansan Uutisten revisionistista linjaa. Lehti miellettiin Suomessa "Kremlin äänitorvena" ja sen kannanottoja alettiin lukea pelonsekaisin tuntein.

Lehtianalyysiä 1970-luvusta tehtäessä on huomioitava, millainen itsesensuurin ja patistelun aikakausi on kyseessä. Tutkiessani 15.10.1974 pidettyä puhetta ja sitä seurannutta keskustelua, olen ottanut huomioon sen, että neuvostolaisten vierailun yhteydessä allekirjoitettiin kommunikea, jossa presidentit Kekkonen ja Podgornyi esittivät lehdistölle vaatimuksen vastuuntuntoisesta ja asiallisesta kirjoittamisesta. Jo edellisenä vuonna, YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlan yhteydessä oli annettu virallinen tiedonanto, jossa samaiset presidentit totesivat, että kummankin maan joukkotiedotusvälineillä on tärkeä tehtävä kirjoittaa tavalla, joka ei vahingoita maiden välisten ystävyyssuhteiden suotuisaa kehitystä. Kekkonen oli vähitellen nostettu Suomen idänpolitiikan turvaajaksi, ja hänen henkilöönsä puuttuminen oli ajan hengen mukaan epäkorrektia. Tämän perusteella olen ottanut ennakko-olettamukseksi, että monikaan tutkimistani lehdistä ei kritisoinut presidenttiä tämän puheen johdosta. Samana syksynä, hieman ennen Kekkosen juhlapuhetta ilmestyi neuvostoliittolaisen historiantutkijanimimerkki Juri Komissarovin tiukasti marxilais-leninistä historiankäsitystä noudattava teos Suomi löytää linjansa. Tässä teoksessa Komissarov esittää tulkintansa maiden välisistä suhteista korottaen Kekkosen ja tämän valtiomiestaidot ylitse muiden. Hän hylkäsi myös ajopuuteorian, väittäen jatkosotaa fasistien suorittamaksi kostoretkeksi. Sitoutumaton ja oikeistolehdistö tyrmäsi teoksen räikenä yrityksenä vaikuttaa Suomen sisäisiin asioihin. Monet lehdet ottivat kriittisissä arvioissaan esiin Komissarovin tavan käsitellä Suomen joutumista jatkosotaan. Olettamukseni on, että osa arvostelusta, joka oli kohdistettu Komissarovin tulkintaan, oli piilokritiikkiä tasavallan presidenttiä kohtaan. Mikäli näin oli, ovat lehdet syyllistyneet itsesensurointiin, joka ei vastaa länsimaista liberalistista käsitystä lehdistöstä "neljäntenä valtiomahtina".

4 LEHDISTÖN REAKTIOT

Lehtianalyysiin olen valinnut kuusi päivälehteä Suomen poliittisen kentän eri laidoilta. Yksi lehti on sitoutumaton, loput puolueidensa pää-äänenkannattajia. Rajaukseni perusteella on Salmisen tutkimustulos, jonka mukaan puolueet yhdenmukaistivat 1970-luvulle tultaessa lehtiensä kirjoittelua, pää-äänenkannattajan ollessa linjannäyttäjänä. Tähän tutkimustulokseen päädyin itsekin analysoidessani lehdistökirjoittelua samalta aikakaudelta. Puoluelehtien joukosta ei löytynyt enää sisäistä oppositiota. Lehdistöanalyysissä vaikeutta tuo se, että usein kannanotot on jouduttu kirjoittamaan pikaisesti, jopa tuntien tai lyhyemmänkin ajan kuluttua tapahtumasta. Tällöin kiire on vaikuttamassa suurestikin ensimmäisiin uutisointeihin. Tätä vaikutusta olen pyrkinyt rajaamaan ottamalla pitemmän ajanjakson tutkimuksen kohteeksi. Tällöin myöhemmissä artikkeleissa ja pääkirjoituksissa voidaan tarkentaa kantaa, ja tehdä uusia huomioita. Tutkituksi ajanjaksoksi otin kolme puhetta seurannutta viikkoa. Tämä oli riittävän pitkä aika käydyn keskustelun seuraamiseen. Viimeiset tutkimani lehdet ilmestyivät päivää ennen Venäjän lokakuun vallankumouksen vuosipäivää 7.11. Lähestyvä merkkipäivä toi keskusteluun vanhan kertausta, ja mukaan otettiin myös presidentin aiempia puheita. Tämä ei siten enää ollut sitä ensireaktiota Kekkosen 15.10.1974 pitämään puheeseen, mitä olen yrittänyt analysoimalla kartoittaa. Käsittelen lehtiä oikealta vasemmalle; Oppositiossa olleen kokoomuksen Uusi Suomi, sitoutumaton Helsingin Sanomat, hallituspuolueiden, keskustan Suomenmaa ja SDP:n Suomen Sosialidemokraatti, SKP:n enemmistön ja SKDL:n Kansan Uutiset sekä SKP:n taistolaissiiven Tiedonantaja. Lehdissä olen tutkinut etupäässä pääkirjoituksia, kolumneja ja pakinoita, yleisönosastoja sekä muita lehtiä siteeranneita palstoja. Arveluni on, että suurin osa keskustelusta tapahtui näissä kirjoituksissa.

4.1 Uusi Suomi hyökkäsi Kekkosta vastaan

Uusi Suomi hyökkäsi puhetta seuranneena päivänä Kekkosen historiantulkintaa vastaan. Pääkirjoituksessaan lehti syytti presidenttiä siitä, että tämä ei osoita ymmärtämystä "valtiolaivamme edesmenneille ruorimiehille ja heidän vaikeuksilleen". Kirjoituksessa huomioitiin se, että Kekkonen on useasti ennenkin turvautunut historiaan esikuvia etsiessään. Lehden kanta ilmaistiin selkeästi: "Mielestämme presidentti Kekkonen tekee väkivaltaa Suomen sotien aikaiselle ja niitä edeltäneelle historialle painaessaan siihen arvottomuuden ja jopa kansaa vahingoittavan tahallisen tuottamuksen leiman. Tähän lauseeseen tartuttiin muissa lehdissä, kun haluttiin etsiä Kekkosen mainitsemia "pölkkypäitä". Samoin kuin siihen, että Uusi Suomi näki puheessa esitetyn uuden suomettumistulkinnan "erinomaisena". Saman päivän lehdessä oli toisaalla myös Kekkosen puhe kokonaisuudessaan, sekä neuvostoliittolaisen uutistoimisto APN:n Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita käsittelevä artikkeli. Tällaista "kaksinaamaista" toimituspolitiikaa on Esko Salminen kuvannut teoksessaan. Toisaalta lehdet kirjoittivat suorastaan makeilevia juhlakommentteja, mutta toisaalta tilaa annettiin myös epäsovinnaisesti ja "vääräoppisesti" kirjoitteleville. Lehdissä saattoin lisäksi ilmestyä tekstejä, jotka näyttivät istuvan varsin huonosti lehtien aatemaailmaan. Tällaista journalismia voi tulkita kritiikkinä, jota oli haettava rivien välistä ja ns. piiloviesteistä.

Pääkirjoitus sai kuitenkin lukijoilta kiitosta Lähetetyt kirjoitukset -palstalla. Eräs lukija arvosteli presidenttiä siitä, että tämä arvovaltaisessa tilaisuudessa "heitti lokaa Suomen kansan silmille" ilman, että tämä perusteli kuitenkaan väitettä. Uusi Suomi seurasi lehtikeskustelua presidentin puheesta Sana sanasta –palstalla, jolla referoitiin muiden lehtien kommentteja. Tilaa saavat sekä Kekkosen puhetta kannattavat että sitä arvostelevat lehdet. Kansan Lehdestä siteerattiin presidentin todenneen aivan oikein, että Suomi ei ajautunut sotaan tahdottomanan ajopuuna, kuten historioisijat ovat tahtoneet asian selittää, vaan selkkaukseen mentiin ehdoin tahdoin. Turun Sanomissa puolestaan verrattiin Kekkosta venäläiseen historijoitsijanimimerkki Juri Komissaroviin, joka niin ikään esitti suomalaisesta historiantutkimuksesta poikkeavia tietoja. Presidentin katsottiin luottavan "sanotun kaltaisiin lähteisiin". Uusi Suomi kirjoitti tutkituista lehdistä monisanaisimmin länsi-saksalaisessa Die Welt –lehdessä ilmestyneestä Herbert Krempin artikkelista. Krempin mukaan Kekkonen yrittää vaikutti historiankuvaan valtapoliittisissa tarkoituksissa kohdistaen kahdessa viimeaikaisessa puheessaan oikaisevan arvostelunsa marsalkka Mannerheimin henkilöön ja toimiin. Kirjoittaja korosti, että kummallakin kerralla puhetta on ollut kuuntelemassa Neuvostoliiton presidentti. Viimeinen kannanotto käytyyn keskusteluun, oli kansanedustaja K. Rainion artikkeli. Tässä hän Sven Allardin tuoreeseen tutkimukseen nojaten esitti arvionsa talvisotaa edeltävistä tapahtumista. Tämän mukaan jatkosota oli itsenäisyyden puolustustaistelun jatko.

Uusi Suomi oli ainoa tutkituista lehdistä, joka ei hyväksynyt Kekkosen tulkintaa Suomen jatkosotaa edeltäneistä tapahtumista. Kuitenkin ainoastaan ensimmäisessä pääkirjoituksessa kritiikki kohdistettiin itse presidenttiin. Jatkossa lehti keskittyi puolustelemaan näkemystään provosoiden samalla poliittisia vastustajiaan keskusteluun. Uuden Suomen kannanotot kuvastavat sitä vaikeutta, joka Suomen oikeistolla oli menneisyyden tosiasioiden hyväksymisessä. Toisen maailmansodan, sotasyyllisyysoikeudenkäynnin ja "ylhäältä pakotetun" YYA-sopimuksen aiheuttamat traumat olivat vielä purkamatta. Se, että lehti puolusteli näkemyksiään turvautuen ajopuuteoriaa ylläpitävään tutkimukseen, osoittaa, että teoria ollut vielä täysin kumottu. Kuten Vihavainen totesi, menneistä tapahtumista syntyneet myytit eivät ole helposti historiantutkimuksen murrettavissa. Ja näihin myytteihin tukeudutaan usein luotaessa poliittista ideologiaa. "Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa", kirjoitti Tiedonantaja kritisoidessaan Uutta Suomea..

4.2 Helsingin Sanomat puolueettomana

"Pölkkypäisyys aiheuttaa onnettomuutta" otsikoi Helsingin Sanomat julkaistessaan Kekkosen puheen ja kommentoidessaan sitä lyhyesti. Artikkelissa arvioitiin presidentin tyrmäämän ns. ajopuuteorian olevan suomalaisten historiantutkijoiden yleisesti hyväksymä. Lehti uutisoi lyhyesti itävaltalaisen Die Pressen ja länsisaksalaisen Die Weltin tekemistä arvioista puheesta. Die Presse kiitti Kekkosta tämän esittämästä "suomettumis"-termin uudelleenmäärittelystä. Konservatiivilehti Die Weltin kirjoitettiin pitävän puhetta "tarpeettomana historian uudelleen kirjoittamisena". Lehden mielestä useat suomalaisetkin ovat sitä mieltä, että Kekkosen uudet historiantulkinnat tekevät vääryyttä Suomen kansalle. Yhdessä pääkirjoituksessaan Helsingin Sanomat käsitteli presidentin puheen sisältämää vetoomusta lehdistölle. Samalla mainittiin myös presidenttien Kekkonen ja Podgornyi allekirjoittama kommunikea, jossa velvoitetaan lehdistöä olemaan vahingoittamatta valtioiden välisiä suhteita. Lehti arvelee, että kommunikean sisältämästä ohjenuorasta saatetaan tehdä puoluepoliittinen ase.

Helsingin Sanomat pidättäytyi lähes kokonaan ottamasta osaa lehtikirjoitteluun puheen ympäriltä. Se ei esittänyt mielipidettään Suomen historian tapahtumista, vaikka lehdessä ilmaistiinkin käsitys, että Suomessa vielä uskotaan ajopuuteorian paikkansapitävyyteen. Tämä lause oli kuitenkin lähes jokaisessa lehdessä, joka puhetta arvioi riippumatta niiden puolueesta ja arviosta puheeseen. Siten en usko sen olevan Helsingin Sanomien tekemä merkittävä kannanotto. Lehden vaisuja kirjoituksia lukemalla tulee tunne, että paljon oleellista jäi sanomatta. Miksei suurin päivälehti huomioinut syksyn yhtä merkittävintä historiapoliittista keskustelua? Lehden puolesta on kuitenkin sanottava se, että se oli ainoa, joka otti kantaa puheessa mainittuun ja vierailukommunikeaan painetun velvoitteen maan lehdistölle. Tämän pääkirjoituksen jälkeen asiaan ei kuitenkaan enää palattu.

4.3 Suomenmaa

Keskustapuolueen pää-äänenkannattaja Suomenmaa referoi tasavallan presidentin puhetta seuraavana päivänä, ollen ainoa lehti, joka ei julkaissut puhetta kokonaisuudessaan. Artikkelissa todettiin Kekkosen käsitelleen puheissaan historian tapahtumia ennenkin ja tämän korostaneen nojautuneensa aina faktoihin. Hän sanoi näin tekemällä saaneensa silti osakseen syytöksiä jälkiviisaudesta. Seuraavan päivän pääkirjoituksen mukaan Kekkonen oli puheessaan kiinnittänyt huomiota "suomettumis"-termiin, ja siihen, miten sitä on käytetty lyömäaseena länsi-saksalaisessa lehdistössä. Samalla arvosteltiin Uutta Suomea siitä, ettei se hyväksynyt presidentin puheessaan muotoilemaa uutta positiivista tulkintaaa suomettumisesta. 18.10 ilmestyneessä kolumnissa käsiteltiin ajopuuteoriaa ja sitä, ettei oikeisto vieläkään salli teorian kumoamista. Kirjoittajan mukaan presidentin käyttämä jälkiviisaus on tarpeellinen keino, jotta tehdyille päätöksille voidaan antaa historian tuomio. "Tasavallan presidentillä on toki oikeus pohtia, mitä vaihtoehtoja ulkopoliittisilla päätöksentekijöillä olisi aikoinaan ollut." Suomessa ei kirjoittajan mukaan ymmärretä, että Neuvostoliiton suhtautumisen Suomeen määräsivät sotien aikana ja määräävät edelleen "legitiimit intressit." Oikeisto ei näin ollen ollut oppinut mitään, kun se ei uskaltanut tarkastella kriittisesti lähihistoriaamme. Päivän lehdet –palstalla samana päivänä siteerataan Keskisuomalaista, jonka mukaan Kekkosen puheessa ei ole kysymys jälkiviisaudesta, vaan viisaudesta, jolla halutaan estää samojen virheiden tekeminen uudelleen.

Kolumni esittää hyvin lehden poliittisen linjan. Siitä kuvastuu ne kannanotot, joita Kekkosen puheeseen Suomenmaassa tehtiin. Ajopuuteoriasta ei puhuta yhtä paljon kuin suomettumisesta. Presidentin käsitykset molemmista aiheista tuntuvat arvioijien mielestä oikeilta. Samassa yhteydessä päädytään haukkumaan ja arvostelemaan poliittisia vastustajia, niitä jotka ovat eri mieltä. Suomenmaa on tutkituista lehdistä se, joka pyrki noudattamaan tarkimmin virallista K-linjaa. Keskustapuolue tuskin sallisikaan lehdiltään muunlaista kirjoittamista.

4.4 Suomen sosialidemokraatti

SDP:n pää-äänenkannattaja otti varaslähdön ajopuukeskusteluun jo juhlapäivänä 15.10. SNS:n toimintaa tarkastelevassa artikkelissaan. Lehti kirjoitti, että jatkosodan alla tapahtuneen saksalaisten maihinnousun vastuukysymys on edelleen selvittämättä. "Suomi ajautui suurvaltaselkkaukseen konjunktuuripoliittisin toivein hyötyäkseen Neuvostoliiton jaosta." Tätä edelsi virheellinen ulkopolitiikka, jossa ei otettu huomioon suurvaltanaapurin näkökulmaa. Seuraavana päivänä kirjoitettiin Kekkosen hylänneen ajopuuteorian, joka oli kuitenkin vielä yleisesti historiantutkijoiden hyväksymä. 17.10 pääkirjoituksessa "Poliittinen sovinto" todettiin, että "[p]residentti Kekkonen on tottunut käsittelemään puheissaan historian suuria kehityslinjoja ja vetämään niistä johtopäätöksiä nykyhetken ja tulevaisuuden kannalta.". Lisäksi kirjoituksessa annettiin arvoa sille, että Suomi on onnistunut säilymään kansainvälisten kriisien ulkopuolella. ETYKin ja sen voimahahmon, presidentti Kekkosen katsotaan vaikuttaneen myönteisesti liennytyskehityksessä. Päivän toisessa pääkirjoituksessa arvioitiinn osuvaksi Kekkosen antama myönteinen sisältö suomettumiselle. Arvo Salo kokosi yhteen viikon poliittiset tapahtumat kolumnissaan 18.10. Hänen mukaansa "pölkkypäät" laittoivat jo Tarton rauhan jälkeen ajopuun liikkeelle. Jatkosota oli johdonmukainen seuraus talvisodasta, jotka molemmat olisvat olleet hänen mielestään vältettävissä, jos 20-ja 30-luvuilla ei olisi oltu niin neuvostovastaisia. "Kekkonen hylkäsi ajopuuteorian ja tarjosi tilalle pölkkypääteorian. Eikö näitä kahta voitaisi tällaisessa metsätalousmaassa jotenkin yhdistää?"

Suomen Sosialidemokraatin kanta ajopuuteoriaan tulee selväksi jo heti juhlapäivän lehdessä. Se oli yksi harvoista lehdistä, joka esitti kommentteja Kekkosen tavasta käyttää puheissaan historiaa apukeinona. Esko Salmisen tutkimustulos Suomen lehtien myötäilystä ja suomettumisesta etenkin Suomen Sosialidemokraatin osalta osoittautuu oikeaksi. Kekkosesta ja hänen puheestaan ei löydy pahaa sanaa kirjoitettuna. Myötäilu heijastui Salmisen mukaan jopa lehden pääkolumnistin ja puolueen "hovirunoilijan" Arvo Salon teksteissä. Lehden kärkässanainen pakinoitsija Simppa alias Simo Juntunen ei kirjoittanut puheesta sanaakaan. Juntunen oli kuitenkin käsitellyt aihetta reserviläisille pitämässään reserviläisille pitämässään puheessa. Hän ilmoitti arvionaan "Kekkosen maksavan Venäjän öljylaskua väärentämällä Suomen historiaa". Tällä hän viittasi presidentin puheessaan käsittelemään ns. ajopuuteoriaan. Yleisesti Suomen Sosialidemokraatin linjan arvioimisen kannalta tarkasteltuna puhe oli merkittävä. Puhetta siteerattiin Tiedonantajassa, minkä huomattuaan Kekkonen lähetti myllykirjeen Suomen Sosialidemokraatin päätoimittaja Kairamolle. Saman vuoden joulukuussa Simppa sai lehdestä potkut. Kairamo sanoo Salmisen tekemässä haastattelussa, että potkujen syynä oli se, että pakinoitsija kirjoitti vastoin puolueen linjaa. Timo Vihavainen yhdistää potkujen syyksi suoraan Kekkosen lähettämän myllykirjeen, jossa tämä antaa vaihtoehdoiksi joko Simpan tai hänen itsensä lähtemisen. Kairamo luopui Simpasta. Tätä taustaa vasten voi arvioida millaisen arvion pakinoitsija olisi voinut presidentin puheesta kirjoittaa sekä myös sen miten lehden toimituskunta olisi tällaiseen puheeseen suhtautunut. Eräs poliittinen syy lehden varovaiselle kirjoittelulle on vielä se, että SDP:n valtuuskunta oli lähdössä viralliselle vierailulle Moskovaan.

4.5 Kansan Uutiset: Murtui valkoinen valhe

Kansan Uutiset uutisoi 16.10 näyttävästi juhlasta otsikolla 30 vuotta ystävyyttä ja yhteistyötä ja painoi molempien presidenttien puheet kokonaisuudessaan. Lisäksi kirjoitettiin juhlien kulusta. Seuraavan päivän pääkirjoitus hyökkäsi Uuden Suomen kimppuun. Siinä valitettiin, että juhlia seuranneessa jatkokeskustelusta jäi syrjään pääasia, eli maiden väliset hyvät suhteet. Tärkeäksi katsottiin myös se, että molemmat presidentit olivat kiinnittäneet huomiota siihen, että Suomesta yhä löytyy "pölkkypäitä"; "ryhmiä, jotka eivät halua ystävyyden ja yhteistoiminnan kehittymistä maittemme välille". Uuden Suomen kirjoittelu osoitti kirjoittajan mielestä tämän todeksi, ja hän totesi oikeiston jääneen vuoden 1941 propagandamaastoon. Valitessaan aihetta puheelleen, lehti arvelee Kekkosen tienneen "sohaisevansa ampiaispesää". Totuus Suomen menneisyydestä, jonka presidentti puheessaan esitti, on yhtenevä työväenliikkeen mielipiteen kanssa. Erkki Kauppila kirjoittaa kolumnissaan 17.10., että Kekkosen puhe murensi palan valkoisesta historiasta ja sotien kauden politiikan oikeutuksesta. Hänkin arvostelee kokoomuksen pää-äänenkannattajaa siitä, että se raivostui presidentti Kekkoselle siitä, että tämä romautti "yhden pilarin suomalaisen taantumuksen sinivalkoisesta tai sinimustasta historiasta". Kahteen otteeseen lehden Likaämpäristä-palstalla siteerataan Kekkosen puhetta kritisoivia "sitoutumattomia ja porvarilehtiä". Tutkitulla ajanjaksolla ilmestyi kaksi pääkirjoitusta, jälkimmäinen 25.10. otsikolla Lähihistorian totuus ja ulkomainen taantumus. Se käsitteli oikeistokonservatiivista länsimaista lehdistöä, jonka törkeästä hyökkäilystä Suomea vastaan antoi esimerkin Die Weltin "Suomi-tuntija" H.Kremp. Tällä ilkeämielisellä ja tasavallan presidenttiä ja Suomen politiikkaa panettelevalla artikkelilla on lehden mukaan "liian selvästi tilaustyön luonne". Kremp syyllistyy siihen, että hän jättää huomiotta sen, että puhe nojautui kansakunnan enemmistön näkökantaan.

Kansan Uutiset oli Uuden Suomen ohella toinen näkyvimmin kantaa ottaneista ja kirjoitelleista lehdistä. Paljolti keskustelua veivätkin eteenpäin juuri nämä kaksi poliittisen kentän ääripäiden edustajaa. Kansan Uutisten arvioita Kekkosen puheesta leimaa puoluepoliittiset kannanotot. Lehti ei tunnu katsoneen asiakseen presidentin tulkintojen puolustelua, tämän yksinkertaisesti todetaan olleen oikeassa, samalla linjalla kuin Suomen äärivasemmisto. Puheen sisällön käsittelyä suuremman arvon saa oikeiston väärässäolon todistelu. Uuden Suomen kirjoitukset katsottiin "neuvostovastaisiksi" ja siten haitallisiksi maiden välisille suhteille. Poliittiseen vastustajaan liitettiin Kekkosen käyttämä "pölkkypää"-termi. Lehden journalismiin eivät kuulu pakinat, mutta mielikuvitusta käytettiin runsaasti kahdessa ajopuuteoriaan liittyvässä pilapiirroksessa.

4.6 Tiedonantajan "taisteleva asenne"

16.10. ilmestyneessä Tiedonantajassa julkaistiin juhlaan liittyen ainoastaan presidenttien puheet. Vasta seuraavana päivänä lehti otti osaa Kekkosen puheesta käytyyn keskusteluun. Lehti hyökkäsi niitä vastustajia ja nakertajia vastaan, jotka pyrkivät Suomen ulkopoliittisen linjan kääntämiseen toisille urille. Kekkosen puhe oli lehden mukaan ratkaiseva väline, jolla "lopullisesti murskataan nykyisten revanssiainesten "puupäiset" toilaukset". Tiedonantaja ja muut –palstalla arvosteltiin Kekkosen kimppuun rajusti käynyttä Uutta Suomea, joka "muistelee kaiholla vanhoja hyviä aikoja Hitlerin rinnalla". Myös Uuden Suomen närkästys presidentin "suomettumis" tulkinnasta herätti kommentteja. Seuraavana päivänä lehti siteerasi Päivän Uutisia, jonka mukaan hallituksen pitäisi puuttua neuvostovastaiseen toimintaan, joka ilmenee muun muassa kirjoittelussa Kekkosen puheesta. Kolumnissaan Aleksandrovits kirjoitti puheen jatkavan Suomen historian valkoisten valheiden romuttamista. Uusi Suomi ja sen hengenheimolaiset pitäytyvät itsepintaisesti valheissa, ja äärioikeiston ryntäys Kekkosen kimppuun ällistyttää, sillä puhe ei tuonut mitään uutta. "Kommunistien taholla ja kriittisemmän porvarillisenkin historiatutkimuksen toimesta on jo aikoja sitten todistettu samat asiat." Kirjoittaja tukeutui väitteessään tuoreeseen Komissarovin tutkimukseen Suomi löytää linjansa. Hän esitti myös kysymyksen, mitä sisä- ja ulkopoliittisia tarpeita varten äärioikeisto tarvitsee historian valheita. Die Weltin artikkelia Tiedonantaja syytti "nelisivuiseksi syytökseksi Kekkosta vastaan". Pääkirjoituksessaan Puupäät pysyvät pinnalla 1.11. lehti kävi "fasistiluontoista" G. Ehrnrootia vastaan, joka puheessaan oli arvioinut Kekkosen vääräksi henkilöksi arvostelemaan sodanaikaisia johtohenkilöitä. Tämä puupäisyys oli kirjoittajan mukaan äärioikeistolaista typeryyttä.

"Kremlin äänitorvi" Tiedonantaja keskittyi parjaamaan poliittisia vastustajia yltyen vielä Kansan Uutisiakin karkeampiin nimityksiin. Tulkinnoissaan lehti meni huomattavasti pitemmälle kuin Kekkonen, Juri Komissarovin tasolle. Aktiivisimpana idäntien kulkijana lehti teki ilmiantoja taantumuksen kirjoittelusta vaatien hallitusvaltaa puuttumaan oikeistolehtien neuvostovastaisuuksiin. Mielenkiintoisen huomion lehti teki kysymällä, mitkä Uuden Suomen ja "taantumuksen" motiivit ovat, kun ne itsepäisesti pitäytyvät vanhassa valheessa, ns. ajopuuteoriassa. Marxilais-leniniläiseen ideologiaan turvautunut Tiedonantaja osallistui keskusteluun juuri sillä paatoksella, jota odottaa saattoi.

5 KEKKONEN HISTORIOITSIJANA

"Menneisyys, synkkä ja verinenkään, ei ole häpeämistä, vaan oppimista varten." Näin sanoi presidentti Kekkonen eräässä puheessaan vuonna 1973. Hänen omien sanojensa mukaan, nykyhetkessä kytkeytyvät yhteen sekä menneisyys että tulevaisuus. Menneisyydestä pitää voida tehdä synteesi, jonka perusteella pystytään tekemään päätelmiä tulevaisuudesta. Historiasta voidaan oppia, joten sen tehtävänä ei pelkästään ole palvella historiantutkimusta. Hänen poliittisessa ajattelussaan historia saa näin välinearvon, se on historiaa jotakin tarkoitusta varten. Kekkosen käsityksen mukaan päätelmiä menneisyydestä kuuluu tehdä ennakkoluulottomasti ja kriittisesti, totutut kaavat hyläten. Näin menettelemällä on mahdollista löytää uusia tulkintoja historiallisista tapahtumista ja muodostaa pohjan uudelle näkemykselle lähihistoriamme ratkaisevista vaiheista. "Sellaisen etsimistä ja esittämistä ei ole torjuttava sen vuoksi, että se ei ole meillä tähän saakka vallinneiden käsitys- ja selitystapojen mukainen." Urho Kekkonen tunnetaan Suomessa uutterana historiantulkitsijana. Seuraavaksi käsittelen tutkimustuloksia, joita ammattihistorioitsijat ovat esittäneet tarkasteltuaan Kekkosen puheita ja tekstejä. Mielenkiintoista tutkimuksissa on se, millaisia motiiveja presidentin puheista on löydetty ja millaisena nähdään hänen historiasuhteensa ja –käsityksensä.

5.1 Presidentin myöntyväisyyslinja

Osmo Apunen tutkii teoksessaan Tilinteko Kekkosen aikaan presidentin tapaa käyttää historiaa puheissaan ja teksteissään ja sen yhteyttä hänen poliittiseen ajatteluunsa. Yritän esimerkein yhdistää tämän yleisen teorian Kekkosen 15.10.1974 pitämää puhetta koskevaksi. Apunen esittää, että Kekkosen suhde historiaan oli ennakkoluuloton, presidentti ei epäröinyt tarttua menneisiin tapahtumiin uudesta näkökulmasta, esittäen näitä historiantulkintoja useissa puheissaan. Kekkonen aloitti lähimenneisyyden kriittisen tarkastelun ja uusien tulkintojen etsimisen jo vuonna 1943 pitämässään puheessä. Siitä seurasi parin vuosikymmenen mittainen sarja lähimenneisyyttä luotaavia kannanottoja. Apusen mukaan toinen maailmansota muodosti Kekkoselle samanlainen murroskohdan kuin Paasikivelle routavuodet, joka johti siihen, että tämä arvioi uudelleen Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden historiaa. Tämä vaati Kekkoselta yksityiskohtaista historiantuntemusta muun muassa sotien välisestä ajasta. Tästä on todisteena se, kuinka paljon presidentti käytti juhlapuheessaan aikaa selittäessään tuntemaansa tapahtumien kulkua hylätessään ns. ajopuuteorian. Kekkosen käsitys historiasta sai hänet luopumaan ajatuksesta, että historiantutkimus voisi olla ehdottoman objektiivista. Historia ja sen tulkinnat olivat aina tiettyyn aikaan ja paikkaan lujasti sidottuja. Tutkija ei hänen mukaansa siten koskaan pysty täydellisesti irrottautumaan omasta ajastaan. Historiantutkimus pyrkii Kekkosen mukaan myös projisoimaan menneisyyden opetukset nykyhetkeen, jopa tulevaisuuteen. Tämän hän sisäisti poliittiseen ajatteluun itsekin; historiasta voi oppia jotakin, jopa ennustaa. Tämä Kekkosen historiankäsityksen uudelleenmuotoutuminen tapahtui 1970-luvulle tultaessa, jolloin hän tarkasti etenkin näkökantaansa Neuvostoliitosta laajenemishaluisena suurvaltana. Tämä suunnanmuutos tapahtui itse asiassa samaan aikaan lähes koko suomalaisessa yhteiskunnassa. Suunnanmuutoksella Kekkonen pyrki omalta osaltaan rakentamaan uutta kuvaa Neuvostoliitosta. Tässä hän käytti rakennusaineena vanhasuomalaista politiikan teoriaa. Kekkonen harjoitti myös ulkopolitiikassaan myöntyvyyslinjaa, joka näkyy muun muassa tässä tavassa vetää historia todistajaksi harjoitetun idänpolitiikan perusteista. Tässä on selvä yhteys hänen puheessaan hylkäämään ns. ajopuuteoriaan. Paasikiveläisen "legitiimin turvallisuusintressin" huomioon ottanut Kekkonen oli idänsuhteissaan reaalipoliitikko.

Apunen kuvaa ja tulkitsee kahta tapaa, joilla Kekkonen käytti historiaa. Ensinnäkin presidentti ammensi menneisyydestä esimerkkejä, joiden avulla hänellä oli tavoitteenaan kuvittaa ja vahvistaa sanomaansa. Tässä mielessä hän siteerasi usein eri yhteyksissä historiaa ja muitakin yhteiskuntatieteitä. Kekkonen perusteli omia poliittisia käsityksiään ja periaatteitaan rinnastamalla ne menneisiin esimerkkitapauksiin aforismein ja anekdootein. Tästä on esimerkkinä hänen puheessaan käyttämä siteeraus ruhtinas Suvarovin lauseesta, kun hän haukkuu Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden vahingoittajia "pölkkypäiksi". Juuri nojautuen menneisiin valtiomiehiin hän saattoi usein esittää jonkin yleisemmän politiikkaa koskevan ajatuksen. Urho Kekkosen toinen tapa käyttää historiaa puheissaan ja teksteissään liittyy nimen omaan hänen omaan menneisyyteensä. Hän marssitti poliittiselle näyttämölle lähimenneisyyden tapahtumat, jotka esiintyivät todistajina hänen edustamalleen poliittiselle ajattelulle. "Kekkonen esiintyy puheissaan ja kirjoituksissaan ikäänkuin hän olisi edustamansa politiikan asianajaja historian tuomioistuimen edessä." Hänen argumentoimansa politiikka kytkeytyi etupäässä Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin. Näiden suhteiden historiasta Kekkonen teki uusia tulkintoja, jotka olivat vahvasti sidoksissa hänen poliittiseen ajatteluunsa. Hän oli Apusen mukaan valmis omaksumaan ja käyttämään hyväkseen sellaisia valmiita teorioita ja aatteita, jotka sopivat hänen oman linjansa tukemiseen. Ajopuuteorian osaltahan tällaisia eivät olleet Arvi Korhosen tai Tuomo Polvisen teokset toisin kuin ulkomaisten Uptonin ja Krosbyn esiin nostamat uudelleenarviot. Kekkonen vetosi nimen omaan historiallisiin näkökohtiin oikeudellisten seikkojen sijaan, vaikka olikin koulutukseltaan lakimies. "Tämä näkyy jopa siinä, että puhuessaan puolueettomuudesta Kekkonen oppi välttämään oikeudellisia määrityksiä ja pyrki kehittelemään Suomen puolueettomuutta käytännöllisenä kysymyksenä, ikäänkuin poliittisen toiminnan sisällöstä käsin rakentuvana ilmiönä." Puheessaan 15.10. Kekkonen etsi länsimaisen lehdistön haukkumasanana käyttämälle suomettumis-termille positiivista etumerkkiä. Viime kädessä Kekkonen kutsui Suomen lähihistorian todistamaan, pitivätkö Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittisen linjan pääolettamukset Neuvostoliiton aikeista Suomen suhteen paikkansa.

Apunen on Kekkosen puheiden analysoinnin lisäksi etsinyt niistä motiiveja. Hän esittää teorian, että se, mitä Kekkonen halusi historiakannanotoillaan saada aikaan, oli Terijoen hallituksen varjon lakaiseminen historian roskatynnyriin. Ottaessaan kantaa Suomen ja Neuvostoliiton historian merkittäviin tapahtumiin, Kekkonen ei yrittänyt tietoisesti rakentaa uutta yhteiskuntateoriaa, tehdä kannanotostaan historiallisessa mielessä tyhjentävää. Antamalla tapahtumille tulkinnan, presidentti tosiasiallisesti teki politiikkaa, ja kannanotot muotoutuivat hänen johdollaan osaksi virallista ulkopolitiikkaa. Apunen löytää Kekkosen puheista myös oppimestarimaisuutta. Tällä hän tarkoittaa, että yksi syy puheille oli Kekkosen halu moittia muita idänsuhteiden hoitamisessa tapahtuneista virheistä. Apusen mukaan Kekkosen toimintaa ei kuitenkaan voi tulkita historiankäsitysten väärentämiseksi tai Neuvostoliiton mielistelyksi. Tällaiset syytökset ovat kohtuuttomia, sillä kyseessä on vain mielipide. Apunen puolustelee Kekkosta seuraavalla tavalla: "Jos sitten käy niin, että historiaa tulkitsemalla myötävaikutetaan tietyn poliittisen tilan syntymiseen ja vakiintumiseen, asiat hyvin todennäköisesti tulevat sujumaan juuri tuon tulkinnan perustana olevien olettamusten mukaan."

Osmo Apusen teos esittää merkittäviä huomioita presidentti Kekkosen historiantulkintojen yhteydestä siihen tapaan, jolla tämä teki politiikkaa. Hän kuvaa tarkasti presidentin historiakäsitystä ja sen muotoutumista sekä tämän tapaa käyttää tieteellistä historiantutkimusta omien tulkintojensa pohjaksi. Lisäksi Apunen valottaa hieman presidentillä mahdollisesti olleita tarkoituperiä. Teosta arvioitaessa on kuitenkin otettava huomioon, että se ilmestyi 1980-luvun puolivälissä Kekkosen vielä eläessä. Tämä on varmasti vaikuttanut hillitsevänä tekijänä teoksen kirjoittamiseen, estäen kärkkäämmän arvion esittämisen. Apunen ei kritisoi Kekkosen tapa valjastaa mieleinen historiantutkimus politiikkansa avuksi Kirjoittajalla on presidenttiä ymmärtävä ote. Hän arvelee, ettei "tee suurta älyllistä vääryyttä" Kekkoselle tulkitessaan tämän käsitystä historiantutkimuksen luonteesta. Epäilen suuresti, että Kekkosella ei olisi ollut käsitystä siitä, että hänen esittämänsä tulkinnat otetaan ainakin tietyissä piireissä osaksi virallista historiantutkimusta.

5.3 Kekkosen motiivit

H-P Krosby kirjoitti 1970-luvun lopulla teoksen, jossa hän pohti Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita sekä niihin olennaisena osana liittynyttä presidentti Kekkosen ulkopoliittista linjaa. Tässä yhteydessä hän tarkastelee Kekkosen politiikan tekoa ja pyrkimystä itse vaikuttaa hyvien suhteiden jatkumiseen. Osatekijänä tässä etenkin Suomen turvallisuuspolitiikan ympärille kietoutuvan linjan ajamisessa ja perustelussa oli Kekkosen henkilökohtainen tapa vaikuttaa puheillaan kansalaisiin. Historian käyttäminen esimerkkinä oli oleellinen osa näitä puheita. Krosbyn mielestä näyttää "ilmeistäkin selvemmältä", että Kekkonen osoitti puheissaan sanansa Moskovalle ja kannanotot historiaan ja sen muuntamiseen johtui ilmeisistä poliittisista vaikuttimista. Tekijän mukaan puheista voidaan hahmottaa presidentin tarkoitusperiäkin. Nämä hän jättää kuitenkin teoksessaan sanomatta. Tämän mielipiteen ilmaiseminen osoittaa kuitenkin sen, että Kekkosen on ymmärretty tarkoitushakuisesti muokkaavan kansalaisten mielipiteitä otollisemmiksi politiikalleen.

Juhani Suomi on kirjoittanut presidentin elämäkerrassa Kekkosen useiden puheiden aiheuttamasta kohusta, ja pyrkinyt arvioimaan sitä. Samalla hän on etsinyt niitä tarkoitusperiä, joita Kekkosella on saattanut puheita pitäessään olla. Suomi rinnastaa yleisesti presidentin puheet ulkopoliittiseen välttämättömyyteen, ja esittää, että Kekkosella oli tarve selittää Suomen asemaa julkisuudessa. Erään Kekkosen puheen yhteydessä Suomi kirjoittaa, että puhe oli tarkoitettu vaikuttamaan eri tahoilla. "Pääkohde oli eittämättä Neuvostoliitto, minkä Kekkonen epäsuorasti tunnustikin…Toisaalta puheen osoitteena olivat epäluuloiset läntiset tarkkailijat ja oman maan kansalaiset." Saman voisi arvella pätevän myös tutkimaani 15.10. 1974 pidettyyn puheeseen. Tämä Kekkosen puhe herätti ärtymystä kolmesta eri syystä, joista kaksi erityisesti oikeiston piirissä; ns. ajopuuteorian kumoaminen, suomettumiselle annettu uusi positiivinen arvolataus sekä maiden välisiä suhteita vahingoittavat voimat. Suomi kirjoittaa, että SNS-juhlassa pidetyn puheen oikeistolaisissa piireissä herättämä kiukku on tämän päivän näkokulmasta vaikea ymmärtää. Niin jälkijättöisiä olivat tiedotusvälineiden kannat. Tähän hän epäilee olevan syynä poliittiset tarkoitusperät. Kekkonen ei nimittäin esittänyt mitään uutta tulkintaa jatkosotaa edeltäneistä tapahtumista, kun hän hylkäsi ns. ajopuuteorian. Ammattihistorioitsijat kuten Hans-Peter Krosby olivat jo 1960-luvulla kumonneet ajopuuteorian, ja se oli myös yleisesti suomalaisten tutkijoiden mielipide. Kekkosen esittämä tulkinta suomettumisesta nähtiin sekä Suomen oikeistossa että myös länsimaissa vaarallisena Neuvostoliiton myötäilynä.

Juhani Suomi esittää Kekkosen puheen motiiviksi politiikan ja idänsuhteet Vuoden 1974 keväällä ja varsinkin kesällä, olivat äärivasemmistolaiset lehdet aloittaneet hyökkäyksen "oikeistolaista ja neuvostovastaista" lehdistöä vastaan. Tämän sisäpoliittisen epävakauden presidentti katsoi vähentävän Suomen ulkopoliittista uskottavuutta, mikä juuri ETYK:n alla oli erittäin epätoivottavaa. Kekkonen arveli, että hänen puheessa käsittelemänsä aiheet tulevat nousemaan esille Podgornyin valtuuskunnan vierailun myöhemmässä yhteydessä. Puuttuessaan suomalaisiin vastavoimiin ja vetoamalla lehdistöön, hän ennakoi tulevia tapahtumia. Hän halusi ottaa aloitteen käsiinsä ja päästä siten määräämään tavan, joilla asioita käsiteltäisiin. Yksityisissä keskusteluissaan Podgornyin kanssa Kekkonen jopa uhkasi erota virastaan, sillä niin epävarmana hän piti maan talouselämän tulevaisuutta. Tämän epävarmuuden syynä oli kommunistien jarrutustoimet ja lakkoilu, ja keinona tämän vasemmistoradikalismin patoamiseksi Kekkonen näki SKDL:n astumisen hallitukseen. "Toisin sanoen Kekkonen edellytti NKP:n pitävän huolta siitä, että kommunistit olisivat mukana seuraavassa hallituksessa." Suomi kuvaa Kekkosen hankalaa asemaa ja tehtävää sisä- ja ulkopolitiikan vakauttajana seuraavasti. "Toisaalta oli koetettava pitää silmällä oikean aisan yli potkijoita, toisaalta äärivasemmiston pyrkimyksiä lietsoa joukkotoimintaa."

Suomi kirjoittaa elämäkerrassa Kekkosesta ja tämän puheiden motiiveista ja vaikutuksista etupäässä Kekkosen omasta näkökulmasta. Hän esittää arvelunsa puheen yhdestä tarkoituksesta ja motiivista. Hän ei kuitenkaan ota kantaa siihen, miksi presidentti otti erääksi puheensa teemaksi ne historian tapahtumat, jotka edelsivät Suomen joutumista jatkosotaan. Kuitenkin juuri puheen ajopuuteoriaa käsittelevä osa oli se, joka herätti eniten keskustelua lehdistössä. Tämän vuoksi olisi mielestäni ollut tarpeellista tarkastella myös tätä osuutta lähemmin. eikä kuitata käytyä keskustelua "jälkijättöisenä". Yleisemminkin Kekkosen elämäkertaan kuuluisi ottaa tarkasteltavaksi tämä tapa tehdä politiikkaa historian avulla.

6 1970-LUVUN ZEITGEIST

6.1 Historiankirjoituksen suomettuminen

Timo Vihavaisen suomettumis-ilmiötä käsittelevä teos antaa hyvän kuvan Kekkosen ajasta ja sen poliittisesta kulttuurista. Suomettuminen ymmärretään kielteisenä ilmiönä, olemisena rähmällään idän suuntaan, joka syntyy maamme sijainnista Neuvostoliiton naapurissa. Tämä näyttää varsinkin ulkomaalaisesta tarkkailijasta Suomen liukumisena itäisen naapurin määräysvaltaan. Suomettuminen on termi, jolla määritellään niitä kielteisiä lieveilmiöitä, jotka syntyivät YYA-Suomessa, kun ulkopolitiikka asetettiin presidentin johdolla sisäpolitiikan edelle keinolla millä hyvänsä. 1970-lukua on nimitetty suomettumisen hulluiksi vuosiksi. Suomettuminen on usein henkilöity presidentti Kekkoseen, joka vakiinnutti valtaansa entisestään kyseisenä aikana. Kekkosen valinta kolmannelle kaudelleen poikkeuslailla sekä liennytyspolitiikan huipentuma ETYK ovat hyviä esimerkkejä tästä. Historiankuvan suomettumisesta Vihavaisella on myös näkemys. Hänen mukaansa historian tapahtumista syntyy myyttejä, arvoasenteita ja olettamuksia, joihin vaikuttaminen on historiantutkimuksen ulottumattomissa. 1970-luvulla ""aikakauden henki" osoittautui vahvemmaksi kuin karu totuus". Kekkonen otti useissa puheenvuoroissaan kantaa historian tapahtumiin. Ne eivät saaneet paljoakaan kritiikkiä osakseen suomalaisilta tutkijoilta. Tämä johtui ainakin osittain siitä, että presidentillä oli tapana oikaista niitä tutkijoita, joiden näkemykset erosivat hänen omistaan. Kekkonen sai linjalleen lisäksi apulaisia, jotka presidentin viitoittamin tulkinnoin hyökkäsivät muun suuntaista tieteellistä historiankirjoitusta vastaan. 1960-luvulla aloitettiin uudenlainen historiantutkimus, joka pohjautui suomettarelaiseen linjaan; hyväksymällä Venäjän perustavat turvallisuusintressit osaksi maiden välisten suhteiden historiaa. Kohteeksi otettiin Suomen historian kohtalokkaat vaiheet ennen sotia. Tällöin jouduttiin jälleen kerran toteamaan, ettei akateeminen historiantutkimus ole se voima, joka ohjaa menneisyyttä koskevaa yleistä mielipidettä. Tämän Vihavainen katsoo johtuvan siitä, että innokkaana historian tulkitsijana presidentti Kekkonen muokkasi kansallista tietoisuutta puheillaan mm talvisodan taustasta. Kekkonen kehitteli näin uutta Suomen historian suurta kehityslinjaa.

6.2 Historiakiista

Seppo Hentilä kuvaa 1960-70 –lukuja murrokseksi suomalaisessa historiantutkimuksessa. Tällöin käytiin kamppailua vanhan ja uuden sukupolven välillä. Vanha "sotasukupolvi", historioitsijat, jotka olivat olleet sota-aikana valjastettuina sodanpäämäärien muodostamiselle propaganda- ja mielipiteenmuokkaustehtävissä, oli väistymässä. Tilalle oli tulossa uudet tulkinnat ja tutkijat, jollaisia myös Kekkonen oli peräänkuuluttanut. 1950-luvulla liennytyksen hengessä, kun arvioitiin ulkopoliittisen liikkumavaran kasvaneen, arvosteltiin Paasikiven myöntyvyyslinjaa ja palattiin ns. sortokausien perustuslailliseen. 1960-luvulla historiantutkimus otti uudelleen kohteekseen autonomian ajan ja ns. sortovuodet. Johtavaksi tarkastelukulmaksi tapahtumiin nostettiin vuosisadan vaihteessa vallinnut vanhasuomalainen, Yrjö-Koskisesta alkanut myöntyvyyssuuntaus. Se otti huomioon Venäjän "legitiimit intressit" ja pyrki vetämään historian todistajaksi politiikalleen. Tämä sama suuntaus legitimoi YYA-Suomessa Paasikiven-Kekkosen-linjaa. Linjan peruslähtökohtana oli ulkopolitiikan uudelleenarviointi. Kekkoselle idänsuhteet olivat vaihtokauppaa ja hän oli valmis alistamaan historiantulkinnat idänsuhteiden vaatimiin poliittisiin reunaehtoihin. Hän aktivoitui 1960-luvun lopulla vahtimaan tarkemmin historiankirjoitusta, pelästyttyään yöpakkaskriisiä. Hentilän mukaan suomalainen historiantutkimus suomettui vaikenemalla, ei niinkään hyväksymällä marxilais-leninistisen historiankäsityksen ja –tutkimuksen.

"Taistelu historian sisällöstä ja tietoisuudesta on taistelua maan henkisestä johtoasemasta ja tulevaisuuden suunnasta" Ajopuuteoriasta käyty keskustelu liittyi osaksi laajempaa kokonaisuutta, joka kuvasti revisiota Suomen menneisyydestä. Uudet tulkinnat jatkosotaan johtaneista tapahtumista ajoittuivat hetkeen, jolloin koko Suomen poliittinen linja arvioitiin uudelleen. Ajopuuteorian hylkääminen tarkoitti, että Suomen ulkopolitiikan virheellisyys sotia edeltäneellä ajalla tunnustettiin. Vasta tältä pohjalta kyettiin rakentaa uusia luottamuksellisia suhteita Neuvostoliittoon. Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittisen linjan mukaan hyväksyttiin suurvaltanaapurin "legitiimit turvallisuusintressit". Historiantutkimus valjastettiin 1960-1970 –luvuilla presidentin johdolla tukemaan suhteiden rakentamista. Kekkonen itse kannatti uuden sukupolven tekemiä tarkastuksia menneisyydestä, tekipä hän sellaisia itsekin. Akateemisten historiantutkijoiden tavoitteena oli kuitenkin mahdollisimman objektiiviset tulokset. Kekkonen pyrki etupäässä tekemään tulkintoja, jotka tukivat hänen poliittisia päämääriään. Historiantutkimuksen suomettumisesta, joka Hentilän mukaan ilmeni lähinnä vaikenemisella, voisi mielestäni toimia esimerkkinä se, että 1970-luvulla kansainvälisen liennytyksen aikana ei esiintynyt kritiikkiä Suomen myöntyvyyspolitiikkaa kohtaan kuten oli vielä 1950-luvulla tapahtunut. "Se, joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee tulevaisuutta. Se joka hallitsee nykyisyyttä, hallitsee menneisyyttä." Kekkonen oli Suomen poliittisessa kentässä 1970-luvulla jo yksinvaltiaan asemassa, joten hänellä voidaan katsoa ollen oikeus tulkita menneisyyttä kuten halusi. Ja tällä tavalla hän varmisti korvaamattomuutensa.

Useat tutkijat ovat arvioineet Kekkosen historiakannanottoja pyrkien löytämään niille motiiveja. He ovat nähneet taustalla erilaisia poliittisia tarkoitusperiä. OsmoApusen mukaan Terijoen hallituksen varjo, kommunistien vallankaappausuhka oli se, mitä Kekkonen yritti häivyttää puheissaan. Hän puolusteli myöntyvyyspolitiikkaansa sillä, että Neuvostoliitolla ei ollut ollut Suomen suhteen pahoja aikeita ennen sotia eikä niiden jälkeen. Juhani Suomi esittää Kekkosen suunnanneen puheensa toisaalta itään toisaalta suomalaisille ja länsimaisille tarkkailijoille. 15.10.1974 pidetystä puheesta Suomi esittää teesin, että tällä Kekkonen yritti vakauttaa Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaa. Mielestäni eräs oleellinen tekijä näissä tutkimuksissa jää huomiotta, nimittäin se, mitä ns. ajopuuteoria tosi asiassa symboloi. Arvi Korhosen tekemässä tutkimuksessa ajopuuteorialla pyritään lievittämään traumaa, jonka sotayyllisyysoikeudenkäynti kansalaisille aiheutti. Tämä tehdään todistamalla rauhanehtojen kohtuuttomuus ja samalla nostetaan tuomitut marttyyreiksi. Samalla tehdään kansalaisten mielissä syntipukeiksi oikeudenkäynnin syytteitä ajaneet, etupäässä silloinen oikeusministeri Urho Kekkonen. Presidentiksi kohonneen Kekkosen kaksi vuosikymmentä myöhemmin pitämän puheen taustana oli tarve puhdistautua sotasyyllisyysoikeudenkäynnin rasitteesta, purkaa omaa traumaa.

Tätä puheen mahdollista motiivia voi mielestäni perustella puheen ajankohdalla.Vuosi 1974, sijoittuu Suomen historiassa poikkeuslain ja ETYKin väliseen ajanjaksoon. Kekkonen valittiin erityismenetelmällä jatkamaan presidenttinä lähes koko kansan yksimielisellä tuella. Kuitenkin kokoomuspuolue oli pitkään ollut menettelyä vastaan. Oikeistopiireissä kannettiin edelleen kaunaa tavasta, jolla Kekkonen hoiti sotasyyllisyysoikeudenkäynnin ja käänsi Suomen poliittisen suunnan. Tämä ilmenee tavasta, jolla lehti kirjoitti puheen johdosta. Kekkonen myös tiesi itse tämän "sohaistessaan ampiaispesää". Hän mainitsikin puheessaan sen tosiasian, että maassa esiintyi edelleen "vähäisiä, mutta äänekkäitä voimia", jotka eivät hyväksyneet maan ulkopolitiikkaa, eli myös häntä itseään. "Olen muuten huomannut, että historiantutkimuksen paljastusten jälkeenkin eräillä tahoilla pidetään virheiden myöntämistä edelleen "arveluttavana"" Puheessa tehty ns. ajopuuteorian hylkääminen vaikuttaa siis poliittisen vastustajan huitaisulta. Tämä Kekkosen poliittinen motiivi tuntuu järkeenkäyvältä myös sen takia, että kuten Suomi kirjoittaa, keskustelu ajopuuteorian osalta oli vaiennut jo ennen puhetta. Kekkonen nosti teorian vielä kerran esiin puheessaan, jossa hän myös varoitteli "pölkkypäitä" siitä, että heidän toimintansa ja vastustuksensa on vahingollista Suomen ulkopolitiikalle. Nämä sanat presidentti sanoi pitäen silmällä tulevaa ETYKiä. YYA-Suomen turvallisuuspolitiikan perusteena oli, että ulkopoliittinen uskottavuus vaatii sisäpoliittista konsensusta.

7 YHTEENVETO

Presidentti Kekkosen 15.10.1974 pitämä puhe herätti lehdistön ottamaan kantaa esitettyihin tulkintoihin. Aikalaiskeskustelua voi seurata lukemalla kyseisen ajan lehtien pääkirjoituksia, kolumneja ja pakinoita, jotka tuovat esiin lehtien linjaukset. Tärkeänä osana keskustelussa ovat myös lukijoiden lähettämistä kirjeistä koostuvat sekä muita lehtiä ja niiden esiin nostamia arvioita siteeraavat palstat. Kekkosen ns. ajopuuteoriaa käsitellyt puhe, kuten todennäköisesti jokainen muukin merkittävä puhe, synnytti kiivaan keskustelun Suomen lehdistössä. Puhetta siteerattiin pääkirjoituksissa ja siitä esitettiin arvioita. Lehdet eivät etsineet tai eivät läytäneet puheesta taustamotiiveja. Etenkin Uusi Suomi ja Helsingin Sanomat siteerasivat länsimaisessa lehdistössä julkaistuja artikkeleita, jotka esittävät kriittisiä kommentteja puheen tarkoitushakuisuudesta. Tähän ne eivät kuitenkaan enempää puuttuneet jatkaakseen keskustelua. Kuvaavaa on, että omia mielipiteitä ei esitetty, mutta tartuttiin kärkkäästi niihin ulkomaalaisen lehdistön kirjoituksiin, jotka oli yhteneviä omien kantojen kanssa. Tämä oli juuri kielteistä itsesensuuria Mikään lehti ei esittänyt syytä siihen, miksi presidentti otti puheeseensa ajopuuteorian, vaikka se hänen itsensäkin mukaan oli jo historiantutkijoiden piirissä kumottu. Keskustan ja siitä vasemmalle menevien lehtien arviot puheesta olivat yleisesti ottaen myönteisiä. Niiden piirissä todettiin ja todisteltiin Suomen jatkosotaan joutumisen johtuneen tietoisista valinnoista eikä ajopuuteorian mukaisesta tietämättömyydestä. Tässä yhteydessä keskustelu siirrettiin oikeistolehtien vanhakantaisuuteen ja ihmeteltiin, miksi pitäydyttiin todistetusti kumotussa teoriassa. Tiedonantaja ainoana esitti arvionsa siitä, miksi oikeistopiireissä, Uusi Suomi etunenässä, itsepintaisesti vaalittiin "valkoista valhetta". Kyseenalaistaen "taantumuspiirien" tavoitteita ja päämääriä, lehti näki taustalla poliittiset syyt. Missään tutkituista lehdistä ei kuitenkaan otettu nimeltä esille sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä, mutta annettiin ymmärtää, ettei Suomen oikeisto ole hyväksynyt maan sotienjälkeistä ulkopolitiikkaa, YYA-sopimukseen pohjautuvaa Paasikiven-Kekkosen-linjaa. Uusi Suomi hyökkäsi puhetta seuranneena päivänä nimen omaan Kekkosen henkilöä vastaan, mikä kirvoitti piikikkäitä kommentteja poliittisen kentän toiselta laidalta. Tämän jälkeen lehti ei kritiikissään enää keskittynyt presidenttiin, vaan jatkoi oman näkemyksensä perustelua. Helsingin Sanomat oli kirjoittelussaan puolueeton, se ei ottanut osaa keskusteluun, eikä tehnyt puheesta arviota. Ainoa pääkirjoitus, joka tutkittuna ajankohtana puheen tiimoilta ilmestyi, kirjoitti lähinnä vierailun yhteydessä allekirjoitetusta kommunikeasta ja sen sisältämästä vetoomuksesta Suomen lehdistölle.

Useat historiantutkijat ovat tutkineet presidentti Kekkosen tapaa käyttää historiaa puheissaan ja teksteissään. He ovat todistaneet, että hän käytti historiaa eri poliittisissa tarkoituksissa. Kyseisestä 15.10.1974 pidetystä puheesta löydettiin muutama erilainen motiivi Kekkosen. Hänen nähtiin muun muassa yrittävän todistaa idänpolitiikkaansa oikeaksi ja korostavan, että Neuvostoliiton aikeet Suomea kohtaan ovat hyvät. Kekkosen arveltiin myös yrittäneen vakauttaa Suomen poliittista tilannetta varoittamalla toisaalta oikeiston "neuvostovastaisuudesta", toisaalta pyrkineen hillitsemään äärivasemmiston radikalismia NKP:n avulla. Mielestäni oleellinen syy-yhteys on jäänyt tarkoitusperiä tutkittaessa huomiotta. Se on puheessa kumotun ns. ajopuuteorian suhde Kekkosen omaan menneisyyteen ja siihen henkilökohtaiseen traumaan, joka hänelle muodostui sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä. Ajopuuteoria oli nimen omaan johdettu sotasyyllisinä tuomittujen puolustuspuheista. Monet kantoivat edelleen Kekkoselle kaunaa siitä, että tämä oli oikeusministerinä toimiessaan ollut keskeinen tekijä oikeudenkäynnin aikana. Mielestäni ajopuuteorian hylkääminen toimi nimen omaan Kekkosen ripittäytymisestä, puhdistumisena menneisyyden syytöksistä. Osmo Apusen näkemys, että Kekkonen olisi ollut historian tuomioistuimen edessä puolustamassa ajamaansa politiikkaa, on kuvaava. Tämän ajopuuteoriaa käsittelevän puheen katson olevan Kekkosen oma puolustuspuhe. Timo Vihavainen kirjoittaa, että vasta Jukka Tarkan 1977 ilmestyneen väitöskirjan voidaan katsoa "Kekkosen puhtaaksipesuna tässä hänen mainettaan suuresti rasittaneessa asiassa". Apunen tekee hyvän analyysin Kekkosen suhteesta historiaan ja sen yhteydestä hänen poliittiseen ajatteluunsa, mutta siitä puuttuu kriittisyys ja motiivien etsintä. Tähän voisi olla vaikuttamassa se, että kirjan ilmestymisajankohtana itse päähenkilö oli vielä elossa. Kekkosen puhe osui tietyllä tapaa ajan henkeen. Se nosti esiin historiantutkimuksen piirissä käydyn sukupolven vaihdon ristiriitaisuuden, joka oli alkanut jo 1960-luvulla. Puheellaan Kekkonen nousi kannattamaan uutta, sota-ajan poliittisista intresseistä vapaata tutkimusta. Kielteisenä ilmiönä nousevalle tutkimussuunnalle, sortokausien ajan myöntyvyyslinjalle, oli sen turhankin pitkälle mennyt myötäily Kekkosen kannattaman ulkopoliittisen linjan tukemisessa. Tätä ilmiötä Vihavainen kritisoi kirjassaan.

LÄHDEMATERIAALI

Julkaistu alkuperäisaineisto

Ulkopoliittisia lausuntoja ja asiakirjoja. Ulkoasiainministeriön julkaisuja vuosiniteet 1973-1974. Helsinki 1973-1974 (ULA).

Kirjallisuus

Apunen, Osmo, Tilinteko Kekkosen aikaan. Ulkopoliittinen valta ja vallankäyttö Suomessa. Jyväskylä 1984.

Jakobson, Max, Vallanvaihto. Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974-1982. Helsinki 1992.

Krosby, Hans-Peter, Kekkosen linja. Suomi ja Neuvostoliitto 1944-1978. Helsinki. 1978.

Historia nyt. Näkemyksiä suomalaisesta historiantutkimuksesta. Toim. Ahtiainen et al. Juva 1990.

Salminen, Esko, Vaikeneva valtiomahti? Neuvostoliitto/Venäjä Suomen lehdistössä 1968-1991. Helsinki 1996.

Suomi, Juhani, Liennytyksen akanvirrassa. Urho Kekkonen 1972-1976. Keuruu 1998.

Vihavainen, Timo, Kansakunta rähmällään. Suomettumisen lyhyt historia. Keuruu 1991.

Lehdet

Historiallinen Aikakauskirja 1/1965

Helsingin Sanomat 16.10. – 6.11. 1974

Kansan Uutiset 16.10. – 7.11. 1974

Suomenmaa 16.10. – 6.11. 1974

Suomen sosialidemokraatti 15.10. – 6.11. 1974

Ulkopolitiikka 4/1968

Uusi Suomi 16.10. – 8.11. 1974

Tiedonantaja 16.10. – 5.11. 1974

Internetlähteet

Hentilä, Seppo, Historiakeskustelut ja historian julkinen käyttö Suomessa toisen maailmansodan jälkeen, luentokurssin monistepohja, www.valt.helsinki.fi/staff/shentila.

Kansikas, Suvi, Löysikö lehdistö linjansa?, Juri Komissarovin teos Suomi löytää linjansa aikalaiskeskustelussa, poliittisen historian proseminaaritutkielma, Helsinki 2000, www.mv.helsinki.fi/home/skansika/index.htm.