LÖYSIKÖ LEHDISTÖ LINJANSA?

          Juri Komissarovin teos Suomi löytää linjansa aikalaiskeskustelussa

SISÄLLYSLUETTELO

1. JOHDANTO

2. KYSYMYKSENASETTELU

3. ZEITGEIST JA SEN MYÖHEMPI ARVIO

4. ANALYYSI- JA JAOTTELUPERUSTEET

5.OIKEISTO- JA SITOUTUMATON LEHDISTÖ

6. K-LINJALLA OLEVAT LEHDET

7. YHTEENVETO

8. LÄHDEMATERIAALI

9. VIITTEET

1. JOHDANTO

Syksyllä 1974 ilmestyi Otavan kustantamana Juri Komissarovin teos Suomi löytää linjansa, joka toimitettiin yhteistyössä neuvostoliittolaisen uutistoimisto APN:n kanssa. Kirjasta tuli hetkessä kohuteos ensinnäkin sen tähden, että Suomessa ei ollut ilmestynyt aikaisemmin kunnollista neuvostoliittolaista Suomen historian tutkimusta, ainoastaan viisi vuotta aiemmin ilmestynyt V.V. Pohlebkinin Suomi vihollisena ja ystävänä. Teoksen merkittävyyttä lisäsi se, että kuten kustantajan alaotsikko kuvasi, se oli neuvostoliittolainen näkemys Suomen itsenäisyyden ajasta. Huomiota herätti se, että teoksensa alkusanoissa Komissarov kirjoitti  esittävänsä oman mielipiteensä Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista, haastaen siten suomalaiset keskusteluun melko vaietusta aiheesta. Lisämausteeksi keskustelulle teos jo alkukappaleissaan tyrmäsi useita suomalaisessa historiantutkimuksessa esitettyjä tulkintoja. Komissarov ravisteli suomalaisia arvioimaan uudelleen menneisyyttään ja luopumaan myyteiksi muodostuneita käsityksiään muun muassa Suomen itsenäistymisestä. Haaste oli tarkoitettu osittain myös historiantutkijoille, sillä Komissarov astui muutaman arvostetun tutkijan varpaille tulkinnoillaan.

Syksyllä 1974 sekä keväällä 1975 ilmestyi Suomen lehdistössä lukuisia arvosteluita Komissarovin kirjasta. Puoluelehdet, maakuntalehdet ja eri aikakauslehdet kirjoittivat aika ajoin värittyneestikin tästä syksyn kohukirjasta. Historiantutkijat joutuivat tavanomaisesta poiketen ottamaan kantaa päivänpolitiikkaan, ja puolustamaan tutkimustuloksiaan Komissarovin Suomessa totutuista poikkeavia tulkintoja vastaan. Tämän tutkimuksen lähtökohtana on kirjan herättämän aikalaiskeskustelun seuraaminen ja sen analysoiminen. Ajan ilmapiirin valottamiseksi mukaan on otettu lisäksi tutkimuksia, jotka käsittelevät 1970-luvun lehdistöä ja suomettumisproblematiikkaa. Myös muistelmiin jäljennettyä aikalaiskeskustelua on käsitelty. Komissarov sai suomalaiset reagoimaan ja ottamaan kantaa joka kerta, kun tällä nimimerkillä jotain julkaistiin. Suomalaiset olivat kiinnostuneita Komissarovista.

Komissarovin tutkimuksen esilletuomien kiistakohtien yksityiskohtainen esittely ei ole tässä tutkimuksessa kovin hedelmällistä. Metodieroista johtuen sen tulkinnat poikkeavat suomalaisen tutkimuksen saavuttamista tuloksista. Suomalaisten tutkimuksista useimmat ovat nykyisin myös yleisesti hyväksyttyjä itänaapurin historioitsijoiden piirissä. Tapa, jolla Komissarov kuvasi Suomen sisäpolitiikkaa esimerkiksi arvioimalla puolueitamme,  tulkitsi YYA-sopimusta, Suomen puolueettomuutta ja länsisuhteita herätti huomiota. Analyysissä olennaisimmat suomalaista yhteiskuntaa ravistaneet kirjan kohdat tulevat hyvin esiin. Kiinnostavammaksi kysymykseksi kirjan osalta nouseekin se, miten suomalaiset  vastaanottivat sen, ja millä perusteilla sitä on arvioitu.
 

2.KYSYMYKSENASETTELU ANALYYSIIN

Analysoinnin on pohjana se, millaisiin arvioihin oltaisiin voitu päästä nykyisen tietämyksen ja uusimman tutkimuksen perusteella kyseisestä aikakaudesta. Tätä ajanhengen kuvausta, aikalaisten näkemyksiä ja tutkimustuloksia esitellään jäljempänä. Lehtikirjoittelun sisältöanalyysi perustuu seuraavanlaiseen kysymyksenasetteluun. Kuinka otettiin kantaa kirjoittajan henkilöllisyyteen, sekä nimimerkin mahdolliseen yhteyteen Neuvostoliiton viralliseen tahoon? Miten teoksen merkitystä arvioitiin? Tuliko arvosteluissa kannanottoja teoksen tarkoitushakuisuuteen historiantutkimuksellisuuden ohella ja millainen arvo sille annettiin nimen omaan tutkimuksena? Käsiteltiinkö teosta historiapropagandana vai pidettiinkö sitä vakavasti otettavana tutkimuksena? Pyrittiinkö arvosteluissa objektiivisuuteen vai kuvastuiko niissä pyrkimys kirjoittaa vallinneen ulkopoliittisen linjan mukaisesti? Kuinka usein arvostelussa huomioitiin teoksen lähtöasetelmat eli marxilais-leniniläisen historiantutkimuksen metodit ja päämäärähakuisuus?

Analysoitaessa on otettava huomioon myös se, millaisesta yhteiskunnasta kirja on lähtöisin sekä se, millainen oli lehdistöilmapiiri 1970-luvun Suomessa. Miten arvosteluihin on vaikuttanut se, että kirjan tekijä on kotoisin totalitaarisesta valtiosta, jossa mikään ei tapahdu ilman tarkoitusta, ja jossa yksityisyrittäjyyttä, etenkään ulkopolitiikan alalla, ei sallita? Entä kuinka varovaiseksi lehdistökirjoittelu on muuttunut maassa, jossa tasavallan presidentti pitää myllykirjeillään lehdistöä kurissa, joka virallisissa maiden välisissä kommunikeoissa patistelee toimittajia kirjoituksillaan tukemaan maan ulkopolitiikkaa ja ystävällisiä idänsuhteita, ja joka itse ryhtyy tulkitsemaan historiaa uudelleen?
 

3.ZEITGEIST JA SEN MYÖHEMPI ARVIO

3.1 Kekkosen ajan lehdistö

Kirjan ilmestymisajankohta on mielenkiintoinen taustatekijä kirja-arvosteluita luettaessa. Se mainitaankin useassa etenkin vasemmiston arvostelussa.

Kirja ilmestyi juuri välirauhansopimuksen 30-vuotisjuhlien alla. Edellisen vuoden keväällä YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlien yhteydessä julkaistiin presidenttien Kekkonen ja Podgornyi yhdessä allekirjoittama kommunikeajulistus, joka oli tarkoitettu muun muassa toimittajille. Siinä “[k]ummankin maan joukkotiedotusvälineillä todettiin olevan tärkeä tehtävä palvella Suomen ja SNTL:n kansojen ystävyyden ja luottamuksen jatkuvaa lujittamista tämän tärkeän asian edellyttämällä vastuuntunnolla ja asiallisuudella vahingoittamatta maiden välisten ystävyyssuhteiden suotuisaa kehitystä.” Tämä samainen teksti liitettiin myös syksyn 1974 juhlien viralliseen vierailukommunikeaan. Tämä oli vakava rajoitus sananvapautta itseisarvona pitäville journalisteille. Velvoituksen toteutumista valvottiin ja siihen viitattiin useilta eri tahoilta sekä Suomessa että itänaapurissa. “Kommunikeoiden velvoittet journalisteille tulivat jonkinlaiseksi Suomen epäviralliseksi perustuslaiksi tai vähintäänkin YYA-sopimuksen viralliseksi tulkinnaksi”.1

Toisenlainen näkökanta kommunikean esittämiin vaatimuksiin toimittajille on myös esitetty. Tämän mukaan tiedotusvälineiden edustajien olisi itse pitänyt oivaltaa sananvapausoikeutensa. Heille ei voitu suoraan sanoa, että julistukselle ei tarvitse antaa painoarvoa ja että, se “ei merkinnyt kannaltamme [ulkoministeriön S. K.] puuttumista lehdistön vapauteen”. Kommunikeateksti oli pikemminkin toteamus tai toivomus kuin ehdoton vaatimus.2 Journalistien työskentelyä ei kuitenkaan helpottanut se, että Kekkonen itse tuntui esittävän vaatimuksen totaalisesta neuvostomyönteisestä kirjoittelusta, puuttuen taustalla jatkuvasti lehtikirjoitteluun myllykirjeillään. Tämä korkeimmalta taholta tullut uhkauskirjeiden esittäminen, joiden tarkoituksena oli estää Neuvostoliittoa arvosteleva kirjoittelu oli aikavälillä 1965-1975 erityisen kiivasta. Tämä ajanjakso oli myös yhteiskunnan äärivasemmiston kulta-aikaa, jolloin neuvostopainostuskin lehdistölle oli huipussaan. Myös monet suomalaiset lehdet, lähinnä Keskustapuolueen ja vasemmiston lehdet, auttoivat tässä patistelussa tehden ilmiantoja neuvostovastaisista kirjoituksista.3

Olen etsinyt tutkimuksessani  ajan hengen ilmenemiä, sitä kuinka monessa lehdessä oli käännytty Kekkosen ulkopolitiikan linjalle. Analyysiä tehdessäni olen joutunut turvautumaan rivien välistä lukemiseen, sillä vallalla olleet journalistiset velvoitteet ovat eräitä arvosteluja kirjoitettaessa myös olleet toimittajien tiedostamia. Se kuinka yleistä tällainen pidättyvyys kannanotoista oli, valottaa myös arviointeja lehdistön itsesensuurista ja suomettumisesta.
 

3.2 Totalitaarista historiaa

“Marxismi-leninismiin pohjautuvan Neuvostoliiton lehdistöteorian mukaan... viestintävälineet olivat ensisijaisesti kommunistisen puolueen kontrollissa ja valtion omistuksessa.” Maan tapaan kuului, että mediat sidottiin aatteellisesti puolueeseen. Toimittajat ja kustantajat kuuluivat kaikki puoluejärjestöön ja olivat sille vastuussa.4 Komissarov-nimimerkin takana oli siis vaikutusvaltaisia piirejä ja tekijä oli hyvin perillä maiden välisten suhteiden viimeaikaisesta kehityksestä. Tälle tuli lopullinen vahvistus kesällä 1991, kun Neuvostoliiton tuleva Suomen suurlähettiläs Juri Derjabin tunnusti kirjoitelleensa Komissarovina Suomen asioista. Teos oli läpäissyt ulkoministeriön sensuurin, siitä oli poistettu ainoastaan maininta Terijoen hallituksesta. Derjabinia itseään huvitti suomalaisten arvailut Komissarovin henkilöllisyydestä. Useimmille Suomen poliittisen sisäpiirin jäsenille nimimerkin salaisuus selvisi jo 1970-luvun puoliväliin mennessä, sillä tekijä ei ollessaan silloin Tehtaankadun lähetystössä töissä, salannut asiaa. Presidentti Kekkonen tiesi Derjabinin mukaan ehdottoman varmasti, kuka Komissarovina kirjoitti. Lehdistössä esitetyt arvelut, että Komissarov olisi ollut Kremlin äänitorvi, tekijä kiistää muistelmissaan väittämällä, että teos oli “yhden miehen show”. Kirja oli omaa aloitteellisuutta ja tulkintaa, vain oma mielipide.5

Lehdistössä tartuttiin usein nimen omaan siihen, että Komissarov oli jättänyt talvisodan tapahtumia kuvatessaan Terijoen hallituksen mainitsematta. Tämä sensurointi kuvastaa sitä tapaa, miten Neuvostoliitossa oli mahdollista kirjoittaa maiden välisistä suhteista. Vaikka kirjaa siis ei julkaistukaan NL:ssa, sillä oli tosiasiallisesti maan virallisen tahon tuki. Nämä lähtökohdat tuntien Komissarovin kirjaa olisi tullut lukea ja arvioida kuin Neuvostoliiton virallista kannanottoa. Kirja oli painava ilmaisu naapurin virallisesta käsityksestä maiden välisistä suhteista. Neuvostoliittolainen tutkimus ei ole koskaan alistettu vain yhdelle päämäärälle, totuuden löytämiselle, vaan sillä on myös muita, propagandistisia tarkoituksia. Nämä tekijät olisi pitänyt Komissarovin kirjan arvosteluissa ottaa huomioon, jotta niiden voitaisiin katsoa käsitelleen objektiiviisesti teosta historiantutkimuksena.
 

3.3 1970-luvun kuva

    Timo Vihavainen antaa suomettumistutkimuksessaan kovaa arvostelua 1970-luvun Suomesta  itsesensuurin ja suomettumisen huippukautena, jolloin “rähmällään” olivat sekä poliittiset piirit että lehdistö. Hän esittää, että 1970-luvun alussa Suomessa vallitsi poliittisen kulttuurin hegemonia eli, että kaikki maan sisä- ja ulkopolitiikkaan vaikuttavat ja liittyvät toimijat olivat taipuneet noudattamaan tai ainakin myötäilemään maan virallista ulkopoliittista linjaa. Muutos tähän suuntaan oli tapahtunut niin ikään koko lehdistörintamalla, kaikkien suurten puolueiden piirissä. Enää ei kirjoituksista löytynyt arvostelua Neuvostoliittoa kohtaan.6 Vihavaisen mukaan painostusryhmien ja poliittisten piirien taholta tulleessa lehdistön vahtimisessa kysymys oli informaatiosodasta. Siinä julkiselle sanalle yritettiin luoda käyttäytymistapoja, jotka olisivat yhteneviä reaalisosialismin edustamien normien kanssa. Tuloksena tästä painostuksesta oli lehtien vapaaehtoinen pidättyminen Neuvostoliittoa koskevasta negatiivisesta kirjoittelusta eli itsesensuuri.  Käyty suomettumiskeskustelu oli suuressa osin  lehdistön osalta taistelua siitä, millä tavoin sananvapautta rajoitettiin ja kenellä oli valta päättää kirjoittelun rajoista.7

Aikalaiset ovat myös tehneet muistelmiinsa analyysiä suomettumisajasta ja käydystä Komissarov-keskustelusta. Kirjeenvaihtaja Martti Valkonen toteaa tekemänsä Derjabinin haastattelun pohjalta, että kirjailija, joka oli tunnettu oman maansa etujen puolustajana, ja joka nimimerkin suojasta jatkuvasti puuttui Suomen sisäisiin asioihin, kävi vahtikoiran lailla suomettamaan suomalaisia. Tässä prosessissa monet suomalaiset, siinä sivussa myös lehdistö, suomettui. Lehtiä ja toimittajia oli ruoskittu etenkin lehdistöpykälän voimin, kunnes kirjoittelusta ei enää löytynyt poikkipuolista sanaa.8 Mauno Koiviston mielestä Komissarov kirjoitti teoksissaan tulkintoja siitä, miten Suomen tuli hoitaa asioitaan. Toteaapa hän myös, että “[n]äitä tulkintoja luettiin meillä välillä kuin Raamattua”. Toisin sanoen teoksia ei arvioitu pelkästään historiankirjoituksen arvoin, vaan nimen omaan Neuvostoliiton esittämänä mielipiteenä.9 Kirjoittaja itse esittää muistelmissaan “Komissarov-syndrooman” olleen poliittis-psykologinen ilmiö, suomalaisten itse keksimä. Se kuvasteli arkuutta kaikkea Neuvostoliiton taholta sanottua tai kirjoitettua kohtaan. Hänen mukaansa syntyi myytti, jonka mukaan Moskova pyrki Komissarovin avulla vaikuttamaan Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaan. Näin ollen harva tuona aikana uskalsi enää polemisoida avoimesti Komissarovia vastaan.10

Vihavaisen käsitys 1970-luvusta “suomettumisen kulta-aikana” antaa aiheen pohtia, pitikö tämä tuomio paikkansa tutkimissani lehdissä, ja millaisin muodoin tämä itsesensuuri mahdollisesti tuli esiin. Analyysissä tarkastelen myös sitä, etsittinkö Komissarovin kirjasta aikanaan sellaista tarkoitushakuisuutta, jota monet lukijat ovat myöhemmin teoksesta etsineet ja löytäneet.

4. ANALYYSI- JA JAOTTELUPERUSTEET

Esko Salminen teki Suomen lehdistön itsesensuuria käsittelevässä tutkimuksessaan alkuoletuksen, että lehdet jakautuvat kolmeen ryhmään suhtautumisessaan Suomen valtiovallan harjoittamaan idänpolitiikkan, eli “oikeaoppisiin”, neutraaleihin ja “vääräoppisiin”.11 Tämän alkuoletuksen kuvittelisi johtavan tulokseen, että oikeaoppisia olisivat olleet vasemmiston sekä keskustapuolueen lehdet, neutraaleja sitoutumattomat sekä “vääräoppisia” oikeistolehdet. Tutkiessani Komissarovin teoksen saamaa palautetta lehtiaineiston sisältöanalyysissä, olen jakanut tutkitut lehdet vain kahteen ryhmään, sillä se vaikutti tarkoituksenmukaisemmalta ratkaisulta.Tämä siitä syystä, että neutraalien arvosteluiden määritteleminen olisi ollut 1970-luvun lehdistöilmapiirissä hankalaa, ja sitoutumaton lehdistö oli lopulta se, mikä kohdisti Komissarovin kirjaa kohtaan “vääräoppisinta” arvostelua. Nämä lehdet on jaoteltu sen perusteella kuinka tarkoin ne pysyvät K-linjan mukaisessa kirjoittelussa, eli varovaisuudessa käsiteltäessä Neuvostoliittoa. Ensimmäinen ryhmä on “neuvostovastaisiksi” mielletyt lehdet12  ja toinen juuri “oikeaoppinen” lehdistö13.

Tämä jaottelu on tietenkin tulkinnanvarainen, kysymyksessä on lähinnä tutkimusta helpottava jako. “Neuvostovastaisiksi” luokittelu tapahtui pikemminkin Neuvostoliiton taholta sekä Suomen vasemmistolehtien antaman leiman mukaan, kuin tätä tutkimusta tekevän itsensä mielipiteenä. Derjabin kirjoittaa, että kaikki suomalaiset puolueet ja niiden ohella lehdet jaettiin kahteen leiriin K-linjan ja Kekkosen kannattajiin ja vastustajiin. Tällöin kaikkinainen erimielisyys viralliseen ulkopolitiikkaan nähden saatettiin leimata “neuvostovastaiseksi”.14 Lehtien sitoutumattomuus niin ikään on käsitettävä tulkinnanvaraisesti, sillä puolueisiin virallisesti sitoutumattomat lehdet eivät välttämättä olleet puolueettomia. Tarkastelussa ovat ensin “oikeistolehdet”, joiden arvosteluista oletettavasti löytyy enemmän neuvostokriittisiä sävyjä kuin K-linjan lehdistä. Tarkastelun painopiste tulee olemaan se, pitäydytäänkö näidenkin lehtien kirjoittelussa maan ulkopoliittista linjaa tukemassa vai löytyykö niistä aikakauden poliittista hegemoniaa vastustavia piirteitä. Neuvostomielisten lehtien kirjoittelua analysoitaessa mielenkiintoinen kysymys kuuluu, löytyykö niistä pyrkimystä objektiivisuuteen ja etsitäänkö niissä teoksen pohjimmaista tarkoitusta.
 

5. OIKEISTO- JA SITOUTUMATON LEHDISTÖ

5.1 Suomalainen historiantutkimus vastaan neuvostoliittolainen näkemys

Historioitsijat ottivat osaa päivänpoliittiseen debattiin Komissarovin kirjasta, vaikka he eivät pitäneetkään teosta objektiivisena historiantutkimuksena. Esimerkiksi Osmo Jussilan sanoin se oli “enemmän luonteeltaan historiallispoliittinen pamfletti tiettyyn ajankohtaiseen tarpeeseen15".Tutkijat ottivat Komissarovin alkusanoissaan16 tekemän haasteen vastaan. Neljä suomalaista akateemista historiantutkijaa kirjoitti Komissaroville vastineet, ja ne julkaistiin oikeisto- ja sitoutumattomissa lehdissä. He olivat Sune Jungar17, Päiviö Tommila18, Komissarovin tyrmäämä Tuomo Polvinen19 sekä L.A. Puntila20, joka tekikin muun muassa lehdistössä käytyyn keskusteluun tukeutuen kattavan arvion kirjasta. Hänen arviossaan esiintyy esimerkiksi muiden tutkijoiden esittämät argumentit. Arvosteluissa historioitsijat kävivät  kirjassa esitettyjen tulkintojen kimppuun pyrkimyksenään todistaa, että historiantutkimuksen ainoa arvo on objektiivisella totuudella. Heidän arvostelulähtökohtiinsa kuului sen huomioonottaminen, että marxilais-leniniläistä historiatiedettä ilmentävä teos on kirjoitettu Neuvostoliitossa, jossa “[h]istoriantutkimus ei ... ole riippumaton, erillinen ilmiö vaan tärkeä lohko ideologista rintamaa”21. Teosta siis arvosteltiin ottaen huomioon maiden yhteiskuntien välinen eroavaisuus, ja siitä johtuvat erilaiset tulkinnat. Näin ollen arvosteluissa kiinnitettiin huomiota lähinnä vain teoksen metodisiin puoliin ja sen tutkimukselliseen arvoon, eikä huomioitu teoksen mahdollista propagandista tarkoitusta.

Arvosteluissa todettiin tekijän olevan nimimerkki, mutta tämän taakse ei lähdetty enempää kurkistelemaan. Historiantutkijaksi häntä ei kuitenkaan luettu, siitä todisti teoksen lähteiden tarkoituksellinen ja päämäärätietoinen valinta sekä puutteellinen lähdekritiikki. Metodin osalta Puntila huomioi, että Komissarov ei aina ollut merkinnyt kirjaansa viitteitä22. Hän kirjoittaa teoksen esittelevän etenkin suunnitelmia, ei toteutunutta historiaa23. Puntila osoittaa myös Komissarovin seuloneen käytettävissä olevasta lähdemateriaalista vain omia tulkintojaan puolustavat suomalaiset tutkimukset. Hän tuo esiin tärkeitä suomalaisia näkökulmia esittäviä teoksia, jotka Komissarov on jättänyt huomiotta.24 Asiavirheet poimittiin kaikissa arvosteluissa esiin ja pohjaten Suomessa hyväksyttyyn, länsimaissa päteväksi todettuun historiantutkimukseen, “objektiiviseen totuuteen” käytiin Komissarovin tulkintoja eritellen läpi. Puntila esimerkiksi löytääkin Komissarovin teoksesta huomautettavaa miltei joka sivulta. Maiden välisten suhteiden kiistakysymyksistä nousi arvostelussa esille tärkeimpinä tulkinnat Suomen itsenäistymisestä sekä niin sanotusta ajopuuteoriasta. Komissarovin kanta suomalaiseen historiantutkimukseen on, että “Suomen kansa rakastaa myyttejä”25. Hänen kirjansa tarkoituksena on purkaa niitä. Vastineissaan historioitsijat käyvät asia-argumentein teosta vastaan, syyttäen sen lähtökohtia musta-valkoisiksi. Puntila tuo arvostelussaan useassa kohtaa esille Komissarovin yksipuolisuuden, joka ilmenee kuvauksella tapahtumista vain Neuvostoliiton kannalta26.

    Kärkevin Komissarovin teoksen arvostelu tuli Jungarilta. Teosta ja sen metodeja kuvaamaan käytettiin ilmaisuja puolitotuus, skematisointi ja syy-yhteyksien etsimisen laiminlyöminen. Komissarovin tulkintojen katsottiin olevan pikemminkin haitaksi maiden välisille suhteille. Tämän “historioitsijan” tulkinnat olivat askel taaksepäin verrattaessa muihin neuvostoliittolaisiin saavutuksiin alalla. Arvostelussa kritiikkiä kohdistettiin myös suomalaisiin lehtiin, joissa kirja on nielty karvoihin katsomatta, sekä niihin henkilöihin, jotka ovat lisäksi yrittäneet mustamaalata kirjoittajat, jotka asia-argumentein olivat käyneet Komissarovin tulkintoja vastaan. Tällaista “intellektuellia prostituutiota”, jossa yritetään voittaa muut kuuliaisuudessa Neuvostoliittoa kohtaan, pidettiin ikävänä ilmiönä. Arvostelusta pystyy rivien välistä lukemaan kirjoittajan rankasti arvostelevan Suomen lehdistöä nimen omaan suomettuneisuudesta.27

Merkittävää historioitsijoiden arvosteluissa on se, että niissä ei lähdetty polemisoimaan kirjan taka-ajatuksilla. Näin ollen ei kiinnitetty huomiota siihen, miten Komissarov oli halunnut pamfletillaan vaikuttaa, eikä liioin mietitty, miksi se on kirjoitettu. Sen tähden arvosteluiden pääpaino oli teoksen alkuosassa, jossa tällaista sävyttynyttä historiaa on enemmän. “Komissarovin tekstin yksipuolisuudet vähenevät, mitä lähemmäksi tullaan hänen kirjansa tekoaikaa28." Kirjan viimeiset luvut, joissa käsitellään Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita YYA-sopimuksen jälkeen, on se osa mihin historioitsijat eivät erityisemmin puuttuneet. Komissarovin esittämää tulkintaa sopimuksen luonteesta kuvaillaan, mutta siitä ei esitetä mielipidettä. Tähän voisi olla syynä se, että he tietäen kirjoittajan olevan “näköalapaikallaan Moskovassa29 " ja kirjoittavan “virallista historiantulkintaa”, ovat jättäneet kirjan poliittisen tulkitsemisen muiden tehtäväksi. Kirjan propagandasävytteinen osuus ei kuulu historiantutkimuksen keinoin arvioitavaksi. Länsimaisen historiantutkimuksen luonteeseen ei kuulu se, että todistustaakka on sillä, joka väitteitä epäilee30.

Omia mielipiteitään historioitsijat eivät paljonkaan arvioissaan esittäneet. Vaikuttaa siltä, että he ovat ryhtyneet vasta-argumentteihinsa sen tähden, että kirjan esittämiä tulkintoja ei Suomen tutkijoiden osalta vaiettaisi kuoliaaksi, jolloin niille annettaisiin myöntymisen merkki. Ajan henki ei näiden mielipiteiden puuttumisen takia kuvastu juurikaan kirja-arvosteluista. Välttäen käsittelemästä kirjan painottamaa YYA-aikaa historioitsijat eivät ota myöskään kantaa maan ulkopoliittiseen linjaan. Toisaalta se, että Komissarov kuvailee maiden välisiä suhteita hyviksi saa positiivista palautetta tutkijoilta. Jungarin arvio kirjasta oli poikkeuksellinen. Tämä kahdesta syystä. Ensinnäkin hän toi julki oman mielipiteensä, lisäksi tämä mielipide oli vielä hyvin uskalias ajan henkeen nähden. Jungar tuntuu olleen mielipiteineen yksin suomalaisessa lehdistössä.
 

5.2 Miksi kokoomus vaikeni?

Kokoomuksen lehdet31 arvostelivat kirjaa neutraalisti, lähtemättä miettimään Komissarovin tarkoitusperiä. Arvioissa tekijä todettiin nimimerkiksi, ja teoksen tutkimuksellista arvoa pohdittiin, leimaamalla se pikemminkin pamfletiksi. Kirjaa ei tyrmätty kuvailemalla sen asiavirheitä, mutta sellaisten esiintyminen päivänpoleemisissa yhteyksissä tuotiin kuitenkin esiin. Huomiota kohdistettiin myös Komissarovin arvostelemiin suomalaisiin historiantutkijoihin, mutta heitä ei lähdetty arvioissa puolustelemaan. Komissarovin lähdemateriaalin valintaa kritisoitiin sen selektiivisyydestä. Tässä yhteydessä mainittiin maiden historiantutkimuksen väliset erot. Kirjaa pidettiin merkittävänä nimen omaan sen tähden, että se oli neuvostoliittolainen näkemys, ja sinällään maiden välisiä suhteita valaiseva. Arvostelijat pitäytyivät omista kannanotoista kirjaan. Tämä on sikäli yllättävää, kun huomioidaan Komissarovin kärkevä kokoomukseen kohdistunut arvostelu. Arvostelun oli huomannut muun muassa kokoomuksen tiedotuspäällikkö, joka kirjoituksessaan keskittyy pohtimaan sitä, onko kokoomus predestinoitu neuvostovastaisuuteen32. Tästä kirjoituksesta voisi päätellä kuitenkin sen, että puolueen sisällä kirjan arveltiin kuvastavan Neuvostoliiton virallista mielipidettä, kun siihen kirjoitettiin tämän kaltainen itsekriittinen vastine.

Arvosteluissa ei huomioida Komissarovin painotusta, joka liittyy Suomen YYA-sopimuksen jälkeiseen aikaan. Niinpä näistä lehdistä ei löydy monissa muissa arvosteluissa esiintynyttä Kekkosen-linjan ja maan ulkopolitiikan kannatusta. Arvosteluihin provosoimaan valitut Komissarovin sitaatit toisaalta ilmentävät kirjan tulkintojen erheellisyyttä, mutta sanoiksi tätä kritiikkiä ei ole purettu. Lisäksi tätä kriittisyyttä on pyritty selityksin laimentamaan33. Arvosteluista kuvastuu halu ymmärtää Komissarovin teosta nimen omaan neuvostoliittolaisena näkemyksenä, jota ei voi arvostella kovin sanoin, vaikka siihen olisikin ollut hyvät perusteet. Tämä Komissarovin lähes johdonmukainen puolustelu on yllättävää. Toisaalta on otettava huomioon, että kyseisenä aikana erityisesti Aamulehti oli joutunut tiukan arvostelun kohteeksi ja sitä painostettiin  maltilliseen ulkopoliittiseen kirjoitteluun34. Arastelu kannanotoissa sen paremmin sisä- kuin ulkopolitiikan osalta saattoi johtua nimen omaan pelosta joutua poliittisten piirien epäsuosioon. Kummastuttavaa on myös se, että Vaasa-lehden arvostelussa ei näy lainkaan vaikutusta koko syksyn ajan käydystä keskustelusta, vaikka sen ilmestymisajankohdasta35 voisi sitä olettaa. Oikeiston kirja-arvosteluissa kannanotto tuli pikemminkin siinä, mikä jätettiin sanomatta, mutta lukijat tuskin huomasivat piilovihjauksia.
 

5.3 Kovaa kritiikkiä sitoutumattomilta

Kriittisimmät arviot Komissarovin kirjasta tulivat sitoutumattomilta lehdiltä36. Näiden lehtien esittämät arvostelut olivat keskenään verrattain yhteneviä. Kaikissa arvosteluissa riisuttiin teokselta lähes kokonaan sen tieteellisen tutkimuksen arvo. Sen metodi kyseenalaistettiin mm viittaamalla kapeaan lähdeaineistoon, joka koostui muun muassa poliittisista puheista, kommunikeoista ja sanomalehtiartikkeleista. Esiin tuotiin myös se, että Komissarov ei ota huomioon ajan henkeä  ja historiallisten yhteyksien analysoimista. Arvosteluissa kaivattiin tällaisten mielipiteenilmaisujen sijaan kustantajilta varteenotettavan neuvostoliittolaisen tutkimuksen julkaisemista. Teosta pidettiin vain poliittisena pamflettina, jonka kirjoittamiselle oli ollut jokin tarkoitus. Arvosteluissa käsiteltiin myös Komissarovin aikaansaamaa keskustelua, siitä miten suomalaiset ovat etsineet suurennuslasein rivien väleistä kirjan merkitystä ja tekijää. Komissarovin todettiin olevan  nimimerkki, jonka taakse kätkeytyvää henkilöä tai henkilöitä pohdittiin. Tämä tuotiin esiin korostetusti miettimällä kirjoittajan suhdetta Moskovaan, toisin sanoen teoksen luonnetta virallisena neuvostoliittolaisena historiankirjoituksena. Ainakin teoksen tiedettiin kuvastavan sen hetken poliittisia kannanottoja, vaikkei se olisikaan ollut Kremlin tilaama.

Teoksen korostama Suomen uusi linja, Kekkosen nimellä kulkeva ulkopoliittinen suunta huomioitiin. Esille nostettiin kysymys siitä, miksi tälle nykyiselle ulkopolitiikalle annettiin niin suuri merkitys. Teoksesta havaittiin sen  korostavan voimakkaasti Suomen ulkopolitiittisen linjan jatkuvuutta. Pisimmälle viety arvelu tästä tarkoitushakuisuudesta oli viittaus siihen, että kirjan alkusanojen päiväyksen perusteella se oli tarkoitettu ilmestyväksi ennen Kekkosen uudelleenvalintaa ja Suomen EEC-sopimusta, jolloin sillä olisi voitu vaikuttaa kyseisiin päätöksiin37. Luvut YYA-sopimuksen tulkinnasta katsottiin kirjan tärkeimmäksi osuudeksi, mutta nimen omaan sen tähden, että ne olivat tarkoitushakuista kuvausta lähimenneisyydestä. Lehdissä ei ylistetty Kekkosen harjoittamaa ulkopolitiikkaa kuten monissa K-linjan lehtiin tehdyissä kirja-arvioissa.

Huomioitavaa on, että sitoutumattomat lehdet eivät puolustele suomalaista historiantutkimusta, jota Komissarov teoksessaan arvostelee. Tämä johtunee siitä, ettei teoksentulkintoja pidetä varteenotettavina vastustajina Suomessa yleisesti hyväksytyille tutkimuksille. Merkittävää sitoutumattomien lehtien arvosteluissa oli se, että niissä pyrittiin löytämään salamerkillä kirjoittavan tekijän taka-ajatus sekä selvittämään, kuka kirjan on kirjoittanut ja miksi. Näissä lehdissä Komissarov-nimimerkki sai eniten arvostelua osakseen ja sen tähden niiden kirjoittelu saikin vasemmistolehdistöltä huomattavan paljon vastalauseita. Arvosteluissa ei kuitenkaan kohdistettu huomiota Neuvostoliittoon ja sen yhteiskuntaan, sillä se olisikin ajan henkeen nähden ollut liikaa. Kuitenkin puhuttaessa 1970-luvusta suomettuneisuuden huippukautena38 on syytä huomioida, että lehdistömme ei aivan kokonaisuudessaan ollut menettänyt objektiivista näkökantaa neuvostoliittolaisia näkemyksiä arvioidessaan. Tosin vastalauseiden esittäjiä oli harvassa.
 

6. K-LINJALLA OLEVAT LEHDET

6.1 SDP “puolueettomana”

Sosiaalidemokraattien lehtien39 kirjoittelu asettuu lehtien jaottelussa ryhmien välimaastoon. Esko Salminen esittää, että SDP:n lehdet kääntyivät vähitellen Neuvostoliitolle ystävällismieliseen kirjoitteluun 1970-luvulla40. Lehdissä Komissarovin teoksesta arvioidaankin etupäässä vain käytettyä metodia. Tällöin tuodaan myös esille länsimaisten tutkimusmenetelmien paremmuus. Kirjoittajan huomautetaan tarkastelevan historiaa sen hetken lähtökohdista, jolloin tutkimus on hedelmätöntä ja poliittisesti tarkoituksenmukaista41. Kirja esitetään myös pamfletinomaiseksi viralliseksi neuvostoliittolaiseksi ajattelutavaksi. Toisaalta Komissarovin tulkinnat saavat myös puolustusta. Ajopuuteorian hylkääminen katsottaisiin realistiseksi ajattelumalliksi, joka suomalaistenkin tulisi hyväksyä. Neuvostoliitossa käsitetään seurattavan tarkoin Suomen sisäpolitiikkaa, mikä toimittajan mukaan on siellä opittu katkerien kokemusten kautta42.

SDP:n lehtien arvostelut ovat ottaneet suuntauksia molempien linjojen lehtien kirjoittelusta. K-linjan mukaisesti ei liitytä oikeistolehdistön käymään keskusteluun. Komissarovin henkilöllisyyttä ei näissä arvosteluissa mietitä. Samoin ei tuoda mitenkään esiin kirjan tarkoitushakuisuutta. Suomalaisia kohtaan esitetään kirjan arviointien osalta kritiikkiä, ja Komissarovin tulkinnoillekin annetaan tukea. Toisaalta näissä lehdissä puututaan teoksen tutkimukselliseen arvoon, mitä vasemmalla olevissa lehdissä ei esiintynyt.
Tässä yhteydessä suomalaiset historiantutkijat saavat heille kuuluvaa arvostusta.

6.2Keskustapuolueen Komissarov-sympatiat

Keskustapuolueen lehdet43 kirjoittelivat Komissarovin kirjasta maltillisin sanakääntein. Kirjaa kuvailtiin niissä mielenkiintoiseksi ja tärkeäksi näkemykseksi maiden välisistä suhteista. Erityisesti tuotiin esiin se, kuinka tärkeää oli saada neuvostoliittolainen tulkinta Suomen historiasta. Useissa arvosteluissa huomioitiin se, että suomalaisen ja neuvostoliittolaisen tutkimuksen metodit poikkeavat toisistaan.Tässä yhteydessä yksi artikkeli totesi lähdeaineiston laajaksi, mutta ei pitänyt tekijää varsinaisena tutkijana. Siinä arvioitiin myös, että Komissarov olisi päässyt objektiivisempaan tulokseen, mikäli hän olisi käyttänyt pidempää aikaperspektiiviä ulottaen tarkastelun Suomen autonomian aikaan asti.44 Osassa kirjoituksia lähdettiin pohtimaan sitä, mikä oli Komissarovin motiivi kirjoittaa teos. Arveluita kirjan tarkoitusperistä olivat esimerkiksi sen luonnehdinta historian kertauskurssiksi tai korostukseksi maiden välisille nykyisille suhteille45. Ilkassa todettiin, että kirja ei tuonut tutkimuksellisesti mitään uutta, mutta tämä ei liene ollutkaan sen tarkoitus.46

Useasti teoksesta huomioitiin se, millä tavoin Komissarov painottaa nykyisiä hyviä suhteita eli Suomen ulkopoliittista perustaa, Paasikiven-Kekkosen -linjaa. Tämä nähtiin kirjoituksissa yleisesti teoksen ilahduttavana piirteenä. Kirjaa luettaessa voitiin todeta, että sen esiin tuomat erimielisyydet “peittyvät kirjaa hallitsevan ystävyyden alle”47. Kaleva oli Keskustan lehdistä ääripää, lähentyen arviossaan kommunisteja. Siinä todettiin Komissarovilla olevan realiteettien tajua, hänen laittaessaan asiat oikeisiin mittasuhteisiinsa. Arvion mukaan kirja antaa suomalaisille aihetta itsekritiikkiin, sillä “Suomen historiankirjoituksen hedelmällisimmät, linjakkaimmat ja objektiivisimmat luvut on viime vuosina kirjoitettu Neuvostoliitossa".48

    Lehtien arvosteluissa yhdistävänä tekijänä on se, että niissä annettiin kannatusta Suomen ulkopoliittiselle linjalle, joka nähtiin samanlaisena kuin Komissarov oli sen kuvannut. Havaittavissa on myös, että näissä lehdissä kirjan tarkoitushakuisuus ymmärettiin eri tavalla kuin oikeisto- ja sitoutumattomassa lehdistössä. Näissä arvioissa ei syytetty Komissarovin pyrkimystä vaikuttaa Suomen asioihin, vaan kaivattiin suomalaisilta pikemminkin itsekritiikkiä suhteistaan Neuvostoliittoon ja omaan historiaan.
 

6.3 Kommunistilehdet patistelemassa suomalaisia

Kommunistilehtien49 arvioissa Komissarovin tutkimus otettiin vastaan suurella mielenkiinnolla ja tyytyväisyydellä. Eräässä arvostelussa se katsottin  jopa niin tärkeäksi, että sitä vaadittiin Suomen koulujen opetusohjelmaan. Sen katsottiin tuoneen vihdoin ja viimein esiin Suomen historian kuten maan edistykselliset sen ovat nähneet. Komissarovia pidettiin vakavasti otettavana tutkijana, joka oli objektiivisuuteen pyrkivällä työllä löytänyt historiallisen totuuden.50Tämä oli perustelu, jonka vuoksi lehdissä keskityttiinkin arvostelemaan “äärioikeistolaista” lehdistöä, joka oli arvioinut Komissarovin teosta toisista lähtökohdista. Oikeistolehtien katsottiin hyökkäilevän hämmästyttävän törkeästi kirjaa vastaan, kiistäen siltä tutkimuksen arvon väärin perustein. Moitittiinpa vielä erästä “historioitsijaa” , joka oli sulkenut silmänsä totuudelta ja väittänyt kirjaa epätieteelliseksi51.Vaikka suurin osa palautteesta Komissarovin tutkimukselle olikin lehtien mukaan ollut pääasiassa positiivista, nähtiin  porvareiden taholta kirjoitetun asiattomia vasta-argumentteja. Oikeistolehtien arvosteluiden katsottiin johtuvan marxilais-leninistisen metodin väärintulkinnasta. Komissarovin teosta katsottiin arvostellun vanhojen myyttien pohjalta, tarkoituksenmukaisesti ja nykypäivän lähtökohdista. Teoksen tarkoitusperien arvailua pidettiin “suomettumisena”52. Äärimmäisissä tulkinnoissa kaikkia Komissarovia arvostelevia pidettiin neuvostovihamielisinä ja Suomen etuja vastustavina. Esitettiinpä jopa kysymys siitä, miksi Suomessa esiintyy tieteen nimissä esitettyä tarkoituksellista Neuvostoliiton toimenpiteiden ja pyrkimysten väärintulkintaa53. Komissarovin tutkimuksen katsottiin kumoavan Suomessa yleisesti hyväksytyt historian tulkinnat, niin kutsutut “taantumuspiirien” vanhat myytit. Ajopuuteoriaakin nimitettiin historialliseksi hölynpölyksi ja kaikkia siihen uskovia pidettiin historian riippakivinä54. Monissa arvosteluissa tuotiin esille kirjan ilmestymisajankohta, sen ilmestyminen juuri ennen Suomen politiikan suuren murroksen, välirauhansopimuksen, 30-vuotisjuhlaa.55

Kommunistilehtien arvosteluissa on huomattavaa se, että niissä kaikissa keskityttiin enimmäkseen arvostelemaan kovasanaisesti Suomen oikeistolehtiä. Näitä Suomen etujen vastaisesti kirjoittavia toimittajia pyrittiin haukkuen ja patistellen saamaan oikeaoppisiksi  kirjoittajiksi. Lähtökohtana kirjaa arvioitaessa sen katsottiin olevan marxilais-leninististä metodia noudattava tutkimus. Lehtiarvosteluissa tulee mielenkiintoisesti esiin se, että kommunistilehdet syyttivät oikeistolehtiä nimen omaan tämän metodin tahallisesta väärinymmärtämisestä, ja sillä tavoin perustelivat syntynyttä keskustelua sekä Komissarovin arvostelua. Näin luotiin kuvaa siitä, että maan taantumukselliset piirit olisivat väärässä uskoessaan vanhoja tulkintoja Suomen itsenäistymisprosessista ja jatkosotaan joutumisesta. Nämä olivat samoja teemoja, joita oikeistolehdet nostivat Komissarovin kirjasta esiin, mutta niillä oli siihen toinen perustelu. Kommunistit todistelivat yhteen ääneen Komissarovin tulkintojen totuudellisuutta näissä kohdin, kun taas “neuvostovastaiset” kirjoitukset esittivät nämä samat tulkinnat virheellisinä. Kun käytettiin sanaa tarkoituksenhakuisuus, sitä ei käytetty kuvaamaan Komissarovin tutkimusta, vaan oikeistolehtien aloittamaa kirjan parjaamista.
 

7. YHTEENVETO

Kirja-arvosteluista tulee hyvin esiin se, että kirjan esiin nostamat kysymykset olivat lehdistä riippumatta samoja. Se, miten näitä tulkittiin riippui lehtien ideologisesta kannasta. Kysymykset Suomen itsenäistymisestä, talvi- ja jatkosodasta sekä Suomen sotien jälkeisestä politiikasta aiheuttivat suurimman keskustelun lehdistössä. Näitä tapahtumia katseltiin eri näkökulmista ja niinpä arviot kirjastakin tuottivat erilaisia kannanottoja.  Harvassa olivat ne, jotka uskalsivat asettua poikkipuin maan virallista ulkopolitiikkaa vastaan. Tärkeitä arvioita kuitenkin tehtiin. Vaikka kysymyksessä on vain eräiden lehtien suhtautuminen yhteen kirjaan, voidaan joitakin yleisiä johtopäätöksiä vetää.

Huomio kiinnittyy siihen tosiasiaan, että Komissarovin kirja sai aikalaisilta lähes yksinomaan myönteisen palautteen. Tämä johtunee siitä, että kirjan katsottiin olevan tärkeä nimen omaan teoksen alaotsikon mukaisesti mielipiteenä Suomen tasavallan vaiheista. Mikäli se todella otettiin tällaisena mielipiteen ilmaisuna, positiiviset kannanotot ovat osuneet oikeaan. 1970-luvulla ei kirjoitettu montaakaan teosta, jotka olisivat valottaneet naapurin ajatusmaailmaa. Toisaalta Komissarov oli myös  nimensä mukaisesti “valtuutettu edustaja” ja hänen teostaan voidaan pitää virallisena neuvostoliittolaisena tutkimuksena ja näkemyksenä. Tämä olisi toimittajien kuulunut ymmärtää. Näin ollen kaikkien lehtien arvioita ei voi pitää objektiivisina. Komissarovia olisi kuulunut arvioida samoin kriteerein kuin kenen tahansa muun tekemää Suomen historiaa käsittelevää tutkimusta, eikä jättää kritiikkiä pois sen tähden, että kirjoittaja oli kotoisin Neuvostoliitosta.

Sananvapauden kannalta tuntuu oudolta, että monikaan lehti ei  kyseenalaistanut Komisarovin tulkintoja ja oikeutusta niiden kirjoittamiseen. Nykyajan mittapuun mukaan kirjassa ilmenee huomattavaa arvostelua Suomen sota-ajan poliitikkoja ja oikeistopiirejä kohtaan. Vuonna 1973 allekirjoittu Kekkosen-Podgornyin kommunikeahan nimenomaan kieltää tällaisen maiden välisten suhteiden tahallisen vahingoittamisen. Vaatimukset maltillisesta kirjoittelusta suunnattiin nähtävästi vain suomalaisille. Neuvostoliittolaisille tästä ei uskallettu huomauttaa. Kriittisimmät arviot kirjasta heijastivat samalla myös itsekritiikkiä. Kirjoituksissa pohdittiin turhan anteeksipyydellen sitä, millaiset suhteet Suomella on Neuvostoliittoon. Suomalaisessa yhteiskunnassa mietitään liian orjallisesti sitä, mitä muut meistä ajattelevat.

Voidaan havaita myös se, kuinka yhdenmukaisia puoluelehdet olivat sisäisesti keskenään. Kiinnostavaa eri puolueiden lehtien kirjoittelussa on se, että niistä ei tunnu löytyvän lainkaan sisästä oppositiota. Kaikissa lehdissä oli mukauduttu pää-äänenkannattajan linjalle. Sekin on merkittävä asia, että vain muutamassa arvostelussa käytettiin jo 1970-luvulla ajankohtaista termiä suomettuminen. Tämäkin tapahtui pelkästään vasemmistolehtien taholta, kun tarkoituksena oli haukkua oikeistolehtiä maiden välisten suhteiden vaikeuttamisesta. Näin käsitteellä ei ollut samaa merkitystä kuin millaisena suomettumis-ilmiö nykyaikana ymmärretään.

Kirja-arvosteluissa oma mielipide tuotiin esiin vain, jos se oli positiivinen ja Komissarovin tulkintojen mukainen. Kielteisiä kannanottoja kirjasta ei lehtiin kirjoitettu, vaan  mielipiteen ilmaisun sijaan pitäydyttiin pelkästään kirjan sisällön referoimisessa. Samalla siitä pyrittiin löytämään myönteistä kommentoitavaa. Kirja haluttiin pikemminkin ymmärtää vain mielipiteenomaisena pamflettina kuin historiantutkimuksena. Virallista tutkimusta olisi ollut vaikeampi sivuuttaa ilman harkittua kriittistä mielipidettä. Yksittäisen kansalaisen mielipiteelle näin saattoi kuitenkin tehdä.
 

8. LÄHDEMATERIAALI

8.1 Kirjallisuus:

Juri Derjabin, Omalla nimellä, Reunamerkintöjä Juri Komissarovin kirjoihin ja omaan elämään, Keuruu 1997.
Mauno Koivisto, Historian tekijät, Kaksi kautta II, Juva 1995.
Juri Komissarov, Suomi löytää linjansa, Neuvostoliittolaisen historiantutkijan näkemys Suomen tasavallan vaiheista, Keuruu 1974. V.V. Pohlebkin, Suomi ystävänä ja vihollisena, Porvoo 1969.
Mari Miettinen, Komissarov ja suomalaiset, Poliittisen historian pro gradu -tutkielma, Helsinki 1999, tutkimus ei käsitellyt aikalaiskeskustelua, joten siihen ei ole viitattu tässä työssä.
L.A. Puntila, Suomen itsenäisyyden aika Moskovan horisontista, Reunamerkintöjä Juri Komissarovin kirjaan Suomi löytää linjansa, Forssa 1975.
Esko Salminen, Vaikeneva valtiomahti? Neuvostoliitto/Venäjä Suomen lehdistössä 1968-1991, Helsinki 1996.
Juhani Suomi, Liennytyksen akanvirrassa, Urho Kekkonen 1972-1976, Keuruu 1998.
Martti Valkonen, Suomettaminen jatkuu yhä, Moskovan-kirjeenvaihtajan näkökulma Suomen ja itänaapurin suhteisiin kolmannesvuosisadan ajalta, Pieksämäki 1998.
Timo Vihavainen, Kansakunta rähmällään, Suomettumisen lyhyt historia, Keuruu 1991.
 

8.2 Lehtimateriaali:

Aamulehti 31.8. 1974, Raino Vehmas, Horjumaton perusta.
Demari 19.9. 1974, Jaakko Lensu, Suomen historiaa naapurin silmin.
Finsk Tidskrift 1/1975, Sune Jungar, “Sovjethistoriker” går vilse.
Helsingin Sanomat 29.9. 1974, Jaakko Okker, Kuka löytää salanimen salaisen taka-ajatuksen.
Hufvudstadsbladet 6.12. 1974, Svante Kuhlberg, Komissarov om Finlands linje.
Ilkka 13.9. 1974, V.P:lä. otsikkoa ei löytynyt.
Ilta-Sanomat 12.9. 1974, Matti Rinne, Suomen vaiheita Komissarovin silmin ja Salaperäinen Komissarov.
Kaleva 14.9. 1974, Aku-Kimmo Ripatti, Komissarovin historia.
Kansan Sana 6.12. 1974, Seppo Tikkanen, Suomen linja neuvostosilmin
Kansan Uutiset 14.9. 1974, Erkki Kauppila, Neuvostonäkemys Suomen linjanetsinnästä.
Kommunisti 10/1974, Toivo Karvonen, Suomi on löytänyt linjansa.
Maailma ja me 12.12. 1974, Erkki Susi, Historian totuus. Kestävää tietä eteenpäin.
Maaseudun Tulevaisuus 21.9. 1974, Terho Witikainen, Ystävyyden linjoilla.
Päivän Uutiset 19.9. 1974, Sulo Kivinen, Suomen tie rauhanpolitiikan esimerkkimaaksi Euroopassa.
Saimaan Sanomat 28.9. 1974, Pauli Staven, Suomen linjoista.
Satakunnan Työ 1.11. 1974, Juhani Leino, Maittemme nykysuhteet eivät riipu kansainvälisen politiikan muutoksista.
Suomen Kuvalehti 37/1974, Tuomo Polvinen, Punainen myytti ja Suomen itsenäistyminen.
Suomen Kuvalehti 36/1974, Jarmo Virmavirta, On oltava kovuutta oppia virheistään.
Suomenmaa 19.9. 1974, Kalevi Kuusela, Neuvostopamfletti Suomen linjoista.
Tiedonantaja 25.9. 1974, Urho Jokinen, Huomattava teos Suomen historiasta.
Turun Sanomat 8.9. 1974, Keijo K. Kulha, Tältäkö linjamme näyttää neuvostonaapurin silmin?.
Uusi Suomi 29.9. 1974, Päiviö Tommila, Puheenvuoro Suomen linjasta.
Vaasa 20.12. 1974, Kimmo Rautanen, Komissarovin tukistus.
 
 

9. VIITTEET

1 Timo Vihavainen, Kansakunta rähmällään, Suomettumisen lyhyt historia, Keuruu 1991, 123- 124.
2 Juhani Suomi, Liennytyksen akanvirrassa, Urho Kekkonen 1972-1976, Keuruu 1998, 271-272.
3 Esko Salminen, Vaikeneva valtiomahti? Neuvostoliitto/Venäjä Suomen lehdistössä 1968- 1991, Helsinki 1996, 96.
4 Salminen 1996, 26.
5 Juri Derjabin, Omalla nimellä, Reunamerkintöjä Juri Komissarovin kirjoihin ja omaan elämään, Keuruu 1997, 120-145.
6 Vihavainen 1991, 101-102.
7 Vihavainen 1991, 138.
8 Martti Valkonen, Suomettaminen jatkuu yhä, Moskovan-kirjeenvaihtajan näkökulma Suomen ja itänaapurin suhteisiin      kolmannesvuosisadan ajalta, Pieksämäki 1998, 154.
9 Mauno Koivisto, Historiantekijät, Kaksi kautta II, Juva 1995, 461.
10 Derjabin 1997, 120-121.
11 Salminen, 1996, 29.
12     Kokoomuksen lehdet:
    Aamulehti 31.8. 1974, Raino Vehmas, Horjumaton perusta.
    Uusi Suomi 29.9. 1974, Päiviö Tommila, Puheenvuoro Suomen linjasta, käsitellään luvussa 5.1
    Vaasa 20.12. 1974, Kimmo Rautanen, Komissarovin tukistus.
        puolueisiin sitoutumattomat lehdet:
    Helsingin Sanomat 29.9. 1974, Jaakko Okker, Kuka löytää salanimen salaisen taka-ajatuksen.
    Hufvudstadsbladet 6.12. 1974, Svante Kuhlberg, Komissarov om Finlands linje.
    Ilta-Sanomat 12.9. 1974, Matti Rinne, Suomen vaiheita Komissarovin silmin ja Salaperäinen Komissarov.
    Turun Sanomat 8.9. 1974, Keijo K. Kulha, Tältäkö linjamme näyttää neuvostonaapurin silmin?.
13     SDP:n lehdet:
    Demari 19.9. 1974, Jaakko Lensu, Suomen historiaa naapurin silmin.
    Saimaan Sanomat 28.9. 1974, Pauli Staven, Suomen linjoista.
        Keskustapuolueen  lehdet:
    Ilkka 13.9. 1974, V.P:lä.
    Kaleva 14.9. 1974, Aku-Kimmo Ripatti, Komissarovin historia.
    Maaseudun Tulevaisuus 21.9. 1974, Terho Witikainen, Ystävyyden linjoilla.
    Suomenmaa 19.9. 1974, Kalevi Kuusela, Neuvostopamfletti Suomen linjoista, ilmestyi syksyllä 1974 myös kolmessa muussa
    keskustapuolueen lehdessä.
        Kommunistien lehdet:
    Kansan Sana 6.12. 1974, Seppo Tikkanen, Suomen linja neuvostosilmin.
    Kansan Uutiset 14.9. 1974, Erkki Kauppila, Neuvostonäkemys Suomen linjanetsinnästä.
    Kommunisti 10/1974, Toivo Karvonen, Suomi on löytänyt linjansa.
    Maailma ja me 12.12. 1974, Erkki Susi, Historian totuus. Kestävää tietä eteenpäin.
    Päivän Uutiset 19.9. 1974, Sulo Kivinen, Suomen tie rauhanpolitiikan esimerkkimaaksi Euroopassa.
    Satakunnan Työ 1.11. 1974, Juhani Leino, Maittemme nykysuhteet eivät riipu kansainvälisen politiikan muutoksista.
    Tiedonantaja 25.9. 1974, Urho Jokinen, Huomattava teos Suomen historiasta.
14 Derjabin 1997, 128-129.
15 Ilta-Sanomat 12.9.1974.
16 Juri Komissarov, Suomi löytää linjansa, Neuvostoliittolaisen historiantutkijan näkemys Suomen tasavallan vaiheista, Keuruu      1974, 8.
17 Finsk Tidskrift 1/1975, Sune Jungar, "Sovjethistoriker" går vilse.
18 Uusi Suomi 29.9.1974.
19 Suomen Kuvalehti 37/1974, Tuomo Polvinen, Punainen myytti ja Suomen itsenäistyminen.
20 LA Puntila: Suomen itsenäisyyden aika Moskovan horisontista, Reunamerkintöjä Juri Komissarovin kirjaan Suomi löytää linjansa, Forssa, 1975, ilmestyi myös Historiallinen aikakauskirja 4/1974.
21 Tuomo Polvisen saatesanat V.V. Pohlebkinin kirjaan Suomi vihollisena ja ystävänä, Porvoo 1969, 3-5.
22 Puntila 1975, 17.
23 Puntila 1975, 25.
24 Puntila 1975, 8-9.
25 Komissarov 1974, 23-27.
26 Puntila 1975, esim 15.
27 Finsk Tidskrift 1/1975.
28 Puntila 1975, 25.
29 sama.
30 Timo Vihavainen 1991, 200.
31 Aamulehti 31.8. 1974.
         Uusi Suomi 29.9. 1974, tätä artikkelia käsiteltiin kohdassa 5.1.
        Vaasa 20.12. 1974.
32 Suomen Kuvalehti 36/1974, Jarmo Virmavirta: On oltava kovuutta oppia virheistään, artikkeli on otettu mukaan siksi, että    kirjoittaja edustaa kokoomusta.
33 Aamulehti 31.8. 1974.
34 Salminen 1996, 74-75.
35 Vaasa 10.12. 1974.
36 Helsingin Sanomat 29.9. 1974.
         Hufvudstadsbladet 6.12. 1974.
         Ilta-Sanomat 12.9. 1974.
         Turun Sanomat 8.9. 1974.
37 Ilta-Sanomat 12.9. 1974.
38 Vihavainen 1991, 115.
39 Demari 19.9. 1974.
        Saimaan Sanomat 28.9. 1974.
40 Salminen 1996, 69-70.
41 Demari 19.9. 1974.
42 Saimaan Sanomat 28.9. 1974.
43 Ilkka 13.9. 1974.
     Kaleva 14.9. 1974.
     Maaseudun Tulevaisuus 21.9. 1974.
     Suomenmaa 19.9. 1974.
44 Suomenmaa 19.9. 1974.
45 sama.
46 Ilkka 13.9. 1974.
47 Maaseudun Tulevaisuus 21.9. 1974.
48 Kaleva 14.9. 1974.
49 Kansan Sana 6.12. 1974.
         Kansan Uutiset 14.9. 1974.
         Kommunisti 10/1974.
         Maailma ja me 12.12. 1974.
         Päivän Uutiset 19.9. 1974.
         Satakunnan Työ 1.11. 1974.
         Tiedonantaja 25.9. 1974.
50 Päivän Uutiset 19.9. 1974.
51 Tiedonantaja 25.9. 1974.
52 Maailma ja me 12.12. 1974.
53 Kommunisti 10/1974.
54 Kansan Sana 6.12. 1974.
55 mm Kansan Uutiset 14.9. 1974.