Muutokset lähikuljetuksessa alkoivat, kun palstallehakkuu muuttui palstatienviereenhakkuuksi Korkeakosken hoitoalueella 1950-luvun puolivälissä. Palstallehakkuussa puut kasattiin vapaasti palstalle. Jälkimmäisessä menetelmässä hakkuumies siirtelee pöllit pinoihin palstatien viereen. Vastaavasti nykyään hakataan pitkiä kuitupuupöllejä palstalle kuormaimen ulottuviin, tai siirrellään yleensä kolmemetriset pöllit ajouran viereiselle vyöhykkeelle. Menetelmän käyttöönotto liittyi lähikuljetuksen koneellistumiseen, jonka myötä nykyisen kaltaiset ajouraverkostot ilmaantuivat metsiin. Metsähallitus pyrki 1950 ja 1960-luvuilla lyhentämään omaa lähikuljetusmatkaansa myymällä leimikot siten, että saha vei tukkinsa metsään tehdyltä laanilta tai jopa kannolta lähtien. Talvella suoraan kannolta tapahtuvaa kaukokuljetusta varten tarvittiin nelivetoisia maastokuorma-autoja, kantojen raivausta varten palstateiltä sekä lumen tiivistämistä ajourille. Tiivistäminen tapahtui polkemalla.

Uitot loppuivat ja teiden rakentaminen alkoi 50-luvulla. Runkoteitä Korkeakosken hoitoalueella oli noin 50 km. Niiden rakentamisessa oli mukana metsähallituksen insinööriosasto omine koneineen ja suunnittelijoineen. Joillakin runkoteillä saavutettiin myös hallinnollista hyötyä yhteyksien parantuessa hoitoalueen osien välillä, kuten "Pilkotun tie" Hyytiälästä Väärinmajan-Korkeakosken tielle.

Hoitoalueen toimesta tehtiin alueteitä, joiden rakentaminen jatkui kolmenkymmenen vuoden ajan. Aluetiet tehtiin runsaspuustoisiin metsiin, jolloin kustannukset kuolletettiin jo tielinjalta hakatun puuston avulla. Tavoitteena oli 200–400 metrin lähikuljetusmatka. Aimo Rantalan mukaan 1960-luvun puolivälissä hoitoalueella otettiin ensimmäisenä käyttöön tienrakennusmenetelmä, jossa nykyiseen tapaan tien runkoon tarvittava maa-aines kaivetaan tien sivuojista, eikä ojia välttämättä tehdä tien molemmille puolille. Menetelmän kustannukset olivat kolmanneksen Keskusmetsälautakunta Tapion silloisesta menetelmästä. Kaivurilla tehty tien runko tasattiin puskutraktorilla. Pyöriväalustaiset kaivinkoneet tulivat käytöön 1970-luvulla. Maisemasyistä kivet ja kannot on mahdollisuuksien mukaan haudattu sivuojan penkkaan 1990-luvulta alkaen.

1970-luvun jälkeen teitä on tehty enää vähän. Teitä ylläpidetään lanaamalla, sorastamalla sekä tarpeen mukaan poistamalla kasvillisuutta ja orgaanista ainesta. Jotkut lyhyet pistot ovat metsittyneet ja alkaneet kadota maisemasta, kun tielle ei ole ollut tarvetta. Runkoteiden lisäksi muita teitä on hoitoalueella n. 300km.