5. Kilpailut

    Monille meistä kilpailussa on jotain vastenmielistä. On paljon jalompaa harrastaa jotain asiaa vain sen itsensä vuoksi ilman mitään hinkua kilpailuun ja voittamiseen. Itsekin inhoan kaikken eniten sellaisia ihmisiä, joille voittaminen oikeuttaa kaiken muun. Formula 1-kilpailut ja erityisesti edesmennyt Ayrton Senna ovat minulle kammottavimpia esimerkkeja siitä, mihin äärimmäinen kilpailu voi johtaa. Senna oli mies joka ei kaihtanut likaisimpiakaan keinoja voittaakseen - ja voiton takia sai kaiken anteeksi.  Tosiasia kuitenkin on, että kilpaileminen on melko tärkeä osa elämää, jos ei muuten niin jatkuvien tappioiden ja epäonnistumisten muodossa. Suomalainen kulttuuri ja kasvatusprosessi perustuu oikeastaan hyvin pitkälle siihen että elämä on sarja epäonnistumisia, kilpailuja joissa olet toinen - tai viimeinen. Mielellään vielä niin että sinut pannaan kilpailemaan juuri sellaisissa asioissa, joissa et ole kovin hyvä. Positiivinen kasvatus perustuisi tietysti siihen että etsittäisiin alueita ja kilpakumppaneita joiden kanssa voittaminenkin on mahdollista. Ne juoksukilpailut, joista tässä luvussa on puhe, ovat sellaisia joissa ei voi koskaan voittaa. Niissä on aina mukana ammattilaisia, erilaisia päivi tikkasia ja harri hännisiä jotka käyvät pokkaamassa pääpalkintoina olevat stereot ja mikrot ja leipäkoneet parempaan talteen (olen miettinyt, mitä he tekevät niillä lukemattomilla stereoilla joita ovat voittaneet, ja vastaus on yksinkertainen: ne myydään. Mutta suoria rahapalkintoja ei voi antaa).
  Toki on joskus joitakin aivan pieniä kilpailuja joissa voi jopa päästä palkinnoille. Itselläni on joitakin pokaaleja erilaisista loppusyksyn pikkujuoksuista, joissa on ollut riittävästi sarjoja, mutta silti se mistä voit kilpailla ja voittaa on jotain aivan muuta. Kilpailuissa voi kilpailla niiden kanssa jotka ovat suunnilleen samankuntoisia kuin sinä itse, voit voittaa ja voit hävitä. Samoin voit kilpailla ystäviesi ja tuttujesi kanssa ja joskus voittaa ja joskus hävitä. Ja sitten voit asettaa itsellesi aikatavoitteita, joissa voit joskus onnistua, joskus taas epäonnistua. Kilpailut myös voivat rytmittää ja tehostaa harjoittelua. Vuodessa voi olla pari kolme sellaista kilpailua, joihin tulee harjoiteltua erityisesti ja pitkäjänteisesti. Varsinkin maratonit vaativat melko pitkää ja melko systemaattista harjoittelua.
    Jos olet juossut säännöllisesti jo jonkin aikaa ja kaikki sujuu mukavasti, niin voit ryhtyä miettimään johonkin kilpailuun/ hölkkätilaisuuteen osallistumista. Näitä tilaisuuksia järjestetään nykyään viikottain ja ne kuuluvat olennaisesti suomalaiseen ja kansainväliseen juoksukulttuuriin. Lähes jokainen suomalainen on jossain elämänsä vaiheessa osallistunut jonkinlaiseen juoksukil pailuun (koulussa, kotikylässään, työpaikkansa järjestämänä), mutta kuten aina, uudistukset eivät tule sieltä, missä perinne on vahvin. Suomalaiset urheiluseurat ja kilpailevat keskusjärjestöt olivat täysin kykenemättömiä kehittelemään minkäänlaisia todellisen harrastusliikunnan muotoja, varsinkin juuri juoksun alalla. Niinpä 1960-luvulla sai Uudesta Seelannista alkunsa uudentyyppinen, hölkkäkilpailuperinne, jossa ensimmäistä kertaa kilpailuihin osallistui muita kuin varsinaisia urheilijoita ja jotka myös harrastivat juoksua muusta syytä kuin tullakseen mestareiksi, voittaakseen. Tarvittiin kuitenkin amerikkalainen juoksutapahtuma, jonka ansiosta uusi hölkkäkulttuuri sitten vasta levisi ympäri maailmaa, nimittäin  New York City Marathon - aluksi muutaman sadan juoksijan tapahtuma johon nykyään osallistuu n. 25 000 ihmistä vuosittain eri puolilta maailmaa. Juoksutapahtumien uutuus oli siinä, että pääasiana ei ollut kilpailu eikä voit taminen vaan osallistuminen, tunnelma, kilpailu omaa itseään vastaan, oman kunnon testaaminen.
   Juoksutapahtumien boomi ajoittuu 70- ja 80-lukujen taitteeseen ja tällä hetkellä meillä Suomessa on ollut selvästi havaittavissa osanottajamäärien suhdannetyyppistä heilahtelua. Jotkut tilaisuudet ovat edelleen erittäin suosittuja (New Yorkin, Lontoon, Bostonin maratonit, Pariisi-Versailles-juoksu jne) mutta toisaalta joillakin juoksutapahtumilla on ollut vaikeuksia päästä lähellekään samoja osanottajamääriä kuin muutama vuosi takaperin (hiihdossa muutos on vielä selvempi, mikä johtuu osaltaan uuden hiihtotyylin sekä ylipäänsä ruuhkautumisen seurauksista). Kysymys on myös siitä, että juoksuharrastus oli yhden sukupolven, ja sen yhden ikäkauden, eli 1960- ja 70-luvun keski-ikää lähestyvien miesten harrastus ja tällä hetkellä uusia osanottajia tulee selvästi vähemmän samalla kun entiset osanottajat alkavat vähitellen jättäytyä pois. Toisaalta naisten lisääntyvä osallis tuminen saattaa mullistaa nykyiset trendit.
   Juoksutapahtumiin osallistuminen on ollut enemmänkin miesten juttu ja on sitä edelleen. Tavalliseen hölkkäkilpailuun osallis tuva nainen on jonkinmoinen harvinaisuus ja usein jopa palkinto on varma, jos vain ottaa osaa, varsinkin jos on yli 40-vuotiaiden sarjassa! Myös suuremmissa juoksuissa naisia on kovin vähän, enimmillään siinä 10 % osanottajista, mikä merkitsee myös sitä, että naiset saavat paljon enemmän kannustusta.
   Naisillahan on myös omia, vain heitä varten järjestettyjä juoksutapahtumia, joiden erilaisuutta yleensä korostetaan vahvasti. Ei kilpailla, pidetään hauskaa yhdessä, nautitaan reippaasta ulkoilusta jne. Helsingin Naisten kympillähän enin osa juoksijoista kävelee suurimman osan matkasta, jo pelkästään tilanahtauden vuoksi. Näin tapahtuma muistuttaa aikaisempien vuosikymmenien maaottelumarsseja ym. Kymmenen kilometriähän on myös liikunnallisesti kovin lyhyt matka, eikä sisällä mitään normaaliin juoksutapahtumaan liittyvää tavoitetta juosta jokin epätavallisen rasittava matka.
  Juoksutapahtumissa vauhti ei kuitenkaan ole niinkään päällim mäinen asia, vaan matka. Tavallinen kuntoilija ei yleensä juokse harjoitellessaan 20 kilometrin lenkkejä eikä sitä voi edes suositella aloittelijalle. Mutta jossain vaiheessa hän haluaa tietää, pystyisikö hän juoksemaan 20 kilometriä, ja vieläpä suhteellisen kovaa. Tällöin hölkkäkilpailu on sopiva paikka testijuoksuun. Näitä kilpailuja järjestetään myös lyhyemmille matkoille, 7 km, 12 km, 15 km, hiukan reitistä riippuen. On siis mahdollista aloittaa lyhyemmillä matkoilla ja edetä pitemmille. Toisaalta kun ikää alkaa karttua tulevat lyhyemmät matkat taas sopivimmiksi.
  Juoksutapahtumissa pääsee myös melko hyvin selville siitä, mikä on kunto suhteessa keskimäärin alan harrastajiin. Tietysti juoksutapahtumien osanottajat ovat keskimäärin melko kovakuntoista väkeä, ja taso on niissä nähdäkseni lievässä nousussa (= "vaikka kuinka helvetisti treenaisi lisää, niin sijoitus ei millään tahdo parantua"!), mutta silti vähänkin tunnollisempi harjoittelija voi nähdä sijoituksensa perusteella onko hän kehityksensä alkuvaihees sa vai onko kunto jo varsin kova.
  Vaikka tällainen vertailu ei kiinnostaisikaan, niin tapahtumiin osallistumisesta on silti hyötyä. Niissä näkee, kuinka erilaista porukkaa juoksua oikein saattaa harrastaa (et ole koskaan kaikkein lihavin tai huonokuntoisin tai mikä parasta, et ainakaan samanaikaisesti!). Ja sitten näkee myös hyvin, millaisia välineitä nykyään käytetään samoin kuin voi saada paljon hyviä neuvoja. Suurempien juoksutapahtumien (New York, Helsinki jne) yhteydessä välineiden myyjät ovat myös yleensä paikalla ja myyvät tai esittelevät uusimpia mallejaan.
   Juoksutapahtumien suurin etu on kuitenkin siinä, että ne ovat kuntoilijan kannalta jonkinlaisia etappeja ja juhlatilaisuuksia, joissa on parhaimmillaan aivan fantastinen ähellyksen ja ponnistelun sekä siihen valmistautumisen tunnelma. Kun kuntoilija tavallisesti menee vain "lenkille" ilman erityisempiä valmis teluja, niin juoksutapahtumaan valmistaudutaan, sitä hiukan jännitetäänkin, siellä juostaan myös suhteessa muihin, joukossa mukana, mikä usein merkitsee vähän kovempaa vauhtia kuin minkä kunto oikeastaan sallisi ja selvästi kovempaa vauhtia kuin mitä itse koskaan yksin ollessaan juoksisi.
    Suomalaisissa juoksutapahtumissahan (kun ei oteta huomioon Naisten kymppiä) ei pahemmin rupatella eikä heitetä huulta. Kukin painaa yksikseen, mutta silti visusti naapuria tarkkaillen. Jos on alkanut kohtuullisella vauhdilla, niin vähitellen sopeutuu juoksijoiden virtaan siten että itse ei pahemmin ohittele eikä itseä ohitella. Vain jotkut kuntonsa pahasti väärinarvioineet tai alun aivan erityisen hitaasti ottaneet hyväkuntoiset poikkeavat muusta joukosta. Loppua lähestyttäessä, vaikka vauhti ei välttämättä kiristy, niin porukkaan alkaa tulla eloa ja kil pailutilanteita syntyy.
   Kilpailujen huono puoli on siinä, että ihmiset ottavat kilpailun liian vakavasti. ei jutella, ei pidetä hauskaa, ei olla valmiita pysähtymään puhumaan jonkun tuttavan kanssa jne. Ja saatetaan jopa jättää auttamatta kaveria. Itse olin vuoden 1995 Helsinki City Maratonissa neljän tunnin juoksijoiden joukossa (oli tosi kuuma eikä kannattanut rehkiä yhtään enempää) kun edessä joka kaveri yhtäkkiä jäi makaamaan maassa. Hänen ohitseen juoksi ainakin 15-20 ihmistä ennen kuin pääsin hänen kohdalleen, pysähdyin ja yritin auttaa. Hänellä oli suonenvetokohtaus joka on aivan hirveä kun se tulee kohdalle ja hän pysi minua vääntämään jalkaansa jalkaterästä niin että pohje antaisi periksi. En ehtinyt kauan vääntää kun järjestäjiä saapui paikalle ja saatoin jatkaa matkaa. Silti minua hämmästytti ettei kukaan pysähtynyt auttamaan vaan kaikille oli tärkeämpää jatkaa omaa juoksua ja olla  menettämättä arvokkaita sekunteja (minäkin olin juuri asettunut seuraamaan viehättävää, pitsikoristeiseen juoksuasuun sonnustautunutta laihaa naista, joka oli juuri ohittanut minut ...).

  Juoksutapahtumia on hyvin erilaisia, mutta erotan tässä seuraavat omiksi ryhmikseen:
- suuret joukkotapahtumat joissa päämatkana on maraton tai vähintään 20 km.
- suuret joukkotapahtumat, joissa juoksu on sivuseikka ja karnevaali pääasia (tyyppiä Naisten kymppi, suurten maratonien ns. mustikkasopparyhmä)
- pienet maratonit ja vastaavat, joissa osanottajamäärä on siinä sadan-parinsadan paikkeilla
- varsinaiset hölkkäkilpailut joissa matkat ovat lyhyitä (10-15 km) ja osanottajia vain muutama kourallinen, joskus vain hiukan enemmän kuin vapaaehtoisia järjestäjiä, ja joissa saatetaan vaikkapa kiertää jotain lyhyttä lenkkiä useita kierroksia, jolloin jokaisella osanottajalla on oma kierroslaskija!
    Aloittelijan kannattaa ilman muuta mennä ensin keskipitkiin joukkotapahtumiin, joissa osanottajia on paljon ja joissa järjestelyt ovat hyvät. Pikkutapahtumissa on riskinä, että joutuu juoksemaan aivan yksin, ja ehkä tulee jopa viimeisten joukossa maaliin, kun järjestäjät olisivat jo mielellään poislähdössä (varsinkin maratoneilla, joissa osanottajia on muutama kymmenen, löytyy aina joku sinnikäs tyyppi joka käyttää juoksuun viisi tuntia kun muut osanottajat ovat saapuneet perille tuntia aikaisemmin ...). On paljon mukavampaa juosta seurassa jos kerran juoksutapahtumaan osallistuu ja suurissa juoksuissa on myös aina paikalla asiantuntevaa lääketieteellistä apua jos olisi sattunut arvioimaan kuntonsa täydellisen virheellisesti.
   Toisaalta en kyllä suosittele sitä että aloittaa maratonilla, mutta näinhän kai monet tekevät. Oma ensimmäinen massajuoksu tapahtumani oli Helsingin Pääkaupunkijuoksu (alkanut v. 1974, ja muistelen, että olen juossut sen ensimmäistä kertaa joskus 1970- luvun lopulla, joskin varhaisin säilynyt mitalini on vuodelta 1981), jossa osanottajia on muutama tuhat, reitti on tasainen ja mukavaa hiekkatietä Helsingin keskuspuistossa, väkeä riittää kaiken aikaa, huolto on hyvä ja kaikki palvelut pelaavat. Pääkaupunkijuoksuun liittyy kaikenlaista muutakin ohjelmaa  myös lapsille, mutta ne ovat niin eri aikaan, että ilman "huolto joukkoja" eli kylmissään värjöttelevää puolisoa tai muuta seuralaista osallistuminen niihin kaikkiin samanaikaisesti on hiukan hankalaa (pienempien tapahtumien tiivis rytmi tai jopa päällekkäisyys on paljon parempi perheelle jossa kaikki osallis tuvat). Päämatka, 20 kilometriä on sopivan pitkä myös aloit telijalle (kympillä vauhti on yleensä aika kova, mutta tietysti sitäkin kannattaa harkita).
  Juoksuissa on kaksi pääsarjaa: kilpasarjat ja yleinen hölkkäsar ja, naisille ja miehille. Kilpasarjoja on taas yleensä yleinen sekä muutama ikäkausisarja. Mitä suuremmasta juoksusta on kysymys, sitä tarkempi voi jako olla esim. yleinen, yli 35 vuotiaat, yli 40 vuotiaat, yli 50-vuotiaat, yli 60 vuotiaat. Itse olen sitä mieltä, että pitkillä matkoilla joku 35-vuotias voi olla yleensä aivan yhtä hyvä kuin 25-vuotiaskin, joten ensimmäinen ikäkausisarja voisi hyvin olla 40-vuotiaiden sarja. Jos myös hölkkäsarjassa jaetaan palkintoja, niin siihen osallistuu aina myös kilpakun toilijoita, joiden oikea paikka olisi kilpasarjoissa. Tällainen taktikointi ja palkintojen kahminta varsinaisilta amatööreiltä on epäreilua, joten systeemi jossa hölkkäsarjan palkinnot arvotaan tuntuu paljon reilummalta. Toisaalta olisi hyvä jos hölkkäsarjat olisivat suljettuja varsinaisilta kilpakuntoilijoilta, mutta valvonnan toteuttaminen voi olla ongelmallista. Tunnetustihan juoksukilpailuissa erilainen pikkuvilppi on äärimmäisen yleistä (varaslähdöt, oikaisemiset, ikäkausihuijaukset, doping etc.) joten sen valvonta, etteivät kilpailijat pääse hölkkäsarjaan on lähes mahdotonta (joskin jos se olisi kiellettyä, niin kateus ja toverikuri luultavasti pitäisi huolen siitä että huijarit paljastuvat, viimeistään palkintojen jaossa).
   Massajuoksujen järjestäjät pyrkivät markkinoimaan juoksuja, yleensä alan harrastajille joten noviisin on vaikea saada niistä tietoja. Suurimpia juoksuja, kuten Helsinki City Marathonia markkinoidaan vähän paremmin. Aivan pienistä paikkakuntajuoksuista saattaa olla yhden rivin maininta paikkakunnan lehden urheilu osaston tapahtuu-palstalla. Erikoislehdissä, kuten Juoksija tai Maraton on mainontaa vähän laajemmin, mutta ei sielläkään mitenkään kovin kattavasti. On olemassa myös kilpailukalenteri josta (lähes) kaikki juoksut löytyvät, mutta sellaisen käsiinsä saaminen ei ole kovin yksinkertaista (Internetistä löytyy nykyään vaikka mitä, esim. http://www.htk.fi/public/sahe/linkit.htm). Kansainvälisistä maratoneista on taas oma luettelonsa, jota ylläpitää AIMS, Association of International Marathons and Road Races, mutta AIMSin vuosikirja on todella kiven alla, ellei osallistu johonkin suureen kansainväliseen maratoniin.
  Pääkaupunkijuoksu on sellainen juoksu jossa aikaisemmin osallistuneista pidetään huolta. Juoksuun osallistunut saa useitakin kutsuja seuraavan vuoden juoksuun. Toisaalta jotkut muut järjestäjät saattavat käyttää samaa osoiteluetteloa hyväkseen. Käytännöllisesti katsoen jokaisella paikkakunnalla on yksi tai useampia nimikkojuoksuja joista saa tiedon hyvin helposti. On järkevää aloittaa osallistuminen jostain sellaisesta juoksusta joka on lähellä. Sekä valmistautuminen että varustautuminen on helpompaa. Sitten kun juoksutapahtumat alkavat kiinnostaa enemmänkin voi alkaa matkustaa pidemmälle. Yleensä myös kesäloma paikoilla järjestetään juoksuja, joten niitä kannattaa kysellä, kun saapuu paikkakunnalle. Oma ainoa varsinainen juoksukilpavoit toni on peräisin Italiasta, pienestä kaupungista jossa järjestet tiin jokavuotinen Madonna della Guardia juoksu juuri siihen aikaan kuin satuin paikalle. Voitin ulkomaalaisten sarjan, jossa osanottajia oli tosin melko niukasti (vain todella ikävät ja huonostikasvatetut ihmiset kysyvät tässä vaiheessa tarkkaa lukua!) ja sain komean pokaalin.
  Juoksutapahtumiin osallistuminen maksaa, mitä jotkut pitävät tietysti hölmönä: maksaa nyt siitä, että saa rehkiä rankasti. Varsinkin kun sitä voi tehdä ilmaiseksi niin paljon kuin haluaa. En ole koskaan selvittänyt tarkkaan, mihin osanottomaksut oikein menevät. Jotkut suuret massatapahtumat ovat ilmeisesti varsin tuottoisia, varsinkin kun niiden maksut ovat melko suuria ja sponsorit ovat myös runsaskätisiä. Helsinki City Marathonista sai vuonna 1993 pulittaa 180 - 220 mk (riippuen ilmoittautumisajankoh dasta) , mikä on aika paljon. Pääkaupunkijuoksu on selvästi halvempi, mutta suhteessa kalliimpi, kun juottopaikkoja on matkan varrella vain kaksi ja tarjonta on melko niukkaa. Toisaalta 20 kilometrin juoksussa eivät jotkut juo ollenkaan tai hyvin vähän. Lähtötankkaus riittää hyvin jos juoksee 20 kilometriä tunnin pintaan!
   Osanottajamaksu pitäisi yleensä suorittaa etukäteen, varsinkin suuremmissa tilaisuuksissa. Kaikkiin Suomessa järjestettäviin juoksuihin voi kyllä ilmoittautua vielä paikan päällä, myös Helsinki City Marathoniin (ainakin päivää ennen), jossa ilmoittautuminen päättyy virallisesti useita kuukausia aikaisemmin. Suuremmissa juoksuissa jälki-ilmoittautujan kannattaa olla ajoissa paikalla, sillä muuten saattaa seistä vielä maksujonossa kun juoksun lähtölaukaus ammutaan. Jälki-ilmoittautumisen hinta on myös huomattavasti suurempi verrattuna ennakko-ilmoittautumiseen, mutta toisaalta eron säästää nopeasti jo sillä, että ei pääsekään johonkin juoksuun, jonka maksun on maksanut kauan sitten. Joissakin tapauksissa voi lääkärintodistuksella saada maksun takaisin tai siirtää sen seuraavaan vuoteen, mutta useimmat taitavat niellä tappionsa.
  Juoksun suorituksesta saa yleenä mitalin, joka kuuluu siis hintaan. Jotkut mitalit ovat aika hienoja (esimerkiksi HCM:n mitalit), kun taas pienemmissä kilpailuissa ne voivat olla hyvin vaatimattomia. En tiedä mitä ihmiset yleensä tekevät mitaleillaan, luultavasti säilyttävät ne. Jotkut jopa pitävät niitä esillä. Itselläni ne ovat laatikossa muovikassissa, maratonmitalit muista erotettuina. Olen myös yleensä raaputtanut juoksuajan mitalin pintaan, koska sellaiset asiat tahtovat unohtua. Tätä en tehnyt aluksi, joten en enää tiedä tarkkaan miten huonoja aikoja tuolloin juoksin (ellen väärin muista, niin ensimmäinen tavoite oli Pääkaupunkijuoksussa (20 km) 2 tunnin alitus, sitten 1.30 tuntui pitkään mahdottomalta kynnykseltä ja nyt on tavoitteena 1.20 alittaminen, mikä taitaa jäädä haaveeksi.
  Itse juoksutapahtuma on tyypillisesti tällainen: lähtöpaikka on urheilukenttä, koulu tms. osanottajamääristä riippuen. Osanottajille on varattu tilat pukeutumista ja vaatteiden säilytystä varten. Kasseissa ei pitäisi olla mitään kovin arvokasta, mutta autoon (joka tässä tapauksessa on ehdottoman välttämätön varuste, paitsi jos lähtö on aivan kotisi vieressä) ei myöskään kannata jättää kovin huomattavia arvoesineitä. Olen kuullut valitettavia tapauksia joissa autoihin on murtauduttu. Tämä on kuitenkin tuskin todennäköistä, sillä Suomihan on rehellisten ihmisten maa, ja autot seisovat keskellä päivää kaikkien nähtävissä. Isoissa kansainvälisissä maratoneissa voi kuitenkin sitten varautua kaikkeen mahdolliseen.

  Yksittäisten juoksutapahtumien lisäksi joidenkin tilaisuuksien järjestäjät ovat myös ryhtyneet yhteistyöhön ja houkuttelevat osallistumaan useampiin tapahtumiin joiden yhteistuloksella sijoittuu myös johonkin järjestykseen. Tällaisia tapahtumasarjoja ovat Kalevan kierros (hyvin monipuolinen: juoksua, soutua, pyöräilyä, suunnistusta) tai Pääkaupunkikierros (jota ei enää ole olemassa). Sinänsä idea oli hyvä: saa informaatiota tapahtumista, ehkä jotain alennustakin (mikä on kohtuullista) ja voi vertailla kehittymistään. Toisaalta osanottajia on melko vähän, eikä kierroksen osanottajia pysty muiden juoksijoiden joukosta mitenkään erottamaan (esimerkiksi yhteisessä t-paidasssa olisi ideaa!), joten mitään kierroksen porukkaa ei muodostu. Ja mikä tärkeintä, eri tulosten yhteinen pistelasku oli täysin hakoteillä. Se on ilmeisesti suunniteltu lähinnä terävimmälle kärjelle, siten että juoksutulos riippuu olennaisesti voittajan ajasta ja sijoituksesta. Näin on täysin mahdollista että tavallinen osallistuja havaitsee saavansa aivan erinomaiset pisteet kehnosta suorituksesta jossain kisassa jossa ei ollut mukana huippujuoksijoita ja taas kehnot pisteet parhaimmasta suorituksestaan, mitä koskaan on juossut, kun paikalla on sattunut olemaan suuri joukko hyviä juoksijoita mukana. Itselleni on käynyt kerran näin: ystäväni joka hävisi minulle kaikissa muissa paitsi yhdessä kilpailussa (kaikkein lyhimmässä 10 kilometrin kisassa) ja jonka voitin Pääkaupunkijuk sussa lähes 6 minuutilla ja maratonilla lähes 20 minuutilla, voitti minut kevyesti yhteispisteissä. Kun kiinnitin järjestäjien huomiota tähän, sain vastaani väheksyviä huomautuksia kilpailuin nosta ja siitä etten ymmärrä systeemin kauneutta. Niin kuin en ymmärräkään. Mitä minua liikuttaa se, kuinka kovaa kärki on juossut? Ainoa järkevä tapa vertailla pisteitä on asettaa joka juoksulle muiden juoksujen kanssa vertailukelpoinen tavoiteaika ja laskea pisteet sen perusteella. Silloin lopputulos kertoo jotain kiinnostavaa juuri omasta kunnosta ja takaa sen, että ajalla eikä sijoituksella on keskeinen merkitys.
  Joka tapauksessa en suosittele normaalikuntoilijalle osallis tumista tällaisiin pistelaskukarnevaaleihin. Jos haluaa verrata itseään kavereihinsa, niin voi laskea itse miten on käynyt. Muutenkin kaikki sellaiset kilpailut, jossa käytetään voittajan aikaa suoritusten arvottamiseen (esim. niin että kaikki ne jotka juoksevat yli puolet hitaammin kuin voittaja, saavat eri värisen mitalin), ovat tylsiä, koska tämä ei kerro mitään yleisestä kunnon kehityksestä. Sen sijaan oma sijoittuminen johonkin määrättyyn kategoriaan on toki hyödyllinen tieto: oletko esimerkiksi ensimmäisessä vaiko viimeisessä neljänneksessä juoksijoista.  Oma tavoitteeni on pysytellä ainakin keskitason paremmalla puolella ja mieluiten ensimmäisessä neljänneksessä. Yleisestä kunnon kehittymisestä sekä heikompien juoksijoiden karsiutumisesta kertoo mielestäni se, että vaikka aikani parantuivat 80-luvulla yhdessä sun toisessa vakiojuoksussani, niin sijoitukseni eivät kummemmin parantuneet.
    Siinä missä "kierroksia" ei voi pitää varsinaisena kilpailuna, ei myöskään yhtä suomalaisen juoksun instituutiota, Suomi juoksee tapahtumaa, voi pitää kilpailuna. Siinähähän osallistutaan joukkueittain ja osanottajat voivat juosta niin monta etappia kuin haluavat.
  Koska oma työnantajani Helsingin yliopisto on liikunta-asioissa melko surkea työnantaja (yliopistolla on toki erilaisia ur heilutiloja, mutta opiskelijat kansoittavat kaiken ja loppujen niukkojen resurssien jako on äärimmäisen salakähmäistä ja erilaiseen erityistietoon perustuvaa) eikä siltä ole liiennyt resursseja tämän tyyppisiin tilaisuuksiin (sehän vaatii kulkuväli neitä, huoltoporukkaa, majoituksia ja sen sellaisia), en ollut Suomi-juoksuun osallistunut ennen kesää 1995, jolloin pääsin mukaan Ylioppilaskunnan ja HYY-yhtiöiden yhteiseen joukkueeseen.  Oli esimerkiksi kiinnostavaa juosta todella yhteen syssyyn varsin paljon kilometrejä ja saada näin annos peruskuntoharjoittelua (tosin keskellä kesää eli vähän väärään aikaan vuodesta!).
   Kun sitten vihdoin nyt kesällä pääsin mukaan, tosin vasta puolestavälistä eli Oulusta, jolloin maisemallisesti ja tunnelmal taan paras osa juoksusta oli jo ohi, niin kokemus oli todella vaikuttava ja poikkeuksellinen. Juoksemisellahan on Suomi juoksussa oikeastaan aika pieni osuus: varsinkin omassa joukkueessani, jossa oli yli 20 jäsentä, ei kenenkään tarvinnut juosta enempää kuin yksi osuus päivässä. Keskustelin tosin sitten sellaisten osanottajien kanssa jotka yrittivät viedä juoksun läpi 4-5 hengellä, mutta silloin tehtävä on jo varsin epäinhimillinen, kun palautumisaika etappien välillä on vain muutama tunti. Meillä oli pikemminkin niin, että innokkaimpat juoksivat ylimääräisiä etappeja ja melko harvat joukkueen jäsenet juoksivat loppujen lopuksi vain yhtä etappia päivässä.
   Juoksun erikoisuutena normaaliin juoksuun verrattuna on, että kaikki juoksevat samaa, juoksun vetäjän määrittämää vauhtia, juoksulla on hyvin tarkka aikataulu joka perustuu n. 5.15-5.30 minuutin kilometrivauhtiin ja että suurin osa juoksijoista on aina muualla paitsi maantiellä. Kerralla on maantiellä vain toistasataa juoksijaa, jotka juoksevat tiiviissä parijonossa tien oikeaa laitaa. Jos siis on harjoitellut riittävästi, niin juokseminen sinänsä on helppoa ja hauskaakin, kukaan ei yritä voittaa toista, juoksijaparin kanssa voi keskustella, eikä etapin pituus ole ylivoimainen (se vaihtelee alle kymmenestä yli kahteenkymmeneen kilometriin). Toinen erikoisuus on tietenkin se, että juoksu on ympärivuorokautista, joten juoksija joutuu juoksemaan melko hämärässä tai aamuyöstä, jolloin mieluummin tietysti nukkuisi. Ja jos vielä on kylmä tai sataa, niin etapille lähtö ei välttämät tä ole kovin mukavaa. Itselläni oli sikäli hyvä tuuri että etapeilla ei satanut, mutta yhdellä vapaaehtoisella pätkällä tulikin sitten sitä reilummin vettä, mikä tosiaan auttoi ymmärtämään Suomi-juoksun koko nautintoa paremmin. Vaatteet eivät sitten yleensä kuivu kovin helposti joten jos ei ole kunnon varavaatteita, niin pukeutuminen märkiin vaatteisiin on aika tylsää.
   HYYn joukkueessa juokseminen oli tietysti erityisen mukavaa: järjestely ja huolto pelaavat, välillä pääsee hotelliin nukkumaan ja saunomaan, kuljetukset on erityisen hyvin organisoitu, ruokaa on riittävästi ja tunnelma on mukava. Oma joukkue huolehtii vielä hyvin kannustuksesta, joten tunnelma on kaiken kaikkiaan todella hieno. Kun päätösjuhlat ovat vielä ikimuistoiset (en valitettavas ti voinut perhesyiden takia osallistua aivan loppuun asti) niin kokemus oli sellainen, että aion yrittää ensi vuonna uudelleen Utsjoelta asti. On myös niin, että kolmessa päivässä ei ehdi juurikaan tutustua omaan joukkueeseensa muista puhumattakaan (ja vaikka minulla oli useampikin tuttu muissa joukkueissa, niin heidän kanssaan ei tullut kovin monta sanaa vaihdettua). Minulle myös sanottiin, että juoksun intensiteetti on jotenkin aivan toista Lapin osuuksilla: Etelä-Suomessa kaikki on jo muuttunut rutiiniksi ja tunnelma etappipaikoilla on paljon vaisumpi.
   Kuitenkin se joka Suomi-juoksussa kaikkein eniten lyö ällikällä on juoksuun liittyvä muu rekvisiitta: Suomi-juoksu on itse asiassa valtaisa autokaravaani, jossa juoksijat ovat aivan mitättömän pieni, lähes näkymätön osa kulkuetta jossa erilaiset bussit, asuntovaunut ja henkilöautot pörräävät jatkuvasti juoksijoiden ympärillä. Hetkeäkään ei juosta ns. luonnon rauhassa tai pakokaasuja hengittämättä.  Jos juoksuun osallistuisi vaikkapa 1000 joukkuetta, niin tilanne olisi täysin sietämätön. Nytkin, kun joukkueita oli runsaat sata, niin mukana olevia autoja oli suurin piirtein kolminkertainen määrä. Voin hyvin arvata miksi jotkut kiireiset turistit eivät ihmeemmin hymyilleet ohittaessaan saattuettamme. Mutta kaikesta tästä huolimatta voin silti lämpimästi suositella Suomi-juoksua  jos vain teillä on mahdol lisuus osallistua. Yksinhän Suomi-juoksua ei voi viedä läpi, vaikka kuinka haluaisi (siis ainakaan virallisena joukkueena).
   Toinen minua tulevaisuudessa kiinnostava asia on ns. ultrajuok su, so. juoksutapahtumat jossa matkat ovat reilusti maratonia pitempiä. Sellainenhan on taatusti epäterveellistä ja vahingollis ta enkä ikinä ryhtyisi ultrajuoksijaksi pitemmäksi aikaa, mutta muutama jännittävä kansainvälinen pitkänmatkan juoksu, esimerkiksi Davosin vuoristojuoksu (70 km) tai Kreikan pitkät juoksut (400 km vajaan viikon aikana?) olisi toki hauska kokeilla.
  Juoksutapahtumat joissa kilpailullisuus on melko vähäistä voivat myös olla hauskoja. Naisten kymppi ei tietenkään kuulu tämän jutun piiriin, kun en ole nainen (olen ollut kerran katsomassa, mutta ruuhka oli niin hirveä, etten koskaan löytänyt vaimoani joka väitti osallistuneensa kilpailuun), mutta vähän vastaava karnevaalinomainen tapahtuma pääkaupunkiseudulla on ollut Kesäyön tunnin juoksu, jossa on kaksi erityispiirrettä: siinä juostaan tasan tunti eikä siis määrättyä matkaa (tämä on tosi kätevä jos kaverisi ovat hyvin eritasoisia juoksijoita: ketään ei tarvitse odottaa) ja se juostaan keskellä yötä, siten että juoksu loppuu tasan keskiyöllä. Juoksu on viime vuosina tullut hyvin suosituksi, varsinkin kun juoksun tuotto menee sydänsairauksien hoitoon, mutta suosio on myös tuonut mukanaan tiettyjä ongelmia. Paikka (Helsingin Eläintarhan maasto), jossa juostaan, ei salli enää kovinkaan paljon lisää osanottajia, ennen kuin koko juoksu menee pelkäksi kävelyksi, ja silloin suoraan sanoen kävelen mieluummin suviyössä kahdestaan jonkin viehättävän naisen kanssa kuin valtavassa joukossa, jossa on ylipäänsä vaikea enää edes löytää tuttuja. Tilannetta helpottaa jossain määrin se, että kovempaa juoksevat on sijoitettu erikseen kello 9-10 välillä tapahtuvaan juoksuun jossa on yleensä varsin hyvää tilaa. Joinakin öinä olen juossut molemmat juoksut. Itselleni kesäyön juoksussa (joka siis tapahtuu kesäkuussa, jolloin ei välttämättä ole vielä aivan huippukunnossa) tavoitteena oli  15 kilometrin juokseminen tunnissa. En siihen koskaan päässyt - eri syistä -  mutta lähelle, muutaman sadan metrin päähän (parhaimmillaan 150 metriä jäi uupumaan). Syksymmällä olen tämän tavoitteen onnistunutkin jonkun kerran saavuttamaan, mutta kesäkuussa ei ole yleensä vielä tullut tarpeeksi harjoiteltua. Ja siis nyttemin olen jo koko tavoitteen iloisesti unohtanut.
   Omien kilpailujeni keskeinen nautinto on ollut kilpailla joidenkin ystävieni kanssa, jotka ovat milloin hakanneet minut, milloin taas saaneet pahasti kuonoonsa. Minulla on yleensä joka kilpailua varten "oma" kilpakumppani jonka lyöminen on lähin tavoite. Kesäyön juoksussa vuonna 1991 hävisin kaikille kilpakumppaneilleni mikä oli hiukan noloa ja johtui todella ylimielisestä ja laiskasta viime hetken harjoittelusta. Saman syksyn pääkaupunkijuoksussa taas hakkasin heidät kaikki, aivan vaivattomasti, kiitos maratonharjoittelun tuoman terävyyden. Tällainen kilpaileminen on mukavaa silloin kun ollaan suurin piirtein samassa kunnossa, ja aika pienetkin tekijät voivat olla ratkaisevia. Kilpailin joku  vuosi sitten erään ruotsalaisen tutkijakollegani kanssa joka on minua muutaman vuoden vanhempi. Tiesin olevani paremmassa kunnossa kuin hän, ja otin haasteen ylimielisesti vastaan. En viitsinyt edes varustautua kaikkein kevyimmillä juoksutossuillani. En myöskään ajatellut että kilpailusta tulisi kovin veristä, joskin minun olisi pitänyt olla varuillani kun hän hiukan ennen lähtöä huomautti, että vaikka kuinka olemme ystäviä, niin nyt todella kilpaillaan. Ja se näkyi heti alusta alkaen, jolloin hän muutaman kilometrin lämmittelyn jälkeen aloitti hitaan kiihdytyksen. Roikuin mukana melko hyvin ensimmäiselle juottopisteelle jossa tottumuksen voimasta pysähdyin ottamaan juomalasin. Kaverini pinkaisikin oitis karkuun ja minä jäin ehkä siinä 10 metriä. Nämä kymmenen metriä osoittautuivat mahdottomiksi ottaa kiinni: näin hänet koko ajan edessäni, mutta painoimme molemmat vauhtimme äärirajoilla ja etäisyys venyi pian 20 metriksi, jolloin minulle tapahtui se mikä tappioonsa alistuneelle kilpajuoksijalle tapahtuu; hän antaa periksi eikä pysty pitämään kilpailurutistusta yllä. Jäin lopulta noin minuutin!
  Seuraavana vuonna olin ottanut opikseni. Kevyet juoksutossut ja valpas mieli sekä strategia hyökkäys on paras puolustus olivat uusia varusteitani ja niillä saatiin voitto kotiin. Alku oli aivan samanlainen kuin edelliselläkin kerralla, mutta kun ystäväni lähti lisäämään vauhtia, niin vastasin lähtemällä vetämään tosissani. Aluksi hän roikkui hyvin mukana ja yritti vastatakin, mutta nyt ensimmäisen juottopaikan kohdalla sain sitten nykäistyä lopullisesti pienen eron ja sen jälkeen vedinkin sitten loppuun asti pakoon. Vauhti pysyy myös varsin hyvänä kun et koskaan tiedä milloin kilpakumppanisi tulee takaapäin uusin voimin. Tällä kertaa näin ei käynyt vaan eromme oli lopussa varsin selvä.
   Sama kaveri on sitten hakannut minut myös Töölön lahden juoksussa jossa tein todella pahan virheen yrittämällä pudottaa hänet alkukilometreillä. Kolmas pudotusyritys koitui kohtalokseni.
   Toinen ystäväni, Harri joka on suhteellisen vankkatekoinen, ja näin yleensä minua heikompi maratoneilla, on ollut kanssani varsin tasaväkinen juuri pääkaupunkijuoksuissa. En osaa tarkkaan sanoa, mutta luulen että hän on voittanut minut useammin kuin minä hänet. Vuoden 1991 juoksussa olin ensimmäistä kertaa todella selvästi häntä parempi. Tietysti erot usein johtuvat hyvinkin satunnaisista seikoista, sairastumisista, vammoista ja sen sellaisista, mutta usein tämä tarjoaa hyvän mahdollisuuden vertailla harjoitustapoja toisiinsa.
   Ennen kaikkea kuitenkin kilpailuissa (yksilöllisissä tai massojen välisissä) tulee puristettua itsestään paljon sellaista irti, mitä yksin juostessa ei yksinkertaisesti tule tehtyä, vaikka mikä olisi. Toisin sanoen, ilman kilpailuja et tiedä mihin oikein pystyt, niin matkojen kuin aikojenkin suhteen. Ja tämä on ihan hyödyllinen tieto.
   Itse tulin vuoden 1995 aikana konkreettisesti tajuamaan kilpailun vaarat, kun ystäväni J.P.Sarola, jonka kanssa olin kilpaillut säännöllisesti kerran vuodessa Ilomantsin Pogostan hiihdossa (ja jonka kanssa käymääni tiukkaa kilpailua kuvasin perinpohjaisesti tämän luvun lopussa kirjan ensimmäisessä painoksessa) sai kesken hiihdon sydänkohtauksen ja kuoli. Itse olin silloin johdossa ja sain kuulla hänen menehtymisestään vasta saavuttuani maaliin ja luultuani hetken aikaa voittaneeni hänet. Palaan hänen tapaukseensa vielä hiihtoa koskevassa luvussa, mutta tarinan erittäin vakava ja surullinen opetus on siis lyhyesti ottaen se, että kilpailu saattaa johtaa meidät yrittämään sellaista itsemme ylittämistä, joka saattaa olla todella kohtalokas.
  Säännöllinen kilpailuihin osallistuminen voi siis olla hauskaa, mutta siihen liittyy myös paljon huonoakin. Kilpakumppani Sarolan onneton loppu sai minut ainakin päättämään, etten enää pyri vakavasti kilpailemaan kenenkään kanssa, vaan tähtään ainoasti sellaiseen suoritukseen, joka tuntuu hyvältä ja omalle kunnolle sopivalta. Siis ei kilpailua ystäviä vastaan eikä kilpailua kelloa vastaan tai mahdottomien aikatavoitteiden asettamista. Parhaassa tapauksessa kilpailut voivat toki jättää myös hienoja muistoja. Kaivoin tätä kirjoittaessani esiin mitalimuovikassini ja se painaa valehtelematta melkein kymmenen kiloa. En viitsinyt laskea kuinka monta mitalia siinä on, mutta niitä on ainakin 50. Tuskin sentään sataa! Ja tietysti on muistettava että puolet on hiihtotapahtumien mitaleita. Silti näin jälkeen päin alkaa tuntua siltä, että ei ole muuta elämänsä aikana tehnytkään kuin kilpaillut.