Liite: Hiihtotapahtumat

    Suomessa on kahdentyyppisiä kuntohiihtotilaisuuksia: avoimen ladun tyyppiset hiihdot joihin voi lähteä määrätuntien ajan ja joissa olennaista on palvelujen järjestäminen ja merkityt ladut (esim. Tahkon hiihto tai Ahman hiihto). Toinen kategoria on sitten kilpailut, joissa osanottajat hiihtävät numerolappu rinnassaan ja joissa aika ja sijoitus ovat merkityksellisiä. Jälkimmäisistä tunnetuin on  Finlandia-hiihto, joka edustaa monin tavoin mallia ja jonka kehityskaari on myös mielenkiintoinen.
   Kun aloitin Finlandiahiihdot (80-luvun alussa) niin osanottajjia oli reilusti yli 10 000 ja varhainen ilmoittautuminen oli tärkeää, jotta hiihtoon pääsisi yleensä mukaan. Sijoittuminen 1000 parhaan hiihtäjän joukkoon oli todellinen saavutus. Sitten tuli luisteluhiihto, joka muutamassa vuodessa teki Finlandiasta nykyisen pientapahtuman, tosin kaksipäiväisen (niin kuin se oli ennenkin ollut, lauantaina oli voinut hiihtää Reppu-Finlandian ja sunnuntaina hiihdettiin kilpaa). Nykyisel lään päätapahtumaan, perinteiseen Finlandiaan osallistuu ehkä n. 3000-4000 ihmistä ja vapaan hiihtotyylin Finlandiaan ehkä n. 1500.

    Se mikä on jotenkin minusta kaikkein kummallisinta koko kilpailemisessa, mutta samalla myös hyvin kiehtovaa, on ettei koskaan voi etukäteen arvioida, milloin kilpailu sujuu ja milloin  ei. Kunto vaihtelee hämmästyttävästi, vauhdinjako on aina yhtä suuri mysteeri, ja hiihdossa lisäksi välineet ja keli voivat vaikuttaa erittäin paljon.
   Massahiihdoissa ollaan paradoksaalisesti varsin paljon yksin: aivan riippumatta hiihtäjien määrästä niin jos alkaa väsyttää ja muutenkin jos keskittyy vain omaan suoritukseensa, kuuntelemaan omaa ruumistaan niin sanotusti, niin muiden hiihtäjien rooli on varsin vähäinen. Heitä joutuu väistelemään ja joskus heistä voi olla vahinkoa (esimerkiksi alamäessä kun joku kaatuu eteen) .
   Tosin tekniikka jolla massahiihdoissa kannattaa edetä on yksinkertainen: pyritään hakautumaan johonkin hyvävauhtiseen jonoon, välttämään vetäjän roolia, jos vauhti hidastuu liiaksi, niin lähdetään seuraamaan jotain hiukan nopeampaa junaa. Yksinhiihtämistä kannattaa välttää niin paljon kuin mahdollista.

 Seuraavassa kaksi hyvin erityyppistä kokemusta.
   Talvi 1995 on ollut harjoittelun kannalta todella surkea. Lunta on ollut niukasti, ilmat ovat olleet huonoja ja lisäksi työtilanteeni on ollut kauhea. Näin olen kyennyt hiihtämään vain ehkä puolet normaalista ja senkin hyvin heikolla teholla. Silti kun osallistuin Tarton hiihtomaratoniin helmikuun alussa (n. 300 hiihtokilometriä takana) niin hiihto sujui loistavasti. Rauhallisen alun jälkeen kiihdytin vauhtia ja olin lopulta n. 450. lähes 2000 hiihtäjästä. Vain pidon häviäminen lopussa pudotti toisen puoliskon aikani hiukan ensimmäistä heikommaksi. Oli ilo hiihtää, ohitin jatkuvasti muita hiihtäjiä, väsymys ei tuntunut pahalta, vaikka toki olin väsynyt, sopivasti. Kun hiihtää useita tunteja (lähes 4 tuntia tässä tapauksessa) niin se tuntuu tietysti lihaksissa ja ruumiissa, mutta silloin kun väsymys ei pääse yllättämään, niin ruumis vain ylläpitää liikettä, mielessä tuntuu hyvältä, on helppouden tunne vaikka rasitustaso on todella korkea (15 km tunnissa on ihan mukavaa menoa perinteisen tyylillä, sopii koettaa).
  Vain kaksi viikkoa myöhemmin osallistuin Finlandiahiihtoon. Reitti oli lyhennetty ja sekä lähtö että maali olivat Lahdessa, mikä helpottaa suuresti hiihdon logistiik kaa. Ei tarvinnut myöskään lähteä liikkeelle puolesta yöstä, niin kuin tavallisesti käy. Olin harjoitellut selvästi paremmin, joskin edellisellä viikolla hiihto oli jäänyt vähiiin. Nyt kuitenkin kävi niin että melko kovan alun jälkeen (toinen kymppi 31 min!) katkesin täydellisesti ja viimeiset 15 kilometriä olivat aivan hirvittävää tuskaa. Olin lopen uupunut, ylämäet olivat lähes mahdottomia kiivetä, olin koko ajan jonon tulppana, olin väsymyksestä niin poikki että kaaduin viimeisessä laskussa mitättömään lumikinokseen, tunsin että kaikki energiavarat olivat todella lopussa, niin jaloista, käsistä kuin koko kropasta. Mitään positiivista en kyennyt ajattele maan, kun taas Tarton hiihto oli todellinen positiivisuuden riemuvoitto: oli aikaa ihailla jopa maisemia. Kontrasti oli todella valtava. Juuri näiden huimien erojen takia kilpaileminen on mielenkiintoista. Kyse ei siis ole suorituskyvyn etsimisestä, rajoista tms. vaan pikemminkin siitä, että oma ruumis ja mahdolliset suoritusalttiu det vaihtelevat valtavasti ja täysin yllättävästi. Itse olen selvä hermoilijatyyppi joka kykenee parhaiten kilpailemaan täysin ilman paineita ja ennakko-odotuksia.
    Mutta toki on myös rajoista kysymys: rajat vain ovat täysin joustavia. Milloin tuntuu siltä ettei rajaa ole lainkaan (todellinen vapauden tunne), milloin taas tuntuu siltä, että nyt ei enää kykene nostamaan kättä tai jalkaa, että seuraava mäki tulee olemaan viimeinen, että kaikki liikkeet hidastuvat häpeällisellä tavalla (katsojien silmissä sitä liikkuu kuin etana, ja vielä kömpelösti). Tällaisella väsymyksellä on melko pitkä vaikutus, se masentaa ja muuttaa pitkäksi aikaa kaiken mustaksi. Itse asiassa en osaa sanoa kumpi on ensin, masennus vai väsymys, yhtä vähän kuin positiivisen mielentilan ja hyvän suorituksen välinen yhteys on yksiselitteinen asia.
    Suomen kaunein laturetki oman kokemukseni perusteella on ehdottomasti Ahman hiihto joka hiihdetaan maaliskuun alkupuolella Kolin maastoissa. Tämä on myös ei-kilpailullinen laturetki jossa kaikki hiihtelevät omia aikojaan kahden päivän aikana Kolin ympäristön hienoilla laduilla. Matkat voivat vaihdella lyhyistä 15 kilometrin lenkeistä pisimpään n. 50 kilometrin reittiin, jossa käydään Kolilla, hiihdetään rantaan Loma-Kolin ympäristössä ja sitten Loma-Kolilta Ahmovaaraan ja takaisin Kolille (lähtöpaikan voi myös valita). Kauneus tulee siitä, että latu kiipeää useampaan otteeseen mahtavien vaarojen laelle, joista on pitkän aikaa näkymä Pieliselle, lunta on yleensä yllin kyllin, metsät ovat lumen peittämiä erämaita, välillä hiidellään järviaukeilla, joten lähes koko ajan näkymät ovat todella upeita. Taukopaikkojen tunnelma on myös erityisen miellyttävä rakovalkeineen ja vaihtelevine tarjoiluineen. Omat muistoni hiihdosta ovat pääasiassa 80-luvulta jolloin hiihtelin yleensä pisintä reittiä ja melko kovaa, mutta en kuitenkaan mitään kilpavauhtia. Tauoilla saattoi sitten ottaa todella rauhallisesti.
   Finlandia-hiihto on Suomen suurin ja kansainvälisestikin tunnetuin hiihto. Se oli 70-luvulla todella mahtava hiihto, jonka yhteislähtö Katumajärven jäältä varhain aamulla auringon noustessa ja pakkashuurussa oli todella vaikuttava näky.  Finlandia ei, toisin kuin Vasaloppet, joka minulle käsittämättömistä syistä on säilyt tänyt osanottajamääränsä, ole kyennyt enää pitkiin aikoihin niihin lukuihin mitä vielä 70- ja 80-lukujen taitteessa saavutettiin. Ainakin yksi ilmeinen syy oli vapaan tyylin tulo, johon järjestäjät eivät osanneet varautua. Finlandian kapeat latu-urat jauhautuivat sohjoksi ja jälkipään hiihtäjille hiihto oli todella tuskallista. Hiihdon jakaminen kahdelle päivälle (ja jopa useammalle) ei enää auttanut asiaa. Toisaalta lähdön kamalat ruuhkat ovat enää muisto vain.
   Finlandia-hiihto on myös erittäin raskas: loppupuolella on paljon nousuja ja jos on ottanut liian kovaa alun, niin lopussa se kyllä tuntuu. Hiihtäjien yksimielinen käsitys tuntuu olevan, että hiihto on vähintään 5, jopa 10 kilometriäkin pitempi kuin ilmoitettu 70 km. Joka tapauksessa hiihto vie yleensä yllättävän pitkän ajan normaalihiihtoihin verrattuina.
    Finlandia-hiihto on toisaalta se hiihto jossa katsojiin on jossain määrin satsattu, joten joissakin paikoin saa hiihtää jopa yleisön keskellä, mikä on muuten harvinaista herkkua.
   Toinen klassinen pitkä hiihto on 90 kilometrin Pirkan hiihto, jonka maali on Tampereella ja lähtö Niinisalon varuskunta-alueella. Pirkan hiihto on profiililtaan melko helppo ja mukava hiihtää, paitsi yhtä lyhyttä pätkää hiihdon keskivaiheilla, jossa hiihtäjät joutuvat kävelemään. Tämä on tyypillistä  suomalaista hiihdon organisointia: ei viitsitä satsata kaupunkinosuuksiin, jotka keskieurooppalaisissa hiihdoissa ovat usein kaikkein olennaisimpia (joissa on valtavasti katsojia). Silti Pirkan hiihto on mukava hiihtää, mutta sen vika on myös sama kuin Finlandiassa: lähtö ja maali ovat eri paikoissa. Tämä tekee osallistumisen turhan vaikeaksi.
   Pogostan hiihdolla on aina ollut erityinen paikka pitkän matkan hiihtojeni joukossa. Se oli ensimmäinen ylipitkä hiihtoni, olen hiihtänyt useimmiten kaikista hiihdoista Pogostan, se huipentaa aina hiihtokauden niin että usein sen jälkeen ei enää tule paljoa hiihdeltyä - ja paras ystäväni kuoli v 1995 tuon hiihdon aikana.
Olen siis juuri tämän hiihdon puitteissa kilpaillut kaikkein tiukimmin voitosta. Pogostaan - nimi tarkoittaa markkinapaikkaa ja Ilomantsissa sitä käytetään kirkonkylästä, jossa hiihdon lähtö ja maali sijaitsevat. Pogostan hiihtokin on olosuhteiden pakosta kaksipäiväinen: ensimmäisenä päivänä hiihdetään 50 kilometrin perinteisen lenkki ja seuraavana päivänä 70 kilometrin vapaan tyylin lenkki. Osanottajia on yhteensä toista tuhatta ja järjestelyt aina erinomaisia. Latu on myös melko vaihteleva, mutta silti varsin nopea. Esimerkiksi Finlandia-hiihto joka järjestetään muutamaa viikkoa aikaisemmin ja on järjestäjien ilmoituksen mukaan yhtä pitkä, vie minulta tavallisesti vähintään puoli tuntia, usein tunninkin enemmän aikaa (paras tulokseni Finlandiassa on jonkun verran alle kuuden tunnin kun taas Pogostassa olen hiihtänyt saman matkan reilusti alle viiden tunnin). Missään en ole (Transjurassiennen hiihdon alkuosuutta lukuunottamatta) kokenut sellaista vauhdin tunnetta kuin hiihtäessäni Pogostan hiihdossa jossain pitkässä letkassa hyvän vetäjän peesissä ...
   Transjurassienne on se keskieurooppalainen pitkän matkan hiihto jonka tunnen parhaiten ja josta myös pidän eniten. Hiihdon erikoisuutena on, että se käy Sveitsin puolella ja että siihen sisältyy yksi vuorelle nousu joka on todella raskas, jos siihen ei ole varautunut. Olen hiihtänyt Transjurassiennen kahdesti ja toisella kerralla alle viidessä tunnissa, mikä oli olosuhteet huomioonottaen (viimeiset 15 km viidessä toista plusasteessa!) erittäin hyvä suoritus. Transjurassiennessa on kaikki keskieurooppalaisten pitkänmatkan hiihtojen hienoudet, mutta erityisillä ranskalaisilla mausteilla. Lähtö tapahtuu melko ahtaasta laaksosta Lamouran kylän vierestä ja niinpä alussa kannattaa pitää kiirettä ettei joutuisi ruuhkiin noustaessa ensimmäisten harjanteiden ylitse seuraavaan laaksoon. Tämä merkitsee sitä, että vauhti on alussa todella hurjaa: muistan elävästi kuinka joku ajattelemattomuuksis saan pysähtyi solmimaan mononnauhoja. Yhtäkkiä hän oli ilman sauvoja ja siis hänen jatkostaan ei ollut mitään tietoa. Kaatuminen aiheuttaa aina valtavan kalabaliikin ja ne onnelliset jotka pääsevät ohi kantavat mukanaan repeytymiä ja verinaarmuja. Itse aloin käyttää suojalaseja saadessani sauvan terävästä päästä silmäkulmaani viillon, joka vain muutaman sentin riskillä olisi osunut silmääni. Tällainen mieletön repiminen heti aluksi vaatii tietysti kuntoa tai kostautuu sitten lopussa. Juuri tuossa toisessa Transjurassiennessa, jossa olosuhteet olivat lähes täydelliset ja keli mahtava, olin myös yllättävän hyvässä kunnossa vietettyäni paikalla kokonaisen viikon hiihdellen joka päivä varsin paljon, ja jaksoin paitsi alun hurjan repimisen, myös lopun auringonpaahteessa vielä puristaa itsestäni kaiken irti, joten hiihdosta jäi hyvin ehyt vaikutelma. Kuitenkin loppu oli hyvin raskas, sillä vajaan 50 kilometrin hiihdon jälkeen oli tuo kuuluisa vuorelle nousu: pitkä ja jyrkkä kiipeäminen, jossa ohittaminen on suhteellisen hankalaa, mutta jos jaksaa ohittaa niin pystyy todella ottamaan monta päänahkaa. Tämän jälkeen tulee heti jyrkkä ja mutkitteleva lasku, jossa on yritettävä pysyä pystyssä väsymyksestä vapisevin jäsenin, ja sitten tultiin alas laakson auringonpaisteeseen ja lumisohjoon, jossa osa katsojista kannusti hiihtäjiä pelkissä shortseissa ... Lopun 15 kilometriä olikin sitten varsin raskasta puurtamista paitsi joissain varjopaikoissa missä keli oli vielä kohtalainen.

König Ludwig- Hiihto on lähellä Garmisch Partenkircheniä suhteellisen alhaalla olevissa laaksoissa joten lumitilanne ja keli ei välttämättä ole ihmeellinen. Latu on myös helppo, sillä se kiertelee paria toisiinsa liittyvää laaksoa ja nousee vain melko vähän joten pääasiassa hiihdellään pellolla ja tasaisessa metsässä. Maisemat ovat hienoja ja reitin varrella on yksi hieno Ludwig-kuninkaan rakennuttama linna (aiemmin niitä oli enemmän, mutta lämpenevät talvet ovat estäneet vetämästä reittiä jokien yli niin kuin ne ennen kulkivat). Kaupunki on myös oikein viehättävä pieni saksalainen lomakaupunki jossa on mukava oleskella ennen ja jälkeen hiihtoa. Hiihtoihin liittyy nykyään yleensä aika paljon oheisohjelmaa joten paikalle kannattaa tulla aikaisemmin ja lähtö suunnitella ainakin päivää hiihdon jälkeen (itse olen kyllä tätä sääntöä rikkonut monasti, saapunut paikalle edellisenä päivänä viime hetkellä ja lähtenyt paluumatkalle välittömästi, odottamatta hiihdon jälkeisiä iltajuhlia). Tunnelma on usein erittäin mukava ja paikalla on taatusti paljon saman mielisiä, joten yhteistä keskusteltavaa riittää.

Engadin-hiihtomaraton on ilman muuta kaikkein nopein ja helpoin näistä Worldloppet hiihdoista, vain maratonin mittainen ja kulkee pääasiassa järviä pitkin hieman alaspäin viettävää  Engadinin laaksoa (niitä maisemia joita Nietzsche kuvasi Suomen ja Italian yhdistelmäksi) järvien jäällä, jolloin vain St Moritzin liepeillä noustaan vähän ylemmäs. Lähtö on vielä porrastettu joten mitään hidastuksia ei edes synny. Maisemat ovat todella mahtavat, joka puolella laaksoa upeat alpit ja alppilaaksot joista purkautuu pieniä puroja järviin. Vietin Engadinissa viikon ja täytyy sanoa, että hiihtäminen oli tosi nautinnollista myös noissa laaksoissa, joissa hyvällä hankikannolla saattoi luistella aivan laakson loppuun. Itse kilpailu oli mahtava: lähtö aamu-usvassa, jolloin oli vielä varsin kylmää ja aurinko ei ollut vielä tullut vuorten yli, luisto mahtava ja vauhti sen mukainen (mutta ilman suurempia vaaramomentteja, sillä tilaa oli tosi hyvin). Hiihdon aikana aurinko ehtii nousta ja loppuvaiheessa lumi saattaa jo olla aika märkää: itselläni viimeiset kymmenkunta kilometriä sujuivat nihkeämmin luiston heiketessä selvästi.  Tämä on toki tavallinen ongelma keskieurooppalaisissa hiihdoissa: aamuisin luisto on aivan fantastinen, mutta auringon esiintulo muuttaa tilanteen nopeasti ja dramaattisesti. Suomalaiset tuntevat ilmiön Lapin kevätkeleillä, mutta Lapissa yöt ovat usein kylmempiä, joten lumi kestää paremmin pitempään. Keski-Euroopassa ei auringon tarvitse lämmittää kuin tunnin, niin keli on aivan toisenlainen.

    Yksi Worldloppetin suosituimpia hiihtoja on nykyään Vasaloppet, jolla on pitkät perinteet ja joka vaatii hiihtäjältä paljon. Reitin pituus, 90 kilometriä ja alun melko vaativat nousut merkitsevät että hiihtäminen ei ole helppoa. Vasaloppetin maaliin tulo on todella vaikuttava, sillä maali on keskellä kaupunkia ja yleisöä on todella paljon hiihtäjiä kannustamassa. Sen sijaan hiihdon lähtö ja logistiikka ovat todella surkeasti organisoituja. Yleensäkin hiihdot joissa lähtö ja maali ovat eri paikkakun nilla tuottavat aina hankaluuksia: joko on hiihtoon lähettävä aamuyöstä  tai sitten hiihdon jälkeen joutuu vielä palaamaan lähtöpaikalle, mikä sekin on hankalaa. Yöpymismahdollisuudet lähtöpaikalla ovat myös harvinaisen surkeat.
   Mutta kaikkein ongelmallisinta on se, että huolimatta osanottajien suuresta määrästä ja lähtöpaikan ahtaudesta, lähtö toteutetaan yhteislähtönä, siten että hiihtäjät sijoittuvat aikaisempien tulostensa perusteella lähtöön. Jos lähtönumero on kovin korkea, niin saa varautua todella pitkiin odotteluihin ensimmäisessä nousussa, missä latu kapenee ränniksi johon mahtuu  vierekkäin aivan liian vähän hiihtäjiä, puhumattakaan siitä että nousu on välillä melko jyrkkää.
   Huonoimmassa tapauksessa ehtii siis hiihtää itsensä muutaman kilometrin matkalla hyvin hikeen ja sitten joutuu odottamaan jopa tunninkin ruuhkassa ennen kuin pääsee uudelleen liikkeelle. Mikäli on kovin kylmää, niin tällainen odottelu voi olla suorastaan kohtalokasta. Itse jouduin seisoskelemaan noin puoli tuntia ja ilma oli miellyttävän leuto (joskin se merkitsi sitä, että keli oli varsin kurja ja pitoa suksiin oli mahdotonta saada) joten mitään vahinkoja ei sattunut, paitsi että oma tunnelma kyllä kärsi pahasti.
  Toisaalta sitten hiihtäjä ei todellakaan joudu koskaan hiihtämään yksin, niin kuin joissakin pienemmistä hiihdoissa, joissa alun yhteislähdön jälkeen joukko hajaantuu siten, että välillä sekä edessä että takana voi olla paljonkin tilaa.

   Suomalaisen ja varsinkin eteläsuomalaisen on vaikea kuvitella että Eestissäkin voisi hiihtää, mutta tosiasia on, että Etelä-Eestissä on lievästi kohoava ylänkö, jossa talvisin on varsin hyvä lumitilanne. Tämä Tarton itäpuolella oleva alue on viehättävää mäkistä maastoa ja se onkin aikaisemmin ollut erittäin suosittu kautta koko laajan Neuvostomaan. Suosituimmillaan Tartu maraton (joka todellisuudessa on 60 km) on kerännyt saman verran osanottajia kuin Finlandia-hiihto. Nykyään siihen osallistuu 2-4000 hiihtäjää mikä on kohtuumäärä ja lähtöpaikalle hyvin sopiva. Palvelut toimivat hienosti ja ladulla on riittävästi tilaa. Alkumatka on todella kaunista pienipiirteistä maisemaa, jossa metsät ja aukiot vaihtelevat.