Onko 2000-luku elämänpolitiikan vuosituhat

(luonnos johdantoartikkeliksi teokseen 2000-luvun elämä, Gaudeamus 2000)

J.P.Roos- Tommi Hoikkala

Onko 2000-luvun elämä elämänpolitiikan vuosituhat?

2000-luvun taite on sosiaalisen konstruktionistin täyttymys: vuosiluku jolla ei ole sinänsä mitään merkitystä, joka on pelkän sosiaalisen sopimuksen tuote ja jossa jopa vuosituhat ei edes oikeasti vaihdu (se vaihtuu vasta vuoden 2000 lopussa) vaikka kaikki juhlivat sitä vuoden alussa. Mutta edes sosiaaliset konstruktionistitkaan eivät voi väittää että symboliset tai sosiaaliset muutokset olisivat kovin suuria tai merkittäviä siirryttäessä vuosituhannesta toiseen. Silti on vaikea löytää ihmistä jonka mielestä ei olisi itse asiassa aika jännittävää olla osallisena tällaisesta muutoksesta ja jolla ei olisi ainakaan joitakin päätöksiä tai tekoja joita hän on ajoittanut vuosituhannen vaihteen mukaan. Niinpä lapsia odotetaan syntyväksi vuosituhannen vaihteen tienoilla tavallista enemmän (todellisuudessa tuskin näin käy), ihmiset pyrkivät saattamaan loppuun projektejaan tai käynnistämään uusia, muuttamaan elämäänsä ja elämäntapojaan, laihtumaan, lopettamaan tupakanpolton jne. Voidaan kysyä, kumpi on "hienompaa": olla syntynyt juuri ennen vuosituhannen vaihdetta tai juuri seuraavan vuosituhannen puolella. Toinen tämän kirjoittajista on edellisen kannalla, jos ei muuten niin siksi että hänen nuorin lapsensa on syntynyt 1999 - ja kuuluu näin siihen heti vuosituhannen vaihteen jälkeen kutistuvaan joukkoon joka on syntynyt edellisellä vuosituhannella.

Meitä kiinnostaa näin vuosituhannen vaihteessa kysymys joka on toki yleisempi mutta joka tulee juuri nyt ajankohtaiseksi: voimmeko puhua tulevasta 2000-luvun alusta valtavan muutoksen vaiko pysyvyyden aikana. Siis muuttuuko kaikki vai ei mitään? Ja jos, niin mihin suntaan.
On helppo osoittaa suuria muutoksia, joista osa on tapahtunut mutta vaikutukset tulevat (jos tulevat) viiveellä ja taas osan odotetaan tapahtuvan lähivuosina:
teknologiset mullistukset: internet, langaton kommunikaatio, tiedon hankinnan vaivattomuus, ostamisen helppous
biotekniikka: geeniteknologia, mielialaa ja persoonalisuutta muuttavat lääkkeet,
taloudelliset: globalisaatio, vapaakauppa, integraatio, kansainvälisen talousrikollisuuden uudet mahdollisuudet
poliittiset: sosialismin romahdus, ehkä suurin maailmanlaajuinen samanaikainen poliittinen järjestelmämuutos mitä koskaan on tapahtunut ja jonka vaikutuksista vain osa on toteutunut, globalisaatio poliittisena projektina
väestölliset: väestönkasvun mittakaavan muutos: kun kesti tuhansia vuosia saada maapallolle miljardi ihmistä niin nyt yhden miljardin väestönlisäys toteutuu muutamassa vuodessa. Toisaalta hiv/aidsilla näyttää olevan vaikutuksia ainakin Afrikan väestönkasvuun
ympäristöongelmat pahenevat edelleen: ilman saastuminen, metsien hävittäminen, ilmastomuutokset, jäteongelmat jne.
Tällä riskien lisääntymisellä voi olla myös yhteisyyttä ja positiivista globalisaatiota lisäävä vaikutus , kuten Ulrich Beck on todennut (Beck 1999).
Mutta yhtä hyvin on helppo osoittaa myös muuttumattomuutta:

kansainvälinen vastuuttomuus ja sotien riski: huolimatta kaksinapaisen maailmanjärjestelmän romahduksesta mitään yksimielisyyttä tai toimivaa järjestelmää kriisien ratkaisuun ei ole syntynyt. Yhdysvallat joka on jäänyt maailman ainoaksi sotilaalliseksi supervallaksi on hyvää vauhtia kehittymässä kansainvälispoliittisesti täysin arvaamattomaksi älykääpiöksi, jolta voi odottaa vain itsekästä typeryyttä: sen YK-politiikka, suhtautuminen ympäristökysymyksiin, ydinaseisiin, hormoni ja geeniruokaan ovat tästä kuvaavia esimerkkejä.
köyhyys ongelmana: rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät ja vain muutama maa on siirtynyt köyhien maiden joukosta rikkaiden maiden joukkoon eikä kovinkaan moni ole seuraamassa perässä (ja länsimaisen elintason toteuttaminen maapallon mitassa on kaikin tavoin mahdotonta)
nationalismi elää vahvana: kansallisvaltioiden määrä on lisääntynyt huimasti ja suurin osa nykyisistä konflikteista liittyy tavalla tai toisella etnisyyteen, joskin se voi olla myös konfliktin tekosyynä, kuten esimerkiksi Ruandassa ja Burundissa. Euroopassa taas kansallismielisyys alkaa yhä useammin liittyä rasismiin ja ulkomaalaisvihaan samalla kun EU-maiden eliitit irrottautuvat yhä enemmän omasta kansallisesta taustastaan.
uskonnon (poliittinen) merkitys on entistä suurempi: samalla tavoin kuin kansallismielisyydestä, uskonnosta on tullut usein hyvin irrationaalinen osa kansainvälisiä konflikteja
ympäristöongelmia ei kyetä ratkomaan: ns. kansainvälinen yhteisö on osoittautunut kyvyttömäksi varsinaisesti vaikuttaviin toimiin ympäristöongelmien ratkaisussa
ihmisten muodostamien yhteisöjen vaikeus muuttua ja korjata ongelmiaan: perustavien sosiaalisten ongelmien pysyvyys
perheen ja kulttuurin pysyvyys: kaikista päinvastaisista puheita huolimatta näyttää siltä, että perhemuodostelmat ja kulttuurit ovat äärimmäisen pysyviä ja sitkaita.

Eli toisin sanoen: 2000-luvun kynnyksellä on tapahtunut ja tapahtumassa valtava muutos joka toisesta näkökulmasta katsoen ei kuitenkaan vaikuta olennaisiin ongelmiin. Riippuen siitä mistä kulmasta katsoo voidaan sanoa että mikään ei ole muuttunut tai kaikki on muuttunut. Ja vaikutuksen ja vastavaikutuksen laki takaa sen, että mitä suurempi muutos, sitä rajummat vastavoimat. Yltiöpäinen markkinaliberalismi joka on kehittynyt yhä kiihtyvöllä vauhdilla globaaliksi pakkopaidaksi on nostattamassa erilaisia, keskinäisestikin ristiriitaisia vastavoimia: nationalismin, rasismin, ruohonjuuriliikkeet, ekologisen paikallisaktivismin.
   Kulttuurin näkökulmasta perspektiivi on vähintään 200-300 vuotta: joillekin kulttuurisille ilmiöille voidaan löytää selitys todella kaukaa (esimerkiksi Geert Hofstede (1999) on erottanut "feminiinisiä" ja "maskuliinisia" kulttuureja, joiden lähtökohdat ovat vuosisatojen takaa). Beck puhuu zombi-käsitteistä jotka eivät suostu häviämään vaikka niiden perusteet ovat hävinneet kuten jaottelut tyän ja ei-työn, perheen ja ei-perheen, yhteiskunnan ja luonnon välilla Itse en olisi aivan yhtä helposti hylkäämässä näitä jaotteluja juuri niihin sisältyvän kulttuurilatauksen johdosta.
   Talouden näkökulmasta perspektiivi on lyhyempi mutta ei sekään olematon: Suomen vaurauden juuret ovat 1800-luvulla ja toisen maailmansodan jälkeiset kehitysaallot ovat olleet muutaman vuosikymmenen mittaisia. Nykyinen, teoreettisesti epäselvä tilanne kattaa ajan 1970-luvulta eteenpäin jolloin talouden tietyt edellytykset ovat jyrkästi muuttuneet: avoimuus, pääomien liike, automaatio, globalisaatio, säätelyn ja valvonnan vaikeus, deflaation uhka inflaation sijasta. Näiden muutosten kaikki seuraukset eivät suinkaan vielä ole tiedossa, puhumattakaan siitä että pystyisimme selittämään niitä (esimerkiksi maailmaa 60- ja 70- luvuilla vaivanneen inflaation kääntyminen päinvastaiseksi ongelmaksi on edelleen vailla selitystä, pelkkien arvailujen varassa. Ne jotka kuvittelevat että kyse on harjoitetun politiikan seurauksista, erehtyvät joka tapauksessa raskaasti)
Politiikan näkökulmasta muutos on jo nopeampaa: politiikan edellytykset ovat suuresti muuttuneet 1980-luvun lopulta lähtien ja konstellaatiot ovat aivan erilaisia: Neuvostoliitto, USA ainoana suurvaltana, EU, globalisaatio, kansallisvaltioiden rooli (Euroopassa). Kuten edllä todettiin, nämä muutokset eivät tapahdu ilma jyrkkiäkin vastareaktioita.
Ja lopulta tekniikka: muutoksen nopeus on todella suurta, mutta vaikutukset ovat usein epäselviä. Seuraavassa käytänkin esimerkkinä matkapuhelinta, josta olen ollut kiinnostunut jo pitkään. Matkapuhelimen historia on lyhyt, mutta sitäkin dramaattisempi. Erilaisia radiopuhelimia on ollut käytössä kauan (30-luvulta lähtien), mutta varsinaisesti matkapuhelin on kehittynyt 1980-luvulla. Sen mahdollisuus on myös ollut kauan tiedossa: esimerkiksi Maxwell Smart TV-sarjan kenkäpuhelin oli jo kaikessa aito matkapuhelin: kevyt, aina mukana, soi usein juuri mahdollisimman epäsopivasti. Kaarle Nordenstrengin kuuluisa ennustus matkapuhelimen käyttöönotosta ei ollut mikään umpimähkäinen huitaisu. Silti voidaan hyvin sanoa, että kukaan ei osannut ennustaa matkapuhelimen räjähdysmäistä kasvua ja tämän kasvun taloudellisia vaikutuksia - ei ainakaan Nokia, joka osui paikalle ja oli kriisissä juuri oikeaan aikaan.
   Kun itse kirjoitin ensimmäisen matkapuhelimia koskevan juttuni (1992) Suomessa oli vietetty juuri matkapuhelimen liikkeellelähdön viisivuotisjuhlia ja ihmeteltiin valtavia 200 000 matkapuhelimen määriä (ne olivatkin valtavia: meillä oli matkapuhelimia likimain yhtä paljon kuin Ranskassa) mutta villeimmätkään ennusteet eivät luvanneet yli kolmea miljoonaa matkapuhelinliittymää ennen vuotta 2000. Muutos on siis ollut hurjaakin hurjempi. Mutta mikä muutos? Mitä oikein on tapahtunut. Onko matkapuhelin mullistanut elämämme, sosiaaliset suhteemme, tapamme ajatella, käsityksemme todellisuudesta?
   Eipä tietenkään. Se kuuluu sarjaan elämää helpottavia, hyuödyllisiä asioita, jotka solahtavat paikalleen ja joita ei sitten oikeastaan edes ajattele. Eli kysymys "millaista oli ennen kun meillä ei ollut Floraa?" on reaalinen juuri matkapuhelimen kohdalla. Miten tulimme toimeen ennen kuin saatoimme kertoa joutuneemme liikenneruuhkaan, muistuttaa ostamaan sitä ja tätä, löytää toisemme eksyttyämme, pelastua tieltä värjöttelemästä kun auto on luiskahtanut ojaan, lähettää viestin kommentiksi kun emme halua juuttua keskustelemaan jostain asiasta, kysymään ovikoodia kun seisomme lukitulla alaovella menossa jonkun ystävän luokse jne. Lista on loputon mutta se yhteinen piirre niillä on että matkapuhelin on toisaalta arkinen vehje, toisaalta se voi olla korvaamaton hätätilanteessa. Itselleni on jo moneen kertaan tullut eteen tilanne että olen unohtanut ottaa puhelimen mukaan juuri silloin kun hätään joutuessani olisin sitä todella tarvinnut. Ja nyttemmin ne joilla ei ole matkapuhelinta, joutuvat tätä perustelemaan julkisesti.

Voisi ehkä verrata matkapuhelinta yksityisautoon paitsi että matkapuhelimilla ei ole juuri lainkaan sellaisia negatiivisia ympäristövaikutuksia kuin henkilöautolla: ilmansaastuminen, liikenneruuhkat, kaupunkien pilaantuminen, melu, raaka-ainehävikki. Vain antennien sijoituksesta on tullut kiistaa, säteilyvaikutuksia on tutkittu, puhelimen käyttö liikenteessä on ilmeisen vaarallista, ja puhelimista on jonkinmoista haittaa konserteissa, kokouksissa, elokuvissa, ravintoloissa jne.
Toisaalta vähän liioitellen voisi väittää että matkapuhelin on myös niin kuin pyörä, jonka kaikki eri käyttötarkoitukset ovat tuskin vieläkään tulleet esiin. Tiedämme jo nyt että uuden sukupolven matkapuhelimet tarjoavat aivan uudenlaisia mahdollisuuksia puhelinten käytölle ja erityisesti internetin ja matkapuhelimen saumaton yhdistäminen tarjoaa todella valtavia vaikutuksia esimerkiksi etätyölle ja ylipäänsä elämälle riippumattomana ajasta ja paikasta. Helppous millä internetin ja matkapuhelimen avulla voi seurata ulkomailta käsin kotipaikkansa tapahtumia on huimaa verrattuna siihen miten tämä oli mahdollista vain kymmenen vuotta sitten: viisi päivää vanhat sanomalehdet, huonosti kuuluvat radiolähetykset, hitaat kirjeet suhteessa reaaliaikaiseen uutisvälitykseen, säätietoihin, sähköpostiin, vaikka jatuvaan ankkuroitumiseen oman maan radioon ovat jotain aivan toista.
   Matkapuhelin on tässä mielessä 2000-luvun pyörä: sen käytön suuri räjähdys tulee tapahtumaan vasta 2000-luvulla kun maailman miljardit ihmiset pääsevät siitä osalliseksi. Mitä silloin tulee tapahtumaan, emme osaa edes kuvitella. Huvittavana yksityiskohtana voi mainita että yksi keskeinen syy sille miksi eurooppalaisissa suurkaupungeissa hankitaan matkapuhelin on se, että lankapuhelimen odotusaika on niin pitkä mm. muinaisen tekniikan ansiosta!
   Keskeinen matkapuhelimen uutuus on minusta siinä, että se on aivan uudenlainen henkilökohtainen kommunikaatioväline. Siinä missä puhelin on täysin persoonaton, pöydällä tai seinässä kiinni oleva kone jota kuka tahansa voi käyttää, niin matkapuhelin on minun oma aparaattini joka soi tavalla jonka vain minä tunnistan (tosin tässä suhteessa on vielä paljon tehtävää!) ja joka on käteni tai korvani jatke, siis ruumiin osa pikemminkin kuin kone (kännykkä-nimi kuvaa tätä hyvin). Hyvin harvoin matkapuhelin on aidosti yhteiskäytössä niin kuin lankapuhelin taas lähes aina on (itselläni on kokemusta siitä kuinka vaimoni lainasi sisarensa puhelinta ollakseen tavoitettavissa matkalla, mutta puhelinta ei voinut pitää auki koska sisaren puhelinkultturiin kuului, että suuri määrä ystäviä soitteli hänelle jatkuvasti). Kaikki matkapuhelimeen liittyvät suuret tulevaisuusodotukset ovat tämän tosiasian seurannaisia: yhä useamman ihmisen taskussa tai laukussa kulkee henkilökohtainen kommunikaatioväline jonka kaikkia käyttömahdollisuuksia on mahdoton arvailla.
Yksi mahdollisuus on henkilökohtaisen valvonnan lisääntyminen. Matkapuhelimen ollessa auki voidaan sen haltijaa seurata jatkuvasti ja mahdollisesti jopa kuunnella. Mukana olevaan matkapuhelimeen piilotettu siru voi tehdä jatkuvan valvonnan mahdolliseksi. Jos haluaa piiloutua, niin matkapuhelinta ei pidä kantaa mukanaan. Laajemmassa mielessä juuri valvontaan liittyvä teknologia on myös kehittynyt käsittämättömällä tavalla. Väitteet siitä, että amerikkalainen kansallinen turvallisuuselin kuuntelee kaikki kansainväliset puhelut (toisin sanoen valitsee niistä päältä tiettyjen kriteerien mukaan potentiaalisesti tärkeät) ovat vain jäävuoren huippu. Miten tämä on yhdistettävissä sen kanssa että kansallisvaltioiden rajat muuttuvat yhä ongelmallisemmiksi ja sekä kulttuurinen että taloudellinen globalisaato syövät kansallisvaltioilta mahdollisuuksia estää ja suojautua erilaisilta ulkoisilta uhkilta? Toisaalta kyseessä on vain saman asian ääritapaus: kaikki yksilötkin ovat yhä suojattomampia häikäilemätöntä markkinointia tai poliittista manipulointia vastaan. Toisaalta globalisaation myötä näyttää myös lisääntyvän organisoidun rikollisen toiminnan mahdollisuus, veroparatiisien hyödyntäminen anonyymisti. Jopa EU:n sisällä on veroparatiiseja, joille ei kukaan näytä mahtavan mitään. Mitä vastaan siis valvonta oikein lisääntyy, kun sen välittömästi ilmeisin käyttötarkoitus, kansainvälisen rikollisuuden, rahanpesun ym. estäminen, ei näytäkään olevan olennaista? 2000-luvulla tämäkin selviää. Hurjimmissa utopioissahan internet tekee mahdolliseksi kaikkien kansallisten sääntöjen ja rajoitusten kiertämisen. Mitkään kansalliset rajoitukset eivät enää sido yksilöitä ja yrityksiä jotka eivät halua niitä noudattaa. Onko siis 2000-luku rajattoman anarkian vuosituhat? Vai rajattoman valvonnan vuosituhat? Vaiko vain yhä edelleen helpottuvan arjen vuosituhat?
    Olemme ehkä käsitelleet turhan laajasti yksittäistä ilmiötä, mutta kysymyksessä on hyvä esimerkki saman ilmiön äärimmäisestä tulkittavuudesta. Ja samalla siitä, että tapahtuneet muutokset ovat olennaisia ja suuria, seurauksista ei vain ole varmuutta.
   Varmin ennustus minkä 2000-luvusta yhteiskuntatieteilijänä voikin tehdä on että kontrastit lisääntyvät. Keskeinen uutisaihe tuleekin olemaan turvallisten ja rauhallisten elämismaailmojen äkillinen ja hetkellinen muuttuminen vastakohdikseen. Moskovalaisen 70-luvun elementtikerrostalon totaalinen sortuminen pommiräjähdyksessä on tästä osuva esimerkki: USA:ssa taas säännöllisesti toistuvat umpimähkäisesti väkijoukkoon ampumiset ovat todennäköisesti vain kasvava ilmiö, kun vapaana rehottavaa aseidenmyyntiä ei saada kuriin (ja internet vain pahentaa ongelmaa).

   Vielä kerran tulkittaessa asiaa matkapuhelimen kautta: matkapuhelin on yksi arkielämää helpottava ja yksinkertaistava väline jota voi kuvata jonkinlaisena uutena elimenä, pitkälle kuuluvana korvana ja silmänä. Samalla se voi olla äärimmäisten kriisien oloissa suoranainen pelastusrengas. Toisin sanoen, se vasta hyvin juuri rutiinin ja dramatiikan paradoksiin.
   Yksi erityisen kiinnostava alue on ihmisen ruumiin ja persoonallisuuden geneettinen, orgaaninen ja biokemiallinen muokkaus. Tämä on vahvimmassa mielessä elämänpoliittinen kysymys.
Slawomir Zizek on vastannut yllä esitettyihin kysymyksiin yleisellä tasolla niin, että juuri sellaisessa tilanteessa jossa transgressiot ovat lähes mahdottomia ja kaikki on sallittua ollaankin itse asiassa tilanteessa jossa sääntöjä noudatetaan tarkimmin ja jossa sääntöjen rikkojat ovat juuri niitä jotka sitoutuvat vahvimmin johonkin fundamentalistiseen, autoritaariseen periaatteeseen. Paradoksaalisesti juuri tämä vapauttaa heidät noudattamasta sääntöjä. Sääntöjä noudatetaan parhaiten individualistisessa demokratiassa jossa jokaisen on edullista noudattaa säntöjä kun muutkin niitä noudattavat (esimerkiksi jos tiedän että muut tukkivat risteyksen joka tapauksessa, niin minun ei tietenkään kannata päästää muita edelleni, kun taas jos risteyksen tukkijat ovat pieni vähemmistö, niin säännön noudattaminen on paljon järkevämpää).
   Entä sitten tämänkin kirjoituksen taustalla vaaniva oletus: 2000-luvulla kaikki meneekin vain huonompaan suuntaan, ja ne jotka nyt ovat 40-50 vuotiaita voivat kiittää onneaan siitä, että ovat saaneet elämänsä aikana kokea ihmiskunnan huippuhetket. Ympäristökatastrofit, epidemiat, paikalliset konfliktit, viha ja rasismi, turvattomuus, eriarvoisuus vain lisääntyvät ja huolimatta tekniikan kehityksestä (tai myös sen ansiosta) hyvinvoivat eliitit supistuvat ja joutuvat suojautumaan yhä ankarammin köyhtyviä, toimettomia massoja vastaan. Vankiloista tulee muuallakin kuin USA:ssa keskeinen sosiaalipolitiikan väline. Rikollisuus ja raakuus hallitsevat suurinta osaa maailmaa. Kaiken maailman mafiat ovat pääasiallisia taloudellisia toimijoita ja pitävät poliitikkoja panttivankeinaan maapallon laajuisessa Kolombiassa.
   Tällainen tulevaisuudenkuva jota ei suinkaan voi torjua kevyesti, on nähdäksemme täysin mahdollinen. Senkin vastapainoksi voi ehkä parhaiten tarjota sitä, että muutos on kuitenkin hidas ja että on olemassa suuri joukko prosesseja jotka kahlitsdevat niin ylettömän optimistisia teknologisia tulevaisuudenkuvia kuin pelkoja kaaoksen ja kurjuuden maailmasta 2000-luvulla.
   Mutta jos kysymme, onko meidän mahdollista tehdä jotain, niin vastauksia ei voi kovin helposti antaa. Yksi tapa pohtia sitä, millaisia positiivisia muutoksia on odotettavissa, on elämänpolitiikka, johon nyt siirrymme. Tällöin siirrämme myös keskustelun globaalisesta näkökulmasta Pohjois-Eurooppaan ja hyvinvointivaltioperspektiiviin.

Ensimmäinen yritys määritellä: Elämänpolitiikka vailla poliittisia intressejä on sumearajainen pehmeä sosiologinen käsite, jonka avulla pyritään kokoamaan sosiabiliteetin liikehdintää individualisoituneen yksilön näkökulmasta. Hieman yleisemmin: Elämänpolitiikka voi olla kilpailevien gravitaatioiden kenttä, jolla on neljä gravitaatiopistettä: (1) valtiollinen toiminta, (2) markkinat ja niiden vapaa moraaliton tarjonta, (3) sosiabiliteetin eri muodot (4) autonomiset individualisoituneet yksilöt. Näiden vetovoimien välisestä kamppailusta muodostuu elämänpolitiikka. Vanhoja tuttuja asioita?

Tietty poliittinen keskustelu, jossa 90-luvun moderniteettisosiologeilla on ollut selvä merkitys, liitetään usein tiiviisti elämänpolitiikan käsitteeseen. Ilmeisimmin on kyse Anthony Giddensistä ja hänen yrityksestään löytää väylä oikeiston ja vasemmiston välille. Sosiologien ja yhteiskuntatutkijoiden joukossa on havaittavissa kiintoisia liittoutumia. Italialainen (jälki)feministi Rosa Braidotti analysoi terävästi (antifallogosentrisesti) Diana-ilmiötä1 ja osoittaa artikkelissaan suosiota mm. Giddensille. He ovat yhtä mieltä siitä, että vanhoja vasemmistokäsitteitä sorto, aate ja solidaarisuus tulisi laajentaa, koska kansainvälisen talouden vallan uudelleenjako on tuonut mukanaan uusia näkymättömiä kontrolliteknologian ja hallintosuhteiden muotoja. Braidottin mielestä Diana-ilmiön tarkastelu luokkapoliittisin termein ei ole mistään kotoisin.
No jaa, Diana -ilmiö on tietenkin ominainen globaalin televiestinnän aikakaudelle ja ehkä erityisesti sen emotionaalisille rakenteille. Itkeminen mediamyrskyn silmässä tietämättä miksi ja leviävä kaipaus jotakuta kohtaan, jota koskaan ei ole tavannut : molempien täytyy olla ajan tyyppi-ilmiöitä. Ihmisten mediasuhteilla on selvä synteettinen ulottuvuus. Ajatellaanpa vaikka Kauniit ja Rohkeat -sarjaa. Useimmat Dianan kuoleman jälkeen tunteilleet olivat naisia eri puolella maailmaa, mikä Braidottin mukaan merkitsi näkyvää protestia sitä patriarkaalista systeemiä vastaan, missä miehet joilla on valtaa voivat vaihtaa naisia, systeemiä, jonka uhriksi Diana joutui. Kummallinen ajatuskuvio, joka ei tässä liity sukupuolipolitiikkaan , vaan sosiaaliseen puoleen, joka heijastaa uudenlaatuista verkostoitumista (maailmanlaajuisia medi-minä-media-minäsuhteita, tietyn kuvitteellisen kollektivismin höystämänä).
Vanhentuneen politiikka-käsitteen avulla on vaikea saada mitään otetta tällaiseen ilmiöön. Toisaalta elämänpolitiikkakeskustelu saattaa sisältää tietttyjä lupauksia Diana-ilmiön, kloonauksen ja geenimanipulaation jälkitraditionaalisessa maailmassa. Ilmaisuni "tiettyjä lupauksia" osoittaa oman ambivalenssini mainittua keskustelua kohtaan. Giddens sanoo itse Ord&Bildin haastattelussa puhuvansa elämänpolitiikasta ilmaistakseen eron suhteessa liberaalin vasemmiston vanhaan emansipatoriseen demokratian, itsemääräämisen ja tasa-arvon parissa toimineeseen politiikkaan. Hänen mielestään käytäessä uusia eettisiä keskusteluja vasemmiston vanhentuneilla kriteereillä ei päästä pitkällekään. Mitä hyvinvointivaltioon tulee, Giddens vaatii täydellistä reformia. Hän ei tyydy uusliberalistisiin supistuksiin, vaan etsii valtion hyvinvointitoiminnot ajan muuttuneisiin olosuhteisiin tahdistavaa uudistusta (mitä se tarkoittaakin).
Meitä ei kiinnosta arvottaa Giddensin panoksen merkitystä Tony Blairin "kolmanteen tiehen" eikä spekuloida liberaalin vasemmiston kykyä pysytellä jälkitraditionaalisen tai myöhäismodernin maailman kuumeisessa huojahtelussa, vaan katsoa hiukan kriittisesti (?) sumeita käsitteitä, joita kohtaan Giddens itse viime aikoina vaikuttaa menettäneen sosiologisen kiinnostuksensa. (Blairin selkänojana toimiminen ei ole sosiologiaa vaan politiikkaa sanan klassisemmassa merkityksessä.)
Ehkä elämänpolitiikan kautta hahmottuva yhteiskuntanäky kertoo oleellisen maisemasta, jossa eri riippuvuuksilla on kasvualustansa.

Mitä elämänpolitiikka voi olla? Yksinkertaisimmillaan yksilötason pohdintaa ihmisen jokapäiväisessä elämässä esimerkiksi Pohjoismaiden kaltaisissa yhteiskunnissa. Vaikuttaisi, että yksilöllä on koulutuksen, työelämän, rakkauselämän, ihmissuhteiden, itsensä kehittämisen suhteen merkittävästi laajempi valinnan mahdollisuus kuin ennen (otsikko Almaasin kirjasta Velvollisuusyhteiskunnasta mahdollisuuksien markkinoille ). Yksilön elämässä vaihtoehtoja on lukematon määrä, mikä on muovannut erityisen harkinnan tilan ja eetoksen nykyajan subjektille.
Ilmeisintä tämä on keskiluokkien elämänyhteydessä. Valinnan mahdollisuuksien ja elämässä tehtyjen virheiden harkinta sekä mahdollisten korjauskeinojen pohdinta ovat mahdollisempia kuin koskaan. Virheet eivät välttämättä ole yhtä kohtalokkaita kuin aikaisemmin, ehkä. Yksilön vaihtelevassa elämänkulussa painopisteet hakeutuvat näihin ajatuksiin.
Uudelleen aloittaminen johtaa helposti Anthony Giddensin käsitteeseen second chances - eläkkeelle tai työttömäksi jääminen tai avioero voi merkitä uutta itsensä kehittämisen mahdollisuutta, uutta alkua paremmalle elämälle. Tästä näkökulmasta tietty eettinen keskustelu onkin ajankohtainen. Eettinen, sillä etsitään vastausta ikuisuuskysymykseen: Mitä on hyvä elämä.
Johtopäätöksenä voidaan Giddensin avulla (1991, 215) sanoa, että elämänpolitiikka merkitsee politiikkaa, joka koskee minuutta (self), identiteettiä, itseharkintaa, elämänkaarta, hyvinvointia ja elämäntapaa. Tiivistetysti: elämänpolitiikka on valinnoissa ja päätöksissä, jotka koskevat yksilön elämää. Tuollainen tiivistys on vaarallinen, sillä se voi merkitä mitä tahansa - mitä päätöksiä tahansa, jotka koskevat elämää millä tahansa tasolla: yksilöllisellä, yhteiskunnallisella, valtiollisella. Silloin kaiken politiikan tulisi olla elämänpolitiikkaa.
Puhuminen politiikasta yksilön tasolla voi olla ongelmallista. Esimerkiksi Zygmunt Bauman ei siihen syty. Ajatus siitä, että jokainen elämäämme koskettava päätös muodostaisi selvän, lineaarisen kokonaisuuden on Baumanin näkökulmasta hyvin arveluttava. Syy hänen mielestään on sanassa politiikka. Ihmisen arjen samaistaminen politiikkaan ei ole hedelmällistä, vaan pelottavaa. Politiikassa ei nimittäin ole kyse ainoastaan liikkeestä vaan myös liikkeen suunnasta. Voimakas tietoisuus suunnasta on Baumanin mukaan yksi moderniteetin suurimmista vaaroista. Itse asiassa suuntatietoisuudessa kasvavat pahan juuret. (Karisto 1998, 57) 6
Mutta politiikan voi toki ottaa vähän löysemmin, sen ei tarvitse välttämättä kantaa mukanaan modernisuusahdistusta, yhdenmukaistamispaineita ja persoonatonta, passiivista toimintaa (jota mm juuri Bauman on kauhistellut -vrt yleiseen sanontaan, jonka mukaan poliittisella tasolla on tehty päätös, joka koskee tavallisia kansalaisia, joka eivät ole millään tavalla osallistuneet prosessiin, he ovat kohteena päätöksille, jotka tehdään nimettömissä laitoksissa kenenkään ottamatta niistä vastuuta. Ehkä on hedelmällistä sanoa Kari Palosen tavoin: Politiikkaa on aina siellä, missä on vaihtoehto tehdä päätös toisella tavalla.
Elämänpolitiikka liittyy politiikkaan merkityksessä policy. Periaatteiden tulisi olla sääntöjä, jotka hallitsevat olemusta. Tästä lähtökohdasta voisi elämänpolitiikka koostua kaikista niistä periaatteista, joiden avulla jokapäiväisistä valinnoista tulee automaattisia, rutinoituja ja systemaattisia. Kuitenkin elämä sisältää paljon kaaosta, epäloogisuutta ja puhtaasti epärationaalista käyttäytymistä - luonteeltaan enemmän tai vähemmän satunnaista. Usein periaate voidaan talloa ja käyttäytyä vähemmän johdonmukaisesti. Policy periaatejärjestelmänä kuulostaa hiukan liian rationaalisesta, modernistiselta ja tietoiselta. Eli niin kuin sosiologiset analyysit tapaavat olla.
Mutta ehkä epäilys on väärä, ja kuten Risto Eräsaari (1998) puhuu reflektiovoittajista - niistä, jotka voittavat jälkitraditionaalisilla areenoilla, joilla menestymisen vaatimuksena on selkeä tietoisuus omista tavoitteista ja vahva itsekuri tärkeimpänä keinona päästä tavoitteeseensa - niin on kysymys tietyistä kulttuurisista ja sosiaalisista kyvyistä, joita on hallittava tietoisesti. Muuten jäät tuuliajolle. Yksi tärkeimmistä taidoista on juuri harkitsevuus, joka merkitsee tietoisuutta tavoitteistaan, kykyä muotoilla mutta myös kykyä soveltaa dynaamisesti tavoitteitaan sekä vahvuutta elää tavoitteidensa mukaan. Riippuvuuksien vastustaminen vaatii tällaista kykyä.

III

Toisaalta suurin osa Giddensin elämänpoliittisen valinnan esimerkeistä koostuu tilanteista, joissa yksilö tekee harkitsevia valintoja elämässään tiettyjen eettisten tavoitteiden mukaan. Vegetaristiksi tai vegaaniksi ryhtyminen merkitsee henkilökohtaista kannanottoa lihakysymykseen, se on eettinen valinta, jossa otetaan kriittinen kanta tehomaatalouteen. Sillä, miten elämme on maailmanlaajuisia ja poliittisia seuraamuksia. Tämä johtaa kenties monimutkaisempaan määritelmään elämänpolitiikasta kokoelmana monisävyisiä jälkiperinteisestä elämänyhteydestä nousevia ongelmia, jotka liittyvät itsensä toteuttamiseen, jossa minuuden harkintaprojekti on globalisaation läpäisemä ja päinvastoin: jossa itsensä toteuttamisen vaikutus ulottuu globalisaatioon tai globaalille tasolle. Tästä näkökulmasta elämänpolitiikka ilmiönä koostuu myöhäismoderneista ja jälkitraditionaalisista suuntauksista, joiden keskustelussa ja käsitteistössä esiintyvät väistämättä sirpaloituminen, elämän jaksottuminen, elämänstrategiat, vapaus ja (ontologinen) turvallisuus, valintojen moraaliset ulottuvuudet ja henkilökohtaisen vastuun maailmanlaajuisuus. (Nämä kysymykset muovaavat myös Baumanille tutun elämänpoliittisen ulottuvuuden.)
Kehon ja terveyden merkitys kuohuu ylitse rajulla tavalla. Ajatelkaapa vain, mitä kysymyksiä viime aikojen eettinen debatti ja moraalikeskustelu ovat käsitelleet: geenimanipulaatio, geeniteknologia, keinohedelmöitys, kloonaus, homoavioliitot Suomessa, oikeus omaan kuolemaan, eläinten oikeudet. Oikeus omaan kuolemaan on hyvä esimerkki siitä, mitä elämänpolitiikka voi käsitellä. Kun nykyään on puhe vanhoista ihmisistä, kyse on uudesta teknologiasta, joka mahdollistaa ihmisen elossa pitämisen kauemmin kuin henkilö itse pitäisi toivomisen arvoisena. Väittelyllä sinänsä on elämänpoliittinen yhteys. Giddens väittää Ord&Bildin haastattelussa, että ajan moraalikeskustelut ovat perehtyneempiä ja sisällöltään laajempia kuin koskaan ja yksilön elämän pyhyydestä ja koskemattomuudesta vallitsee hänen mukaansa suuri yksimielisyys. Perustana on, että teknologinen kehitys muuttaa jatkuvasti edellytyksiä sille, miten näille arvoille voidaan tehdä oikeutta. Tämä merkitsee tiettyä moraalikäsityksen muutosta.

Ehkä pieni selvennys elämänpolitiikka -käsitteen rajoista on tässä perusteltua. Ihmisten tehdessä arkisia päätöksiä yksilöinä ei ole kyse ensisijaisesti elämänpolitiikasta, vaan ehkä elämänhallinnasta (tai taidosta hallita omaa elämäänsä) ja ehkä itsensä kehittämisestä. Puhumme siis elämänhallinnasta tai oman elämänsä hallitsemisesta ja myöskin elämän suunnittelusta. Toisaalta, konventionaalinen politiikka ei ole sama kuin elämänpolitiikka. Elämänpolitiikka on näiden kahden, yksilön itsehallinnan ja valtiollisen tason konventionaalisen politiikan välillä. Elämänpolitiikka koostuu yhteisistä, yhteiskuntaryhmiä tai yhteiskuntaa koskevista päätöksistä, joilla on vaikutusta ihmisten elämän kulkuun, mahdollisuuksiin, vaihtoehtoihin, ihmissuhteisiin, itsensä toteuttamiseen , kurjuuteen ja hyvinvointiin. Elämä ei ole elämänpolitiikkaa, mutta elämän muokkaaminen eri tavoin on elämänpolitiikka. Ankkuroituna tiettyyn sosiaaliseen yhteisöön elämä muodostuu elämänpolitiikan kohteeksi.
Yhteinen päätös -termien merkitys on tässä tärkeä. "Yhteinen" viitaa eri yhteisöjen kirjavaan ketjuun, ryhmittymiin kuten perhe, naapurit, lähiympäristö, osa- ja alakulttuurit, kansalaistoiminta ja paikallistason yhteisöt (siviiliyhteiskunnassa), mutta myös markkinoihin ja markkinointiin sekä kunnallisten ja valtiollisten instituutioiden toimintaan ja sen vaikutukseen ( tarkkailu ja byrokraattinen tukiverkosto).
Elämänpolitiikan tärkein kohde - samalla sosiaalipolitiikan polttopiste - on yhteisöllinen ulottuvuus. Tässä vajoamme yksilön ja yhteiskunnan väliselle harmaalle alueelle (tai yksilön ja valtion väliselle) , jota kohtaan kommunitaristit (Amitai Etzioni ) viime aikoina ovat osoittaneet suurta kiinnostusta ehkä juuri siksi, että nämä yhteisöt vaikuttavat menettäneen kykynsä hallita yksilöitä tehokkaasti. Tosin kommunitaristien idea on tarkastella asiaa myös ylhäältäpäin valtiollisen politiikan kysymyksenä. He lausuvat korkealta kansalaisille: kasvattakaa lapsenne hyvin, osallistukaa naapuritoimintaan estääksenne sosiaalisen hajoamisen ja muita moderniteetin sairaalloisuuksia. Tästä käy ilmi elämänpolitiikan ja yhteiskuntapolitiikan välinen suhde.
Toinen tapa on katsoa elämänpolitiikkaa alhaaltapäin (sub politics), jolloin näkökulmaan tulevat ihmisille arkisissa olosuhteissa tapahtuvat asiat. Meistä on tärkeää pohtia uudentyyppistä sosiabiliteettia, sitä, miten sosiaaliset siteet muodostuvat epäperinteisellä tavalla. Jos ajatellaan Giddensin kirjoista tuttua perinteinen / jälkiperinteinen -jakoa, joka sisältää ajatuksen sosiabiliteetin posttraditionaalisten muotojen suuremmasta yksilöllisyydestä ja yksityisyydestä verrattuna traditionaalisiin, niin voidaan ajatella sosiabiliteetin sisältävän uusia kvaliteetteja.

Uusi sosiabiliteetti? On vaikea sanoa, miten se eroaa vanhasta. Ajallisesti ei Suomessa ole kyse kovinkaan monesta vuosikymmenestä, usein riittää nykyisen elämänmenon vertaaminen sodanjälkeisen ajan Suomeen 40-, 50- ja 60 -lukuun, suuret ikäluokat - baby boomers, neljäkymmenlukulaiset, sanoisi ruotsalainen - ovat kasvaneet aikuisiksi ( ja sittemmin keski-ikäistyneet). Jos vanha sosiabiliteetti oli olemassa ja eli perinteisessä yhteiskunnassa, ei mitään tarvetta elämänpolitiikalle ollut (Giddens, 1991). Nyt sosiabiliteetin siteet ovat melko löyhät, kaikki on herkästi rikkoutuvaa, (vaihto)suhteilla on erityinen luonne (millainen?), kaikkea leimaa väliaikaisuus ja harkittu avoimuus , mikä tahansa sosiaalinen elämänmuoto voidaan kyseenalaistaa. Velvoitteet sitovat ihmisiä heikosti tai huomattavasti heikommin kuin aikaisemmin (low commitment), elämä yksilöllistyy.
Perinteiset elämänkuviot, esim perhekuviot ovat lakanneet olemasta pakollisia, normaalissa elämässä on tarjolla useita valinnan mahdollisuuksia, jotka aikaisemmin rajoittuivat tapoihin, perinteisiin tai luontoon. Elämän yksilöllistyminen merkitsee myös jalansijaa egoismille. Low commitment suuntaa myös emotionaalisia rakenteita, joita yhdistävät uuteen sosiabiliteettiin liittyvät, jotenkin vesittyneet ja puolitäydet kokemukset ja elämykset, kaikki kaupallistuu, katsoja marssii sisään sponsoroidun lipun kera, ilmapiiri latistuu, muuttuu sieväksi ja sivistyneeksi, sekundaaripalvelut tulevat peliä tärkeämmäksi. Sama suuntaus on suomalaisesta liigakiekkoilusta tuttu. Saammeko vastarintaa voimakkaan ja alhaisen sitoutuneisuuden välimaastoon? On myös paradokseja. Vähäinen sitoutuminen naapurustoon tai urbaaneihin seurapiireihin merkitsee saman keskiluokkaisen urakeskeisen työohjuksen (joka Suomessa yhä useammin on nainen) erittäin kovaa sitoutumista työelämässä, jonka sosiaalinen ulottuvuus määrittää lähes täydellisesti arjen, ajankäytön, eetoksen, ajatuksen, tyylin ja jargonin (Kiianmaa). Ei vaikuta erityisen yksilöllistyneeltä vaan perin kollektiiviselta (Nokia taistolaisuuden jälkimodernina muotona).
Voidaan kysyä millaisia auktoriteettirakenteita uuteen sosiabiliteettiin liittyy? Vastaus on, että myöskin heikkoja, ja mitä mediasosiabiliteetistä voidaan sanoa, ajatelkaapa Diana-ilmiötä. Ajallemme ja uudelle sosiabiliteetille on luonteenomaista, että monet TV-katsojat sitoutuvat/samaistuvat voimakkaammin Kauniit ja Rohkeat -sarjan hahmoihin kuin tosielämän henkilöihin (kummemmin moralisoimatta tätä valintaa). Jos tällä - siis sosiabiliteetin uusilla piirteillä-on jotain tekemistä elämänpolitiikan kanssa, voi se sisältää melkein mitä tahansa: vapaan valinnan, moraalisia velvoitteita sillä edellytyksellä, että ne ovat jonkun henkilön aktiivisen ja tietoisen valinnan tuloksia. Elämänpolitiikan polttopisteessä esillä on yksilöiden valinta, joka tuottaa sosiaalisia siteitä ja sosiabiliteetin uusia piirteitä - esimerkiksi voidaan ottaa vaikkapa homoseksuaalien välinen avioliitto ja ajatella, että heidän tapansa muodostaa sosiabiliteettia on toinen kuin perinteisen heteroseksuaalisen perheyhteisön muodostama, sama koskee kenohedelmöitystä. Ainakin löydämme molemmat esimerkit edellyttävät kantajiltaan tavattoman suurta harkintaa. Muita esimerkkejä löydämme ruumiinkulttuurin eri sosiaalisista muodoista ja yhteyksistä. siis kunto- urheilu- ja terveysryhmistä, joissa osallistujat harjoittelevat, kilpailevat ja liikkuvat yhdessä enemmän tai vähemmän säännöllisesti kuulumatta urheilujoukkueeseen sen perinteisessä merkityksessä (ks, Runners World 8:1998). Toinen esimerkki voi olla Nuoret väkivaltaa vastaan -ryhmät Helsingissä; NVV-Youth Against Violence on vapaaehtoisjärjestö, jonka liikkeellepanevana voimana ovat aikuiset, jotka illansuussa, öisin ja erityisesti viikonloppuisin osallistuvat katutyöhön keskenään vihamielisissä suhteissa olevien nuorten parissa. Aikuiset toimivat tässä yhteydessä sosiaalisen tarkkailun ja tuen edustajina. Tällainen sosiaalisen tarkkailun ja huolenpidon muoto - verrattuna ammatti- ja byrokraattis-virallisesti ohjattuun nuorisotyöhön - lähenee ns. kolmatta sektoria.
Tietenkin elämänpolitiikkaa voidaan tarkastella myös tästä näkökulmasta.

Niinpä päädymme lähelle ei ainoastaan kommunitaristeja vaan myös Tony Blairia ja päädymme giddensiläisen käytännöllisen sosiologian syleilyyn.
Elämänpolitiikka voi siis olla vetovoimien taistelukenttä, jolla on neljä gravitaatiopistettä: (1) valtiollinen toiminta (2) markkinat, ja niiden moraaliton tarjonta (3) sosiabiliteetin eri muodot (4) autonomiset individualisoituneet yksilöt. Näiden gravitaatioiden taistelu muokkaa elämänpolitiikkaa. Tuttuja asioita, mutta asetelma on kiinnostusta herättävä: täältä täytyy löytyä jotain uutta ja lupaavaa. Erityisesti siinä, miten näiden vetovoimien väliset siteet muodostuvat.

Garrison Keillor kertoo kirjassaan News from Lake Wobegon esimerkin toisten mahdollisuuksien rajallisuudesta: kun partiossa olevat pojat eivät käyttäydy toivotulla tavalla niin heidän johtajansa sanoo halunneensa antaa heille toisen mahdoollisuuden mutta nyt tämä on heidän viimeinen toinen mahdollisuutensa, jos he mokaavat sen nin lisää ei tule.
Saman kysymyksen mekin voimme esittää lopuksi: onko sittenkin niin, että olemme jo globaalisesti käyttäneet viimeiset toiset mahdollisuutemme ja lisää ei 2000-luvulla ole tiedossa? Vai antaako elämänpolitiikka perspektiivinä myös lisää reaalisia mahdollisuuksia?

Takaisin alkuun