Suomalaiset tiedenaiset ovat olleet vahvasti mukana muokkaamassa tieteellisen työnsä avulla suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria yli sadan vuoden ajan. Työpanos on arvokas ja tulee vielä arvokkaammaksi, kun otamme huomioon ne monet esteet, joita lukuisten tiedenaisten on ollut voitettava päästäkseen toteuttamaan tutkijan kutsumustaan. Vielä 1800-luvun lopulla naiset joutuivat anomaan tsaarilta erivapautta sukupuolensa vuoksi päästäkseen yliopistoon.

Suomalaiset tiedenaiset ovat aina olleet hyvin kansainvälisesti suuntautunutta ja kielitaitoista joukkoa. Useat 1800-1900 -luvun vaihteen molemmin puolin toimineet suomalaiset tieteen uranuurtajat väittelivät ja tekivät tutkimustyötään ulkomailla. Tuskinpa Bernissä kansankorkeakoulujen synnystä vuonna 1897 väitellyt Maikki Friberg olisi voinut kuvitella, että hänen mukaansa tullaan nimeämään vajaa sata vuotta myöhemmin Helsingin yliopiston tasa-arvopalkinto, tai, Suomen ensimmäinen naisprofessori Alma Söderhjelm sitä, että hänen ranskankielisestä väitöskirjastaan Ranskan vallankumouksen ajan lehdistöstä vuodelta 1900 tultaisiin ottamaan uusintapainos vielä vuonna 1971.

Naiset ovat osallistuneet Suomessa korkeampaan opetukseen ja tieteelliseen työhön intensiivisemmin ja laajemmassa mitassa kuin useimmissa muissa maissa. Naisten yliopisto-opiskelukin yleistyi meillä varhemmin kuin muualla Euroopassa.

Suomalainen nainen on tällä hetkellä koulutetumpi kuin suomalainen mies. Tyttöjen osuus lukiolaisista ja naisten osuus yliopisto- ja korkeakouluopiskelijoista on ollut jatkuvassa kasvussa. Itse asiassa, ylioppilaslakin on painanut päähänsä naisenemmistö jo 1950 -luvulta lähtien. Maisterintutkinnon suorittajista 1980-luvun lopulta naiset ovat olleet enemmistönä. Naisten osuus väitelleistä on noussut viime vuosina nopeasti. Näiden tilastojen valossa voimme todeta, että asiat ovat aika hyvin, olemme tasa-arvon mallimaa.

Lähempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että tilastojen takaa löytyy toinenkin todellisuus. Työelämästä - siis myös tiedemaailmasta - löytyy edelleenkin epätasa-arvoa ja naisia syrjiviä piirteitä. Koulutuksessa alkanut eriytyminen näkyy työelämän kahtiajakona ja sitä kautta myös palkkauseroina. Naiset ja miehet sijoittuvat myös työpaikan hierarkiassa eri tasoille. Naisten urakehitys pysähtyy ilman näkyvää syytä. On siis oikein puhua lasikatoista. Tutkijakunnassa ja yliopistojen opettajakunnassa naiset ovat edelleen selkeänä vähemmistönä puhumattakaan yliopistomaailman korkeimmista paikoista. On laiha lohdutus, että tämä ilmiö on maailmanlaajuinen.

YK:n neljännessä naisten maailmankonferenssissa Pekingissä tehtiin viisi vuotta sitten merkittävä linjaus: naisten oikeuksista tuli myös juridisesti ihmisoikeuksia. Pekingin ohjelman kolme pääperiaatetta ovat naisten aseman ja arvon vahvistaminen, naisten ihmisoikeuksien toteuttaminen ja tasa-arvon edistäminen valtavirtaistamisen periaatteella.

Euroopan unionin - siis myös Suomen - tasa-arvopolitiikka perustuu tälle Pekingissä linjatulle ajatukselle. Tiedepolitiikassa tämä merkitsee syrjintää estävän lainsäädännön ja tosiasiallista tasa-arvoa jouduttavien erityistoimien - kuten Tiedenaisia -näyttelyn kaltaisten tapahtumien - lisäksi sitä, että sukupuolten tasa-arvon periaate pyritään juurruttamaan osaksi kaikkien tieteellisten instituutioiden toimintaa: rakenteita, kulttuuria, ohjelmia ja käytäntöjä.

Euroopan unioni on kiinnittänyt näkyvästi viime vuosina huomiota naisten aliedustukseen ja sukupuolten väliseen epätasa-arvoon EU-maiden tutkijakunnassa. Komissio ja ministerineuvosto ovat todenneet tehokkaita toimia tarvittavan sukupuolten tasa-arvon edistämiseksi tieteessä niin yhteisö-, alue- kuin kansallisellakin tasolla. Nämä linjaukset eivät rajoitu vain tiedenaisten aseman vahvistamiseen, vaan puuttuvat myös tutkimuksen sisällöllisiin kysymyksiin: on rahoitettava tutkimusta, joka vastaa kaikkien kansalaisten, niin naisten kuin miesten tarpeisiin ja on rahoitettava myös erityisesti nais-, mies- ja tasa-arvokysymyksiin pureutuvaa "gender" -tutkimusta.

Naisten aliedustus ja muu epätasa-arvo tutkijakunnassa on ongelma, joka ei ratkea itsestään naisten pätevöitymisen myötä. Suomi korkeasti koulutettujen naisten maana on tästä hyvä esimerkki. Ongelman ratkaisemiseksi tarvitaan monenlaisia erityistoimia, kuten edellä mainitsemani tasa-arvoajattelun valtavirtaistaminen. Sukupuolten epätasa-arvo ja naisten aliedustus tieteessä voidaan nähdä niin ihmisoikeus-, kansantaloudellis-, kuin tieteen sisäisenäkin kysymyksenä tutkimuksen ja korkeamman opetuksen laadusta.

Tutustuminen tässä näyttelyssä esiteltävien tiedenaisten elämäntyöhön vakuuttaa tästä: monet heistä eivät ole tyytyneet etsimään tiedeyhteisön hyväksyntää ja luomaan virkauraa askeltamalla vain turvallisia, ennestään tuttuja polkuja. Näyttely esittelee monia tiedenaisia, jotka ovat rohkeasti uudistaneet oman alansa tutkimuksen kysymyksenasetteluja ja tutkimusalaa. Tunnustus on saatu valitettavan usein melkoisella viiveellä, joskus vasta jälkipolvien toimesta.

Tiedon, osaamisen ja koulutuksen varaan rakentuva 2000-luvun Suomi voi menestyä vain silloin, kun tiedenaisillemme - kuten tiedemiehillekin - taataan mahdollisuus käyttää täysimittaisesti luovaa potentiaaliaan. Tämä on haaste yliopistoille, tutkimuslaitoksille ja tieteen rahoittajatahoille. Korkeasti koulutetut, kielitaitoiset naiset on nähtävä Suomen valttikorttina kansainvälistyvässä maailmassa.

Näillä sanoilla totean Tiedenaisia -näyttelyn avatuksi.

Etusivulle