Suomen ulkopolitiikan eurooppalaistuminen

Tuomas Forsberg ja Henri Vogt

Suomen ulkopolitiikka on muuttunut rajusti kylmän sodan päättymisen jälkeen. Tätä muutosta on kuvattu "lännettymisenä" (Hämäläinen 1998), "yhteisöllistymisenä" (Tiilikainen 1992; Huru 1993), siirtymänä "Moskovasta Brysseliin" (Penttilä 1992), "puolueettomuudesta sitoutumiseen" (Möttölä 1993), "erityisestä yleiseen" (Möttölä 1998) tai vain "uutena politiikkana" (Törnudd 1993). Mielestämme muutosta voidaan kutsua myös "eurooppalaistumiseksi".

Vaikka muutos on ollut silmiinpistävän nopea ja kokonaisvaltainen, puhetta jyrkästä kurssimuutoksesta on etenkin virallisissa yhteyksissä vältetty. Toisin kuin entisissä Varsovan liiton tai entisen Neuvostoliiton maissa, muutos ei tapahtunut Suomessa yhdessä yössä, vaan asteittain ja vanhaa pohjaa hyödyntäen. Suomen ulkopoliittisesta linjasta voidaan siksi edelleenkin löytää jatkuvuutta, jota myös poliittisista syistä on ollut tarkoituksenmukaista korostaa. "Vanhaa ulkopolitiikkaa" ei ole pidetty epäonnistuneena, sitä vain ei voitu sellaisenaan enää soveltaa muuttuneisiin olosuhteisiin.

Kylmän sodan järjestelmän murtuessa oli vain luonnollista, että myös Suomen ulkopolitiikka muuttui. Muutoksen syistä voidaan esittää kaksi tulkintaa: realistisesta näkökulmasta muutos oli seurausta yhden valtakeskuksen korvautumisesta toisella, idealistisesta näkökulmasta se merkitsi mahdollisuutta siirtyä geopolitiikan merkitystä korostaneesta realismista arvosidonnaiseen "uusnormatiiviseen" ulkopolitiikkaan.

Suomen ulkopolitiikan muutos, sen "eurooppalaistuminen", on kytkeytynyt mitä suurimmassa määrin jäsenyyteen Euroopan unionissa. Jäsenyys EU:ssa on ollut niin muutoksen seuraus kuin sen syykin. Perusta uudelle ulkopolitiikalle luotiin vuosina 1991-93, kun kylmä sota oli päättynyt ja Neuvostoliitto hajonnut. Päätös hakea EU:n jäsenyyttä oli keskeinen osa tätä kylmän sodan jälkeistä ulkopoliittista linjanvalintaa. Monia muutoksia Suomen ulkopoliittisessa linjassa tehtiinkin jo ennen EU-jäsenyyttä. YYA-sopimuksesta ja puolueettomuudesta luovuttiin ja ryhdyttiin puhumaan itsenäisestä puolustuksesta ja sotilaallisesta liittoutumisesta. Länsimaiset arvot kuten ihmisoikeudet ja demokratia nousivat etualalle.

Euroopan unioniin liityttäessä oli esillä kaksi päinvastaista väitettä. Jäsenyyden vastustajat varoittivat siitä, että unionin jäsenenä Suomella ei enää olisi omaa ulkopolitiikkaa. Hankkeen puolustajat taas uskoivat, ettei ulkopolitiikan valinnanvapaus kaventuisi miltään olennaiselta osalta ja että silloista politiikkaa voitaisiin jatkaa lähes sellaisenaan. Totuus on varmasti löydettävissä jostakin näiden kahden väitteen välimaastosta.

Hakiessaan jäsenyyttä Suomi sitoutui unionin yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Neuvotteluissa oli EU:n taholta esitetty epäilyjä siitä, että Suomi olisi ulkopoliittisten linjaustensa vuoksi mahdollisesti hankala kumppani. Suomen ulkopolitiikan muutos onkin jatkunut unionijäsenyyden aikana, sillä Suomi on osallistunut unionin yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan ja sen puolustusulottuvuuden kehittämiseen. Siitä on tullut tiiviin ulko- ja turvallisuuspoliittisen yhteistyön kannattaja, sillä sen on nähty palvelevan erityisesti pienen valtion etuja. Kaiken kaikkiaan Euroopan unioni on vaikuttanut Suomen ulkopolitiikkaan ainakin kolmella eri tavalla. Ensinnäkin yhteistyö EU:n jäsenmaiden kanssa ja osallistuminen läntiseen integraatioon on ollut osa Suomen ulkopoliittista linjaa, jonka tarkoituksena on ollut lujittaa Suomen kansainvälistä asemaa. Toiseksi se on tarjonnut kanavan, jonka kautta kansainvälisiin kysymyksiin voidaan vaikuttaa. Kolmanneksi se on vaatinut Suomea myös mukautumaan yhteisiin päätöksiin.

Ei ole tietenkään täysin selvää, kuinka paljon Suomen ulkopolitiikan viimeaikaisesta muutoksesta voidaan suoranaisesti selittää Euroopan unionin jäsenyydellä. Joka tapauksessa muutosta ei voida palauttaa yksinomaan jäsenyyteen unionissa, sillä liittyminen ja sitä seurannut sopeutuminen yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan on ollut paljolti seurausta syvemmistä muutosvoimista Suomen kansainvälisessä asemassa. Mikäli Suomen jäsenyys EU:ssa ei olisi toteutunut, monet uudelleenlinjaukset olisi todennäköisesti tehty muutenkin, mutta samalla lienee kiistatonta, että jäsenyys on vauhdittanut, syventänyt ja laajentanut Suomen ulkopolitiikan muutosta. Toisaalta Suomen ulkopoliittinen linja on edelleenkin avoin muutoksille, sillä kansainvälisen politiikan murrosvaihe ei ole päättynyt. Suomen linja ei olekaan saanut samanlaisia jäykkiä doktrinäärisia muotoja kuin kylmän sodan aikana.

Miten Suomen ulkopolitiikan "eurooppalaistuminen" sitten on näkynyt ulkopolitiikan eri osa-alueilla? Muutos voidaan tiivistää viiteen kohtaan: pääministeri on saanut keskeisemmän aseman ulkopoliittisessa päätöksenteossa, puolueettomuudesta on luovuttu ja siirrytty läntisiä kantoja tukevaan yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, suhteet unionin jäsenmaihin ovat tiivistyneet, suhteista Venäjään on tehty monenkeskeisiä ja globaalipolitiikkaa tehdään EU-maiden muodostamassa viiteryhmässä. Koska kaikkia Suomen ulkopolitiikan muutoksia ei nähdäksemme voida selittää EU-jäsenyydellä, ei tämä lista kata kaikkia Suomen ulkopolitiikassa kylmän sodan jälkeen tapahtuneita muutoksia. Ihmisoikeuspolitiikan korostuminen ja Baltian maiden suhteiden merkityksen kasvu Suomen ulkopolitiikassa ovat kaksi asiaa, jotka sopivat hyvin yhteen Suomen EU-jäsenyyden kanssa mutta eivät ehkä sittenkään ole seurausta niinkään EU-jäsenyydestä kuin kylmän sodan päättymisen jälkeisestä laajemmasta murroksesta.

Pääministerin ulkopoliittinen päätöksentekovalta on kasvanut

Suomen ulkopoliittisen päätöksenteon keskittyminen valtioneuvostoon ja sen parlamentarisoituminen kytkeytyi olennaisesti jäsenyyteen Euroopan unionissa. On väitetty, että uuden perustuslain myötä presidentin itsenäinen rooli ulkopoliittisena päätöksentekijänä on tullut tiensä päähän. Vaikka valtioneuvosto ja eduskunta ovat menettäneet valtaa sisäpoliittisissa asioissa Brysseliin, ovat ne saaneet lisää ulkopoliittista valtaa kansallisessa päätöksentekojärjestelmässä.

Jo vuonna 1994 Euroopan talousalueeseen liityttäessä tehdyllä perustuslain lisäyksellä integraatioasioiden valmistelu määriteltiin valtioneuvoston tehtäväksi. Mikäli ETA-asioiden valmistelu olisi päätetty antaa presidentille, olisi se lisännyt presidentin sisäpoliittista valtaa entisestään. Tähän suuntaan ei haluttu mennä. Kun rajanveto sisä- ja ulkopoliittisten asioiden välillä integraatioasioissa on tullut entistä vaikeammaksi, oli järkevämpää pyrkiä parlamentarisoimaan ulkopolitiikkaa muiden EU-maiden tapaan.

Varsinaisen ulkopolitiikan johto haluttiin kuitenkin pitää presidentin hyppysissä. Suomen liityttyä EU:n jäseneksi tästä ongelmasta kehkeytyikin kiista, joka koski Suomen edustusta unionin huippukokouksissa. Presidentti Koivisto oli ollut sitä mieltä, että pääministeri olisi luontevampi edustaja, koska presidentillä ei ole riittävää valmistelukoneistoa tukenaan. Presidentti Ahtisaari ei kuitenkaan halunnut luovuttaa oikeutta yksin pääministerille, ja niin Suomea EU:n Korfulla pidetyssä huippukokouksessa 1994 edustivat sekä presidentti että pääministeri. Ahtisaari ja pääministeri Lipponen sopivat asiasta sittemmin niin, että pääministeri kävisi kaikissa huippukokouksissa ja presidentti osallistuisi niihin harkintansa mukaan. Tämäkin järjestely ainakin symbolisella tasolla lisäsi pääministerin valtaa ulkopoliittisissa asioissa. Se kasvatti myös paineita muuttaa päätöksenteon muotoja samaan suuntaan, sillä pääministerin uskottavuus yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvissä asioissa edellyttää, että pääministerillä myös todellisuudessa on ulko- ja turvallisuuspoliittisia valtaoikeuksia (Meres-Wuori 1998).

Kehitys kohti ulkopoliittisen päätöksenteon parlamentarisointia ja pääministerin aseman korostumista näkyy maaliskuussa 2000 voimaan astuneessa uudessa perustuslaissa. Se antaa päätöksentekovallan kaikkien EU-asioiden osalta ulko- ja turvallisuuspolitiikka mukaan lukien valtioneuvostolle. Uuden perustuslain mukaan valtioneuvosto vastaa Euroopan unionissa tehtävien päätösten valmistelusta ja niihin liittyvistä toimenpiteistä, jollei päätös vaadi eduskunnan hyväksymistä. Presidentin vastuulle jää edelleen "perinteinen" EU:n ulkopuolisen ulkopolitiikan lohko, mutta uuden perustuslain mukaan presidentti ei tästäkään määrää yksin vaan yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Muutos on heijastunut myös osallistumiseen Euroopan unionin huippukokouksiin. Presidentti Halonen ilmoitti jatkavansa Ahtisaaren omaksumaa käytäntöä ja osallistuvansa EU:n huippukokouksiin halutessaan, mutta uuden perustuslain mukaan hän voi tehdä niin vain valtioneuvoston päätöksellä. (Forsberg 2001.)

Koska ulkopolitiikka on jakautunut EU-asioihin ja muuhun ulkopolitiikkaan, voidaan uutta ulkopolitiikan johtamisrakennetta luonnehtia kaksihuippuiseksi (Jyränki 2000). Järjestelmän seurauksena on vallan siirtyminen presidentiltä pääministerille ja valtioneuvostolle, koska lähes mikä tahansa ulkopoliittinen asia voi olla EU-asia. Puolustusneuvoston lakkauttaminen ja sen keskeisimpien tehtävien siirtäminen hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittiselle ministerivaliokunnalle sekä unioniasioiden koordinoinnista vastaavan EU-sihteeristön siirto ulkoministeriöstä pääministerin alaisuuteen tukivat tätä muutosta. Presidenttiä ei kuitenkaan voida sulkea päätöksenteon ulkopuolelle. Kun ministerivaliokunnassa keskustellaan turvallisuuspoliittisista asioista, yhteenvedon tekee presidentti.

Konkreettisin esimerkki muutoksista ulkopoliittisessa päätöksenteossa jo ennen uuden perustuslain astumista voimaan oli Suomen päätös osallistua muiden EU-maiden kanssa Itävallan vastaisiin toimenpiteisiin. Näiden toimenpiteiden tarkoituksena oli estää Jörg Haiderin johtaman oikeistopopulistisen Vapauspuolueen (FPÖ) osallistuminen Itävallan hallitukseen. Vaikka päätöstä tehdessä oli vielä voimassa vanha perustuslaki ja vaikka toimenpiteet koskivat kahdenvälisiä suhteita, sen teki pääministeri Lipponen yhdessä avustajiensa kanssa. Presidentti Ahtisaari hyväksyi päätöksen vasta jälkikäteen. (Vogt 2001.) Menettelyn laillisuudesta riippumatta tapaus kertoo pääministerin korostuneesta asemasta ulkopoliittisena päätöksentekijänä.

Valtioneuvoston lisäksi myös eduskunnan asema ulkopoliittisessa päätöksenteossa on vahvistunut, vaikkakin se on edelleenkin muihin politiikan lohkoihin verrattuna heikompi. Valtiopäiväjärjestyksen muutokset ovat kuitenkin antaneet eduskunnalle mahdollisuuden seurata tiiviisti Suomen ulkopoliittista linjanvetoa. Erityisen tärkeänä piirteenä voidaan pitää sitä, että ennen huippukokouksiin osallistumista pääministeri raportoi Suomen yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevista kannoista eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle.

Puolueettomuudesta yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan

Suomen sodanjälkeinen puolueettomuuspolitiikka, "Paasikivi-Kekkosen linja", kulminoitui 1980-luvun lopussa, kun Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatshov tunnusti Suomen puolueettomaksi Pohjoismaaksi. Tätä tunnustusta oli odotettu kauan, koska Neuvostoliitto oli aina katsonut, että YYA-sopimuksen velvoitteet ovat etusijalla puolueettomuuteen nähden. Neuvostoliiton haluttomuus pitää Suomea puolueettomana maana kavensi Suomen liikkumavapautta ja oli toiminut läntisen integraation pidäkkeenä. Kylmän sodan päättyessä puolueettomuus alkoi kuitenkin menettää merkitystään. Se tuntui enemmän valinnanvapautta rajoittavalta kuin sitä lisäävältä tekijältä.

Suomen puolueettomuuspolitiikan alasajo alkoi 1990-luvun alussa. Presidentti Koivisto oli jo aiemmin pyrkinyt välttämään Suomen puolueettomuusaseman "erityistä korostamista" (Koivisto 1995, 548, 615). Ulkopolitiikan perusratkaisua Koivisto ei halunnut määritellä yksiselitteisesti "puolueettomuudeksi" eikä halunnut ryhtyä erityisesti selvittämään, mikä Suomen asema täsmälleen ottaen oli (Väyrynen 1996). Vähitellen käsite puolueettomuus korvattiin käsiteparilla "sotilaallinen liittoutumattomuus ja itsenäinen puolustus". Sittemmin määritelmään lisättiin tavanmukaisesti myös EU-jäsenyys.

Pääministeri Lipposen johtaman toisen hallituksen ohjelmassa vuodelta 1999 määreestä "itsenäinen" luovuttiin ja jäljellä oli enää uskottava puolustus sekä toteamus, että näissä oloissa sotilaallinen liittoutumattomuus palvelee parhaiten Suomen etuja. Vaikka Lipponen pitikin muutosta vähäpätöisenä vanhan muotoilun "modernisointina", oli uuden muotoilun taustalla se, ettei EU:n yhteisen puolustuspolitiikan rakentaminen tee mielekkääksi puhua puolustuksen itsenäisyydestä (Jakobson 1999). Sotilaallinen liittoutumattomuus ei myöskään sulje pois sitä, etteikö Suomi voisi kriisin tullen vastaanottaa tarvittavaa sotilaallista apua. Sotilaallinen liittoutumattomuus tarkoittaakin vain sitä, että Suomi ei ole liittynyt mihinkään sotilaalliset turvallisuustakuut sisältävään sopimukseen (Pohjois-Atlantin sopimus, Brysselin sopimus).

EU on saanut keskeisen merkityksen Suomen turvallisuuspolitiikassa (Vaahtoranta 1997). Vaikka Suomi korosti, ettei se hakenut unioniin liittyessään uusia turvallisuuspoliittisia ratkaisuja, olivat turvallisuuspoliittiset tekijät merkittäviä Suomen päättäessä unioniin liittymisestä (Salovaara 1993). Presidentti Koiviston (1995, 554) muistelmissaan kertoman käsityksen mukaan taloudelliset seikat olivat toisarvoisia. Vaikka mielipidetutkimusten mukaan jäsenyyden puolesta äänestäneet kansalaiset ajattelivat enemmänkin kansainvälistymistä kuin turvallisuutta kantansa perusteena, turvallisuus nousi keskeiseen asemaan kansanäänestystä edeltäneissä keskusteluissa.

Suomen käsityksen mukaan EU-jäsenyyden turvallisuuspoliittinen merkitys on ennen kaikkea siinä, että unioni edesauttaa yleistä vakautta Euroopassa. Samalla EU-jäsenyyden on todettu selkiinnyttäneen ja vahvistaneen Suomen kansainvälistä asemaa. Vaikka EU ei ole sotilasliitto eikä se anna sotilaallisia turvallisuustakeita jäsenilleen, Suomen ulkopoliittinen johto on korostanut, että se on samankaltaiset arvot jakavien valtioiden muodostama solidaarisuusyhteisö. Unionijäsenyyden uskottiin poistavan sellaisen tilanteen toistumisen, jossa Suomen kohtalosta sovittaisiin Venäjän ja läntisten suurvaltojen välillä Suomen pään yli. Vuoden 1995 turvallisuuspoliittisessa selonteossa esitetyn käsityksen mukaan jäsenyys unionissa auttaa torjumaan Suomeen kohdistuvia sotilaallisia uhkia ja painostusyrityksiä. Tämän lisäksi unionin jäsenyys tarjoaa Suomelle uusia mahdollisuuksia vaikuttaa turvallisuusympäristöönsä.

Sotilaallisesta liittoutumattomuudestaan huolimatta Suomi on kannattanut yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tiivistämistä ja on ollut valmis osallistumaan myös yhteisen puolustuspolitiikan rakentamiseen. Suomi oli jo Amsterdamin sopimukseen johtavissa neuvotteluissa aloitteellinen ja esitti yhdessä Ruotsin kanssa ns. Petersbergin tehtävien sisällyttämistä unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan piiriin. Nämä tehtävät pitävät sisällään pelastustoimet, humanitääriset operaatiot ja rauhanturvaamisen mutta myös sotilaallisen rauhaanpakottamisen. Vuonna 1999 Suomi hyväksyi EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perustamisen ja siihen liittyen Länsi-Euroopan unionin eli WEU:n tehtävien siirron unionille sekä väliaikaisten sotilaselinten ja unionin kriisinhallintajoukkojen perustamisen. Suomi oli myös valmis Naton entisen pääsihteerin Javier Solanan nimitykseen unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkeaksi edustajaksi. Toistaiseksi merkittävin osoitus Suomen aktiivisuudesta EU:n puolustusulottuvuuden kehittämisessä saatiin, kun uuden sotilaallisen komitean puheenjohtajaksi valittiin Suomen puolustusvoimien komentaja Gustav Hägglund. (Ojanen 2000.)

Vaikka Suomi on halunnut kehittää unionin kriisinhallintakykyä niin siviili- kuin sotilaspuolella, se ei ole kannattanut yhteiseen puolustukseen siirtymistä. Presidentti Halosen (2000) näkemyksen mukaan se on vain yksi mahdollinen vaihtoehto tulevaisuudessa. Hän itse ei näe tarvetta keskinäisen puolustusvelvollisuuden tuomiselle EU:n sisälle, koska se kasvattaisi riskiä nähdä EU ja Nato yhteenkietoutuneina organisaatioina.

Yhteinen puolustuspolitiikka on toistaiseksi keskittynyt kriisinhallintaan ja aseteolliseen yhteistyöhön. Suomi on luvannut noin 1 500 miehen vahvuiset joukot EU:n sotilaallisiin operaatioihin, mutta on vastustanut kansallisten puolustusratkaisujen harmonisointia EU:ssa ja ylipäätään puolustukseen liittyviä "lähentymiskriteerejä", mikäli ne koskevat muuta kuin kriisinhallintajoukkojen suorituskykyä. Suomi liittyi myös jäseneksi Länsi-Euroopan asealan yhteistyöelimeen WEAG:hen (Western European Armaments Group), jonka tehtävänä on koordinoida asehankintoja ja puolustusteollista yhteistyötä. Paitsi että Suomi haluaa olla aktiivinen kaikissa järjestöissä, joissa hoidetaan Euroopan puolustusyhteistyötä, jäsenyyttä WEAG:ssa pidetään myös teollisuuden etuna.

Vaikka Suomi ei ole Naton jäsen, se on kannattanut transatlanttisen turvallisuusyhteisön vahvistamista. Suomen käsityksen mukaan Euroopalla ei ole voimavaroja hoitaa uskottavasti yhteistä puolustusta etenkään sen reuna-alueilla. Suomi onkin korostanut Naton ja Yhdysvaltojen merkitystä Euroopan turvallisuudelle. Suomi on osallistunut aktiivisesti Naton rauhankumppanuusohjelmaan, jonka puitteissa se on parantanut asejärjestelmien yhteensopivuutta ja lisännyt suoria kontaktejaan sotilasliiton kanssa hakematta kuitenkaan sen jäsenyyttä. Hallituksen omaksuman "optiolinjan" mukaisesti se pitää kiinni oikeudesta hakea jäsenyyttä, mutta on korostanut, ettei näe siihen tarvetta vallitsevissa olosuhteissa. Suomen ulkopolitiikan johto ei ole kuitenkaan selventänyt, minkälaiset olosuhteiden muutokset olisivat Suomen Nato-jäsenyyden kannalta olennaisia. Esimerkiksi Baltian maiden liittymisen Naton jäseneksi ei ole nähty olevan sellainen olosuhteiden muutos, joka saisi Suomen hakemaan jäsenyyttä. Naton ensimmäistä laajentumiskierrosta valmisteltaessa vuonna 1997 katsottiin, että Suomi voisi päätyä hakemaan Naton jäsenyyttä, mikäli siitä kehittyisi sellainen yleiseurooppalainen kriisinhallintaorganisaatio, johon Venäjä suhtautuisi myönteisesti. (Forsberg 2002.)

Hallituksen antamassa vuoden 2001 turvallisuuspoliittisessa selonteossa todetaan, että "Suomi arvioi jatkuvasti sotilaallisen liittoutumattomuuden sekä kriisinhallinta- ja muun turvallisuusyhteistyön toimivuutta Euroopassa, ottaen huomioon lähialueen turvallisuusasetelman muutokset ja Euroopan unionin kehityksen". Suomen suhtautumista Nato-jäsenyyteen tullaan käsittelemään hallituksen seuraavassa puolustusselonteossa vuonna 2004. Keskustelu Nato-jäsenyydestä onkin jatkunut vilkkaana, mutta kansalaismielipide ei ole kääntynyt jäsenyyden kannalle. Vaikka Venäjä suhtautuu Natoon entistä myönteisemmin, kansalaisten pelkona on, että Naton mukana Suomi tulisi vedetyksi mukaan kansainvälisiin konflikteihin. Irakin sodan myötä nämä pelot näyttävät vielä entisestään korostuneen. Jäsenyyspäätöksen lykkäämistä on perusteltu myös sillä, että Naton asema ja transatlanttiset suhteet ylipäänsä ovat olleet käymistilassa.

Koska Suomi on EU:n reunavaltio ja koska se on pitänyt kiinni sotilaallisesta liittoutumattomuudestaan, poikkeavat sen edut ja linjaukset joissakin asioissa muista EU-maista. Eräs esimerkki Suomen omasta turvallisuuspoliittisesta linjasta unionissa on se, että Suomi on ainoana EU-maana allekirjoittamatta maamiinat kieltävää Ottawan sopimusta. Tosin Suomi on sitoutunut korvaamaan maamiinat muilla järjestelyillä ja tulemaan mukaan sopimukseen vuonna 2006. Niin ikään Suomen liittymistä tavanomaista aseistusta säätelevään TAE-sopimukseen on pidetty ongelmallisena, koska se paljastaisi Suomen liikekannallepanojärjestelmän, jolla on keskeinen merkitys Suomen alueellisessa puolustuksessa. Suomi on myöskin sitonut sotilaallisiin operaatioihin osallistumisen YK:n tai ETYJ:in antamaan mandaattiin.

Realistisen maailmankuvan murtuminen näkyy kuitenkin siinä, että Suomen turvallisuuspoliittisessa doktriinissa on korostettu laaja-alaisen turvallisuuden merkitystä. Suomi pitää kylmän sodan jälkeisen turvallisuuskehityksen keskeisinä tekijöinä kantilaista näkemystä demokraattisten valtioiden yhteistyöstä sekä taloudellisesta keskinäisriippuvuudesta ja integraatiosta sotia ehkäisevinä tekijöinä. Nämä ajatukset korostuivat presidentti Ahtisaaren linjanvedoissa (Harle 2000), eikä tässä suhteessa ole ollut näkyvissä muutoksia myöskään presidentti Halosen politiikassa. Esimerkiksi Irakin kriisin yhteydessä Suomen ulkopoliittinen johto on ollut vahvasti ajamassa YK:n kautta tapahtuvaa monenkeskistä, multilateraalista päätöksentekoa ja voimankäyttöä.

EU-jäsenyyden myötä Suomi on omaksunut läntisen näkökulman kansainvälisiin kriiseihin. Esimerkiksi YK:ssa Suomi on äänestänyt lähes poikkeuksetta EU:n valtavirran mukana. Kriisienhallinnassa tämä lähestymistapa on merkinnyt usein kompromissia jonkinlaisen realistisen ja idealistisen, hobbesilaisen ja kantilaisen näkökulman välillä. Kylmän sodan ajan linjasta poiketen Suomi on hyväksynyt voimatoimien käytön ja myös YK:n ohittamisen ainakin eräissä poikkeuksellisiksi katsotuissa tilanteissa. Suomi antoi tukensa voimankäytölle Persianlahden sodassa 1991, koska se perustui YK:n turvallisuusneuvoston valtuutukseen. Niin ikään Suomi hyväksyi myöhemmät pommi-iskut Bagdadiin, koska Irak oli kieltäytynyt yhteistyöstä.

Valinta oli selvästi vaikeampi Kosovon kriisissä 1999, sillä Naton voimankäytöltä puuttui YK:n mandaatti. Suomi oli aikaisemmin halunnut sanoutua tiukasti irti yksipuolisista pommi-iskuista. Kriisin alussa Suomi edustikin kantaa, jonka mukaan se ei tukenut eikä tuominnut pommituksia. Yleisesti Suomen ei näkemyksiään tarvinnutkaan ilmoittaa, koska se ei ollut mukana tekemässä päätöksiä, mutta EU:n yleisten asioiden neuvostossa ulkoministeri Halosen oli kuitenkin otettava kantaa. Vaikka hän ei pitänytkään Naton pommituksia kansainvälisen oikeuden mukaisina, hyväksyi hän muotoilun, jonka mukaan ilmaiskut olivat "tarpeellisia ja oikeutettuja". Vastaavasti presidentti Ahtisaari ryhtyi huhtikuun alun jälkeen selväsanaisesti tukemaan Naton toimia. Omasta toiminnastaan rauhanneuvottelijana Ahtisaari totesi, ettei hän ollut puolueeton välittäjä vaan eräänlainen pelaajavalmentaja. Ahtisaarta pidettiinkin ennemminkin Naton sodanpäämääriin sitoutuneen Euroopan unionin kuin liittoutumattoman Suomen edustajana. Max Jakobsonin mukaan Suomi ei ollut kriisissä puolueeton vaan kuului varauksitta siihen yhteisöön, jonka puolesta Nato toimi. (Forsberg 2000b.)

Suomen osallistuminen terrorismin vastaiseen taisteluun New Yorkissa ja Washingtonissa syyskuussa 2001 tehtyjen terroristi-iskujen jälkeen ei ole ollut yhtä näkyvää. Vaikka Suomi tuoreeltaan tuomitsi terrorismin hyökkäyksenä koko sivilisaatiota vastaan, hyväksyi EU:n huippukokouksessa terrorismin vastaisen toimenpideluettelon ja osallistui Afganistanin ISAF-joukkoihin, se on pitänyt esimerkiksi Ruotsiin verrattuna yllä matalaa profiilia. Halu säilyttää puolueettomuuspolitiikan ydin näkyi mm. päätöksessä olla myöntämättä amerikalaisille lentokoneille varauksetta ylilento-oikeuksia. Samanlainen matalan profiilin linja on leimannut myös Suomen suhtautumista Irakin kriisiin 2002-2003. Ulkopoliittinen johto on välttänyt ottamasta voimakkaita kantoja, vaikka kansalaismielipide on ollut hyvin jyrkästi sotaa vastaan. Pääministeri Lipponen ilmaisi vuoden 2002 lopulla Yhdysvalloille Suomen valmiuden olla mukana sodan jälkeisessä jälleenrakennuksessa, mutta varsinaisia sotatoimia Suomi ei tukenut. Suomi on korostanut YK:n roolia kriisin jälkihoidossa.

Suhteet Euroopan valtioihin ovat tiivistyneet

EU-jäsenyyden luonnollinen seuraus on ollut se, että ulkopoliittinen kanssakäyminen muiden unionin jäsenvaltioiden kanssa on lisääntynyt. Muiden 14 jäsenvaltion ja varsinkin kulloinkin puheenjohtajana toimivan maan kanssa pidetään jatkuvasti yhteyttä eri tasoilla. Myös EU:n tulevien uusien jäsenmaiden edustajia on tavattu säännöllisesti. Ilman Euroopan unionin jäsenyyttä suomalaiset eivät pystyisi ylläpitämään vastaavaa suhdeverkostoa kahdenväliselläkään tasolla.

Erityisesti yhteydet Saksaan ovat lisääntyneet verrattuna kylmän sodan aikaan, jolloin ne olivat arkaluontoiset Neuvostoliiton asenteen vuoksi. Saksaa on pidetty Suomen ulkopolitiikan uutena viiteryhmänä, ja Suomen ja Saksan suhteita on luonnehdittu erittäin läheisiksi. Saksan nähtiin olevan avainasemassa Suomen neuvotellessa liittymisestään Euroopan unionin jäseneksi. Presidentti Koivisto piti Saksaa luotettavampana kumppanina kuin Pohjoismaita ja Ahtisaari kiitti saksalaisia heidän valmiudestaan tukea Suomea EU-neuvottelujen vaikeina hetkinä. Vaikka eräät asiat, kuten Suomen puheenjohtajuuskauden alun kielikiista, ovat aiheuttaneet suhteisiin pieniä säröjä, Saksan merkitys Suomen ulkopolitiikassa on keskeinen. (Forsberg 2000a.)

Saksan lisäksi erityisesti Ranska ja muut Välimeren maat ovat saaneet lisää huomiota Suomen ulkopolitiikassa. Koska Ranska on Saksan ohella Euroopan unionin keskeinen vaikuttaja, on Suomen ollut välttämätöntä tiivistää suhteitaan Ranskaan. (Lemola 2000.) Välimeren alueen yhteistyöhön osallistuminen on ollut Suomen ulkopolitiikan uusia ulottuvuuksia. Siihen osallistuminen on palvellut muun muassa sitä tarkoitusta, että näin voidaan vastavuoroisesti lisätä eteläisten jäsenvaltioiden mielenkiintoa pohjoisen ulottuvuuden asioita kohtaan. (Melasuo 2000.)

Saksan ja Ranskan merkityksen kasvun kääntöpuolena on usein pidetty sitä, että pohjoismainen yhteistyö on menettänyt merkitystään. Tämä väite pitää paikkansa vain osittain. Pohjoismainen yhteistyö erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalla on lisääntynyt sitten kylmän sodan päättymisen. Suhteet etenkin Ruotsiin ovat tiiviimmät kuin koskaan vuoden 1809 jälkeen. Tämä lähestyminen on näkynyt yhteisinä aloitteina ja kannanottoina sekä tiiviinä yhteistyönä esimerkiksi helikopterihankintoja valmisteltaessa. Tämän uuden yhteistyön edellytyksenä on ollut, että Suomi on voinut irrottautua Ruotsin ja Venäjän välisestä puskurivaltioasemastaan. Vaikka näkyviä erimielisyyksiäkin naapurien välillä on ollut, voidaan niitä pitää merkkinä siitä, että EU-jäsenyyden seurauksena Suomen ja Ruotsin välisestä suhteesta on tullut entistä tasavertaisempi. Suomalaisen näkemyksen mukaan vahvana ja itsenäisenä ja Euroopan yhdentymiseen omilla ehdoilla osallistuvana maana Suomi on Ruotsille entistä tärkeämpi kumppani. (Torstila 1998.) Suomen liittyminen Euroopan talous- ja rahaliittoon (EMU), vaikka Ruotsi ja Tanska näin eivät tehneetkään, kertoo kuitenkin merkittävistä eroista Suomen ja muiden Pohjoismaiden välillä. Sikäli tilanne on uusi, että Suomi tullee toimimaan positiivisena mallina pohjoismaisille naapureilleen näiden tehdessä jatkossa EMU-ratkaisujaan.

Suhteet Venäjään on multilateralisoitu

EU-jäsenyyden tuloksena Suomen Venäjä-suhteissa on siirrytty bilateralismista multilateralismiin eli kahdenvälisyydestä monenkeskeisyyteen. Jos ennen jäsenyyttä ongelmana pidettiin sitä, että Suomi ei voisi enää toimia "yksin" suhteessa Venäjään, yritetään nyt mielikuvaa Suomen erityissuhteesta välttää. Kun Suomi kylmän sodan aikana pyrki eristämään Itämeren alueen muun Euroopan epävakaudesta, on Suomelle nyt tärkeätä sitoa Venäjä ja koko Itämeren alue laajempaan eurooppalaiseen yhteyteen. Venäjää on pyritty sitouttamaan yhteisiin kansainvälisiin normeihin ja sopimuksiin, kun taas vastaavasti EU on haluttu ottaa mukaan kaikkiin niihin neuvottelupöytiin, joissa alueellisia kysymyksiä käsitellään. (Pursiainen 2000a.)

Kylmän sodan aikana Suomi varjeli omaa YYA-sopimukseen perustuvaa erityissuhdettaan Venäjän kanssa. Uusi suhteiden perusta luotiin 1990-luvun alkuvuosina, jolloin YYA-sopimus lakkautettiin ja neuvoteltiin sitä korvaavat uudet sopimukset Venäjän kanssa. Suhteiden perussopimuksesta haluttiin tehdä samankaltainen Saksan ja Ranskan vastaavien sopimusten kanssa. Suomi ei halunnut Venäjän ehdottamaa erillistä rajan lopullisuutta koskevaa mainintaa sopimukseen, mutta Karjalan kaltaisten avoimien rajakysymysten nostamista esille haluttiin välttää, koska se olisi vaikeuttanut mahdollisia tulevia jäsenyysneuvotteluja EU:n kanssa. Sen sijaan pyrittiin kehittämään lähialueyhteistyötä, josta vuonna 1992 solmittu sopimus olikin ensimmäinen laatuaan Venäjän kanssa. (Blomberg 1998.) Vaikka Suomi usein muistuttaakin asemastaan Venäjän naapurina, laadullista erityissuhdetta ei kuitenkaan enää haluta korostaa, vaan ulkopolitiikassaan Suomi lähtee siitä, että Venäjä kohtelee Suomea samoin periaattein kuin muitakin EU-maita. Vastaavasti Suomi muotoilee oman Venäjä-politiikkansa yhdessä EU-maiden kanssa.

Suomen Venäjän-politiikan "eurooppalaistuminen" alkoi siten jo ennen EU-jäsenyyttä. Pohtiessaan Venäjän vuoden 1993 lokakuun presidentin ja duuman välisen kriisin merkitystä Suomen kannalta presidentti Koivisto (1995, 615) totesi, että "syvin kysymys on, että emme ei voi irtaantua lännen yleisistä kannanotoista heikentämättä omaa asemaamme". Tämän seikan tunnustaminen tasoitti tietä EU-jäsenyydelle. Kun pääministeri Aho vieraili Moskovassa tammikuussa 1995, hän välitti Moskovan johtajille jo EU-maiden kriittisen kannan Venäjän joukkojen voimankäyttöön Tshetsheniassa. Hän huomasi myös venäläisten näkökulman muuttuneen: "Nyt hekin näkivät, että nyt toisella puolella istuu paitsi läntisen naapurimaan myös EU-maan edustaja." (Hämäläinen 1998, 118.) Suomalaiset haluavat muistuttaa venäläisille olevansa EU-valtio. Kun Suomen ulkopoliittiset johtajat antoivat lausuntojaan Venäjän presidentinvaaleista maaliskuussa 2000, niissä viitattiin johdonmukaisesti Suomen sijasta Euroopan unioniin.

Monenkeskeisen lähestymistavan korostaminen ei kuitenkaan ole tarkoittanut Venäjän merkityksen unohtamista tai suhteiden huonontumista. Suomi on aktiivisesti puhunut ja toiminut Venäjän ja EU:n välisten suhteiden kehittämisen puolesta. Presidenttikautensa viimeisessä puheessa Koivisto (1995, 617) korosti, että "Venäjä on ja tulee olemaan suuri kansakunta, joka säilyy kaikissa olosuhteissa voimakkaana. Aito ja kestävä kumppanuussuhde Venäjän kanssa on tärkeä vakaustekijä. Euroopan ykseys, vapaus ja turvallisuus voidaan toteuttaa vain yhdessä Venäjän kanssa." Ei liene sattuma, että myös presidentti Ahtisaari nosti Venäjän keskeisesti esille oman virkakautensa viimeisessa puheessa Berliinissä: "Euroopan tulevaisuutta pohdittaessa emme voi unohtaa Venäjää. Emme nimenomaan siitä syystä, että Venäjä on tulevaisuudessa toivottavasti entistä tiiviimpi osa Eurooppaa."

Suomen olikin luotava välineitä multilateralistista lähestymistapaansa varten. Suomi panosti erityisesti EU:n Venäjä-strategian valmistelemiseen, sillä näin uskottiin voitavan parantaa unionin toimintojen yhteensopivuutta. Samalla EU:n profiilia voitiin nostaa Venäjän näkökulmasta. Osa Suomen Venäjä-politiikasta on muotoiltu EU:n pohjoiseksi ulottuvuudeksi. Suomen vuonna 1997 tekemä aloite tähtäsi EU:n politiikkojen koordinoinnin lisäksi pitkän aikavälin yhteistyöhön ennen kaikkea energia- raaka-aine-, liikenne-, ja ympäristöasioissa. Tällä tavoin Suomi on pyrkinyt vahvistamaan EU:n roolia lähialueilla ja rakentamaan EU:n ja Venäjän välille "positiivista keskinäisriippuvuutta", joka vähentäisi vakavan konfliktin todennäköisyyttä EU:n ja Venäjän välisissä suhteissa. Suomen lähialuepolitiikassa on myös hyödynnetty EU:n tarjoamia resursseja. Suomi onkin tavallaan pyrkinyt siihen, että unionin Venäjä-suhteet muovautuisivat omaa lähestymistapaamme vastaaviksi (Ojanen 1999).

Toistaiseksi on ollut vaikea arvioida, kuinka merkittäviä pohjoisen ulottuvuuden aloitteen käytännön saavutukset ovat olleet. Yhteistyö Suomen ja Venäjän välillä on monilla politiikkasektoreilla toki kehittynyt, esimerkiksi ympäristösektorilla merkittävästikin, mutta kehitys ei välttämättä ole ollut aloitteen ansiota. Joka tapauksessa pohjoisen ulottuvuuden aloite on nostanut Suomen ulkopoliittista profiilia EU-kontekstissa.

Suomen politiikan muutos suhteessa Venäjään näkyy myös siinä, että Suomi on puuttunut asioihin, joita ennen pidettiin naapurimaan sisäisinä. Ennen kaikkea Suomi on ottanut kantaa demokraattisen kehityksen ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen puolesta Venäjällä. Jo vuonna 1993 Suomi ilmoitti tukevansa uudistuskehitystä, "jossa presidentti Jeltisinillä on keskeinen osa". Sittemmin Suomi on ollut mukana tuomitsemassa Venäjän ihmisoikeusrikkomukset Tshetsheniassa. Vuosien 1994-96 Tshetshenian sodan aikana Suomi oli varovainen, mutta pääministeri Aho otti asian esille vieraillessaan Moskovassa tammikuussa 1995. Ahon mukaan "emme millään tavalla halunneet esittää asioita heidän kannaltaan parhain päin" (Hämäläinen 1998, 117; Aho 1998, 75-81). Toiseen Tshetshenian sotaan Suomi joutui ottamaan kantaa toimiessaan EU:n puheenjohtajana vuoden 1999 jälkipuoliskolla. Suomen esittämän kannan mukaan sotilaallisen toiminnan jatkuminen johtaisi suureen määrään siviiliuhreja. Muutos on ollut huomattava suhteessa Suomen aikaisempaan linjaan, mutta muihin EU-maihin verrattuna Suomi on edelleen säilyttänyt yhteistyöhakuisen linjan suhteissaan Venäjään eikä ole ollut halukas tuomitsemaan Venäjää yhtä kovin sanoin kuin useimmat muut unionin jäsenmaat. Muotoiltaessa Helsingin huippukokouksen Tshetshenia-julistusta Suomi kannatti vähemmän jyrkkiä muotoiluja. (Pursiainen 2000b.)

Venäjä ei vastustanut Suomen jäsenyyttä EU:ssa. Se oli jonkin verran huolissaan jäsenyyden vaikutuksista Suomen ja Venäjän väliselle kaupalle, mutta ei pitänyt sitä poliittisesti ongelmallisena; viime vuosina maiden välinen kauppa onkin kehittynyt hyvin positiivisesti. Venäjä on myös suhtautunut pääosin myönteisesti aloitteeseen unionin pohjoisesta ulottuvuudesta ja vastannut rakentavasti EU:n Venäjä-strategiaan. Epäilyksiä on herättänyt se, että Venäjän raaka-ainevarojen ja energialähteiden hyödyntäminen tapahtuisi liikaa lännen ehdoilla. Samoin Euroopan unionin puolustusulottuvuuden kehittäminen on herättänyt venäläisissä pelkoja siitä, että Venäjä jätetään syrjään tästä kehityksestä. Suomen toimiessa EU:n puheenjohtajana vuonna 1999 Venäjä protestoi sitä, että suomalainen ulkoasianministeriön virkamies oli tavannut tshetsheenien edustajan. Vaikka venäläisessä lehdistössä katsottiinkin tässä yhteydessä Suomen kääntäneen selkänsä Venäjälle ja luopuneen aikaisemmasta välittäjän roolistaan, ei EU-jäsenyys ole muutoin rasittanut Suomen ja Venäjän välisiä suhteita.

Globaalipolitiikkaa hoidetaan EU:n kautta

Suomen ulkopolitiikan eurooppalaistuminen näkyy myös globaalipolitiikassa. Kylmän sodan aikana Suomen viiteryhmänä YK:ssa ja muissakin maailmanlaajuisissa järjestöissä oli sitoutumattomien ja liittoutumattomien maiden ryhmä. Nyt Suomen tärkeimpiä kumppaneita ovat EU-maat, jotka esittävät yhteisiä kantoja ja tekevät yhteisiä aloitteita kansainvälisissä kokouksissa ja konferensseissa. EU on monien teemojen suhteen ajanut muita maaryhmiä tiukempaa linjaa kansainvälisissä yhteyksissä, mikä lienee vahvistanut myös Suomen halua käyttää EU:ta keskeisenä kanavana omien maailmanlaajuisten tavoitteiden ajamiseksi.

EU:n kautta tapahtuvan globaalivaikuttamisen korostuminen on selkeä esimerkki siitä, että Suomi haluaa painottaa monenkeskisyyttä ja ennen kaikkea YK:n roolia sekä arvojen, normien ja taloudellisten ohjauskeinojen merkitystä kansainvälisessä yhteistyössä. EU:n ulkopoliittisen roolin kehittyminen lähivuosina ja esimerkiksi sotilasulottuvuuden mahdollisesti yhä vahvempi rooli ratkaisee, missä määrin näiden normatiivisten keinojen käyttö pysyy tulevaisuudessa unionin politiikan keskiössä. Suomikin joutuu jatkuvasti arvioimaan globaalitavoitteitaan suhteessa koko ajan muuttuvaan unioniin.

Näkökantojen koordinointi EU:n parissa on ollut kaikkein näkyvintä ympäristöä ja kehitysongelmia koskevissa kysymyksissä. Esimerkiksi Kioton ilmastosopimusneuvotteluissa 1997 muodostettiin ensin yhteinen neuvottelupositio muiden EU-maiden kanssa ja tämän EU:n yhteisen kannanmuodostuksen jälkeen sovittiin sitten maakohtaisesta taakanjaosta. (Vehmas, Luukkanen & Kaivo-oja 1999.) Samoin esimerkiksi kesän 2002 Johannesburgin kestävän kehityksen huippukokousta edelsi hyvin laaja EU:n yhteisten kantojen luontiprosessi, jossa Suomikin muiden jäsenmaiden tavoin oli vahvasti mukana. Toiminta osoittautui tehokkaaksi: kahta lukuunottamatta kaikki EU:n tavoitteet saatiin täytetyksi, tärkeimpänä kymmenvuotinen tuotanto- ja kulutustapojen maailmanlaajuiseen muutokseen tähtäävä ohjelma (Huimasalo 2002). On toisaalta huomattava, että EU:n yhteistyökumppaneiden kannalta unionin etukäteen lukkoonlyömät näkökannat saattavat myös olla ongelmallisia: EU ei niiden vuoksi voi olla kovin joustava toimija esimerkiksi neuvotellessaan kehitysmaiden kanssa.

EU-jäsenyyden seurauksena kahdenvälisen, pohjoismaisittain koordinoidun ja YK-järjestelmän kautta ylläpidettyjen kehitysyhteistyösuhteiden rinnalla Suomi tuli tiiviisti mukaan EU:n monenkeskisten kehitysyhteistyösuhteiden verkostoon. Tämän seurauksena kehitysyhteistyökohteiden määrä lisääntyi, sillä EU tekee kehitysyhteistyötä lähes kaikkien kolmannen maailman valtioiden kanssa. Erityisesti on mainittava niin sanottu Cotonoun sopimus 77 AKT-maan eli Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren alueen valtion kanssa eli pääasiassa entisten eurooppalaisten siirtomaiden kanssa (vuosina 1975-2000 sopimus tunnettiin Lomén sopimuksen nimellä). Tässä mielessä Suomikin joutuu nyt ainakin pieneltä osin kantamaan siirtomaa-ajan taakkaa yhteistyössään erityisesti Afrikan maiden kanssa.

Suomi on katsonut, että sen omat tavoitteet ovat sopusoinnussa EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehitysyhteistyöpoliittisten tavoitteiden kanssa. Näitä tavoitteita ovat köyhyyden poistaminen, kestävä kehitys, kehitysmaiden asteittainen integrointi maailmantalouteen sekä ihmisoikeuksien, demokratian ja oikeusvaltion periaatteiden vahvistaminen. Suomi on profiloitunut erityisesti lasten ja naisten asemaa sekä ympäristöä koskevilla kannanotoillaan. Niin ikään Suomi tukee vähiten kehittyneiden maiden tasavertaista kohtelua ja on kiinnittänyt huomiota siihen, että yhteistyön määrän ei pitäisi riippua kohteen siirtomaahistoriasta vaan kehitystasosta. Viime aikoina Suomi on kiinnittänyt myös paljon huomiota esimerkiksi Afrikan maiden vuonna 2001 esittelemään kokonaisvaltaiseen The New Partnership for Africa's Development (NEPAD) aloitteeseen, jolla pyritään estämään Afrikan enenevä marginalisoituminen maailmassa. Suomi on tukenut yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa NEPADin sihteeristön alkutaivalta.

Suomen kehitysyhteistyöpolitiikasta on tullut myös tulosvastuullisempaa. Yhteistyötä on ehdollistettu entistä selvemmin tai ylipäätään pidetään tiukemmin kiinni siitä, että yhteistyön pohjana olevia sopimuksia noudatetaan molemmin puolin. Suomi on perinteisesti noudattanut pehmeää lähestymistapaa suhteessa kehitysmaihin, mutta EU:n jäsenenä Suomi on tukenut entistä enemmän myös talouden rakenteellisia muutoksia edellyttävää kovaa politiikkaa. (Vehnämäki ym. 1999.) Tosin myös ehdollistamispolitiikan ongelmia on alettu yhä paremmin tiedostaa - kaikkein kipeimmin apua tarvitsevat maat eivät välttämättä pysty täyttämään annettuja ehtoja. Myös tarve ottaa entistä aktiivisemmin kantaa ihmisoikeuskysymyksiin osana kehitysyhteistyötä on korostunut unionin jäsenyyden seurauksena (Luoto 1997, 246).

Kaiken kaikkiaan globaalikysymyksistä ja ennen kaikkea globaalin hallinnan ja demokratian kysymyksistä on tulossa yksi Suomen ulkopolitiikan kulmakivistä, jonka kautta Suomi myös pyrkii kansainvälisen painoarvonsa lisäämiseen. Lähtökohtana on, että vaikka globalisaatio ja ennen kaikkea maailmankaupan korostuminen luovat monille ihmisille lisääntyvää vaurautta, monille muille se merkitsee suuria ongelmia esimerkiksi perinteisten elinkeinomuotojen hävitessä. Näiden ongelmien hallintaa varten olisi luotava uusia maailmanlaajuisia hallintamekanismeja tai parannettava vanhojen demokraattisuutta ja tehokkuutta. Jotta tähän pystyttäisiin, eri toimijaryhmät kuten hallitukset, kansainväliset järjestöt, kansalaisyhteiskunta ja liike-elämä olisi kaikki saatava käymään vuoropuhelua keskenään.

Tämän ongelmakentän kartoittamiseksi ja uusien aloitteiden löytämiseksi ulkoministeriö järjesti joulukuussa 2002 Helsingissä konferenssin otsikolla Searching for Global Partnerships. Konferenssi toimi myös lähtölaukauksena jonkinlaiselle uudelle Helsinki prosessille (vrt. 1970-luvun ETYK), jossa ulkoministeriön tuella eri alojen asiantuntijat kokoontuvat jatkossa etsimään keinoja globaalihallinnan arvojen ja tarvittavien toimenpiteiden määrittelemiseksi. Globaaliasioiden voimistuneesta painoarvosta kertoo myös se, että ulkoasiainministeriöön perustettiin vuoden 2003 alusta globaaliasioiden linja. Näin yhä vahvemmin nähdään, että kehitysyhteistyö ei ole oma erillinen politiikkalohkonsa vaan kiinteä osa yleistä ulkopolitiikkaa. EU-jäsenyys on siten osaltaan antanut mahdollisuuden laajentaa Suomen ulkopolitiikkaa entistä enemmän.

Johtopäätökset

Suomen liittyessä Euroopan unionin jäseneksi yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa pidettiin yhtenä suurimmista ongelmista maan jäsenyydelle. Viidessä vuodessa tilanne on muuttunut: Suomesta on tullut tiiviin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kannattaja. Suomen aktiivinen panos puolustusulottuvuuden kehittämiseen on myös ollut mahdollista, koska raja kriisinhallinnan ja kollektiivisen puolustuksen välillä on säilynyt. Erityisen ongelmallisena pidettiin tilannetta, jossa Suomi joutuisi olemaan EU-maiden mukana yhteisessä rintamassa kohdistamassa Venäjää kohtaan kovaa kritiikkiä tai mahdollisia sanktioita. Tässäkin suhteessa asiat ovat muuttuneet, ja Suomi pitää ongelmana sitä, jos sen nähtäisiin noudattavan Venäjän suhteen muusta EU:sta erillistä politiikkaa.

Suomen ulkopolitiikka EU:n jäsenenä on noudattanut "mallioppilas"-strategiaa. Suomi on pyrkinyt osoittamaan, etteivät sotilaallisesti liittoutumattomat valtiot estä unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvistamista. Aktiivisuudella ja myönteisellä asennoitumisella on pyritty saamaan vaikutusvaltaa. (Jakobson 1998, 156.) Suomi onkin ollut tyytyväinen siihen, miten se on saanut äänensä kuuluviin. Presidentti Halosen mukaan "Suomen vaikutusvalta sille tärkeisiin asioihin on ilman epäilystä ollut suurempi EU:n jäsenenä kuin sen ulkopuolella". Kritiikkiäkin on esitetty. Sen mukaan Suomi on luopunut omaehtoisesta ulkopolitiikastaan eikä ole käyttänyt avautuneita mahdollisuuksia hyväksi (Jansson 2002). Voi olla, että jos yhä laajenevassa EU:ssa halutaan saada omaa ääntä kuuluviin, tämä edellyttää entistä vahvempaa kykyä myös muotoilla omia itsenäisiä näkemyksiä ja löytää näille tuki eri EU-maiden joukosta.

Sitoutuminen EU:n yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan ei ole ongelma niille, joiden mielestä aikaisemman ulkopolitiikan "omaperäisyys" perustui vain reaalipoliittiseen välttämättömyyteen. Mikäli Euroopan unionin arvoja ja päämääriä ei pidetä oikeina, on niihin samastuminen ja niiden mukaan toimiminen luonnollisesti haitallista. Myös vaikutusvallan ja riippumattomuuden arviointi riippuu tästä näkökulmasta. Vaikutusvallasta ei ole hyötyä, mikäli sitä ei käytetä omaehtoisesti; omilla näkemyksillä taas on vähän merkitystä ilman vaikutusvaltaa. Kaiken kaikkiaan on Suomen unionin jäsenenä myös muistettava, että vaikutusvalta edellyttää myös entistä suurempaa vastuullisuutta globaaleista kehityskysymyksistä.

Onko Suomi sitten onnistunut itselleen tärkeissä kysymyksissä? Keskeinen koetinkivi tässä suhteessa on ollut unionin Venäjä-politiikka. Siinä Suomi on paitsi pyrkinyt kiinnittämään unionin huomiota Venäjään myös kannattanut yhteistyön lisäämistä ja miedompia toimia Venäjän suhteen konfliktitilanteessa. Pohjoinen ulottuvuus saatiin unionin politiikan piirin, mutta se ei kuitenkaan noussut niin keskeiselle sijalle kuin Suomi olisi toivonut. Toinen tärkeä kysymys on ollut sotilaallinen liittoutumattomuus, josta Suomi on toistaiseksi voinut pitää kiinni menettämättä asemiaan EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan päätöksentekoelimissä. Jos toteutunutta tilannetta verrataan ennen jäsenyyttä käytyihin keskusteluihin, voidaan todeta, että Suomi on mennyt lähemmäksi sotilaallista liittoutumista kuin uskottiin, mutta että tämän yhteistyön kielteiset vaikutukset etenkin Suomen ja Venäjän välisissä suhteissa ovat jääneet oletettua pienemmiksi.

Kirjallisuus

Aho, Esko (1998): Pääministeri. Helsinki: Otava..

Blomberg, Jaakko (1998): YYA-sopimuksen loppuvaiheet ja korvaaminen uudella sopimuksella. Teoksessa Vesa, Unto (toim.), YYA. Aika ja sopimus. Tampere: Rauhan- ja konfliktintutkimuslaitos.

Forsberg, Tuomas (2000a): A Friend In Need or A Friend Indeed? Finnish Perceptions of Germany's Role in the EU and Europe. UPI Working Paper 24. Helsinki: Ulkopoliittinen instituutti.

Forsberg, Tuomas (2000b): Finland and the Kosovo Crisis. At the Crossroads of Neutrality and Europeanism. Northern Dimensions 2000, 41-49.

Forsberg, Tuomas (2001): One Foreign Policy or Two? The New Constitution and European Policies of Halonen and Lipponen. Northern Dimensions 2001, 3-11.

Forsberg, Tuomas (2002): Nato-kirja. Helsinki: Ajatus.

Halonen, Tarja: Liittoutumattomana Euroopan ytimessä suomalaisia ajatuksia ja kokemuksia. Esitelmä Tukholman yliopistossa 2.5.2000.

Harle, Vilho (2000): Martti Ahtisaari globaali rationalisti. Ulkopolitiikka 1/2000, 23-31.

Huimasalo, Taisto (2002): Johannesburgin huippukokous: välitarkistus, päätepiste vai alku uudelle? Ulkopolitiikka 3/2002, 5-11.

Huru, Jouko (1993): Suomen ulkopolitiikka ja yhteisöllisyyden haaste. Teoksessa Huru, Jouko & Jalonen, Olli-Pekka (toim.), Suomen ulkopolitiikan haasteet. Kekkosen ajasta Koiviston kautta 2000-luvulle. Tampere: Rauhan- ja konfliktintutkimuslaitos.

Hämäläinen, Unto (1998): Lännettymisen lyhyt historia. Helsinki: WSOY.

Jakobson, Max (1998): Finland in the New Europe. Westport: Praeger.

Jakobson, Max (1999): Eurooppalainen uskontunnustus. Helsingin Sanomat 23.4.1999.

Jansson, Jan-Magnus (2002): Liittoutumattomuuden arvo. Teoksessa Wallgren, Thomas (toim.),  EU vaakalaudalla. Kirjoituksia Suomen ja Euroopan tulevaisuudesta. Helsinki: Like.

Jyränki, Antero (2000): Perustuslakiuudistus ja ulkopolitiikan johtaminen. Ulkopolitiikka 1/2000, 32-39.

Koivisto, Mauno (1995): Kaksi kautta II. Historian tekijät. Juva: Kirjayhtymä.

Lemola, Nonna (2000): Ranska ja Suomi: läheiset mutta vieraat kumppanit. Ulkopolitiikka 2/2000, 40-48.

Luoto, Jari (1997): Ulkopolitiikka ja ihmisoikeudet. Helsinki: Gaudeamus.

Melasuo, Tuomo (2000): EU:n Välimeren politiikka ja Suomi. Ulkopolitiikka 2/2000, 53-70.

Meres-Wuori, Ora (1998): Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen päätöksentekojärjestelmä. Helsinki: Lakimiesliiton kustannus.

Möttölä, Kari  (1993): Puolueettomuudesta sitoutumiseen. Turvallisuuspoliittisen perusratkaisun muutos kylmästä sodasta Euroopan murrokseen. Teoksessa Forsberg, Tuomas & Vaahtoranta, Tapani (toim.), Johdatus Suomen ulkopolitiikkaan. Kylmästä sodasta uuteen maailmanjärjestykseen.Helsinki: Gaudeamus.

Möttölä Kari (1998): Järjestyksen, epävarmuuden ja mahdollisen välissä – Suomen turvallisuuspolitiikan linjausta Euroopan unionin jäsenenä. Teoksessa Borg, Olavi (toim.), Tieto, valta ja maailmanpolitiikka. Tampere: Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen laitos.

Ojanen, Hanna (1999): How to Customise Your Union: Finland and the Northern Dimension of the EU. Northern Dimensions 1999, 13-26.

Ojanen, Hanna (2000): Participation and Influence. Finland, Sweden and the Post-Amsterdam Development of the CFSP. Occasional Papers no. 11. Western European Union, Institute for Security Studies.

Penttilä, Risto (1992): Moskovasta Brysseliin. Helsinki: Edita.

Penttilä, Risto (1995): Arvosidonnaisen ulkopolitiikan ansat. Ulkopolitiikka 3/1995.

Pursiainen, Christer (2000a): Finland's Policy Towards Russia. Northern Dimensions 2000, 63-84.

Pursiainen, Christer (2000b): EU-Suomi ja Tshetshenian kaksi sotaa. Ydin 1/2000.

Salovaara, Jukka (1993): Finnish Integration Policy from an Economic to a Security Motivation. Teoksessa Yearbook of Finnish Foreign Policy. Helsinki: Ulkopoliittinen instituutti 1993.

Tiilikainen, Teija (1992): Suomen doktriini murtuu. Suomalaisen politiikan kulku Paasikiven-Kekkosen realismista kohti yhteisöllisyyden Eurooppaa. Ulkopolitiikka 3/1992, 15-22.

Tiilikainen, Teija (1998): Kaventuuko presidentin valta? Kyllä. Ulkopolitiikka 2/1998, 35-37.

Torstila, Pertti: (1998): Suomen ja Ruotsin yhteistyön ulottuvuudet. Ulkopolitiikka 2/1998, .

Törnudd, Klaus (1993): Uusi politiikka. Ulkopoliittisia kirjoitelmia. Porvoo: Schildts.

Törnudd, Klaus (1998): Suomen YK-politiikka 1990-luvulla. Teoksessa Berndtson, Erkki & Kivimäki, Timo (toim.), Suomen kansainväliset suhteet. Acta Politica no. 9. Helsinki: Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitos.

Vaahtoranta, Tapani (1997): Liittoutumattomuuden monet kasvot. Ulkopolitiikka 1/1997.

Vehmas, Jarmo, Luukkanen, Jyrki & Kaivo-oja, Jari (1999) : Kansainvälisen ilmastopolitikan muotoutuminen ja Suomi. Ulkopolitiikka 1/1999, 5-21.

Vehnämäki, Mika, Ovaskainen, Marko, Nivulainen, Satu, Markin, Nat Papa Kobina & Voutilainen, Marja (1998): Suomi ja Euroopan unioni globaalien haasteiden edessä kehitysyhteistyösuhteet murroksessa. Teoksessa Berndtson, Erkki & Kivimäki, Timo (toim.), Suomen kansainväliset suhteet. Acta Politica no. 9. Helsinki: Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitos.

Vogt, Henri (2001): Finland and the Austria Boycott. Northern Dimensions 2001, 13-21.

Väyrynen, Paavo (1996): Suomen puolueettomuus uudessa Euroopassa. Kansallinen doktriini ympäristön murroksessa.Helsinki: Otava.

Kirjoitus perustuu pääosin artikkeliin Forsberg, Tuomas (2000) : Ulkopolitiikka puolueettomasta pohjoismaasta tavalliseksi eurooppalaiseksi. Teoksessa Raunio, Tapio ja Wiberg, Matti (toim.),  EU ja Suomi. Unionijäsenyyden vaikutukset suomalaiseen yhteiskuntaan. Helsinki: Edita. Henri Vogtin kynän jälki näkyy ennen kaikkea Suomen globaalipolitiikkaa käsittelevässä jaksossa.