Ilmestynyt julkaisussa Media ja me, Juhlakirja Pertti Tiihoselle. Toim. Ritva Levo-Henriksson ja Marko Ampuja. Viestinnän julkaisuja 1. Helsingin yliopiston viestinnän laitos, 2000, s.85-97.

Tunnetun metaforan mukaan viestintä on pikemminkin tienristeys kuin itsenäinen ja vakiintunut tieteenala. Vaatimattomaan risteykseen on sittemmin kasvanut iso tavaratalo, mutta alan status ja identiteetti näyttävät vähintäänkin yhtä epäselviltä kuin aiemmin. Seuraavassa yritän hahmottaa, muutaman tieteentutkimuksesta lainatun käsitteen avulla, joitakin piirteitä viestinnän tutkimuksen nykytilasta.

Tämä kirjoitus kasvoi ihmettelystä, johon ajauduin pitäessäni vuosina 1998-99 Viestinnän nykysuunnat -nimistä luentosarjaa Helsingin yliopiston viestinnän laitoksella. Tämän oppihistorian luentosarjan jatkoksi suunnitellun kurssin tarkoituksena on esitellä viestinnän tutkimuksen nykytilaa ja keskeisiä suuntauksia opintojensa alkuvaiheessa oleville opiskelijoille. Pertti Tiihonen, joka piti kurssin ennen minua, oli omaksunut käytännön, jonka mukaan laitoksen opettajat ja tutkijat vierailivat kurssilla puhumassa omista tutkimusaloistaan.

Vakuutuin nopeasti Pepen valitseman konseptin järkevyydestä. Tosin kuin oppihistoria, josta on olemassa jo joitakin kanonisoituja tulkintoja, alan nykyisten tutkimussuuntausten kirjo on niin laaja, ettei se helposti ole yhden henkilön hallittavissa. Sitä paitsi on järkevää, että jokainen tutkija opettaa nimenomaan siitä, mihin hän on itse omassa työssään perehtynyt. Kurssi onkin osoittautunut yhdeksi laitoksen suosituimmista: aiheeseen perehtynyt ja siitä itsekin innostunut opettaja voi välittää tutkimuksistaan ja innostuksestaan jotakin myös muille.

Silti luentosarjan nivominen jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi tuotti melkoisesti päänvaivaa. Näin oli, vaikka keskityin itselleni läheisimpään eli joukkoviestinnän tutkimukseen ja jätin esim. yhteisöviestinnän tai keskinäisviestinnän kysymykset suosiolla syrjään kuten tässäkin kirjoituksessa. Parinkymmenen vuoden aikana pieni viestinnän laitoskin on tuottanut melkoisen joukon erilaisia tutkijaprofiileja, jotka edustavat monia aiheita, suuntauksia ja kysymyksenasetteluita, joille ei ole kovin helppoa löytää yhteistä nimittäjää. Lukiessani joitakin tuoreita alan oppihistorioita ja teoreettisia katsauksia, vaikutelma vain vahvistui. Ne eivät yritäkään tarjota tieteenalalle tai oppialalle nimeltä viestintä mitään yhtenäistä perustaa, puhumattakaan siitä, että ne yrittäisivät alkajaisiksi määritellä ilmiötä nimeltä viestintä alan teoreettiseksi perustaksi.

Viime vuosikymmeninä, samaan aikaan kun ala on nopeasti laajentunut, viestinnän tutkimus näyttää lopullisesti hajonneen erilaisten - ei niinkään kilpailevien vaan rinnakkaisten suuntausten kirjoksi. Uudet viestinnän välineet, ympäristöt ja ilmiöt ovat tuottaneet yhä uusia, pitkälti erikoistuneita tutkimuskulttuureja. Ullamaija Kivikurun (1998) erästä otsikkoa lainatakseni: "Communication Research. Is There Such a Thing?"

Viestintä ei ole tietenkään tässä kehityksessä yksin. Samanlaisen havainnon voi tehdä vaikkapa sosiologian tai politiikan tutkimuksen kirjallisuudesta. Näitä aloja tosin jäsentää pidempi teoreettinen perinne, joka luo oppialalle vähintäänkin kuviteltua yhteisyyttä. Tästä yhteisestä perinnöstä kiistellään aina aika ajoin kun klassikkoja nostetaan ja lasketaan tieteenalan sisäisessä pörssissä.

Viestinnän oppikirjat tyytyvät yleensä esittelemään alalla vaikuttaneita tutkimussuuntauksia tai uudempia tutkimusaloja, mutta eivät yleensä pohdi kysymyksiä 'mitä viestintä on' tai 'mikä on viestinnän rooli yhteiskunnassa'. Sitten amerikkalaisen mcr-perinteen kultakauden viestinnälle on harvoin yritetty antaa mitään kattavaa määritelmää ja sitä kautta luoda perustaa tieteenalan identiteetille.

Esimerkiksi tuoreessa oppihistoriassaan Veikko Pietilä tyytyy varsin väljään määritelmään alan identiteetistä: "joukkoviestintätutkimuksen oma, sen muista aloista erottava ja sen identiteettiä määrittävä näkökulma on (joukko)viestinnällisten ilmiöiden tarkastelu väljästi viestinnälliseltä kannalta" (Pietilä 1997, 29). Pietilä jäsentää oppihistoriaa esittelemällä ja arvioimalla alalla vaikuttaneita tutkimussuuntia ja sijoittamalla ne tieteenhistoriallisiin ja yhteiskunnallisiin yhteyksiinsä. Lyhyessä arviossaan joukkoviestinnän tutkimuksen nykytilasta hän vertaa sitä toriin, jonne eri tieteenaloilta ja erilaisista perinteistä ja intresseistä käsin ponnistavat tutkijat ovat asettautuneet "kojuihinsa kilpailemaan toriväen suosiosta" (ibid.), 367). Samalla hän suhtautuu hieman sarkastisesti niihin, jotka peräänkuuluttavat alan yhtenäisyyttä ja esittävät omia ohjelmiaan tutkimuksen kehittämiseksi.

Pietilän (1998, 412-3) mukaan joukkoviestinnän tutkimus ei ole parin viime vuosikymmenen aikana kiinteytynyt vaan pikemminkin muuttunut 'hajanaisesta moninaiseksi'. Uudet teoreettiset ja menetelmälliset suuntaukset eivät ole syrjäyttäneet vanhempia, vaan kehkeytyneet niiden rinnalle. Uusien välineiden ja viestintäympäristöjen synty on tuottanut uusia tutkimusaloja. Kehitys on analoginen itse mediakentän muutoksille. Uudet viestimet eivät ole syrjäyttäneet vanhoja, vaan nousseet niiden rinnalle.

Toisin kuin vaikkapa Yhdysvalloissa tai Britanniassa, Suomessa oppialan identiteetistä tai muutoksista on käyty vähän keskustelua. Aihe ei ole herättänyt erityisempiä intohimoja sitten 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun, ei varsinkaan ohjelmallisia julistuksia siitä, millaista tutkimusta alalla pitäisi tehdä. Vanhempi polvi tuntuu olevan tyytyväinen siitä, että 1970-luvun tiedepoliittiset ja paradigmaattiset kiistat on haudattu ja nuoremmat tutkijat puolestaan keskittyvät omiin erikoisaloihinsa. Toisaalta tiedepoliittisen pragmatismin mukanaan tuoma hallinnollinen identiteetti on suomalaisessa viestinnän tutkimuksessa vahvistunut merkittävästi 1990-luvulla. Alan laitokset ovat yhdistäneet voimansa mm. valtakunnallisissa jatkokoulutusohjelmissa tai Mediakulttuurin tutkimusohjelmassa.

Myös yritykset arvioida alan lähihistoriaa, tutkimussuuntia ja tutkijoita ovat jääneet vähiin. Sen sijaan esimerkiksi yhdysvaltalaisilla tutkijoilla on ollut tapana huolestua tieteenalan kriisistä vähintään kymmenen vuoden välein (ks. Journal of Communication -lehden teemanumerot 1983 ja 1993). Kansainväliselle keskustelulle tyypillinen huoli alan identiteetistä ja oppialan kriisistä yliopistojen resurssien jaossa ei ole juurikaan saanut vastakaikua Suomessa. Oppialana viestintä on kasvanut tasaisesti sitä mukaa kun viestinnän ammattilaisten kysyntä työmarkkinoilla on kasvanut.

Uusi tutkimuskulttuuri ja postnormaali tiede

Viestinnän tutkimuksen nykytila näyttää osittain vastaavan sitä, mitä Michael Gibbons ja kumppanit (1994) kutsuvat 'uudeksi tiedon tuotannon muodoksi' tai Silvio Funtowitz ja Jerome Rawetz (1993) 'postnormaaliksi tieteeksi'. Nämä yritykset hahmottaa joitakin perustavia muutoksia tiedejärjestelmässä ja tiedon tuottamisessa ovat herättäneet runsaasti keskustelua varsinkin tieteentutkijoiden piirissä.

Gibbonsin ja kumppaneiden raportti on innostanut myös tiedepoliittisia päättäjiä, joille se alun perin olikin suunnattu. Kriittisten arvioiden mukaan raportti on myös toiminut oikeutuksena esimerkiksi Länsi-Euroopassa viime aikoina harjoitetulle uusliberalistiselle tiedepolitiikalle. Toisaalta sitä on pidetty jatkona Jean-Francois Lyotardin kirjalle Tieto postmodernissa yhteiskunnassa, joka ilmestyi 1970-luvun lopulla.

Gibbonsin ja kumppaneiden analyysin lähtökohtana on erottelu kahteen tiedon tuotannon muotoon. Muoto 1 kuvaa perinteistä akateemista tiedettä, joka kehittyy oman sisäisen dynamiikkansa pohjalta. Tutkijat muodostavat homogeenisen yhteisön, jota määrittävät tieteenalan säännöt ja vakiintuneet paradigmat. Sosiaaliset rakenteet ovat suhteellisen pysyviä. Tiedeyhteisön kognitiiviset ja sosiaaliset normit määrittävät sitä, millaisia ovat tieteelliset tutkimusongelmat ja menetelmät, kuka on pätevä harjoittamaan tiedettä tai millaista on hyvä tiede.

Muoto 2 puolestaan kuvaa sitä, mitä on perinteisesti totuttu kutsumaan soveltavaksi tutkimukseksi. Tutkimusongelmat eivät nouse suoraan tieteen sisältä, vaan erilaisista yhteiskunnallisista käytännöistä. (Tosin Gibbons ja kumppanit korostavat, että tämä perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen raja on käynyt monissa tapauksissa häilyväksi.) Tutkimuksen ongelmanasettelun kriteerinä on yhä useammin taloudellinen hyöty tai sosiaalinen käyttökelpoisuus. Tutkimusongelman kimpussa askartelevat tutkijat muodostavat ns. hybridiyhteisön, joka koostuu useiden tieteenalojen edustajista, eikä pelkästään tieteen edustajista vaan myös teknisistä, hallinnollista tai poliittisista soveltajista. Tieto on yhä selvemmin ryhmän eikä yksilön tuottamaa. Tiedon tuottaminen ei myöskään edellytä tiukkaa yksimielisyyttä käytettyjen teorioiden tai metodien suhteen.

Tieteidenvälisyys ei tarkoita tässä välttämättä poikkitieteellisyyttä, vaan sitä, että tutkimusongelmaan sovellettava viitekehys rakentuu itse ongelman kontekstissa. Tutkimusorganisaatiot muodostuvat ongelma- ja projektikeskeisesti ja ne ovat muuttuvia. Tieteen sisäisen laadunvalvonnan ohella tutkimusprojekteihin sovelletaan laajaa sosiaalisen vastuun periaatetta. Menestykselliselle tutkimusprojektille ei riitä, että se tuottaa uutta tieteellistä tietoa, vaan sen on tuotettava myös taloudellisesti, sosiaalisesti tai eettisesti relevanttia tietoa.

Funtowiczin ja Ravetzin vähemmän tunnettu analyysi 'postnormaalista tieteestä' sisältää samoja elementtejä, vaikka se onkin rakennettu tiukemmin ympäristöongelmien tutkimuksen kontekstissa. Lähtökohtana on Thomas Kuhnin kaksi keskeistä käsitettä paradigma ja normaalitiede, joiden avulla hän määritteli tieteellisten vallankumousten luonteen. Tilannetta, jossa tieteenalalla on yksi hallitseva paradigma, Kuhn kuvaa normaalitieteen vaiheeksi. Ajoittain normaalitiede kuitenkin kriisiytyy, minkä aiheuttavat uudet paradigmaan sopimattomat havainnot, teoreettiset kehitelmät tai metodit. Seuraa tieteellinen vallankumous, joka järjestää uuteen uskoon aiemman tieteenalalla hyväksytyn tietämyksen ja vähitellen tästä uudesta tulkinnasta kasvaa hallitseva paradigma ja siirrytään jälleen normaalitieteen vaiheeseen.

Yksi keskeinen kritiikki Kuhnia kohtaan on ollut se, että hän tarkastelee tieteen kehitystä lähinnä internalistisesti, ottamatta huomioon tieteen ja muun yhteiskunnan suhteita. Juuri näitä suhteita Funtowitz ja Ravetzin pyrkivät täsmentämään esimerkkinään ympäristötutkimus, jota ovat pitkälti määrittäneet yhteiskunnassa kulloinkin tärkeinä pidetyt ongelmat. Ympäristötutkimuksessa tiede, politiikka ja hallinto kytkeytyvät usein elimellisesti yhteen monialaisissa tutkimusprojekteissa, jotka tähtäävät käytännöllisten ongelmien ratkaisuun.

Gibbonsin ja kumppaneiden sekä Funtowitzin ja Ravetzin jäsennykset lähtevät siitä, että yliopisto on pitkälti menettänyt monopoliasemansa tiedon tuottamisessa. Tietoa tuotetaan yhä enemmän myös erilaisissa yksityisesti ja/tai valtiollisesti rahoitetuissa tutkimuslaitoksissa sekä näitä erilaisia konteksteja yhteen liittävissä verkostoissa. Tiedon tuottamisen motiivina on yhä selkeämmin käytännön sovellettavuus ja 'asiakkaiden palvelu'. Tieteenalojen merkitys tutkimuksen tavoitteiden ja raamien asettajana on vastaavasti vähentynyt. Samalla tutkimuksen arvioinnissa perinteiden vertaisarviointi on menettänyt merkitystään. Tiedettä legitimoidaan nykyisin monilla eri foorumeilla ja niille ominaisilla kriteereillä: taloudessa, hallinnossa, politiikassa tai mediassa.

Molemmille analyyseille on tyypillistä, että ne eivät ole varsinaisia teorioita, vaan heuristisia jäsennyksiä, jotka kokoavat yhteen joitakin viimeaikaisia tieteensosiologisia havaintoja. Vaikka nämä tulkinnat näyttävätkin tukevan monia viimeaikaisen tutkimuskulttuurin ja tiedepolitiikan kehitystrendejä, voi silti perustellusti epäillä, onko kyse todella jostakin perustavanlaatuisesta murroksesta. Tieteentutkijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että muoto 1 saattaa kuvata enemmänkin tieteenfilosofien käyttämää ideaalityyppiä tieteenteosta kuin sitä todellisuutta, jossa tutkimusta on aiemmin tehty. Gibbonsin ja kumppaneiden tulkintaa on myös vahvasti kritisoitu. Toisaalta on epäilty sitä, missä määrin tiedon tuotannon muoto 2 todella määrittää nykyisen yliopistollisen tutkimuksen valtavirtaa. Uusi tiedon tuotannon muoto kuvaa ehkä sittenkin vain joitakin, tosin nopeasti kasvavia aloja, joilla on tiivis kytkentä tutkimuksen kaupalliseen, sosiaaliseen ja poliittiseen hyödyntämiseen (esim. Weingart 1997). Toisaalta arvostelijat ovat syyttäneet Gibbonsia ja kumppaneita nykyisten tutkimuksellisten trendien kritiikittömästä legitimoinnista. Vaikka perinteiden disiplinäärinen akateeminen kulttuuri näyttää jähmeältä muodikkaan verkostomaisen organisoitumisen rinnalla, uusi tutkimuskulttuuri ei välttämättä ole kestävällä pohjalla.

Tieteenala vai tutkimusala?

Kritiikistä huolimatta teesit tiedejärjestelmän muutoksista antavat kiinnostavan tilaisuuden peilata viestinnän tutkimuksen historiaa ja nykytilaa. Joukkoviestinnän tutkimuksen kehitys 1940-luvulta tähän päivään näyttäisi tukevan kommenttia, jonka mukaan Gibbonsin ja kumppaneiden kuvaamat muutokset eivät olekaan aivan uusia, vaan viestintä on ollut omalla tavallaan näiden muutosten laboratoriona alusta lähtien. Ne seikat joita on perinteisesti pidetty alan heikkouksina, ovat ehkä myös osoittautuneet vahvuudeksi sopeuduttaessa uuteen tutkimuskulttuuriin. Näitä seikkoja ovat esim. tieteenalan vakiintumattomuus, löyhä identiteetti, vahva ja nopeasti muuttuva käytäntösuhde, eklektisyys ja sijainti ei-kenenkään-maalla humanististen ja yhteiskuntatieteiden välissä.

Viestintä kuuluu niihin oppialoihin, joilla on "pitkä perinne mutta lyhyt historia" (Peters 1996, 85). Voimme jäljittää viestinnän tutkimuksen historian vaikkapa Aristoteleen retoriikkaan, mutta tosiasia on, että (joukko)viestinnän tutkimuksen institutionaalista historiaa on vaikea jäljittää 1940-lukua kauemmas.

Journal of Communication lehden kriisinumerossa kirjoittanut John Durham Peters ennakoi Gibbonsin ja kumppaneiden analyyseja: "Me kaikki tutkimme nykyisin aiheita"( Peters 1993, 133). Kaikkiin aihealueisiin on nykyisin helppo liittää perään sana 'studies', josta on tullut tässä tilanteessa suositumpi tutkimusta kuvaava termi kuin 'research'. Alat ovat siis nykyisin yhä selvemmin aihealoja kuin tieteenaloja. Tieteenalan kautta jäsentävä vertikaalinen akseli on korvautunut horisontaalisella: "The older vision of disciplines assumed an elite and homogenous audience for inquiry: peers who had undergone the same training and hence belonged to a common culture of methods, paradigms, questions, and so on. In the new scheme - knowledge ordered by topic - the scholarly audience is less pure." (ibid.)

Vakiintumattomuudesta kertoo hyvin nimipolitiikka. Suomessa oppialan nimi on muuttunut lyhyessä ajassa sanomalehtiopista lehdistö- ja tiedotusopiksi, tiedotusopiksi ja edelleen viestinnäksi. Uusimpia tulokkaita ovat mediatiede Rovaniemellä ja mediatutkimus Turussa.

Tiedotusoppi on käytössä enää Tampereen yliopistossa ja sielläkin nimenmuutosta ovat vastustaneet pääosin vain opiskelijat. Myös vastustuksen peruste on kiinnostava: tiedotusopin opiskelijat, jotka identifioituvat vahvasti toimittajiksi, katsovat että työmarkkinoilla tiedotusoppi-nimi representoi vahvaa ammatillisista koulutusta ja osaamista. Näin siitä huolimatta, että tiedotusopista tulee hakematta mieleen tiedottaminen, mikä varsinkin käytännön journalistisille on jotakin aivan muuta kuin toimittaminen. Esimerkki kertoo hyvin siitä, miten nimiin voi investoida erilaisia merkityksiä.

Nimihistoria kertoo myös vahvasta kytkennästä viestinnän käytäntöihin ja eri välineisiin. Tämä on vaikuttanut myös alan identiteettiin tai ehkä paremminkin sen puuttumiseen. Lienee tyypillistä, että harva meistä alan tutkijoista identifioi itsensä erityisesti viestinnän tutkijaksi tai tiedotustutkijaksi. Me olemme journalismin tutkijoita, televisiotutkijoita, yleisötutkijoita, elokuvatutkijoita, organisaatiotutkijoita, kulttuurintutkijoita jne.. Tosin viime aikoina julkisuudessa "monet meistä ovat tahtoen tai tahtomattaan saaneet pukeutua mediatutkijan viittaan" (Hujanen 1998, 66). Media ja mediakulttuuri ovatkin seksikkyydessään ohittaneet viestinnän. Muutoksen pysyvyydestä on vaikea sanoa mitään varmaa. Joukkoviestinnän tutkijoiden perinteinen, joka toinen vuosi järjestettävä Tiedotustutkimuksen päivät sai vuonna 1998 nimen Mediatutkimuksen päivät ja vuonna 2000 nimenä on puolestaan Viestinnän tutkimuksen päivät.

Toistaiseksi mediatutkimus ei ole Suomessa ainakaan vielä vakiintunut joukkoviestinnän tutkimuksen synonyymiksi samassa laajuudessa kuin media studies monissa muissa maissa. Esimerkiksi Pietilän mukaan "termi kiinnittyy kuitenkin liiaksi viestimiin teknis-kulttuurisina välityskoneistoina ja on muutenkin erinäisten muodikkuuksien rasittama" (Pietilä 1997, 12). Tosin toisenlaisenkin tulkinnan voi esittää. Media on toki leimallisesti teknis-kulttuurinen järjestelmä, mutta onko se pelkästään tai edes ensisijaisesti välityskoneisto, on jo toinen kysymys. Mediateoriassa ja mediatutkimuksessa on myös korostettu median roolia ihmisten välisen vuorovaikutuksen tai laajemmin yhteiskunnallisen organisoitumisen teknis-kulttuurisena ympäristönä eikä pelkkänä kanavana tai välityskoneistona. Tämä näkökulma on usein jäänyt joukkoviestinnän tutkimuksessa vähemmälle huomiolle. Mediatutkimus voi olla käyttökelpoinen termi myös siinä mielessä, että viimeaikainen mediakentän muutos on osittain kyseenalaistanut perinteisiä jaotteluja joukkoviestintään ja muuhun viestintään. Tästä hyvä esimerkki on internet.

Vahva ja muuttuva suhde käytäntöön sekä tutkimuksen tilaajien intressit ovat olleet läsnä joukkoviestinnän tutkimuksessa alusta pitäen. Propagandan tutkimus ja mcr-perinne laajemminkin ovat tästä hyviä esimerkkejä. Alan jakautuminen tutkimusaloihin, joilla on suhteellisen vähän tekemistä keskenään, on myös osittain seurausta viestinnän kentän moninaistumisesta. Eri viestimet, erilaiset viestinnän instituutiot sekä näkemykset viestintäprosessin eri vaiheista ovat synnyttäneet omia tutkimusaloja. Oman lisänsä käytäntösuhteeseen on tuonut oppiaineen kytkeminen ammatilliseen opetukseen kuten esimerkiksi toimittajien kouluttamiseen.

Esimerkki muuttuvasta käytäntösuhteesta on se, että alan laitokset Tampereella ja Jyväskylässä on perustaneet kylkiäisekseen tutkimusyksikön. Myös Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen yhteyteen rakennetaan parhaillaan tutkimuskeskusta. Erillisten tutkimusyksiköiden tehtävänä on hankkia tilaustutkimuksia, parantaa yhteyksiä yliopiston ja 'kentän' välillä sekä osittain myös luoda edellytyksiä perustutkimuksen luonteiselle tutkimustyölle. Yksiköillä on merkitystä myös nuorten tutkijoiden työllistämisessä. Vaikka alan tutkimus ja opetus on kasvanut myös yliopiston sisällä, tämä kasvu on väistämättä niin hidasta, ettei se takaa työpaikkaa kovinkaan monelle uudelle maisterille tai tohtorille.

Yhteiskuntatieteellinen ja humanistinen perinne

Yksi vahvasti joukkoviestinnän tutkimukseen vaikuttanut piirre on sijainti humanististen ja yhteiskuntatieteiden välisessä jännitekentässä. Tämä on sävyttänyt alan kehitystä ja keskustelua tutkimussuunnista varsinkin viimeisten parin-kolmenkymmenen vuoden aikana. Alan laitokset sijaitsevat joko humanistisissa tai yhteiskuntatieteellisissä tiedekunnissa tai joissakin tapauksissa ne on perustettu nämä perinteiset tiedekuntarajat ylittäviksi. Yhteiskuntatieteellisesti orientoitunut tutkimus on angloamerikkalaisessa keskustelussa tunnettu nimellä mass communication research, humanistisesta ja taiteentutkimuksesta enemmän vaikutteita saanut tutkimus puolestaan nimellä media studies.

Yhteiskuntatieteellinen perinne on tuonut joukkoviestinnän tutkimukseen sekä makrotason teoreettiset tarkastelut joukkoviestinnän roolista yhteiskunnassa että empiirisen tutkimuksen, jossa selvitetään viestinnän tuotantoa, kulutusta, tehokkuutta ja vaikutuksia. Varsinkin empiirinen mcr-perinne ja sitä seurannut mediasosiologia on korostanut menetelmien tärkeyttä.

Humanistinen traditio on puolestaan ammentanut vaikutteita taiteentutkimuksen ja estetiikan perinnöstä. Sen kautta viestinnän tutkijoiden tutkimuskohteeksi ovat muodostuneet eri viestimien ilmaisumuodot ja -kielet, lajityypit ja niiden kehitys sekä yksittäiset teokset. Myös tiedekäsitys tässä perinteessä on erilainen kuin useimmilla mediasosiologeilla. Tärkeintä on tutkijan kyky tulkita kulttuuria ja tutkittavia teoksia.

Viime vuosikymmeninä, ihmistieteiden 'lingvistisen' tai 'retorisen käänteen' seurauksena yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden erot ovat monella tapaa liudentuneet. Varsinkin joukkoviestinnän tutkimukseen nämä vaikutteet ovat suodattuneet paljolti brittiläisen kulttuurintutkimuksen kautta. Birminghamin koulukunnan ja sen perillisten tutkimuskohteena on ollut nimenomaan media.

Viime aikoina viestinnän tutkijoiden piirissä on keskusteltu paljon siitä, kumpaan suuntaan alan tutkimus on kallellaan, humanistiseen vai yhteiskuntatieteelliseen (ks. esim. Gripsrud 1998 ja Kivikuru 1998). Itse olen kokenut tämän jännitteen konkreettisesti varsinkin tutkimusmenetelmien opetuksessa. Opiskelijat tuntuvat olevan melkoisen hämillään niistä erilaisista painotuksista, joita yhteiskuntatieteellinen ja humanistinen perinne ja niihin identifioituneet tutkijat tarjoavat menetelmän käytöstä ja tutkijan roolista empiirisen tutkimuksen teossa. Edellinen korostaa menetelmän eksplikointia, puhdasoppisuutta, hallintaa ja tutkimusprosessin läpinäkyvyyttä, jälkimmäinen puolestaan tutkijan subjektiivista roolia, luovaa tulkintataitoa tai eri menetelmien yhdistämistä ja omaperäisyyttä. Näitä vaatimuksia ei ole kovin helppoa yhdistää, ja esimerkiksi opinnäytteiden arvioinnissa erilaiset painotukset voivat tuottaa ongelmia.

Kanava, kieli ja ympäristö median metaforina

Pertti Alasuutari kirjoittaa tässä kokoelmassa siitä, millaisten metaforisten jäsennysten kautta kansalaiset hahmottavat suhdettaan eri viestimiin tai mediaan kokonaisuutena. Yrittäessämme tehdä tolkkua maailmasta ja jäsentää suhdettamme siinä kohtaamiimme asioihin, turvaudumme usein tuttuihin, toisilta elämänalueilta lainattuihin kielikuviin. Sama koskee yhtä lailla tiedettä ja tutkijoita. Myös tutkijoiden tuottamat jäsennykset tutkimuskohteista ovat monella tapaa metaforisia, vaikka teorioiden vakiintuessa nuo jäsennykset usein muuttuvatkin itsestäänselvyyksiksi, joiden metaforista alkuperää ei enää tunnisteta. Tässä mielessä metaforien tutkiminen voi paljastaa jotakin kiinnostavaa tieteessä vallitsevista perusoletuksista. Tämän lisäksi metaforilla on monia muitakin funktioita tieteessä ja tieteellisessä viestinnässä: ne toimivat esim. tieteenalojen välisen vuorovaikutuksen, tutkimustiedon popularisoinnin tai yhteisyyttä luovan retoriikan välineinä (Väliverronen 1998).

Joshua Meyrowitz (1999) on erottanut kolme tyypillistä viestinnän tutkimuksen metaforaa, joilla mediaa tai eri mediumeja on käsitteellistetty. Ehkä tyypillisimmän metaforan mukaan viestimet ovat kanavia (vessel/conduit), jotka lähettävät tai joiden läpi virtaa erilaista 'tavaraa'. Tämä aines on se, jonka tutkimiseen viestinnän tutkijat ovat kiinnittäneet huomionsa. Toisin sanoen, joukkoviestinnän on ollut suurelta osin 'sisältöjen' tutkimusta.

Median ymmärtäminen kanavana on saanut viestinnän tutkijat kysymään sisältöihin, niiden tuotantoon ja vastaanottoon liittyviä kysymyksiä. Mistä sisällöt tulevat? Miten mediasisällöt vastaavat todellisuutta? Miten median omistus ja tuotantokulttuurit vaikuttavat sisältöihin? Miten ihmiset tulkitsevat sisältöjä? Mikä vaikutus sisällöillä on?

Tyypillistä kanavametaforan mukaiselle tutkimukselle on ollut sisällön erottaminen sitä tuottavista esityksistä tai viestimistä. Siksi sisältöjen suhdetta eri esitysmuotoihin tai viestimiin ei ole varsinaisesti tematisoitu tutkimuskohteeksi. Sen sijaan toisten mediatutkijoiden käyttämä kielimetafora on kiinnittänyt huomiota juuri tähän puoleen viestinnässä. Eri viestimiä on tutkittu omaleimaisina ilmaisumuotoina, joilla on omat kielioppinsa. Esitystapa on nähty myös vahvasti sidoksissa sisältöön. Esimerkiksi elokuvan ja television kerronnassa kuvakulmien ja -kokojen, leikkaustapojen, kameran liikkeiden nopeuden tai äänenkäytön vaihtelulla voidaan tuottaa varsin erilaisia lopputuloksia. Lisäksi viestimistä voi erottaa niille ominaisia lajityyppejä, jotka pohjautuvat erilaisiin ilmaisullisiin konventioihin.

Meyrowitzin kuvaamat kanavan ja kielen metaforat vastaavat nähdäkseni osittain edellä kuvaamaani yhteiskuntatieteellisen ja humanistisen perinteen eroa. Sisältöjen, niiden tuotannon ja vaikutusten tutkimus on ollut yksi yhteiskuntatieteellisen perinteen keskeisistä juonteista. Media on ymmärretty, usein juurikaan problematisoimatta, pelkkänä välityskoneistona. Humanistiselle perinteelle on puolestaan ollut tyypillistä viestimien ja lajityyppien tutkiminen kielen kaltaisina järjestelminä. Koska kieliopillisten muuttujien erottaminen saattaa olla usein teknisesti vaikeampaa kuin sisällöllisten muuttujien erottelu, on ollut luontevaa korostaa tutkijan subjektiivista tulkintaa.

Kolmas metafora puolestaan hahmottaa viestimet ihmisten välisen vuorovaikutuksen sosiaalisena ympäristönä. Tämä korostaa viestimien luonnetta teknis-kulttuurisina järjestelminä, jotka asettavat tiettyjä ehtoja ihmisten väliselle vuorovaikutukselle. Kysymys ei kuitenkaan ole tekniikan determinoimasta tilanteesta, vaan erilaiset yksilölliset ja kollektiiviset median käyttötavat tai sosiaalisen järjestyksen muodot myös muovaavat viestimiä teknisinä järjestelminä. Mikrotasolla kysymys on siitä, miten jonkin viestimen valinta toisen sijasta muovaa vuorovaikutustilannetta ja makrotasolla siitä, miten esimerkiksi uuden viestimen tulo mediamatriisiin muuttaa sosiaalisen vuorovaikutuksen muotoja ja yhteiskunnan rakenteita.

Meyrowitzin mukaan mediatutkijat ovat yleensä lähestyneet kohdettaan yhden metaforisen jäsennyksen pohjalta kerrallaan. Koska metaforalle on tyypillistä paitsi uuden näkökulman avaaminen, myös toisten vaihtoehtojen poissulkeminen, joukkoviestinnän tutkijat ovat usein jääneet puuhastelemaan omiin ghettoihinsa. Kolmas metaforinen metaforinen jäsennys, jonka tunnetuimpia edustajia Meyrowitz itse on, lienee puolestaan vähiten ymmärretty ja käytetty viestinnän tutkimuksessa. Puhe mediasta teknologiana kääntyy usein puheeksi McLuhanista ja teknologisesta determinismistä. Viimeaikainen hype uusien mediateknologioihin ympärillä lienee vain vahvistanut tätä tulkintaa joidenkin viestinnän tutkijoiden piirissä.

Siinä missä tieteen ja teknologian tutkimus on tuottanut mitä kiehtovampia tarinoita erilaisten teknisten innovaatioiden synnystä ja muokkautumisesta erilaisissa sosiaalisissa ympäristöissä, viestinnän tutkijat ovat yleensä tyytyneet visioimaan tai - useammin - ampumaan alas uusia viestintäteknologioita koskevia utopioita. Ei liene yllätys, että Suomessakin näitä kysymyksiä ovat tutkineet lähinnä muut kuin viestinnän tutkijat (ks. esim. Pantzar 1996 ja Salmi 1996) Alan pioneerien, Harold Innisin, McLuhanin tai Walter Ongin esittämien tulkintojen kritiikki on varmasti ollut monelta osin aiheellista. Samalla on kuitenkin usein, ja perusteettomasti piirretty yhtäläisyysmerkki mediateknologian tutkimuksen ja teknologisen determinismin välillä. Jos viimeaikaisesta teknologian tutkimuksesta haluaa tehdä jonkin yhteenvedon, se on nimenomaan se, että teknologian kehitys ei koskaan ole ennalta määrätty prosessi tai rationaalisen suunnittelun tulos.

Mitä sanottavaa viestinnän tutkijoilla olikaan?

Viestinnän tutkimus näyttää menestyvän uudessa tutkimuskulttuurissa, jossa perinteiset tieteenalajaot ovat tehneet tilaa monitieteisille tutkimusohjelmille ja -hankkeille. Nyt tutkitaan uusia aiheita, alueita ja etsitään ratkaisuja ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Viimeistään 1990-luvullahan on käynyt selväksi, että kaikki polttavat yhteiskunnalliset ongelmat ovat myös viestintäongelmia. Tätä mieltä ovat ainakin poliitikot, virkamiehet tai talouselämän edustajat, jotka nykyisin sanovat entistä painavamman sanansa myös tieteen rahoitukseen.

Kenties osittain juuri selkeän tieteenalaidentiteetin puute on saanut viestinnän tutkijat myös seuraamaan muita ahkerammin toisten tieteenalojen keskustelua ja uusia tutkimussuuntia. Tämä piirre, jota näkökulmasta riippuen voi kutsua avoimuudeksi ja ennakkoluulottomuudeksi tai pakonomaiseksi tarpeeksi pysyä muodin mukana, nousee vahvasti myös tutkimuskohteesta, nopeasti muuttuvasta viestinnän kentästä. Siinä missä journalisteille on tyypillistä luoda yhteistä kieltä eri instituutioiden ja puhetapojen välille, myös viestinnän tutkijoille on tyypillistä pyrkimys luoda yhteyksiä erilaisten tieteellisten teorioiden ja diskurssien välille tai käytännöllisten ongelmien ja teoreettisten käsitteiden välille.

Median ja viestinnän kyllästämässä maailmassa meillä viestinnän tutkijoilla ei ole erityistä vaikeutta perustella omaa rooliamme. Modernin ja jälkimodernin yhteiskunnan muutokset - globalisaatio, riskiyhteiskunta, tietoyhteiskunta jne. - ovat monella tapaa juuri viestinnän ja viestintäteknologioiden välittämiä. Puhemieheksi kelpaa vaikkapa Anthony Giddens: "viestinnän teknologiat ovat dramaattisesti vaikuttaneet kaikkiin globalisaation aspekteihin" (Giddens 1990, 77).

Viime aikoina olen kuitenkin ajautunut yhä useammin erään kiusallisen kysymyksen ääreen: mitä omaperäistä sanottavaa meillä viestinnän tutkijoilla näistä muutoksista ja erityisesti viestinnän roolista näissä muutoksissa on? Millaisilla viestintää koskevilla teorioilla näitä muutoksia voisi selittää? En ole aikaisemmin pitänyt viestinnän tutkimuksen teoreettisen ytimen tai selkeän identiteetin puutetta minään ongelmana. Olen pitänyt itseäni yhteiskuntatieteilijänä, jota kiinnostavat viestinnän kysymykset. Siksi olen hakenut tarvittavat teoreettiset ja menetelmälliset ideat muualta ja soveltanut niitä viestinnän ilmiöiden tutkimiseen.

Puuhasteltuani viime vuodet erilaisissa monitieteisissä tai poikkitieteellisissä hankkeissa, lähinnä ympäristötutkimuksen ja tieteentutkimuksen parissa, olen kuitenkin tavan takaa joutunut miettimään, mikä on se teoreettinen tai menetelmällinen panos, jonka voisin näihin hankkeisiin tarjota, nimenomaan viestinnän tutkijana. Monitieteisissä tai poikkitieteellisissä hankkeissakaan teoreettiset ideat tai menetelmälliset oivallukset eivät synny vain soveltamisen kontekstissa, vaan ennen kaikkea teoreettisen perinteen kautta.

Viestinnän tutkimus on tyypillisesti "ollut enemmän vaikutteiden ottaja kuin antaja" (Pietilä 1997, 368). Tyypillisin selitys oman teoreettisen perinnön ja sen luoman identiteetin puuttumiselle tai löyhyydelle lienee se, että viestintä on oppialana nuori verrattuna moniin muihin yhteiskunta- ja humanistisiin tieteisiin. Siltä puuttuu se kanonisoitujen klassikkojen luoma yhteinen perintö, joka vielä pitää yllä käsitystä esim. sosiologian tai politiikan tutkimuksen omasta identiteetistä.

Viestinnän tutkimuksen lyhyt historia on tuottanut suhteellisen vähän teorioita tai metodeja, joita olisi käytetty myös muilla aloilla. Vahva käytäntösuhde on usein leimannut viestinnän tutkijat ennen kaikkea soveltavan tutkimuksen tekijöiksi. Pyrkimys seurata nopeasti muuttuvaa viestintää ja mediakenttää sekä löyhä tutkimuksellinen identiteetti on tehnyt meistä nopeita reagoijia. Seuraamme ja sovellamme sujuvasti yhteiskuntateoreettista keskustelua ja erikoisalojen uusimpia virtauksia tutkimuksiimme, mutta olemme vähemmän kiinnostuneita oman substanssin kehittelystä.

Yksi ongelma lienee siinä, että viestinnän tutkijoilta on puuttunut rohkeutta hahmottaa median ja viestintäteknologioiden roolia yhteiskunnallisissa muutoksissa. Keskittyminen yhä pienempiin alueisiin sisältöjen tai ilmaisumuotojen tutkimuksessa on kadottanut perspektiivistä laajemmat kysymykset. Viestinnän tutkijoita on kiinnostanut suhteellisen vähän se, miten uudet mediateknologiat ja niiden erilaiset käyttötavat tuottavat yhteiskunnallisia muutoksia tai ovat osallisina niissä: miten media muokkaa käsityksiämme ajasta ja tilasta, mikä rooli medialla on kulttuurin kaupallistumisessa tai laajemmin yhteiskunnan sosiaalisessa organisoitumisessa tai disorganisoitumisessa?

Viestintäteknologioiden luonteen puutteellinen ymmärtäminen on ollut tyypillistä myös kaikkein kiinnostavimmille yrityksille tutkia joukkoviestinnän roolia modernin yhteiskunnan synnyssä ja muutoksissa kuten esimerkiksi Jürgen Habermasin julkisuusteorialle. Kuten John B. Thompson (1990) aiheellisesti huomauttaa, myös yhteiskuntateoriaa olisi syytä kirjoittaa uudelleen viestintäteknologioiden ja niiden tuottamien muutosten näkökulmasta.

Kirjallisuus:

Gibbons, Michael et al. (1994) The New Production of Knowledge. London: Sage.

Giddens, Anthony (1990) The Consequences of Modernity. Stanford: Stanford University Press.

Gripsrud, Jostein (1998) Ten Years in the Field. Past, Present and Future. Nordicom Review 19 (1998):1.

Funtowitz, Silvio & Ravetz, Jerome (1993) Science for the Postnormal Age. Futures 25 (1993):7.

Hujanen, Taisto (1998) Kaikki tiet vievät mediatutkimukseen? Tiedotustutkimus 21 (1997):3.

Kivikuru, Ullamaija (1998) Communication Research. Is there a such thing? Nordicom Review 19 (1998):1.

Meyrowitz, Joshua (1999) Understandings of Media. ETC: A Review of General Semantics 56 (1999):1.

Pantzar, Mika (1996) Kuinka teknologia kesytetään. Kulutuksen tieteestä kulutuksen taiteeseen. Helsinki: Hanki ja jää.

Peters, John Durham (1993) Genealogical Notes on "The Field". Journal of Communication 43 (1993):4.

Peters, John Durham (1996) Tangled Legacies. Journal of Communication. 46 (1996):3.

Pietilä, Veikko (1997) Joukkoviestintätutkimuksen valtateillä. Tampere: Vastapaino.

Pietilä, Veikko (1998) Hajanaisesta moninaiseksi. Joukkoviestintätutkimuksen kehityksestä (etupäässä) angloamerikkalaisessa kulttuuripiirissä. Teoksessa Ullamaija Kivikuru & Risto Kunelius (toim.) Viestinnän jäljillä. Juva: WSOY.

Salmi, Hannu (1996) "Atoomipommilla kuuhun!" Tekniikan mentaalihistoriaa. Helsinki: Edita.

Thompson, John B. (1990) Ideology and Modern Culture. Polity Press: Cambridge.

Väliverronen, Esa (1998) Biodiversity and the Power of Metaphor in Environmental Discourse. Science Studies 11 (1999):1.

Weingart, Peter (1997) From "Finalization" to "Mode 2": old wine in new bottles? Social Science Information 36 (1997):4.