Juri Lotmanin skeema kulttuurien välisestä vuorovaikutuksesta

1. Ulkoa tulevat tekstit säilyttävät "vierautensa". Ne luetaan vieraalla kielellä (sekä luonnollista kieltä tarkoittavassa että laajassa semioottisessa merkityksessään). Vastaanottajakulttuurissa niiden arvostus on korkealla: epiteetteinä pidetään esimerkiksi totuudellisuutta, kauneutta tai jumalaista alkuperää. Vierasta kieltä pidetään merkkinä kuulumisesta "kulttuuriin", eliittiin, korkeimpaan asemaan. Vastaavasti aiemmin olemassa olleet omat tekstit, kuten myös oma kieli, saavat alimman arvostuksen: niitä kuvataan epätosina, "karkeina" ja "epäkulttuurisina".

2. Molemmat peruselementit - sekä vieraasta kulttuurista tuodut tekstit että oma kulttuuri - muokkaavat käsityksiään. Ilmaantuu käännöksiä, adaptaatioita ja alkuperäisten tekstien muunnelmia. Kulttuuri etsii juuriaan, ja uusi aletaan ymmärtää vanhan (oman tradition) luonnollisena jatkumona.

3. Pyrkimys erottaa omaksutun maailmankuvan ideat siitä konkreettisesta lähettäjäkulttuurista, jonka teksteinä tuo maailmankuva on tuotu kulttuuriin. Muodostuu käsitys, että lähettäjäkulttuurissa nämä ideat toteutuivat epätosina, ja nimenomaan vastaanottajakulttuurissa ne ovat oikeassa, luonnollisessa kontekstissaan. Lähettäjäkulttuuriin kuulumattomuus kultivoidaan, ja tekstien aito kansallinen luonne korostuu.

4. ulkoa tulleet tekstit puretaan totaalisesti vastaanottajakulttuurissa, joka itse on kiihtyneessä tilassa ja pyrkii synnyttämään uusia tekstejä. Uudet tekstit perustuvat lähettäjäkulttuurin etääntyneisiin kulttuurisiin koodeihin, jotka ovat kuitenkin muuttuneet uusiksi omaperäisiksi rakennemalleiksi.

5. vastaanottajakulttuuri muuttuu lähettäjäkulttuuriksi, josta alkaa siirtyä tekstejä periferisemmille semiosfäärin alueille.  

Lähde: Lotman 1996, 164-174; Huttunen 1999, 161-162.