1. Ulkoa tulevat tekstit säilyttävät "vierautensa".
Ne luetaan vieraalla kielellä (sekä luonnollista kieltä tarkoittavassa
että laajassa semioottisessa merkityksessään). Vastaanottajakulttuurissa
niiden arvostus on korkealla: epiteetteinä pidetään esimerkiksi
totuudellisuutta, kauneutta tai jumalaista alkuperää. Vierasta kieltä
pidetään merkkinä kuulumisesta "kulttuuriin", eliittiin, korkeimpaan
asemaan. Vastaavasti aiemmin olemassa olleet omat tekstit, kuten
myös oma kieli, saavat alimman arvostuksen: niitä kuvataan epätosina,
"karkeina" ja "epäkulttuurisina".
2. Molemmat peruselementit - sekä vieraasta kulttuurista
tuodut tekstit että oma kulttuuri - muokkaavat käsityksiään. Ilmaantuu
käännöksiä, adaptaatioita ja alkuperäisten tekstien muunnelmia.
Kulttuuri etsii juuriaan, ja uusi aletaan ymmärtää vanhan (oman
tradition) luonnollisena jatkumona.
3. Pyrkimys erottaa omaksutun maailmankuvan ideat
siitä konkreettisesta lähettäjäkulttuurista, jonka teksteinä tuo
maailmankuva on tuotu kulttuuriin. Muodostuu käsitys, että lähettäjäkulttuurissa
nämä ideat toteutuivat epätosina, ja nimenomaan vastaanottajakulttuurissa
ne ovat oikeassa, luonnollisessa kontekstissaan. Lähettäjäkulttuuriin
kuulumattomuus kultivoidaan, ja tekstien aito kansallinen luonne
korostuu.
4. ulkoa tulleet tekstit puretaan totaalisesti vastaanottajakulttuurissa,
joka itse on kiihtyneessä tilassa ja pyrkii synnyttämään uusia tekstejä.
Uudet tekstit perustuvat lähettäjäkulttuurin etääntyneisiin kulttuurisiin
koodeihin, jotka ovat kuitenkin muuttuneet uusiksi omaperäisiksi
rakennemalleiksi.
5. vastaanottajakulttuuri muuttuu lähettäjäkulttuuriksi, josta
alkaa siirtyä tekstejä periferisemmille semiosfäärin alueille.
Lähde: Lotman 1996, 164-174; Huttunen 1999, 161-162.