Yleinen valtio-oppi
Metodikurssi I
10.2.2001
Rasmus Hindrén
Rasmus.hindren@helsinki.fi
SISÄLLYS
1 JOHDANTO ...........................................................................2
2 AINEISTO JA MENETELMÄT ...................................................3
3 TEHTÄVÄ JA HYPOTEESIT ...................................................4
4 HISTORIA ...........................................................................5
4.1 Iso-Britannia ...............................................................5
4.2 Italia ...........................................................................6
5 POLIITTISEN KULTTUURIN VERTAILU ...........................7
5.1 Kansalaiset, kansalaisyhteiskunta ja politiikka ...............7
5.2 Kansallinen identiteetti .......................................8
5.3 Poliittinen osallistuminen ......................................10
6 PÄÄTELMÄT ..............................................................11
7 LÄHTEET ..........................................................................13
Yhteiskuntien rakenteellista eroa voidaan tarkastella myös
yksilöiden asenteiden kautta. Poliittinen kulttuuri on tällöin
ollut suosittu käsite, jolla yhteiskuntia on tarkasteltu. Poliittisen
kulttuurin käsitettä käytti ensimmäisenä amerikkalainen
politiikan tutkija Gabriel Almond 1950-luvulla. Hänen mukaansa jokainen
poliittinen järjestelmä nojaa erityiseen kaavaan, joka muodostuu
orientoitumisesta poliittiseen toimintaan. Poliittinen kulttuuri on siten
"kansalaisten psykologista orientaatiota sosiaalisten objektien suhteen"
(Berndtson 1996, 191). Tämä käsitys on myös hyväksytty
tämän tutkimuksen lähtökohdaksi.
Yhdessä kollegansa Sidney Verban kanssa Almond julkaisi vuonna 1963 laajan viittä valtiota käsittelevän tutkimuksen The Civic Culture, joka oli poliittisen kulttuurin tutkimuksen alalla pioneerityö. Almond ja Verba päätyivät empiiristä aineistoa tutkittuaan teoriaan, jonka mukaan vakaa demokratia tarvitsee tietynlaisen kokoelman asenteita, jotka pohjautuvat toisaalta alamaisuuden ('subject') ja toisaalta osallistumisen ('participant') kulttuurien monimutkaiseen tasapainoon (Eatwell 1997, 15). Lisäksi vaaditaan kannatusta järjestelmälle ja sosiaalista luottamusta, jotka voidaan saavuttaa päällekkäin menevien ryhmäsidonnaisuksien kautta (Berndtson 1996, 162). Kun yksilöiden edut hajautuvat monen eri ryhmän välillä, tasapainottaa tämä yhteiskunnallisia konflikteja.
Euroopassa voidaan tällä hetkellä havaita kaksi osittain
vastakkaista tendenssiä: kulttuurinen homogenisaatio ja nationalistiset
pyrkimykset (Eatwell 1997, 11). Edellinen on paljolti seurausta globalisaatiosta
ja Euroopan integraatiokehityksestä, jälkimmäinen voidaan
nähdä vastareaktiona sille. Koska kansallisvaltio on kuitenkin
edelleen maailmanjärjestelmän keskustassa, on näitä
vastakkaisia tendenssejä syytä tutkia valtioiden tasolla; niiden
sisäisinä ja niiden välisinä asioina. Tällöin
tutkitaan poliittisia kulttuureita, yksilöiden asenteista ja preferensseistä
johdettuja yhteiskuntatypologioita.
The Civic Culture on tässä työssä merkittävässä
roolissa useista syistä. Ensinnäkin siinä määriteltiin
poliittiseen kulttuuriin läheisesti liittyvät käsitteet,
joihin myös nojaudun työssäni. Toiseksi se (juuri käsitteistön
samankaltaisuuden vuoksi) tarjoaa arvokkaan historiallisen vertailukohdan
ja tuo mukaan aikaperspektiivin.
Käsitteistön tai aihepiirin yhtäläisyys ei kuitenkaan vielä ole riittävä peruste ottaa yhtä yksittäistä historiallista tutkimusta lähtökohdaksi. Siksi on oleellista, että Almondin ja Verban työ on myös metodologiselta kannalta yhteensopiva. Se on nimittäin uraauurtava myös kvantitatiivisen aineiston hyödyntämisessä. Tutkimuksessa haastateltiin noin 5000 ihmistä, mikä teki aineiston analysoinnin monimutkaiseksi ottaen huomioon 1960-luvun teknologian suhteellisen kehittymättömyyden (Almond & Verba 1963, 8). Nyt tilastollisten menetelmien kehittymisen myötä laajojen empiiristen aineistojen hallitseminen ja muokkaaminen ei ole lainkaan vaikeaa. Sen sijaan aineiston analysointi on edelleen kiinni yksilöstä. Oleellisen tiedon seulominen on hankala tehtävä ja siihen liittyy välttämättä toimijan omat arvot, asenteet, mielipiteet ja ennakkokäsitykset.
Poliittisen kulttuurin tutkimus on usein vertailevaa politiikan tutkimusta (Berndtson 1996, 72), niin myös tässä tapauksessa. Almondin ja Verban työssä vertailtavia maita oli viisi, itselläni vain kaksi, johtuen resurssien rajallisuudesta ja tarkoituksenmukaisuussyistä. Vertailtaessa kahta maata voi asiaa lähestyä metodologiselta kannalta useilla tavoilla. Usein vertailua perustellaan joko valittujen maiden merkittävällä samankaltaisuudella tai merkittävällä erilaisuudella. Puhtaasti Italia ja Iso-Britannia eivät parina sovellu kumpaankaan viitekehykseen. Niillä on kuitenkin tämän tutkimuksen kannalta oleellisen paljon yhteistä: molemmat ovat EU:n pitkäaikaisia jäseniä, molemmat olivat mukana Almondin ja Verban tutkimuksessa, molemmat ovat Euroopan kartalla suurehkoja maita ja (Stein Rokkanin jaottelun mukaan) molemmat ovat merivaltoja ja semiperifeerisiä maita (Rhodes 1997).
Empiirisenä lähteenä tässä on Euroopan unionin
jäsenmaissa kerätty eurobarometri-aineisto. Kyseinen aineisto
on kerätty huhti-toukokuussa 1998 ja on järjestyksessä 49:s
eurobarometri. Jokaisesta maasta on kyselyyn osallistunut noin 1000 henkilöä.
Kaikki esitetyt taulukot perustuvat eurobarometriaineistoon, ellei toisin
mainita. Lisäksi on todettava aiemman tutkimuksen korvaamattomuus
työtä tehtäessä.
Tehtävänä on siis vertailla Iso-Britannian ja Italian
poliittisia kulttuureita ja pyrkiä kohdentamaan tutkimuksen painopistettä
siten, että ainakin seuraavien hypoteesien paikkaansapitävyyttä
voitaisiin tutkia.
1) Iso-Britannian poliittinen kulttuuri on osallistuvampaa kuin Italian, 2) kansallinen identiteetti on Italiassa heikompi kuin Iso-Britanniassa ja 3) uskonto ja sen seurausvaikutukset ovat merkittävin näitä kahta poliittista kulttuuria erottava tekijä. Näiden hypoteesien todentaminen on kiinni valituista käsitteistä ja tutkimuksen painopisteestä. Valitsemalla empiirisestä aineistosta oikeat muuttujat voitaisiin mahdollisia tuloksia manipuloida, mutta tässä on omaksuttu periaate, jonka mukaan tutkimus itsessään on tärkeämpää kuin tulokset.
Toisaalta erityisesti kolmas hypoteesi sisältää väitteen,
jonka todentaminen kertoisi jotakin poliittisista kulttuureista ylipäänsä,
eikä vain tarkasteltavien maiden osalta. Näin ollen tulokset
voisivat olla yleistettävissä ja siksi akateemisesti perusteltavissa.
|
Usein puheessa Iso-Britannia pelkistetään Englantiin,
kun halutaan ilmentää jotain tämän valtion asukkaille
kuuluvaa luonteenpiirrettä. Paitsi englantilaisilla, myös walesilaisilla,
skoteilla ja irlantilaisilla on omat perinteistä juontuvat erikoisuutensa,
mutta englantilaisuus on muodostunut eräänlaiseksi kattokäsitteeksi.
Englantilaisuus liitetään auktoriteettikunnioitukseen ja pienten
piirien sosiaaliseen kanssakäymiseen. Sitä ei voi selittää
intohimolla eikä rationaalisuudella, vaan pikemminkin pitkillä
traditioilla (Eatwell 1997, 50).
Almondin ja Verban tutkimuksessa Iso-Britannia oli vakaan demokratian mallimaa, itse "civic culture". Sen voiman ei katsottu johtuvan perustuslaista tai instituutioista, vaan sosiaalisista arvoista. Oleellista oli yhteiskunnallinen konsensus ja yksilöiden kuuluminen risteäviin sosiaalisiin ryhmiin. Britanniassa tutkimusta ei kuitenkaan otettu akateemisissa piireissä hurraten vastaan. Sen katsottiin vain kvantitatiivisesti todistaneen yleiset uskomukset. Lisäksi avainkäsitteiden määrittely oli ongelmallinen.
Klassinen näkökulma brittiläiseen poliittiseen kulttuuriin kulminoituu Almondin ja Verban 1950- ja 60-luvuilla esiin tuomiin lähtökohtiin kolmesta erityispiirteestä: kulttuurin homogeenisyys, yksimielisyys ja kunnioitus järjestelmää kohtaan.
Brittiläinen yhteiskunnan voidaan sanoa olleen homogeeninen monin eri tavoin. Ensinnäkin englannin kieli on lähes universaalinen. Maa oli teollistunut ja kaupungistunut kokonaisvaltaisesti. Hyvinvointivaltion rakentamisen myötä oltiin saavutettu täystyöllisyys - äärimmäisyydet köyhien ja rikkaiden välillä olivat heikentyneet. II maailmansota oli vielä tiivistänyt yhtenäisyyttä, mutta toisaalta myös vaihtoehtoinen identiteetti oli vahvoilla, erityisesti Skotlannissa.
Toinen tärkeä piirre on yksimielisten poliittisten arvojen painottaminen. Ensinnäkin Britanniassa ei ole koskaan esiintynyt vahvaa kommunistista tai fasistista liikettä. Lisäksi 1950-luvulla kummatkin pääpuolueet ajoivat hyvin samantapaista politiikkaa, mikä tarkoitti yksimielisyyttä keynesiläisestä täystyöllisyysajattelusta, laajasta nationalisoimisohjelmasta ja melko laajan hyvinvointivaltion hyväksyttävyydestä. Britanniassa konservatiivit ovatkin painottaneet toimivansa ilman ideologiaa ja työväenpuolueen sosialismi on luonteeltaan enemmänkin käytännöllistä.
Kolmas brittiläisen poliittisen kulttuurin piirre klassisen näkökulman
mukaan on auktoriteettien kunnioittaminen. Se muotoutui aikojen kuluessa
yhteiskunnan modernisoituessa melko rauhanomaisesti ja sitä ylläpitivät
vanhat kulttuuripiirteet. Kunnioitus ilmeni monarkiaan ja erityisesti ilman
vaaleja muotoutuvaan ylähuoneeseen kohdistuvana korkeana kannatuksena.
Nationalismin voimistuminen hajanaisessa Italiassa 1800-luvulla
synnytti yhdistymispyrkimyksen, Risorgimenton. Nationalistit vetosivat
yhteiseen kulttuuriperintöön, kieleen, roomalaiseen sivistykseen
ja Italian renessanssiin. Lopulta vuonna 1870 yhdistymispyrkimykset saavuttivat
täyttymyksen, mutta senkin jälkeen alueelliset erot on koettu
italialaista yhteiskuntaa vaivaamaksi ongelmaksi. "Tehtyämme Italian,
meidän täytyy nyt tehdä italialaiset", oli poliitikkojen
paljon käyttämä iskulause (Eatwell 1997, 139).
Italialaisia kuvataan individualisteiksi, sääntöjä
kunnioittamattomiksi kansalaisiksi, joille ominaista on porsaanreikien
etsiminen yhteiskuntajärjestelmästä. Almondin ja Verban
mukaan Italian poliittiselle kulttuurille on luonteenomaista poliittinen
vieraantuminen, sosiaalinen eristäytyminen ja epäluottamus. Lisäksi
italialaisilla on poikkeuksellisen alhainen kansallistunne. Mutta Italian
poliittista kulttuuria tarkasteltaessa on kiinnitettävä huomiota
myös näiden Italian väitettyjen heikkouksien mahdollisiin
hyötyihin. Italialaisten paikallinen isänmaanrakkaus toimii eräänlaisena
suojana virallista kansallismielisyyttä vastaan, jota poliitikot yrittävät
kansalaisille opettaa. Perhekeskeisyys taas vähentää italialaisten
tarvetta samaistua kansalaisyhteiskuntaan (Eatwell 1997, 142).
|
Ison-Britannian poliittisessa kulttuurissa on totuttu korostamaan
sosiaalisten ryhmien monimuotoisuutta ja ihmisten kuulumista limittäin
toistensa kanssa meneviin ryhmiin. Kuten taulukosta 1 käy ilmi, ovat
britit ainakin yhteiskunnallisten järjestöjen jäsenyyksien
osalta aktiivisempia kuin italialaiset. Italiassa on kuitenkin myös
merkittäviä sosiaalisia verkostoja, jotka jäävät
tässä huomioimatta niiden epävirallisuuden vuoksi. Tällaisia
ovat esimerkiksi kyläyhteisöt tai perhe. Niihin kuuluminen ei
kuitenkaan välttämättä auta poliittisten intressien
yhteensovittamisessa, vaan saattaa johtaa klientelismiin. Toisaalta Italian
prosenttiosuudet järjestöissä kasvaisivat, mikäli mafia
luokiteltaisiin järjestöksi.
Taulukko 1. Jäsenyydet yhteiskunnallisissa järjestöissä.
| ITALIA | ISO-BRITANNIA | |
| Ei jäsen missään järjestössä | 71,6 % | 64,6 % |
| Jäsen yhdessä järjestössä | 23,6 % | 26,9 % |
| Jäsen kahdessa tai useammassa järjestössä | 4,8 % | 8,4 % |
| Yhteensä
N |
100,0 %
1000 |
100,0 %
1055 |
2=16,067 df=2 p=0,000
Politiikan vaikutusta ihmisen elämään voidaan näkökulmasta riippuen pitää hyvänä tai huonona asiana. Taulukko 2 osoittaa ennen kaikkea sen, että ihmisten mielestä politiikka ei juurikaan vaikuta heidän elämäänsä. Tässä suhteessa britit ja italialaiset eivät juurikaan eroa toisistaan. Huolestuttavaa on kuitenkin havaita, että lähes viidennes italialaisista katsoo, ettei politiikalla ole mitään vaikutusta heidän elämäänsä. Se osoittaa yhteiskunnallista syrjäytymistä ja vieraantuneisuutta.
Taulukko 2. Paljonko politiikka vaikuttaa elämäänne?
| ITALIA | ISO-BRITANNIA | |
| 1 Erittäin paljon | 2,1 % | 4,8 % |
| 2 Melko paljon | 11,7 % | 22,6 % |
| 3 Melko vähän | 35,4 % | 34,4 % |
| 4 Erittäin vähän | 32,0 % | 22,4 % |
| 5 Ei yhtään | 18,8 % | 15,8 % |
| Yhteensä | 100,0 % | 100,0 % |
2=65,114 df=4 p=0,000
N=2011
Italian poliittista kulttuuria on pidetty vieraantuneena, mutta taulukko 3 tarjoaa positiivisen todisteen siitä, että politiikka on kansalaisten agendalla. Britannian kohdalla taas havaitaan yleinen laskeva kiinnostus politiikkaa ja poliittisia ilmiöitä kohtaa. Tosin saattaa olla, että jossain päin Italiaa politiikka käsitetään eri tavalla kuin puoluekeskeisessä ja pragmaattisessa Iso-Britanniassa.
Taulukko 3. Miten usein keskustelette politiikasta ystävienne kanssa?
| ITALIA | ISO-BRITANNIA | |
| 1 Usein | 17,4 % | 10,4 % |
| 2 Toisinaan | 57,1 % | 48,5 % |
| 3 Ei koskaan | 25,5 % | 41,1 % |
| Yhteensä | 100,0 % | 100,0 % |
2=62,109 df=2 p=0,000
N=2044
|
Poliittisen kulttuurin muodostavista osa-alueista on kansallinen
identiteetti ehkä selkeimmin sidoksissa historiaan. Sen löytämiseksi
on tarkasteltava sosiaalisia ja poliittisia prosesseja. Iso-Britannian
kohdalla voidaan kohdentaa huomio hallitsijan ja kansan muuttuviin suhteisiin.
Merkittävää on ollut monarkin vallan kaventuminen, mikä
alkoi jo kauan aikaa sitten. Magna Carta vuonna 1215 teki selväksi,
että kuningas ei ollut lain yläpuolella. Mainion vallankumouksen
jälkeen vuonna 1688 parlamentti vahvisti asemansa ylimpänä
poliittisena auktoriteettina.
Lisäksi tärkeätä on ollut se, että Britannia ei koskaan kokenut feodalismia. Siellä aristokratia omaksui varhaisessa vaiheessa ekonomistisen ajattelumallin, mikä johti teolliseen vallankumoukseen. Tämän ajattelun katsottiin olevan tyypillisesti brittiläistä ja se vahvisti yhteistä kansallista identiteettiä. Ajattelun erikoisuus sai konkreettisen muodon, kun korostettiin Britannian maantieteellistä erillisyyttä manner-Euroopasta. Muita kansaa yhdistäviä tekijöitä olivat kieli, protestanttinen usko ja pragmaattinen ajattelu. Näiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta vuosisatojen aikana syntynyt kansallinen identiteetti on Britanniassa poikkeuksellisen vahva, mikä ilmenee taulukosta 4. Briteistä lähes kaksi kolmasosaa kokevat olevansa vain oman maansa edustajia.
Kansallisen identiteetin kysymys on jatkuvasti ajankohtainen Euroopan integraatiokehityksen takia. Koska Britanniassa on vuosisatojen perinne itsemääräämisestä, on vaikeaa luovuttaa suvereniteettia ylikansallisille yksiköille. Geopolitiikka suosii isolationismia, mutta talouden globalisoituminen pakottaa myös britit osallistumaan EU:n toimintaan, usein vastahakoisesti.
Italian asema 1800-luvun lopulla oli paradoksaalinen, se oli Euroopan uusin kansallisvaltio, mutta eräs vanhimpia kansakuntia. Sisäiset jakolinjat säilyivät syvinä. Maa oli virallisesti valtio "paese legale", mutta ei todellinen "paese reale". Maassa ei ollut minkäänlaista populistis-nationalistista tai proto-demokraattista liikehdintää, toisin kuin esimerkiksi Britanniassa. Sen sijaan feodalistinen hallinto oli luonut antiliberaaleja taloudellisia ja sosiaalisia traditioita, jotka tekivät uudesta yhtenäisestä Italiasta vain abstraktin käsitteen, erityisesti Etelä-Italiassa. Lisäksi kansallisen identiteetin ja yleisemminkin kansalaisyhteiskunnan kehittymistä hidasti lukutaidottomien suuri määrä verrattuna moniin muihin Euroopan valtioihin: yli 60 % miehistä ja 75 % naisista oli lukutaidottomia vuonna 1871.
Rankkojen fasismin ja II maailmansodan kokemusten jälkeen Italia alkoi katsoa toiveikkaasti suuremman eurooppalaisen valtioyhteisön luomisen suuntaan. Fasismin perintö ja voimakas kommunistinen liike pitivät Italian poliittisen tilanteen epävakaana, eikä kansalaisia yhdistänyt mikään muu, kuin jalkapallo. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävissä taulukon 4 osoittamat luvut.
Kansallinen identiteetti on kuitenkin kaksiteräinen miekka. Se
ruokkii usein nationalismia, joka äärimuodoissaan voi johtaa
autoritaarisuuteen ja rasismiin. Siksi voimakasta identifioitumista kansallisvaltioon
ei välttämättä ole pidettävä terveen poliittisen
kulttuurin ja kansalaisyhteiskunnan merkkinä.
Koetteko olevanne ... ?
| ITALIA | ISO-BRITANNIA | |
| 1 Vain (oma kansallisuus) | 29,1 % | 62,9 % |
| 2 (oma kansallisuus) ja eurooppalainen | 58,0 % | 26,6 % |
| 3 Eurooppalainen ja (oma kansallisuus) | 7,3 % | 5,0 % |
| 4 Vain eurooppalainen | 5,6 % | 5,4 % |
| Yhteensä | 100,0 % | 100,0 % |
2=238,271 df=3 p=0,000
N=1957
Taulukko 5 kuvaa ihmisten kiinnostusta politiikkaa kohtaan tutkittavissa
maissa. Se osoittaa, että Iso-Britannian kansalaiset ovat kiinnostuneempia
politiikasta kuin italialaiset. Kysymyksenasettelun ongelma on se, että
se ei kerro mitään konkreettista poliittisesta osallistumisesta
esim. vaaleissa tai epäsovinnaisissa yhteyksissä. Sen sijaan
se kertoo vanhoja käsityksiä vahvistavan tiedon, että italialaiset
ovat edelleen melko passiivisia poliittisia toimijoita. Almondin ja Verban
käsittein heidän poliittinen kulttuurinsa on vieraantunutta.
Taulukko 5. Kuinka kiinnostuneita ihmiset ovat politiikasta?
| ITALIA | ISO-BRITANNIA | |
| 1 Erittäin kiinnostunut | 5,4 % | 8,4 % |
| 2 Melko kiinnostunut | 27,8 % | 39,5 % |
| 3 Ei kovin kiinnostunut | 42,1 % | 29,2 % |
| 4 Ei yhtään kiinnostunut | 24,7 % | 22,9 % |
| Yhteensä | 100,0 % | 100,0 % |
2=51,831 df=3 p=0,000
N=2030
Eräs oleellinen tutkimustulos ilmenee eurobarometrin kysymyksestä, jossa tiedustellaan kansalaisten tietämystä politiikasta (ks. taulukko 6). Sen mukaan tietämys politiikasta on briteillä parempi kuin italialaisilla, mutta ero on lähes marginaalinen. Siksi on tarkoituksenmukaisempaa pyrkiä erottamaan ne yhteiskunnalliset mekanismit, jotka voivat eroja muodostaa.
Taulukossa 7 on saman kysymyksen tulokset elaboroitu sukupuolen suhteen. Yleisenä tendenssinä voidaan havaita, että miehet tietävät keskimäärin enemmän politiikasta kuin naiset. Tärkeämpää on kuitenkin havaita erot brittinaisten ja italialaisnaisten välillä. Ero on yli kymmenen prosenttiyksikköä, jota voi pitää huomattavana, kun kyseessä on kaksi melko samankaltaista länsimaista demokratiaa.
Taulukko 6. Kuinka paljon tiedätte politiikasta?
| ITALIA | ISO-BRITANNIA | |
| 1 Erittäin paljon | 0,5 % | 3,4 % |
| 2 Paljon | 6,2 % | 11,9 % |
| 3 Melko paljon | 37,7 % | 36,2 % |
| 4 Melko vähän | 46,8 % | 32,9 % |
| 5 En yhtään | 8,8 % | 15,6 % |
| Yhteensä | 100,0 % | 100,0 % |
2=83,216 df=4 p=0,000
N=2030
Taulukko 7. Kuinka paljon tiedätte politiikasta? Miehet / naiset
| Sukupuoli | ITALIA | ISO-BRITANNIA | Yhteensä | |
| Mies | 1 Paljon tai melko paljon | 59,1 % | 62,9 % | 61,0 % |
| 2 Vähän tai ei ollenkaan | 40,9 % | 37,1 % | 39,0 % | |
| Yhteensä | 100,0 % | 100,0 % | 100,0 % | |
| Nainen | 1 Paljon tai melko paljon | 30,6 % | 41,4 % | 36,2 % |
| 2 Vähän tai ei ollenkaan | 69,4 % | 58,6 % | 63,8 % | |
| Yhteensä | 100,0 % | 100,0 % | 100,0 % | |
Miehet 2=1,457 df=1 p=0,227
N=965
Naiset 2=13,548 df=1 p=0,000
N=1065
Ensimmäinen hypoteesi osoittautui vaikeaksi todentaa tai hylätä.
Eurobarometrin tarjoaman tilastoaineiston pohjalta oli yksinkertaisesti
mahdotonta tehdä perustavia päätelmiä poliittisen kulttuurin
osallistuvuudesta Almondin ja Verban käsittämässä merkityksessä.
Tässä vaiheessa kirjoittajan kysymyksenasettelutaito kärsi
pahan kolauksen.
Hypoteesi, jonka mukaan Italian kansallinen identiteetti on heikompi kuin Iso-Britannian, näyttäisi pitävän paikkansa. Pitkä kansallisvaltiohistoria ja suhteellinen poliittinen stabiliteetti ovat luoneet Iso-Britanniasta kansalaisten ylpeyden aiheen, kun taas Italian poliittinen epävakaus ja valtiollinen nuoruus ovat estäneet nationalistisen ajattelun valtaanpääsyn. Mutta Euroopan unioni on luonut uuden identifioitumiskohteen perheen ja paikallisyhteisön oheen. Näin Italian kohdalla nousevat esille Zygmunt Baumanin korostamat supranationaaliset ja subnationaaliset toimijat eikä niinkään kansallisvaltio (Rhodes 1997, 140).
Britanniassa on perinteisesti kunnioitettu auktoriteetteja. Osallistuvan ja aktiivisen kansalaiskulttuurin synty on ollut mahdollista pitkälti juuri johtavien instituutioiden rakentavan toiminnan ansiosta. Toisaalta häiriöt tällä sektorilla ovat vaikuttaneet negatiivisesti kansalaisyhteiskuntaan. Tällä hetkellä labour-hallitus on sitoutunut tekemään EU-politiikkaa, mutta joutuu kansalaismielipiteen painostuksen vuoksi suhtautumaan skeptisesti syvenevään integraatioon. Roger Eatwellin mukaan Tony Blair ei ole suurista ohjelmista huolimatta kyennyt tarjoamaan kansalle selkeätä visiota tulevaisuudesta (Eatwell 1997, 66). Kyseessä on siis vähenevä kunnioitus ylintä instituutiota kohtaan.
Toisaalta monikulttuurisuus on rikkonut homogeenisen yhteiskunnan ja myös tuonut säröjä konsensuaalisuuteen. Esiin on murtautunut nationalistinen suuntaus, joka on saanut jopa autoritaarisia ja rasistisia sävyjä, mutta myös liberaali suuntaus, joka vaatii suurempaa osallistumista ja vähemmistöjen perustuslaillisten oikeuksien lisäämistä.
Jos Iso-Britannian poliittinen kulttuuri on degeneroitunut 1960-luvun
lähes ideaalisesta muodostaan, niin Italiassa kehitys on ollut hieman
positiivisempaa. Kiinnostus politiikkaa kohtaa ei edelleenkään
ole suuren suuri, mutta kansalaisten keskimääräinen tietämys
politiikasta on parempi. Missä Italia laahaa pahasti Iso-Britannian
jäljessä, niin sukupuolten välisessä tasa-arvossa.
Empiirinen aineisto osoitti italialaisnaisten suhteellisen tietämättömyyden
verrattuna brittinaisiin. Tähän voidaan syytä etsiä
eteläeurooppalaisesta macho-kulttuurista, traditioista ja perhekeskeisyydestä.
Mutta lopulta kaiken taustalla on katolinen kirkko ja sen vuosisatainen
vaikutus. Juuri se asettaa viime kädessä nuoren kansallisvaltion
pikkuveljen asemaan ja kontrolloi ihmisten käyttäytymistä.
Vaikka sen vaikutus ei enää sekularisoitumisen aikakaudella ole
niin suora, on se vuosisatojen aikana luonut ne asennoitumis- ja käyttäytymiskaavat,
joita italialaiset yhä tänäkin päivänä noudattavat.
|
Almond, Gabriel A. & Verba, Sidney: The Civic Culture. Political
attitudes and democracy in five nations
Princeton University Press, New Jersey 1963
Berndtson, Erkki: Politiikka tieteenä. Johdatus valtio-opilliseen ajatteluun
Oy Edita Ab, Helsinki 1996
Eatwell, Roger (ed.): European Political Cultures; Conflict or Convergence?
Routledge, London 1997
Rhodes, Martin et al (ed.): Developments in West European Politics
Macmillan Press Ltd., Great Britain, 1997
Eurobarometri 49 (Sato: L:\laitos\vol\eurobaror\eb49.sav)