Ennen kuin lähden ajamaan, hän sanoi ylikonstaapelille, tahtoisin kuulla mikä on rehellinen mielipiteenne puuvanteista.
Tämän päivän retki aamiaisen jälkeen tehdään Kastelholmaan (ja takaisinkin, toivottavasti). Tarkoitus on popsia siellä mitä popsitaan, mukaan ei oteta kuin juotavaa. Päivä on lämpimin tähänastisista, tuttujen mäkien jälkeen paita löytää itsensä tarakalta. Mukana on myös tähän asti löydetyt kivet, jotka piipahdetaan postittamassa kotiin Finbyn postissa. Postin täti hymyilee vienosti kun pläjäytän kivipussin tiskiin. Kolmen kilon paketti stenar on fiksumpi ratkaisu kuin raahata niitä mukana pitkin maita ja mantuja.
Ohitetaan eilispäivän tienristeys ja radiomasto. Just ennen Kastelholman risteystä oikeella puolella on viitta hautakummuille jossain laitumen takana. Päätetään blokata paluumatkalla. Kastelholmaan menevä merkitty reitti kiemurtelee mäkiä ylös ja toisia alas: pyöräilijälle saa kelvata huonompikin tie, autoja varten pusketaan töyssyt pois. Onhan tää nättiä, joo. Ja kohta mäen takaa pilkistääkin ilmiselvästi vielä rakenteilla oleva linna. Aha, ollaan siis keskiajalla. Tai sitten linna on remontissa. Linnan vieressä on Oolannin arkkitehtuurin kävelymuseo a la Seurasaari nimeltänsä Jan Karlsgården. Hankitaan liput myös Vita Björn -vankilamuseoon (jonka nimi riipii absoluuttista kielikorvaamme). Filkka alkaa olla lopussa (=vaan neljä rullaa jäljellä), joten kioski kevenee viimeisestä neljästä Fuji-rullastaan.
Nuuskitaan matkamuistomyymälät: hauskat kissamukit on täälläkin kamalan hintaisia. Ostetaan sentään puulasta Trangiaa varten. On lämmintä kuin Kastelholmassa heinäkuussa. Oikastaan JKgårdenin läpi rantapolulle kohti linnaa. Komea olkikattoinen venevaja. Tullaan linnalle: onhan se söpö. Raunioksi. Ootellaan esittelykierroksen alkua: linnaan ei saa mennä omin nokkineen (mut meillä on neniä ja kuono!). Fillariparkki olis näköjään ollut täällä. Opas saapuu: sujuvaa suomea mutta ei äidinkieltä, viitta olallaan. Linnan portin edessä on rautalangasta väännettyä taidetta, joka oli tosiaan selvästi tajuttavaa. Hauskoja veistoksia tai veistoksien rautalankamalleja. Linnan sisäpihalla selkeä plakaatti siitä miten erilaisilla tavoilla yhtä keskiajalta olevaa linnaa voikaan kohdella kaltoin ja käyttää jatkuvasta raunioitumisesta huolimatta. Asuntona, linnana, tyrmänä, kokkona, viljavarastona, linnarauniomuseona (niinkuin nykyänsä). Osa raunioista on vielä rakentamatta (on tää outoa), kuulemma viiden vuoden päästä on valmista.
Kurvataan sisälle linnaan, ylös portaita kuulemaan eka kummitustarina. Joku kungingashäiskä XIV oli ehtiny nököttää täälläkin tyrmässä ja näyttäytyy vieläkin harvoille ja valituille. Ja näyttäytyisin minäkin, jos tollasessa luukussa joutuisin asumaan. Taaperretaan pari kerrosta alas linnan muurille, jota pitkin voi kipittää valmiimpiin osiin, jossa on museonjämääkin valmiina. Kuulemme traagisia tarinoita palvelusväen kohtaloista, taas yhden kummitustarinan lisää, näemme salakäytävän vessan lattiassa (tää oli siis aikaa ennen viemäröintiä) ja älyttömän kasan pihalta kaivettuja tunkioluita. Ihan siisti paikka, joka kertoo linnankuvatuksen eri käyttötavoista kautta aikain. Paluu sisäpihan poikki, kaivon ohi ulos. Symppis tönö.
Puhti riittäisi vielä kurvailla JKgårdenissa, mutta oli ryökäle vieköön jo talot pistetty kiinni. Tyydytään ulkoisiin vaikutelmiin taloista ja tuulimyllyistä. Tyrmämuseoon vielä pääsee: naurettavan kokoisia kahleita, pieniä koppeja ja kummaa laillistetun koston tunnelmaa. Toisessa päässä taloa asui vahdit, toisessa vahdittavat. Konsa nähtävyydet alkaa olla loppu, mennään kuppilan puolelle tankkaamaan ja kirjoittelemaan korttiloita. Pannaria onneksi saa, mutta joko taso laskee tai sitten eka Skiftetin parhaalta maistunut pannari alkaa jo saada ylimääräistä sädekehää. Paikka on suunnilleen tyhjä, me ollaan myöhäisemmässä kuin muu rahvas.
Eiköhän tää jo riitä Kastelholmasta. Ajetaan vielä etanafarmin nurkalle katselemassa linnaa toisesta suunnasta: on hauska näky jos tulee fillarilla Maarianhaminan suunnasta. Vedenpinnan korkeus tekoaikana on merkattu aidalla: täälläkin palaudutaan vielä jääkaudesta.
Lähtään paluumatkalle; mikäs tässä polkiessa. Tullaan kohtsiltään aikataulunmukaisten hautakumpujen kohdalle, joten fillarit aidan viereen ja laitumelle pomppoilemaan. Ei opastuksen häivääkään: seurataan kuoppaista ajouraa ja lehmien polkuja läpi vehreän ja koivuisan haan.
Luja usko ahvenanmaalaisen hautakumpuviitoittajan rehellisyyteen alkaa jo hiukan horjua, mutta löytyväthän ne kivikasat vihdoinkin soman katajarinteen takaa pöheiköstä. Piikkilangan toiselta puolelta. Seuraa aliryömintää ja pingotusta. Taija kiipeää peuranlistimistorniin näpsäisemään kuvan ylevämmästä perspektiivistä, mutta kummut ovat vaivaan nähden turhan vaatimaton esitys. Palataan takaisin mutisten. Sata metriä ennen aitaa iloinen lehmälauma vallan innostuu läsnäolostamme ja alkaa hölkkiä perässämme, aina vaan reippaampaa tahtia. Eihän lehmät syö ihmisiä, eihän, mutta kolmekymmentä tömisevää sorkkaeläintä kannoilla kirvoittaa meistäkin hysteerisen kikattavia juoksuaskelia aidalle asti. Lutuisia lehmiä, jotka kuolaa fillarinsarvet alta aikayksikön. Kivikasakeikan aikana on porttiin ilmestynyt pelimannipäivien mainospahvi, joka saa heti kyytiä ruohoon kyllästyneeltä kantturalta.
Paluu Putte-possun leirintäalueelle menee jo rutiinilla, samaten puudutusmäkien veivaus. Fillarointi yhdellä kädellä on mennyt hyvin, sormet voi jo paremmin. Kokkaillaan illallinen keittokatoksessa. Aloitan pokkarin lueskelun, opaskirja on pidemmän päälle aika tylsää luettavaa. Parin haukotuksen jälkeen on unen vuoro.