Varsin tyydyttävästi ja mieltäylentävästi artikuloitu operaatio, joka todistaa sinnikkyyden välttämättömyyttä ja on varma johtolanka - nyt me totisesti löydämme polkupyörän.
Kello piippaa, mutta ei väsytä ihan kamalasti. Keli on hienon kirkas, aamuisen viileetä, kirpeetä. Aikaa ei ole hukattavaksi: herätään, tehdään aamutoimet, pakataan kamat ja vielä märät pyykit sekä rullataan teltta, kaikki 50 minuutissa. Aamiainen jätetään paatille, ei me aina voida arvata väärin matkalla saatavien aamiaisten tilaa. Pari muutakin porukkaa pakkailee, varmaan lähdössä samalla laivalla. Sympaattinen leirintäalue jää taakse.
Tullaan lauttarantaan reippaasti ajoissa. Odotellaan rauhassa, nautitaan aamuhetkestä vielä hiukan pöppöröisinä. M/S DOS eikun m/s Gudingen saapuu muutaman minuutin myöhässä ja puskee laituriin kiinni. Lautalta peruuttaa iso rekka, jonka jälkeen paatti nousee niin paljon, että ramppia pitää säätää uudestaan. Taitavia hemmoja, kaikki tyynni. Lastaus menee vilkkaasti, meidänkin vuoromme tulee aikanaan. Fillarit kiinni ja kanttiiniin kurnivin vatsoin.
Lämpöisiä sämpylöitä, kahvia, oolanninpannaria (tosin vaan mansikkahillolla, mitä se tämmöinen kerettiläisyys on?). Leppoisaa, lämmittävää, herättävää. Santsikuppi on vaan kolme markkaa. Aika menee hissukseen, paatti putputtaa halki sinervän meren. Tällä kertaa käydään Kyrkogårdsöössäkin, joka on vaan laituri saaren kupeessa.
Viimein tullaan Långnäsiin ja purkaudutaan laiturille odottamaan seuraavaa lauttaa. Odottajia on reippaat laumat, mitenkähän tässä mahdutaan mukaan?
Nadja saapuu mukanaan puolikas lasti Lumparlandiin tulijoita. Näyttää kovasti siltä, että fillarit ja varusteet lastataan erikseen. Äyts. Asetutaan jonontapaiseen muiden joukkoon. Puosu käskee irrottamaan pakaasit, joten ähelletään omamme röykkiöksi laiturille. Painavat sen verran, ettei niitä voi raahata toisella kädellä perässä samalla kun vie fillaria kippoon. Onnistutaan mahtumaan mukaan (ainakin pyörät, kamat pitää vielä hakea). Lastaus on jännä: fillarit etukannelle tiiviisti (menee useampi kymmen), kuskit ja kamat takakansille ja kajuuttaan, jonne mekin ähelletään vaappuen. Jestas miten nää roinat painaa!
Lähtö irti laiturista ja kohti Prästötä. Jossain vaiheessa pulitetaan muutama kymppi matkasta. Nadja on - öh - pienentuntuinen, mutta ei juuri uppoa eikä keikukaan. Motorri pöristen, hillitysti ponnistain, tullaan vihdoin paikkaan, josta aukeavat näkymät Lumparnille. Kipuan kannelle kurkistelemaan toisten olkien yli, nappaan pari kuvaa. Kippari roikkuu kattoikkunassa, seisoo tuolinsa selkänojalla ja potkii toisella jalalla ruoria. Tutkassa näkyy rantoja ja vastaantulijoita. Rantakalliot punertaa täälläkin kauniisti.
Prästön rantsussa pakkaus toisinpäin, aluksi kamat tukevalle maalle, sitten otetaan vastaan pyörät. Sujuu jo nopeammin, eihän tää oo kuin pari minuutin homma. Taijan fillarin koipi tosin muuttuu spaghetiksi ja ottaa melkein spagaatit.
Ollaan siis muutaman kilsan päästä Bomarsundista, josta pitäisi löytyä leirintäalue. Ohitetaan kirjava määrä hautausmaita ja uimaranta ja kohta edessä aukeneekin pikkuinen salmi, silta ja Bomarsundin linnakkeen jämiä siellä täällä. Pysähdytään sillan jälkeen ravintolan pihaan toisten matkalaisten joukkoon. Piipahdan vielä uudestaan sillan toisella puolella ottamassa pari ajokuvaa saapumisesta. Pupumme saa osakseen ihailua: meidät tunnetaan pikku seuralaistamme! Eipä silti, kyllä moni vastaantulija on hymyillyt huomattuaan hulmuavat valkoiset korvat ja pirteästi heiluvan porkkanan etulaukkuni päällä.
Kierrellään linnakkeella. Lampaat ja leikkurit pitää paikan hauskan näköisenä. Harmi, että tätä ei koskaan saatu valmiiksi ja sekin mitä ehdittiin posautettiin taivaan tuuliin. Tässähän olisi satoja rakennuksia, linnoituksia, torneja sun muuta todella upeesti isolla alueella. Olisi Suomessakin ees yksi kunnon linna eikun linnoitus.
Ehditään just hypätä pyörien selkään kun loikataan alas: Puttes Camping on heti linnakkeen toisella puolella. Jopas nyt. Ostetaan telttapaikka kahdeksi yöksi ja filmiä. Leirintäalue on iso ja vilkkaan näköinen mutta väljä (ehkä vielä ei oo suurin sesonki?). Teltalle löytyy paikka kalliomäen vierestä: tänne ei Aurinko paista amusella. Nurtsin ja kallion välissä on haapametsä, jonka alla kasvaa valkotupsuista putkea. Tuoksuu vienosti ja lehdet havisee. Mukavan kesäistä. Naapurina on Marin-jengiä.
Kaivetaan märät pyykit pusseista ja pingotetaan kuivumaan. Päivää on jäljellä sen verran paljon, että päätetään lähtä retkelle Lumparnin pohjoisrannalle, josko sieltä löytyisi kalkkikiveä. Kartan mukaan pitäisi löytyä pieni luoto, joka on kokonaan ordovikista laatua. Otetaan mukaan ruokavehkeetkin, josko löytyisi hauska paikka kokkailla. Linnakkeen ja tornien raunoille on viittoja ja opasteita. Heti Bomarsundista länteen laskee laaksoon piiitkä mäki, joka on kiva huristaa alas mutta ounastelee kurjaa paluumatkaa.
Vesi näkyi unohtuneen, joten sitä pitää ostaa Finbyn kaupasta. Löydetään kartan perusteella oikea oikaisevan tien risteys (pidempi reitti olisi päällystetty, mutta pidempi). Tie pienenee, täristää ikävästi, mutta on muuten tosi sympaattinen. Tullaan Tranvikin kylään, päällystetielle, joka kohta loppuu kokonaan. Arvotaan seuraava tie etelään ja voitetaan. Tien poikki menee hassu kiskoista tehty alta avoin ritilä, josta ilmeisesti pikkusorkkaiset eläimet ei uskalla mennä yli.
Pari peltoa edemmäs ja tien yli pomppii kauris. Pellon reunassa on torni, jolta käsin jokunen eläin pääsee sillon tällöin hengestään. Jossain täälläpäin pitäisi olla joku keramiikkapaja, mutta eipä haittaa. Tie on jo tosi pikkuinen ja välillä mäkinen, sepelinen. Vihdoin tullaan useamman mökin alueelle, josta menee polku rantaankin. Päräytetään sinne. Ah: Lumparn! Kivikossa ja laiturin perustuksissa on muutama kalkkikivimurikka, joita napsitaan mukaan. Levämutamätä mätänee auringossa.
Paluumatka mennään pidempää, mutta nopeampaa reittiä. Finbyn kohdalla ohitetaan ilmeisesti saariston ainoa radiomasto (muita telemastoja on pilvin pimein). Ruokapaikkaa sen sijaan ei löydy (pelkkää mäntymetsää ja kärpäsiä), joten tullaan takaisin linnakkeelle asti. Ostovedet mukana. Puretaan ruokavehkeet uimarannan puupenkeille ja aletaan kokkailla: just tätä varten vartavasten hankitussa voissa ruskitettua sipulia, perunamuusia, lihapullia retkitapaan (aluksi muusi valmiiksi, sitten pullat sekaan ja sekoitusta). Nam-slurps! Luullaan aluksi, että Sinoli loppuisi kesken, mutta riittihän se hyvin kahviinkin asti. Oli tosin kauhean pahan makuista.
Oli aika rankka reissu, joten vetäydytään leiriin. Taija jää elppailemaan telttaan hömppälehden kanssa, mä haluan vielä piipahtaa katsomassa linnoituksen torninjämiä. Ekaksi Notvikin tornille. Mäki on raskas veivata, mutta ylhäältä komeat näköalat merelle korvaavat vaivan. Torni on ainoa about ehjä, sillä sitä ei ehditty tehdä valmiiksi ennen valtausta. Lännessä näkyy vielä korkeampi mäki, joka näyttää houkuttelevalta.
Seuraavaksi Brännklintstornetille, pari kilsaa toiseen suuntaan. Mäki on vieläkin suurempi kuin Notvikin tornille. Lääh, puuh. Itse torni on huonommassa kunnossa, se kun räjäytettiin aikoinansa. Mutta varsinainen besvikelse on, että eihän tää olekaan se korkein mäki, vaan sen pitää olla toi idempänä oleva Djävulsberget. Ja onpa nimensä veroinen paikka: raskas mäki on pidempi kuin edelliset yhteensä. Ylhäällä on karua, näköalaa joka suuntaan ja iso punakeltainen linjataulu. Aurinko on laskemassa, pilvet jylhän kauniita. Rauha hiipii oloksi: täällä tuulessa, auringonlaskun kuparivalossa on hyvä olla.
Takaisin leiriin ja virkistävään suihkuun. Tärinä ja ohjaustankoon nojaaminen on tänään puuduttanut oikeeta kättä pahemmin kuin koskaan. Pienimmät kolme sormea toimii pelottavan huonosti: pitää varoa käpälää pari päivää ja katsoa miten käy. Ilta pimenee ja uni maittaa haavanlehtien kahinassa. Pupu katselee haikeasti metsikköön teltan ikkunasta.