Epäilemättä te olette filosofian maisteri?
Vaihteeksi päivä, jolloin on selkeitä aikatauluja: lautta Kökarille lähtee 12.00 Långnäsistä, jonne on Svinöstä seitsemisen kilsaa. Välissä pitää vielä käydä kaupassa Lumparbyssä. Kauppa on valikoiman ja tilan suhteen ihme: mitä meillä ei ole, sitä ei Ahvenanmaalla tarvitse! Ostetaan ällistysmäärä ruokaa ja muuta tarpeellista (ettei käy niinkun Herrössä, ehe). Tästä lähtien reppu on mulla ja Taija ottaa makkarit.
Aikaa laivan lähtöön on ihan kivasti kun tullaan Långnäsiin. Paikalla on parikymmentä muutakin fillaristia ja matkalaista. Autot järjestyvät määräsatamien mukaan kaistoihin. Pallohukkaisena selvitellään loput puuttuvat tietojyväset: lautta ei maksa mitään, sisälle mennään kun viitataan. Eli ootellaan. Rantsussa ei ole aamiaiskioskia, oli laskettu vähän sen varaan.
Yhteysalus m/s Skiftet (suom. Kihti) saapuu ja puskee kiinni laituriin (ei köysiä vaan paatti pitää itsensä kiinni rannassa moottoreilla). Ramppi alas ja lähtijät ulos. Autot matelevat lauttaan/laivaan, meidät fillaristit ohjaillaan partaille. Pistellään vielä pyörät lukkoon, jotteivät liu'u.
Laiturin toisella reunalla on pyörälautta Nadja. Eli siis isompi moottorivene, jonka kannelle fillarit teipataan (ilman kamoja). Matkustajat roikkuvat kannella, osa alhaalla. Ällistyttävän huteran näköistä touhua, mut paatti ei ole lähelläkään vesirajaviivojaan.
Skiftetin ylimmäisestä kerroksesta löytyy iloinen yllätys: kanttiini, josta saa ruokaakin! Ruokalista näyttää namilta ja aamiaisen puute muistuttaa olemassaolostaan. Aukeaa paatin lähdettyä, joten kiivetään kannelle katselemaan lähtöä ja merta. Keula kiinni ja kohti Överötä. Aurinko mättää täydeltä terältä, on jopa lämmintä. Meri säkenöi, ihmiset hymyilee, saaret lipuu ohi.
Tämäpä hauska pannari!
Lopulta vatsan kutsu ylittää maisemien lumon: löydämme itsemme kantiinin jonosta. Menu muodostuu jonottaessa: soföörinsämpylä, kahvia, mehua, ahvenamaanpannukakkua. Sämpylä on lämmitetty, välissä makkaraa, kurkkua sun muuta. Pannari ihastuttaa: tätä pitää ottaa toistekin.
Santsikuppi kahvia on halvempi, joten semmoinen kuluu mukavasti. Matka Kökarille kestää tunnin ja puolisentoista tuntia päälle, mitään kiirettä ei ole. Lueskellaan opasta, zoomaillaan kartasta reittiä ja saaria. Kökar tippuu just ulos kallioperäkartoiltamme, mutta rapakivialueelta poistumisen huomaa rantakallioista.
Paatti käy Överöössä, Sottungassa (kaksi mastoa ja tuulimylly) ja Husössä. Matkalla tulee vastaan ING INE:n Mariella, sama paatti jolla tultiin Maarianhaminaan joskus iäisyys sitten. Toinenkin annos pannaria menee parempiin suihin. Ja mekin syödään semmoinen.
Kello tikittää kohti saapumisaikaa ja tunnistetaan Kökar kirkostansa (tai siis Hamnön kirkosta). Lautta tarttuu hampaillaan saaren reunasta, oksentaa tulijat pois, ahmaisee lähtijät sisäänsä ja jyristelee pois.
Haa, uusi saari! Kökarin maisemat näyttävät pienemmiltä mut avarammilta kuin tähän asti. Tie mutkistelee ja mäkistelee risteykseen asti. Me valitaan leirintäalueen suunta, päällystämätön tie. Toiset baanaa ohi tuhatta ja sataa, ollaan varmaan tosi amatöörin näkösiä.
Leirintäalue "Sandvik camping" on hauskasti pujoteltu karuun maastoon. Kallioita ja katajia, joiden välissä on telttapaikkoja. Samassa toimii vierasvenesatama. Infon kioskilta saa safkaa vaikka minkälaista. Nyt kun sitä on mukana muutenkin... Ja Guinnessiä! Bookataan itsemme tänne kahdeksi yöksi. Siisti keittomökki, pesukone jne.
Pähkitään teltan paikkaa ennätysaika, harpotaan kellojen ja kompassien kanssa pitkin ketoja. Lopulta uskotaan omiin tuloksiin eikä laiteta telttaa edellisten valitsemalla paikalle. Optimointi puun varjolla klo 10 asti jatkuville unille. Teltan pystytys tehdään Biohasarditason No 5 mukaan: aluksi kevytpressu eikun biohasardisuoja nurtsille, puretaan kamat sille. Puistellaan ja tampataan. Ja kokotamppo telttapohjalle. Eikä nähdä punkinhäivääkään, pyykkinaru sen sijaan materialisoituu teltan ja naapurilepän välille ohikulkijoiden kiusaksi. Kai siinä pyyhekin kuivuu.
Onnitellaan toisiamme Guinnesputelin kanssa kalliolla. Tuulee raikkaasti, Aurinko lämmittää. Tässä ehtii vielä piipahtamaan jossain. Päätetään käydä kirkolla ja Otterböten pronssiasuinalueella und vaelluspolulla. Kirkko on vanha, sen nyt arvaa kuka tahansa. Kirkon vierestä on kaiveltu esiin vielä vanhemman fransiskaaniluostarin jämät, kellarin raunioille on pystytetty näyttely löydöistä. Ihan ok. Kellotapulin ukkosenjohdatin kiemurtelee koko pihan poikki jotain märempää kohti. Kallioilta näkyy merta, vettä (ilmassa eli pilviä), saaria ja lintuja. Jou, söpöä.
Pieni määrä pyöräilyä on vain hyväksi, se tekee ihmisesta rautaisen ja kestävän. Mutta ei käveleminen liian kauas, liian usein ja liian nopeasti ole sekään turvallista. Jos teidän jalkanne jatkuvasti hierovat tietä, osa tiestä siirtyy teihin.
Jätetään kirkko nököttämään omaan itsepäiseen ylhäisyyteensä ja polkaistaan Otterböten pronssikautinen asuinpaikka -plakaattien tykö. Jemmataan pyörät siihen. Jossain lukee myös Vanderstig 7km. Reitti on merkattu valkoiseksi maalatuilla kivillä ja kivikasoilla (ruots. rösen). Ja löytäähän sen katsomalla missä kallio on kävellyn näköinen.
Kallioilla tuoksuu pohjoiskalotilta: suo pursuaa suopursua, kanervaa, variksenmarjaa (tod. näk. eteläisempää niistä)? Maisemakin on karua, kaunista. Matalaa puuta, kalliota, pensasta. Kökarilla taitaa olla kovemmat olot kuin isommilla saarilla.
Taija menee viitisen metriä ennen mua paikasta, josta vilistää mun edestä pakoon ruskea kyy. Tömistelymme intensifioituu. Välillä piipahdetaan laaksommassa, lehdommassa. Kämmeköitä, hyttysiä.
Otterböten pronssikautisessa asuinpaikassa bunkkasi hylkeenlahtaajia n. 2800 vuotta sitten. Kallioilla oleva asuinpaikka oli veden äärellä, mutta kallioiden suojassa. Paikalla näkyy kivillä reunustettuja asumusten paikkoja. Ihan cool, etenkin kun keitetyn hylkeenrasvan lemu on jo haihtunut. Kameran patteri vetelee viimeisiään: kuvien välillä pitää pitää taukoa, että se ehtii palautua.
Kalliot ovat tosiaan kuten pohjoisessa: niin kuperia ja hämääviä, että kun luulee kiivenneensä korkeimman huipulle huomaakin, että seuraava tai naapurinyppylä on vielä korkeampi. Kyllästyn lopulta kantamaan mukanani mitääntekemättömiä punkkeja ja näppäisen ne mäkeen. Imukärsät taitaa jäädä ineen, mut eiköhän valkosolut ne sieltä siivoa.
Päätetään lähtä kiertämään vaelluspolkua. Kartasta katsoen näyttää hauskalta. Ja onhan se sitä. Karua, kaunista, pienipiirteistä. Kallioissa hassuja sekoituskuvioita. Seuraillaan valkoisia kivikasoja aina vain pidemmälle Kalenin kallioille. Kallioilla on pieniä soita ja sammalikkoja. Merivartioaseman tutkatorni vispaa lännessä: polku menee sitä ohi, joten eksymisen vaaraa ei sinänsä ole.
Polku kiemurtelee koko ajan lounaaseen kohti merta. Korkeimmalla nyppylällä on ollut näköjään joku sotatekninen torni, joka on räjäytetty tuhannen päreiksi pitkin kalliota. Täällä on vihdoinkin paljon pirstekartioita! Ja miljoona vuotta sitten huijaukseksi tehty jatulintarha. Hiukka alempaa löytyy kivipelto.
Saavutaan merenrantaan, aaltojen kohina kuulostaa huisin hienolta. Jollakulla on mökki rannassa vaikka laho merilevä - öh - tuoksuu. Kalliot ovat hurjan näköisiä: liuskesuunta ihan pystyssä, heikommat kivilajit kuluneet senttikaupalla syvemmälle. Pompitaan kalliolta toiselle haltioissamme.
Jyrkältä silokallion reunalta voi katsella syvään, tummaan meriveteen, joka kimaltelee tyrskytessään leppoisasti rantaan. Rakkolevät huojuvat metrin syvyydessä, kirkkaan vihreät levät lähempänä pintaa. Pienissä kalliolahdissa kelluu kaikenlaista irtipäässyttä linnunsulista alkaen. Polku lähtee takaisin sisämaahammas, mutta me päätetään jatkaa rantaa pitkin. Ainakin seuraaville kallioille. Jotka on vielä hurjempia ja hienompia.
Kiivetään niemen länsipuolelle: kesyttömiä rotkoja, joista osa menee halki koko niemen. Matkanteko hidastuu kun pitää kiertää ylä- tai alakautta. Aurinko laskeskelee alemmas pikkuhiljaa. Aletaan saada tarpeeksemme näistäkin hienouksista ja otetaan suuntaa kohti polkua ja paluuta teltalle. Ja suunta oli...? Ongelma: rinteessä on rotkoja, joista pääsee yli vain ylhäällä (suolla) tai aivan rannassa (jos sielläkään). Jalassa on vain shortsit ja lenkkarit: kanervan seassa piilossa on nilkkamurhaavaa louhikkoa ja ties mimmoinen määrä kärmehiä. Kallioita pitkin pomppimalla matkasta tulee hurjaa siksakkia, välillä silkkaa umpikujaa.
Karaistaudun ja kahlaan välillä kanervassa, Taija yrittää rannempaa. Matka etenee, mutta kovin hitaasti. Tavataan samoihin aikoihin isommalla kalliorinteellä. Merivartioaseman tornille menee takuulla tie, joten pyritään pääsemään sinne. Niemen takaa pilkistää aseman laituri, jonne aluksi yritetään, mutta vastaan tulee aita ja pitää palata muutama sata metriä takaisin pomps pomps pomps. Juhannuksena murjottu varvas ei tykkää olleskaan siitä, että isommat loikat tekee vasemmalle jalalle, joten loikin epävarmasti oikealle jalalle (näköjään sitä on tottunut ottamaan kaikki suurimmat askeleet vasemmalla jalalla). Aurinko hipoo jo merenpintaa, viimeinen filmiruutu tavoittelee sitä. Kameran patteri nuukahtaa lopullisesti kesken filmin takaisinkelaamisen.
Päästään viimein viimeisenkin rotkon ohi ja tullaan vanhalle kivitielle ja ohitetaan parin räjäytetyn bunkkerin rauniot. Öh, jotenkin ristiriitaista: ehjät bunkkerit olisi tässä maisemassa jotenkin kauniimpia kuin nää kivisilppukasat. Mut kun ollaan niin demilitarisoituja että.
Aurinko laskee, oikeesti. Tullaan merivartioaseman tielle ja aletaan viipottaa paria kilsaa kohti pyöriä (ne on vielä leirintäalueen risteyksestä eteenpäin, kauemmas). Pikku hiljaa pikataipaleeksi muuttuvalla matkalla seuraan liittyy aina enempi hyttysiä ja tartumme lopulta OFFiin. Jostain vanhasta muistosta sitä haluaa lykätä sumutusta viime tinkkaan, vaikka nää nykyiset aineet ei ees järin paljoa tuoksu ihmisnenään. Ja olo helpottuu ältsisti!
Pyörät on tallella, poljetaan hissukseen leirintäalueelle ja mennään tekemään iltaruokaa. Kello on ties kuinka paljon, mutta nälkä pitää rauhallisena. Ja lämmin ruoka lämmittää edelleen. Kiivetään leirikalliolle siemaisemaan rommia. Päivä ja etenkin ilta oli raskas, mutta paras tähänastisista. Uni maittaa ällistyttävän hyvin vaikka selän alla onkin nysty. Kuinkas muuten.