Kuinka te voitte olla varma etten pane oitis toimeen pakoretkeä?
Sitä te ette tee, hän sanoi. Se ei olisi kunniallista, mutta vaikka olisikin, me pystyisimme helposti seuraamaan takapyöränne jälkeä.
Teltta ja omatunto (öh, toisaalta, eihän meiltä kukaan maksuakaan halunnut) mekastivat koko yön niin paljon ettei nukkuminen onnistunut kuin satunnaisesti. Muhkurainen alustakaan ei kovastipaljon helpottanut tilannetta. Auringon jo reippaasti noustua kollektiiviseen tajuntaamme ilmestyy yhteinen ajatus: jos hipsittäis vähin äänin takavasemmalle...
Mikä siis tehdään, ei tässä enää jaksa nukkua vaikka väsyttääkin vielä. Näin aikaisin ei ole herätty kuin Kökarissa, kello on vasta kahdeksan nurkilla. Sunnuntaina. Mutta aluksi täältä livohkaan. On perunafarmarin oma tappio, jos ei jätä paikalle mitään opastusta siitä, miten näin ruhtinaalliset leiritymisolot voi korvata. Heh. Naapurit vielä koisii, no wonder. Tytti oli ollut aika tuiskeessa pitkälle yöhön.
Teltta katoaa suojapussiinsa alta aikayksikön, joka menee myös pakkaamisessa. Kohta poljetaankin oudon helpottuneena halki huisin kauniin saaristomaiseman aamuauringon kirkkaassa loisteessa. Juu, mikäs tässä.
Muutaman tuokion päästä tullaan pohjoiseen lähtevälle tielle (Åvan lauttarantaan, kertoo viitta). Pitäisi löytää sopiva paikka keitellä aamiaista (ja tiskata Orrdalissa tehdyt tiskit, muistamme aina välillä). Maasto on kuitenkin vehmasta, puskaa rantaan asti melkein joka paikassa. Sopivia kallioita ei ainakaan tielle näy.
Åvan silta on hienonpuoleinen. Tie menee veden keskellä monenmonen pikkusaaren ja luodon poikki. On hiljaista kuin töppöstehtaalla: se toinen tällä matkalla nähtävä auto tulee vastaan ennen siltaa. Heti sillan jälkeen näkyisi kivaa kalliorantsua mut taitaapi olla jonkun mökkirantaa. Pöh. Tuuli on aika pontevaa, ei viitsisi mennä ihan mille rannalle tahansa hyytymään.
Kilometrit jäävät taakse puuropaikkaa etsiessä, viimeinenkin sillanpieli osoittautuu liian reheväksi ja kohta ollaankin Åvan lauttarannassa. Nelisen tuntia ennen seuraavan lautan menoa. No, täähän sopii meille kuin mikä. Keli on nätti, massussa nälkä, tiskit tiskaamatta, pikkuisen univelkaakin.
Seisoskellaan laiturilla kun ohi lipuu paatti, jossa on kissan kokoisilla kirjaimilla nimi "Felix" (lat. onnellinen, lat. huom.). Hmm, eikös Hannu K:n vene ollut justiinsa sen niminen? Pompitaan ja huidotaan aikamme heikkopäisen näköisenä, räpätään kuva josta voisi tunnistaa rekisterinummeron. Haen kiikarit mutta valo on aika vastainen. No, asia selviää aikanaan.
Pingotetaan fillarit autotallinomaisen varastorakennuksen nurkalle, kerätään ruokakamat ja viihdykkeet sekä ideologinen johtajamme valtaistuimineen olalle ja seurataan rannassa menevää polkua.
Rantakalliot näyttää kivoilta, parin pikkuniemen jälkeen löytyy oikein soma paikka hiukka tuulen alta, siloisilta kallioilta. Ennen aamiaista pitää tiskata, joten tiskivesi porisemaan. Äkkiähän se valmistuu ja toissaöiset pöperöt saavat kyytiä teflonin pinnalta astianpesuaineen vauhdittamana. Jyns jyns, silti.
Tiskiveden jälkeen keitin puhkuu lämpöään aluksi puurokattilaan, sitten kahvipannuun ja voi'la, aamiainen on valmis! Maistuukin ihan kivalta, edellisen kerran on popsittu jotain eilisiltana lautalla matkalla Hummelvikiin. Pöperön jälkeen tiskataan, taas! Pikkukalat popsii puuronjämiä (tämä tapahtuu meren puolella, jonne puuro eksyy huuhdellessa, kalat eivät tulleet rannalle, vokotteluistamme huolimatta). Sitten elppaistaan kalliolla. Melkein ehtii nukahtaa, lämmintä kun on. Pari tyyppiä viipottaa ohi vapojen kanssa, kai tuolla kalaakin olisi.
Sittenpä alkaakin olla aika siirtyä lähemmäs laituria. Väkeä on paikalla jo enempi. Reippaassa autojonossa ovat kummallisesti pälyilevät viimeöiset naapuritkin. Hmm. Eipä jutella kummemmin.
Puolessavälissä autokaistoja tai siis siinä vieressä olevat rantakalliot on aika komean näköisiä. Vanhaan halkeamaan on purkautunut uusia magmoja myöhemmin jättäen hauskoja raitoja ja irtosirpaleita alkuperäisestä kalliosta kellumaan uudemman massan keskelle. Hankala selittää ilman kuvaa, juu. Mutta siis hienoja.
Paatti tulee laituriin, mutta ei ilkiö ota ketään kyytiin, vaan lähtee heti Jurmoon. No, onneksi se palaa muutaman minuutin päästä takaisin ja suhtautuu suopeammin rannalla kykkiviin matkalaisiin. Mekin mahdutaan mukaan, ihme tai sitten ei.
Tunnelma on hiukka haikea, tää on viimeinen paattimatka tällä reissulla, nyt me lähtään Affenanmaalta pois. Eikä täältä enää saa edes oolanninpannariakaan. Byääh! Loppu, se tulee, ennen pitkää.
Kohteena on Osnäs elikkä Vuosnainen, jonne tullaan kesäisissä tunnelmissa, kuitenkin. Satamassa on vilkasta hulinaa, ravintola ja vierasvenetoimintaakin. Mannermaista, kuten sanotaan. Suuntaamme polkusimemme tien suuntaan. Jos tästä yrittäisi Kustaviin aluksi.
Matkalle mahtuu onneksi yksi lossikin. Tiedä sitten miksi, mutta musta nää on kivoja. Heti lossirannan jälkeen tullaankin Kustaviin, josta osaamme oivien opasteiden perusteella suunnata kohti Kustavin lomakylää, joka taas löytyy kummallisen pitkältä tuntuvan tien päästä. Normaali saapumisefekti strikes again.
Lomakylä on lomakylä, siis isommanpuoleinen paikka. Saadaan telttapaikka mukavasta mestasta ja selvitetään Turun bussien aikataulut (yksi linja lähtee sopivasti ihan vierestä puolenpäivän jälkeen, mikä sopii meille kuin nakutettu).
Kun teltta on vireessä ja kamat purettu, päätetään ottaa ilo irti Kustavista (ruots. Gustavs). Tarina on lyhyt, mutta mutkikas. Aluksi blokataan pankkiautomaatti sekä Kustavin kirkko, joka on vähän tylsä ja kokonaan kiinni. Onneksi löydetään pikkukahvila, josta saadaan sämpylät ja kahvit sekä salmiakkipolkkakarkkia. Kirjoitetaan Sarille Kustavivitsikortti ruotsiksi mut ei se oo yhtään niin hauska sillä kielellä. Suomeksi se menee näin: Saaristolaispizzataksille tulee puhelu: "Jos nyt tilais oluen niin koskas se olis Kustavissa?" ©Z.
Sitten yritetään löytää paikkakunnan ykkösnähtävyys, Jeremiaan luolat tai Jeremiaksen luolat, hiukka lähteestä riippuen (miten lähteessä voi riippua, eikös siellä kai lähinnä kahlata tai sinne hukuta?). Nähtävyys siis on, mutta miten sinne pääsee? Yritetään aluksi reittiä 1, mutta eipä löydetä mitään muuta kuin tie rantaan. Sitten zoomataan uudestaan, löydetään ihan kiva polku mutta se vie harhaan. Lopulta tullaan rantsuun, jossa jäppinen kertoo, että joo, ne on tuolla, kannattaa yrittää lossirannalle menevän tien kautta. Sinne sitten, kunhan aluksi on palattu fillareille.
Kustavin matkailun lippulaivan viitoitus jaksaa ällistyttää: sitä ei ole. Arvataan urheilukentän risteyksen sopivaksi tarkoituksiimme edes jotenkin. Jätetään pyörät kentän huoltorakennuksen sivuun ja lähdetään metsään. Polkuja risteilee sinne sun tänne. Pyritään pääsemään niemen pohjoisrannalle, keinolla millä hyvänsä. Tullaan mäelle jonka alaosa voisi olla luolien sijaintipaikka. Pomppis pomppis kiveltä toiselle kunnes vastaan tulee jonkun saunapolku ja -portaat. Öh. No, varovasti tassutamme alaspäin kunnes melkein rannassa lähtee ilmeisesti toistenkin harhailijoiden tallaamaa poluntapaista.
Mutta onpa huiman louhikkoista ja risukkoista. Kamalinta maastoa liikkua mitä tällä matkalla on nähty (ja nähty on paljon). Välillä pitää melkein kahlata vedessä, välillä kiivetä ylärinteessä lohkareiden ohi. Lopulta tullaan perille: joo, on nää ihan hienoja. Hiukka samanlaisia kallion lohkeamisissa syntyneitä huiman kokoisten lohkareiden tekemiä luolia kuin Getassakin, siellä vaan kallio lohkesi 15 cm:n siivuina, täällä viidentoista metrin... Ja puut on pahemmin edessä täällä. Mutta hienoa piisaa.
Ravutaan (etuperin) mäelle katselemaan samaa yläpuolelta. Haa, tuolla on se laituri josta käytiin kysymässä apua. Itseasiassa vaan parin sadan metrin päässä. Me on kävelty varmaan kilsa... Pöh. Muuten kiva mäki, vehmasta maisemaa, täkäläisillä.
Paluu suorempaa reittiä. Pyörät on paikallaan, urheilukentällä omaehtoista perhejalkapalloa, äiti valmentajana. Kommentti pelikentältä "tuu itte pelaamaan". Heh. Lääh, puuh, rasittaa katsoakin.
Synkeästi Kustavin matkailuelinkeinon edistämisviraston vastuutonta viitoitusosastoa kiroten palaamme leirintäalueelle. Rahat ovat lähes tyystin loppu, mutta ajattelemme että piipahdus lomakylän ravintolassa ei tekisi pahaa saaristoilmaston ahavoittamalle hipiällemme.
Ravintola on yhdistelmä tavallisempaa arkkitehtuuria ja maalle nostettua laivaa. Saamme olusemme ja siirrymme paatin puolelle. Hauska sisustus, keikumme maston vieressä baarijakkaroilla. Paikka on vasta avautumassa, ollaan melkein ekat asiakkaat. Mutta onpas virkistävää ja makoisaa olutta. Istuskellaan ja nautiskellaan tunnelmasta, muistellaan matkan iloja ja suruja, nythän ollaan jo käytännössä kotonassa. Täkäläisellä oluella on muuten hämmästyttävä ominaisuus: se on Kustavissa jo ennen hanasta laskemistaan...
Lasketaan viimeisetkin killingit ja matkan trendien mukaan halutaan jotain maukasta ja makeeta. Hekumoituamme ajatuksella mustikka- tai mesimarjalikööristä saamme todeta, että paikka ei tarjoa kuin lakkalikööriä, joka sekin on kivan marjaisaa maisteltavaa. Namispum.
Leppoisin mielin teltalle, ilma on aika viileä, joten ei norkoilla pitkään laivan seinustalla vaikka auringonlasku on kaunista katseltavaa.
Jos teillä olisi se lipas nyt tässä, hän sanoi, voisitte saada ämpärillisen mansikkahilloa teenne kera, ja jos se ei riittäisi voisitte saada sitä ammeen täyteen ja jos sekään ei vielä riittäisi, voisitte saada neljäsataa hehtaaria maata jolla saisitte kahlata kainaloita myöten mansikkahillossa. Mitäs siitä tuumitte?
Mutta nälkä on hiukkasen, siispä illallisen vuoro. Keittorakennus on iso ja mahtava, tyhjä ja pimeä. Kello on jo yhdentoista paikkeilla, keitto on makoisaa ja valmistuu nopeasti. Sitten päästään asiaan: jo parisataa kilometriä on laukussa kulkenut lettutaikinapussi. Ensimmäinen lettuhillopurkkikin syötiin puuron kanssa ennen kuin se pääsi varsinaiseen tarkoitukseensa. Matkan viimeisenä iltana on viimeinen mahdollisuus kokeilla miten käy fillarimatkaajilta lettujenpaisto-rock.
Hyvinpä se muuten, mutta paistorasvasta ei ole tietoakaan (vinkki tuleville sukupolville: pullo öljyä passaa varmaan hyvin paistamiseen eikä vie edes paljon tilaa). Pari lettua päätyy muhennokseksi, jonka paistaja tosin syö iloinen ilme nassullaan odottajan harmitellessa. Slurps! Eipä auta, pakko ostaa leirintäalueen kioskista varttikilo voimariinia, jolla paisto onnistuukin vallan mainioisti ja letut valmistuvat herkullisen makoisiksi. Kiinnostuneille tiedoksi: Trangian peruspannullakin voi aivan mainiosti kääntää letun heittämällä, vaikka se onkin hiukka vaikeempaa (mutta ei niin vaikeeta kuin muurinpohjalettupannulla). Lakkahillo + letut tekevät kauppansa viimeiseen skipaleeseen asti.
Yö on kirkas, hiukka viileä. Tähtiä vilkkuu taivaalla, hepokatit sirkuttaa. Mukavaa taustamusiikkia matkan viimeiselle yölle teltassa.