Sanokaahan, hän jatkoi, onko asia niin, että te olette kiertävä hammaslääkäri ja ajoitte tänne kolmipyöräisellä?
Vähiin käy ennenkuin loppuu, Pupun saaripäivät meinaan. Tänään on tarkoitus lähteä selvästi enemmän paluumatkalle Ruuhka-Suomeen ja jättää Manner-Ahvenanmaan tukeva kamara taakse.
Sitä ennen pitää kuitenkin ehtiä ajoissa Hummelvikistä (Vårdön puolella) lähtevään lauttaan. Herätään Bomarsundissa iloisin mielin, jäsenet eilisen viipotuksesta jäykkinä. Aamiaisella ja suihkussa alkaa elämä elpyä entisestäänkin ja pakattuamme ollaankin iloisella retkimielellä. Tosin puhtaat vaatteet on olleet loppu jo muutaman päivän, joka paikkaan on tultu niin myöhään ettei pyykkäyksestä ole tullut mitään. Likaiset vaatteet painaa enemmin kuin puhtaat, ei nää laukut muuten voisi olla näin raskaita.
Kumlingenin paatti lähtee Vårdöstä, jonne pitää aluksi siis hankkiutua. Matkalle osuu jopa yksi lossikin (Prästö - Töftö), jonne ehditään Prästöön rannassa just sopivasti. Täähän on hauska kapine: neljä kaistaa autoja, me siinä sivussa. Komeat liikennevalot, joilla kuski ohjaa lastausta ja purkausta. Kohta ollaankin matkalla vaijereiden turvallisesti ohjaamana pikkuisen salmen yli.
Vårdön puolella on ajomatkaa useampikin kilometri, joten polkusinta toisen eteen, reippahahaan malliin. Tää saari näyttää ihan symppikseltä, tosin niinhän kaikki paikat kun ei joudu olemaan pidempää aikaa. Mukavan lämmin kelinen. Ehditään rantaan ihan mukavasti muttei liian aikaisin. Lautta saapuu ajallaan, me siirrytään sisälle ja löydetään itsemme kanttiinista ennenkuin huomataankaan.
Tarkoitus on olla päivä Kumlingessa ja pompata saman linjan myöhempään välineeseen, jotta päästään Brändööseen. Suunnitellaan mitä tehdään, tavataan karttoja (tavallinen ja kallioperä) popsitaan aamiaista, juodaan kahvia, katsellaan maisemaa. Onhan tää kivaa, juuhu!
Matkan loppuvaiheella hiffataan, että kenkäpuhelinta voisi ladata hiukka lisää, että saa tarpeelliset hupelut soitettua, jos on tarpeen. On jo jonkin aikaa ooteltu, että oltais yötä sellaisella leirintäalueella, jossa ois ollu aamiaisentekoaikaan töpselisija. Asia järjestyy niin, että norkoilen käytävällä ikkunan ääressä sopivan töpselin tykönä (puhelin laukussa, vaan laturin johto ulkona ja laukku vielä pistorasian edessä. Ovelaa, eikö totta?).
Ohitetaan (tai siis laivamme ohittaa) Bärön merivartioasema ja snadin tuokion päästä lasketaan rantaan Kumlingen pohjoispäässä, jonka nimi on osuvasti Hamsholm. Tie etelään on mukavan tasainen, ilma huiman aurinkoinen, elämä helppoa.
Tullaan kohtapuoliin Kumlingen cityyn, josta tiukka kurva (kunhan toteamme kaupan olevan sulki) pohjoiseen kohti Pyhän Annan Kirkkoa®. Toisin kuin muut Ahvenanmaan 1500-luvulla rakennetut 1100-luvulta peräisin olevat kirkot, tää on 1400-luvulta ja erinomaisen kiinnostava kenen tahansa silmään siksi, että sen pihan lummelammikossa on punaisia lumpeita. Ainiin, on sen seinämaalauksetkin aika erinomaisen hienoja. Ekoenergiaa säteilevä pytinki jos mikä. Kirkon sisällä oleva saariston vanhin alttarikaappi on seissyt Kumlingen pellolla parisataa vuotta yksinään tyhjän panttina ennen kuin joku älysi rakentaa sen päälle kirkon. Näin ainakin oppaasta tulkiten.
Käppäillään kirkon ympärillä (ei hippasta) ja etuallalla sorakasassa (etsimässä fossiileita). Toisille voi jäädä päälle tääkin (:-P).
Tänään on saarella juhlapäivä: Kumlingedagen är här igen! Hip-hip-hurra! Ohitsemme oli huristellut mm. klovni peräkärryineen (ei ollu maskit vielä päällä), olipa heebo istuskellut paatin kanttiinissa viereisessä pöydässä. Tosin silloin ei vielä tiedetty mikä pelle se olikaan. Kumlingedagen tapahtuu (ruots. hitter plats, suom. osuu paikkaan) kylän urheilukentällä, joka löytyi menemällä sitä toista tietä eteenpäin. Tienpiennar oli pitkältä täynnä parkattuja autoja, oikea kansanvaellus. Itse markkina-alue on siisti biitti peltoa.
Paikallinen huvielämä koostuu tietysti lapsille tarkoitetusta pomppulinnasta (josta meinasi tosin jossain vaiheessa päästä ilmat pihalle), paloautolla ajelusta, kotitekoisten koriste-esineitten, vohveli-kahvi-kakku-pulla-piirakka ja lapas-villapaita-pipo-myyjistä, bio-komposti-kuivakäymälä-kauppiaista (myyvätten ohessa myös jotain eko-siemeniä), partiolaisten arpajaisista sekä pakollisesta paikallismuseon siirrettävästä näyttely-yksiköstä, joka koostuu luonnollisesti erilaisista katiskoista, lautamankeleista ja muutamasta tunnistamattomasta vekottimesta.
Paloauton ohella nurmelle levitetyn paikallispäivän vetonaula olivat eläimet - paikanpäällä tosin oli sitten vain seitsemän lammasta (ja noitahan on jo nähty) sekä PuPu! Tämä iso hyvin syönyt ja yleisön lunkisti ottava otus istuu häkisään mahdollisimman varjoisassa kulmassa ja siirtää itseään vain silloin, kun lapset yrittävät tökkiä heinillä tai kun joku heittää häkkiin taffel sipsejä (joista PuPu ilmeisesti pitää).
Sorruimme toistuvasti vohveleihin tikkakilpailun tulosten julistamisen innoittamana. Putiikki alkaa mennä kiinni, joten lähtään etelämmäs vilaisemaan rannikompaa. Vierasvenesataman vierestä lähtee lisää pengertä Snäckön ja Seglingen suuntaan mut sinne ei mennä vaikka Seglingessä oliskin reissun harvoja hiidenkirnuja. Ihastellaan sensijaan penkereen huisin kauniita rantakallioita, todetaan että joo, kyllä ginin maku tulee katajanmarjoista, ostetaan täydennystä mehuputeliin ja lähtään polkemaan laiskasti pohjoiseen.
Kumlinge tippuu ulos rapakivialueelta, mut eipä haittaa: kallioperäkartan perusteella täällä pitäisi olla tyynylaavoja. Moiset syntyvät kun tulivuoren laava purkautuu mereen ja vesi jähmettää purkauksen putkimaiseksi rakenteeksi, jonka keskellä laava virtaa. Jossain vaiheessa putken seinämä murtuu ja viereen syntyy toinen. Kun tämä jatkuu pitkään on tuloksena poikkileikkaukseltaan tyynymäisiä, itsensä näköisiä kennokuvioita kalliossa. Näin siis kirjassa. Tyynylaava-aluetta on kartalla pari tyynynkuvaa Hamsholmin nurkalla. Paluumatkalla satamaan pysähtelen kallioleikkauksiin tiiraamaan josko olisi tyynyjä.
Puolen kilsan päässä satamasta lähden metsään etsimään laavoja tarkemmin. Aikaa lautan lähtöön on vielä pitkään, tätä ehtii harrastaa hyvin. Taija kerää ja popsii manskuja, joten kummallekin riittää tekemistä.
Seuraa suunnistuksen käytännön harjoitusta, tosin 1:100 000 kallioperäkartan avulla. Eh, vois olla helpompaakin. Pompin kalliolta toiselle, tömistelen. Paljastumat (kallio) on välillä hyvinkin hauskan näköisiä mut en oikeen tunnista tyynyiksi. Metsässä kirkuu metkaa ääntä pitävä lintu. Enpä tunne mekastajaa ennenkuin näen: palokärki. Ja sitten tipi lähtee lentoon ja pitää sen palokärkiäänen jonka mäkin olisin tuntenu. Kiero hämääjä.
Tuun kohta rantaan, pienessä lahdelmassa. Joka on jompikumpi kartalla olevista. Toisessa on tyyny, toisessa ei. Mutta kummassa ollaan? Asia selviää vaan kävelemällä. Rannassa on tosi vängän näköisiä kallioita, jopa jotain hämärästi tyynyjen näköisiä. Haluisin jotain hienompaa, selvempää. Pohjoisempaa löytyy satama, joten oon ollut ihan oikeassa rannassa. Mutta en siis ilmeisesti kunnolla tunnista laavoja. Eli eikun takaisin, kameralla tallessa mielenkiintoisimmat kalliot viisaampien arvioitaviksi. Hipsin pyörien tykö metsän poikki, vaikka sataman kautta voisi olla helpompi matka.
Ajellaan satamaan odottelemaan lauttaa. Yritän soitella kotio, mutta eivät ole paikalla. Taija löytää rantakallioilta hassuja koukeroita. Joo, täälläkin piti olla tyynylaavoja ja tosi hassuja kuvioita ja raitoja tuossa onkin. Oisko nää pitkittäisiä tyynyjä? Ööö, ehkä. Kuva räppäistään ja siirretään spekulointi myöhempään. Tässä vaiheessa herää tietysti kysymys miksei mukaan tullut yhtään kivikirjaa? Niinpä. Toinenkin pokkari on kohta luettu.
Lautta m/s Alfågeln ilmestyy näkyviin saarien lomasta puoli kahdeksan jälkeen. Rennosti vaihdamme tukevan maan keikkuvaksi ihmistekeleeksi. Paatti on aika täynnä, laturilaukku pitää jättää silmälläpidon alaiseksi istuinpaikkalaisten taakse. Kahvilla istuskellessamme jengi alkaa kurkkia ulos jonnekin etuviistoon. Aaltoja kyntää komea sarvipäinen hirvi. Tainnut tulla kuuma kesähelteellä. Tai sitten se on menossa Maarianhaminaan hirvittämään. Loppumatkasta vapautuu se ainut pöytä, jonka jalkatilassa on sähkötöpseli: nallen lataus jatkuu vielä salaisemmin.
Saavutaan Torsholmaan (Brändön kuntaa) yhdeksältä illalla. Leirintäalueesta ei ole kuin yhden lähteen tieto, ja sekin hiukka vanhempaa perua. Kerrankos sitä on pelattu uhkapeliä. Lähdemme polkemaan pohjoista kohti - ja kas! - täällähän se Ahvenanmaa on! Kun tiet normaalisti kulkevat jotenkin yleishyödyllisesti keskellä saarta, jotta mahdollisimman moni voi niistä iloita, ei pyöräilykään vallan alinomaan rantaan vienyt. Nyt kuitenkin voimme ajella kilometerejä pitkin pengerrettyjä ja/tai rantoja seuraavia teitä. Huikeita meren tyrskyjen siloittamia kallioita, jyrkkiä rantoja, vehmaita rantakaislikoita, vesilintujoukkioita, taivaalla roikkuvia oudon muotoisia pilviä (joita pitkin ei sentään ajeltu). Auringon viime säkenet kaukaisten ukkospilvien lomasta saattelevat matkaajia.
Kevyt tihku pakottaa laittamaan lisää vaatteita päälle, mutta ukkospilvet menevät sittenkin sen verran kauempaa, että ei tarvitse huolestua kosteasta yöstä, ainakaan vielä. Hämärän peittäessä maata kurvaamme kohti Korsötä, josta seuraavan leirintäalueen piti löytymän. Ennenkuin kuitenkaan löydämme kyseisen paikan opasteita, osuu kohdallemme kilpailevan yrityksen camping-kyltti. Koska se lupaa matkaa olevan enää 400 metriä (toiseen olisi ollut vielä kilometri, kaksi), päätämmä vaihtaa suuntaa ja pian löydämmekin kyltitetyn soratien. Leirintäaluetta sen sijaan emme olisi löytäneet, ellei paikalle olisi ehtinyt jo pari muutakin matkaajaa. Lahdenpoukamaan on joku paikallinen perunankasvattaja ajanut hieman hiekkaa ja soraa ja vähän tasoitellut enimpiä kuhmuja.
Toiselta paikalle osuneelta opportunistiselta yöpyjäparilta saamme kuulla, että paikan isäntä hurauttelee ohi kulkevaa tietä ja sieltä käsin tarkistaa leiriytyjätilanteen ja tarpeen tullen saapuu sitten rahastamaan 40 markkaa/yö/teltta. Mikä on aika paljon, kun ottaa huomioon, että paikalla ei ole keittokatosta, suihkuja, juomavettä, roskien keruuta tai paljon mitään muutakaan. No, huussi on ja kelopöytä ja penkit rantakalliolla. Ja jotain hylättyjä sohvakaluston osia siellä täällä metsää.
Jo etukäteen moinen turistien rahastaminen kiukuttaa, eikä kiukkua yhtään lievitä havainto, että ohuen hiekkakerroksen alta löytyy toinen ohut kerros turvetta ja sen alta taasen kiviä. Koita siinä sitten iskeä vaarnoja maahan... Joten kuten saamme teltan harjan ojoon (viereisestä katajasta on toki apua) ja siirrymme unipuolelle. Mitä nyt vieläkin kiukuttaa potentiaalinen kiskurihinta (jota isäntä ei siis vielä ole meiltä käynyt kynimässä). Ja kun uni alkaa hiipiä silmiin, alkaa myös ympäristössä tapahtua: tuuli nousee ja hui! melkein vie teltasta katon. Loppuyö sitten jännitetäänkin, kestääkö teltta vai voittaako tuuli.