Tottahan teillä oli kolmivaihteinen näin mäkisessä maastossa?
Tänä aamuna aatellaan vaihteeksi herätä, johan sitä on tullutkin nukuttua. Aamiainen ruohikolla -kautemme jatkuu edelleen: keittelen puurot teltan vierellä pressulla, sadepilvien noustessa jylhästi metsänreunan yllä (onneksi siellä...). Keittolassa olisi kuitenkin ryysistä Gracelandiin (vrt. Elvis) asti. Suihkussa ei muuten jonon tietoakaan.
Kissanaapurit näkyvät jo lähteneen, niin, kello ei ole enää aamukahdeksan. Tästä päivästä on mahdollisuus tulla hyvinkin monipuolinen ja raskas, riippuu hiukka siitä, mikä reitti valitaan. Pakkaillaan kamat ammattimaisella varmuudella ja hyvästellään tää sinänsä ihan pätevä leirintäalue.
Keli on täysharmaa, noi pilvet voi sataa millon tahansa. Elämme siis piinaavassa jännityksessä, mikä onkin hyvä, sillä itse maisemat eivät ole erityisen raflaavia. Getan itäosien kohtaloksi on ollut jäädä lähes tyystin ja tykkänään ilman merkittäviä nähtävyyksiä, joten matkammekin sujuu sutjakkaasti. Jo muutaman kilsan jälkeen tullaan Nääsin risteykseen, josta siis innolla veivaamaan vasemmalle.
Etsimämme muinaislinna löytyy sutjakkaasti hyvin viitoitettuna. Matkalla nähdään merikotka lekuttamassa ohi, iloisia hevoisia laitumella ja täkäläinen vedenottamo. Fillarit pistetään parkkiin tiheään lehtimetsään ja päälle heitetään pressu: jos alkaa sataa ei kamat turhaan kastu. Nerokasta!
Nääsin muinaislinna on varsin päheä ilmestys: kolme sisäkkäistä kivimuurikehää, paljon kivikkoa ja jylhää maisemaa yläviistosta. Kiipeillään ja kierrellään hiukkasen. Paluumatkalla isomman tien varteen pysähdytään kauppaan kahvin toivossa, mutta saammekin vain pontevaa saarnaa siitä miten täällä lomaillessa pitäisi pirteästi puhua pajattaa ruotsia, jotta saisi sitä harjoitettua. Saadaan vihdoin ostettua limppuakin, sensijaan tee-se-itse mansikkahilloa (eli mansikoita ja sokeria) ei aleta ostelemaan. Puurohillo on tyystin loppu, siksi moinen ambitio.
Ajellaan leppeiden maisemien halki tasaista tietä pitkin Saltvikiin asti. Kurvataan hetsiltään parin kilsan päähän kirkolle. Täällä on muinoin pidetty kauppaa ja käräjiä ynnä muuta ison kivipystin edestä. Kirkon länsipuolen hautakenttää ei pikkuvilkaisulla löydetty (eikä kyse ollut hautausmaasta, se sentään löytyi). Hiukka takaisinpäin sensijaan löytyi pikkuisen lisää hautoja ja lehmiä sekä kirkkoa etsiskeleviä turisteja. Neuvoimme perille, tällä kertaa. Myöhemmin vastaantullut turisti-info valaisi, että hautakenttää etsiessämme olimme osuneet poikkeukselliselle alueelle: iloisesti lirisseen puron reunoja saartavassa laaksossa oli useamman metrin paksuinen "kulttuurikerros", josta sitten kai saattaisi kaivella todisteita noista em. käräjistä ja kaupoista.
Nykyaikainen kauppa löytyi keskustasta, osteltiin jotain pientä puuttuvaa ja lakkahilloa. Sivulaukut ja reppu on täydempiä kuin koskaan. Ohi porhaltavat kissanaapuritkin, mutta ei ehditä ees vilkuttaa.
Voi pannahinen!
Lähtään samaan suuntaan, jäätelöt popsittuamme. Valitaan silti tasaisempi tie Sundin risteykseen asti eikä mennä Borgbodan muinaislinnalle (jonne kissanaapurit näköjään huristaa). Risteyksessä sitten tehdään ratkaiseva päätös: ei mennä Orrdaliin (eikä siis Oolannin korkeimmalle mäelle, kivikauden asuinsijoille jne, joissa käynti oli suunnilleen matkan ensimmäisiä päätettyjä asioita). Ehditään ajaa puolisen kilsaa kun tullaan konsensukseen: (jo ennakolta anteeksi kielenkäyttö, mutta historiallisesta tarkkuudesta ei pidä tinkimän) Perkele, mennään sinne! Kun ei tänne kuitenkaan vähään aikaan tule uudestaankaan tultua. Mitä se vaikka menee pidempään ja on raskaampaa, ei me siihen kupsahdeta (toivottavasti)...
Ajetaan reipasta vauhtia Långbergsödan kylään polveilevaa, kumpuilevaa tietä pitkin. Ihan nättiä, hiukka tosin kiireen tuntua. Kahdeksan kilsan päästä ja muutaman aina vaan pienemmälle tielle osoittavan viitan jälkeen ollaan kivikauden kylän parkkipaikalla (enpä tiennytkään, että silloin oli jo autoja). Kohteita on siis kaksi: kivikauden asumusten rekonstruktioita "in situ" sekä Orrdals klint -mäki vaelluspolkuineen ja luolineen. Päätetään hoidella kivikausi aluksi.
Tällä seudulla on siis Östra Jansmyra, jossa merestä Feeniks-linnun lailla vasta hiljattain noussut Oolanti asutettiin ensimmäisen kerran sen ollessa vielä märkä Itämeren jäälauttaisesta syleilystä. Jo silloin puhuttiin paljon demilitarisoinnista, itsehallinnosta sekä taalareista. Omat postimerkitkin olivat harva se päivä tapetilla. Ja mustaaleipää popsittiin sen mitä peuranmetsästykseltä ja hylkeenrasvan keittelyltä ehdittiin.
Paikalle on pingotettu merenkorkeutta aikoinaan kuvaavia pölkkylaineita, polku ohittelee oivasti rakennettuja kaisla- ja taljamajoja ja kotia. Nahkoissa on vielä kiinni muoviset hintalappukiinnikkeetkin. Kävellään kohteelta toiselle, tullaan lopulta tielle. Vaelluspolku vuorelle lähtee näköjään tieltä ennen parkkipaikkaa, joten sinnepä siis. Tääkin reitti on muutaman kilsan mittainen, kävellään siis reippahasti. Kohta ohitetaan intialaisvaikutteinen ruotsalaisperhe, joka asusti Bomarsundissa silloin kun mekin oltiin siellä about viikko sitten. Kai ne asustaa siellä vieläkin ja on täällä päiväretkellä.
Tullaan ekalle kivipellolle. Joo, on tää iso. Ja toiselle, joka on osittain jo peittynyt jäkälään, sammaleen ja mäntyihin. Hauskan näköistä. Ja kolmannelle, neljännelle jne. Näitähän riittää.
Lopulta tullaan Kloddstugan-luolalle. Oikeestaan tää on paras eli eniten luolan oloinen onkalo viime aikoina nähdyistä. En ees sano mitä täällä tapahtui isonvihan aikana (mutta näin sulkeissa mumisen: eipä ole arvon vainoojan päätä paljoa järki pakottanut: sen kuin olisi kaivanut esille lähimmän Oolannin matkaesitteen ja marssinut kaikki luolat läpi keräten siinä samalla kaikki niskuroivat saarelaiset parempaan talteen. Vaikka sinne tyrmämuseoon. Siinä samalla kerätyistä lehmistä olisi voinut perustaa vaikka uuden navetan tekemään lisää kulttuurikerrosta). Mutta hieno ilmestys, hakkuuaukon laidassa. Aukko on muuten tehty jäätikön uurtamaan U-laaksoon. Jatketaan polkua kohti vuoren huippua.
Kymmenes tai sinnepäin kivipelto on sitten kaikkien kivipeltojen äiti, varmaan kolmisensataa metriä halkaisijaltaan. Hankala sanoa, on niin oudon näköistä ettei oikein osaa arvioida. Kuvittele suurin näkemäsi kivipelto ja pistä paria kertaa paremmaksi. Niin iso. Niin iso, ettei mieleen edes juolahda taapertaa sen toiseen laitaan ottamaan kuvaa siitä yhdellä kertaa. Magnifisentti näky.
Polku menee kivikon poikki, kävellessä luulee olevan tarpeen olla tarkkana mutta turhaan: nää kivet on asettuneet paikoilleen niin hyvin ettei niitä saa keikkumaan ees pomppimalla. Ovat hyrskynneet niin paljon aikoinansa.
Metsän siimeksessä vilahtaa punainen häntä. Mitä, onko se ketsu vaanimassa Pupuamme! Uudempi vilahdus paljastaa hätäisesti kuuseen loikkaavan oravan elikkä häntärotan. Varmaan perjantai-illan huumaa. Ensimmäinen tätä laatua täälläpäin.
Polku nousee aina vaan ylöspäin (mikä luontevasti tulkitaan hyväksi merkiksi), mutta tuntuu olevan turhan pitkä. Ja kohta polku kääntyykin takaisin alas, noustakseen taas kohta pikkuhiljaa arvattavasti ylös. Aika kuluu, ja töppöset kans. Lopulta tullaan viimoisille nousuille ja edessä avautuu - lautaseinä.
Affenanmaan korkeimman vuoren huipulla on talo. Pitipä tämäkin kokea. Vuoren toista reunaa nousee ylös - aivan niin - portaat. Onkos tämä sitten sitä kulttuuria? Hmm, tönö on vissiin jonkinlainen eräkämppä.
No, oli miten oli, näkymät ja maisemat ovat upeat ynnä hienot. Huipulla on muutaman metrin korkuinen näkötorni. Tornin reunaa kiertää valokuva, johon on merkattu saarien ja telemastojen paikkoja ja nimiä. Tiirataan aikamme, suuntiin jos toisiin ja nähdäänkin osa merkatuista sevärdheteistä. Tuulta on, muttei aivan hyytöön asti.
Tarpeeksi taivasteltuamme palajamme parkkipaikalle, niitä äsken mainittuja portaita pitkin. Vuoren itäreuna on niin jyrkkää louhikkoa että rakennelma puoltaa paikkaansa. Hytkyvät hauskasti askelten alla, osa askelmista on herttaisen lahoja. Krunts.
Polku tulee kohta tielle, joka ilmeisesti vie varsin ylös mäkeen. Kai sitä kämppääkin pitää jotenkin huoltaa. Tie on taas kovin ylämäkivoittoista parkkipaikalle asti, lääh puuh. Ohitetaan vielä yksi kaiveltu asuinpaikka.
Kello on yhdeksän, illalla. Taitaapi tulla pidemmänpuoleinen päivä. Mutta aluksi asiaan eli ruoanlaittoon. Papupitoinen pata valmistuu lepopaikan kelopöydällä illan koko ajan viiletessä. Ruoka tekee hyvää mutta ramasee: entäs jos hipsitään kivikauden kaislamajaan ja herätään ennen ekoja turisteja? Matkaa leirintäalueelle on sentään 25 kilsaa, hiukka reitin mukaan. Pakataan kimpsut ja pompataan ratsujen selkään. Keli näyttää vetiseltä, pakkaan Pupun etulaukkuun ja kaivan esiin lippiksen.
Pidettiin juhlalliset ruumiinvalvojaiset, ja hänet haudattiin yhdessä polkupyöränsä kanssa. Oletteko koskaan nähnyt polkupyörän muotoista ruumisarkkua?
En.
Se on hyvin konstikas puusepäntyön näyte, täytyy olla ensiluokkainen nikkari että onnistuu ohjaustangon kanssa, puhumattakaan polkimista ja tavaratelineestä.
Paluu Sundin/Björbyn tienhaaraan menee taas nopeammin, kauris pomppii hauskasti viljapellossa ja tien poikki. Kohta ollaan Björbyn nurkilla ja alkaa sataa ripottelemaan. Gore-Texiä päälle. Ja pohtimaan mitä reittiä palata.
Kiintoisinta olisi ajaa Norra Sundsvägeniä, historiallista, kaunista, kiemurtelevaa ja takuulla mäkistä kulttuuritietä pitkin. Sundin kirkon kautta taas pääsisi Kastelholman tienoille ja nopeammin isommille teille. Mitä siis tehdä. Somempi tie on pidempi, raskaampi ja paluu vie kauemmin. Tässä sitä ihmisen kulttuurinhimo punnitaan. Ja mitataan. Ja kohtuulliseksi havaitaan: päätetään mennä hankalampaa reittiä. Onhan sitä selvitty jo Orrdalistakin...
Tie on tosiaan nätti, mutta juuri semmoinen kuin ounasteltiinkin. Mäkiä ja mutkia, ylös, alas, oikeelle, vasemmalle, kilsa toisensa jälkeen. Alkaa olla sen verran hämärää, että pienimmät nyanssit jää takuulla huomaamatta. Öh, järkevää matkailua tai sitten ei. Mutta sinnitellään, hissukseen. Sade on vaan vaimeeta tihkua ja takki päällä tulee kuuma. Jatkan matkaa T-paidassa, sade vilvoittaa mukavasti mäkien kuumentamaa polkijaa.
Pitkään jatkuneen nousun jälkeen tie tekee mutkan korkeella mäellä ja alkaa melkein kilometrin nautinnollinen lasku Strömbolstadin kylään. Östra Kyrksundet kimmeltää kylän peltojen takana. Pysäytän mäen puoleenväliin ja kaivan kameran esille. Illan myöhäisyys tulee esille vasta nyt: on niin pimeää, että pitäisi kaivaa jalusta jos haluaisi saada maisemasta kuvan. Pysähdytään vielä mäen alla juomaan mehua ja hengähtämään. Hepokatit sirittää pensaissa, TV-tornin valot vilkkuu kutsuvasti jossain Kastelholmasta itään. Satunnainen auto valaisee kilometrimäärin pimeää yötä, muuten on aivan hiljaista ja hämärää.
Tie levenee, paranee, talot lisääntyvät (yö kun on). Kohta tullaan Finbyhyn vievälle tielle ja saadaan alle päällystettäkin. Tervetullutta tasaisuutta. Vartin päästä ohitetaan vesikauppa ja saavutaan viimeiseen tienhaaraan ennen leirintäaluetta. Heti risteyksen jälkeen osuu silmiin kaivattu plakaatti: Camping 4 km. Ainahan sen matkan vaikka kävelee! Ja näähän on käytännöllisesti katsoen kotiseutuja: jo kuudes kerta tätä tienpätkää tällä reissulla.
Kun lopulta saavutaan Putten leirintäalueelle on kello kaksitoista ja kaikkialla hiljaista. Receptionissa on yövartijan lappu "strax tillbaka" ja erilaisia yökkösiä ja sen sellaisia pörrää lampun valossa. Toivottavasten tyyppi ei ole Maarianhaminassa bailaamassa... Viimeiset mäet Bomarsundiin tullessa menivät liiemmälti ajattelematta, sisulla vääntäen. Kohta pääsee nukkumaan ja päivä on pulkassa. Eikä kummankaan tarvinnu kantaa toista loppumatkaa. Helpottunut, iloinen olo. Yössä on leppeää loppukesän tuntua, pilvet pimentävät taivaan. Yksinäinen katuvalo paahtaa räikeää valoaan synkkään yöhön.
Vartijakin tulee takaisin ja hymyää kun ilmoitamme haluavamme kovin mieluusti telttapaikan. Vielä viimeinen pinnistys: teltan pystytys. Valitaan paikka, johon paistaa katuvalo puskien välistä sen verran ettei tarvitse fikkarin valossa ahertaa.
Ollaan just saatu kamat sisään ja henkäisty helpotuksesta kun alkaa sataa, ihan reippaasti. Ällistyttävä tuuri. Iltapesumatkalla ehtii kylmää vettä mättää kauluksesta sisään ihan tarpeeksi karistamaan jo tajunnan reunamilla norkoilleen unen, mutta tilanne korjaantuu äkkiä kun pääsee takaisin telttaan, makuupussin lämpöön. Oijoi, miten suloista ja tyytyväistä unta, lihaksien mutinoista ja varpaan vihlonnasta huolimatta.