Minä en alkuunkaan usko kolmivaihteiseen. Se on niitä nykyajan keksintöjä, pilaa ihmisiltä jalat, ja puolet onnettomuuksista on sen syytä.
Vaihteita on hankala säätää. Kettingin kiristysmutteria saa ruuvata ja ruuvata kunnes polkimet pyörivät tyhjää. Ikinä eivät vaihteet asetu niin kuin pitäisi, ovat kuin liian väljät tekohampaat.
Herätään amusella siihen kun joku iso paattii jyristelee rannan ohi. Kai joku yhteyskelluke. Pyörälautan lähtöön on vielä ruhtinaallisesti aikaa, joten otetaan lunkisti. Keitellään aamiainen biohasardisuojalla teltan pielessä. Naapurit on jo pakanneet ja varoittelevat myöhästymästä lautasta.
Ruhtinaallisella ajalla on taipumus joutua vallankumousten uhriksi tai tietämättömän rahvaan tuhlaamaksi. Niinpä meinaa käydä meillekin: tiskeihin ja pesuun (mikä tapahtuu lauttarannan toisella puolella mökkialueen saunalla) menee niin reippaasti aikaa, että pakkaus on loppujenlopuksi reipasta sekin.
Rantsussa on jo muutama fillaristi paikalla, lisää tulee vähän väliä. Naapurit oli kuulemma taas käyneet talolla katselemassa kissanpoikia ja taas me missattiin ne. Hömps.
Lautta Silvana on ollut laiturissa eilisillasta lähtien. Lähtöaika lähestyy ja menee eikä kuskeista ole tietoakaan. Onkos tää itsepalvelureitti? Mutta sitten paikalle pörähtää paku, josta pomppaa pari ilmiselvää fillarilauttakipparia (pettämätön tuntomerkki: ei polkupyörää mukana). Jengiä on rannassa niin paljon, että kamat pitää irroittaa pyöristä. Ollaan oltu sen verran ovelia, että minimoitiin kollien määrä (höm, tässä ei siis ole kyse täkäläisen kissavalikoiman toista sukupuolta syrjivästä harventamisesta) jo pakkausvaiheessa. Laukut irtoaa pyörästä nostamalla, nysväkät ja vimpulat maahan ja fillarit paattiin. Saadaan paikka aurinkokannelta (vaikkei Aurinko juuri paistelekaan).
Silvana kulkee kevyemmän tuntuisesti kuin Nadja aikoinaan, tosin väkeä ei olekaan ihan niin yli kylkien. Pari kybää halvempaa. Rannat on lähellä joka suunnassa, tää on aika sokkeloista vesistöä. Ohitetaan kalanviljelyslaitos: sintit pomppii ilmaan välillä häkeissään. Päälläkin on ritilät: taitaisi olla liian makoisat paikat kalasääskille ja merikotkille. Parissa rannassa norkoilee joutsenoita pyrstöt pystyssä. Eli ei siis norkoile vaan opettaa poikasille miten täälläpäin syödään.
Tullaan tuotapikaa Hällöön laituriin, jossa on oottelemassa toiseen suuntaan matkaava porukka. Vaihdetaan osia tulijoina ja lähtijöinä, pakataan kamat ja hyvästellään kissanaapurit. Virittelen Taijan fillarin vaihteita paremmin kohdalleen. Sittemmin paljastuu että ovat kyllä kohdallaan, mutta rattaan verran pielessä: ykköselle ei mene enää ollenkaan. No, eihän täälläpäin ole paljoakaan mäkiä...
Ajellaan halki jo hiukka kallioisemman maiseman (no, vaan pikkuisen mutta kun tän pitäisi olla sitä Affenanmaan kallioisempaa seutua niin tottahan toki se alkaa heti kun on lautasta laskeutunut) Getan kirkon tykö. Vilkaistaan sitä päällisin puolin (taitaa joku piipahtaa sisälläkin) ja päätetään mennä - jännitys tiivistyy - kauppaan. Puuh! Ostellaan peruselintarvikkeita ja jäätelöäkin. Ajaessa tulee lämmin eikä ilmakaan ole hassumpi, Mega Tropical on täälläkin hyvää vuosikertaa.
Jos ajaa ylämäet hammasta purren, Gilhaney sanoi, pahempaa ei voi kuvitellakaan, siinä viilautuu paras osa pois ja epäsuora lopputulos on kyhmymaksa.
Venäjällä, ylikonstaapeli sanoi, ne kuulemma teettävät vanhemmille lehmille hampaita valkoisista pianonkoskettimista, mutta maa on karua ja vailla suurempaa sivistystä, siellä kuluisi kokonainen omaisuus renkaisiin.
Just ennen kauppaa ja kirkkoa oli vasemmalle viita Getabergen elikkä Solltunan ravintola 1.3 km. Joten sinne sitten. Osoittautuu että koko matka on pelkkää ylämäkeä. Nyt otetaan pyöräretkeilijästä mittaa. Pupustakaan ei ole just apua, se vaan istuu etulaukun päällä ja näyttää kyllästyneeltä. Ei, en tosiaan jaksa polkea kovempaa. Ihan totta. Ohitetaan pari taluttamaan sortunutta, vastaan huristelee onnellisia, jotka voi lasketella vapaalla koko matkan. No, meidänkin vuoro tulee vielä.
Ja loppuuhan se, aikanaan. Mäen korkeimmalla paikalla on ravinteli (nimikin tuli jo mainittua), lasinpuhaltamo, kioski, minigolf, näkötorni, ankkalampi ynnä muuta tuiki tarpeellista. Lasinpuhaltelu on näköjään lähinnä Åland-leimalla stemplattujen lasilätkien jäähtymisen vauhdittamista. Onhan sula lasi toki aina hypnoottisen näköistä.
Opaskirjan varoituksista piittaamatta on tarkoitus kiertää muutaman kilsan polku kallioilla ja vilaista maailmankuuluja Getan luolia. Pultataan fillarit puuston joukkoon, tankataan, tyhjennetään ja lähtään matkaan. Haa, kallioita, kiva taas tallustaa!
Reitti on merkattu valkoisilla kivillä ja kivikasoilla, muitakin taapertajia on joltisestikin muttei kiusaksi asti. Ohitetaan eka kivipelto täälläpäin. Hiukka myöhemmin saalistan ja huiman takaa-ajon jälkeen kaadankin kivikasan, josta otetaan kuva muistoksi albumiin. Ugalabugalakeihäs, oi suuri metsästäjä!
Kalliot on keskipunaista rapakiveä (arvaan että virallinen kivilajin nimi loppuu "iitti", mikä muuten on kotipaikkakuntani, mutta se on tyystin toinen tarina). Piipahdetaan välillä korkeammalla, jolloin näkymät on hienonhienoja. Aurinkokin paistaa melkein koko ajan ja ilma lämpenee helteiseksi. Vie schön, kesäoloa piisaa.
Tullaan ekalle hauskannäköiselle paikalle: täkäläinen kivi lohkeaa kuutiollisesti eli käytännössä n. 15 cm levyinä. Erityisen viehkoa on kun hiukkasen vinot levyt ovat joutuneet aaltojen ja jään pyöristämäksi. Tulos on amfiteatteriksi kutsuttu mutta suora, loivasti nouseva portaikko. Matala kallionkieleke vieressäkin lohkeaa alareunastaan siisteinä sileinä laattoina tehden muikean katoksen. Enpä muista nähneeni tälleen rapautuvaa kiveä aikaisemmin, tulos on yllättävän säännöllinen.
Kielekkeet ja lohkareet vaan suurenee. Lopulta tullaan laivankeula-kivelle joka on ällistyttävän kokoinen muutaman metrin kanttiinsa oleva murkale, joka on ilmeisesti joskus 40-luvulla tipahtanut kallion kyljestä. Oli näkynyt seismografeissakin. Hassun näköistä kun kymmenen metrin kalliopinnat on parin sentin tarkkuudella tasaisia. Tätä ihmettä on kuulemma ihailtu kauempaakin: joku ranskalainen arkkitehti on rekonstruoinut sen kopion jonnekin päin kotimaataan. Pujotellaan murikoiden seassa, pompitaan kiveltä toiselle ja kiivetään kolmannelle. Yksi kivi on kellahtanut nenälleen, sen sivu on amfiteatteriporrasta joka nyt kulkee pystysuuntaan. Oi, tänne kannatti tulla!
Polkuakin kävellään välillä ja välillä popsitaan mustikoita ja vaihdetaan filmiä kameraan (kylläpäs sitä kuluukin). Laskeudutaan näköjään pikkuhiljaa alemmas. Lopulta tullaan varsinaisille luolille: joo, onhan nää aika komeita lohkareiden muodostamia onkaloita. Yhdessä on jopa kokoa pimeydeksi asti, mutta ei Viisikko® olisi tätä kai luolana pitänyt tai ainakaan suostunu nukkumaan täällä. Märkääkin vielä. Niin, täälläkin tietysti on asunu koko kylä lehmineen isonvihan aikana, tottahan toki. Ja toki täällä kummitteleekin.
Polku vie lopulta rantaan, jossa avautuu tosi söpö Djupvikenin luonnonsatama. Legendat kertovat, jotta tämä tosiaan oli tärkeä paikka merenkäynnin aikoina, mutta että merimiehet eivät mitenkään erityisen paljoa tykänneet siitä, että kirkko ja kylä olivat näiden helevatan kokoisten kallioiden toisella puolella. Eipä tainnu veikeät rapautumismuodot kiinnostaa silloisia näiden seutujen kulkijoita. Toisaalta, joku paikallinen luotsi oli tietentahtoen ohjannut koko hela Venäjän Mustanmeren laivaston näille kareille, mistä syystä vieläkin kaikki Venäjän merenkävijät rukoilevat välttyvänsä Getan kallioilta. Katso vaikka itse Kaliningradin merenkulkuopiston pääsykoekirjasta jos et usko.
Pidetään pikku tauko ja jatketaan polkua rantaan ja pitkin kallioita ylös pitämään toinen tauko ylempänä rinteessä. Meri kuohuu lahden suulla, rannassa on kovin leppoista. Hyvä satama, ilmiselvästi. Mutta eipä se meitä silti pakota tänne ankkuroitumaan, lähdetään paluumatkalle. Kartan mukaan paluumatka on hiukka pidempi kuin tulo, missä siinäkin oli aika paljon taaperrusta. Vaihteeksi ylämäkeä, mutta leppoistahan tää on. Maisemat vaan paranee kun noustaan ylöspäin. Ravintolan näkötorni alkaa häämöttää; jaa tonne asti pitäis jaksaa. Juotavaa on tarpeeksi mukana, mutta alkaa olla näläkä.
Korkeimmalla mäellä täälläpäin on hassu lammikko ja aika selvä kokon/nuotion/merkkitulen paikka: iso nokeentunut syvennys kalliossa. Koko alueen halki menevä muutaman kilometrin pituinen ruhje (=halkeama kalliossa) on erikseen esiteltykin, kuten syytä onkin. Siellä muuten lymyili - tadaa - joku naispuolinen pyhimys keskiajalla paikallisten pakanoiden vainoamana. Med sin häst. Hard to beleive. Itseasiassa ei olla ees varmoja, että kyseessä oli tytti. Tää on taas tätä... Onkohan koko Getaakaan olemassa? Kohta ohitetaan pikkuinen kuunsirpin muotoinen suo ja lampare. Viimeinen pinnistys ja ollaan takaisin ravintolan pihalla. Puuh!
Sinnitellään vielä näkötornille. Hieno punainen saaristolaisarkkitehtuuriin sopiva puinen torni, jonka yläkerrasta tosiaan näkee, jopa kauaskin. Kivat portaat. Käydään virkistäytymässä ja päätetään juhlistaa kuutiollisesti lohkevan rapakivigraniitin kohtaamista syömällä hyvin ja leveästi. Ravintolaakaan ei tarvitse etsiä kovin kaukaa. No jopas sattuikin hyvin!
Ette kai te väitä että polkupyörät syövät ruokaa?
Niiden ei ole koskaan nähty tekevän sitä, toisin sanoen kukaan ei ole koskaan yllättänyt niitä suu täynnä paistia. Tiedän vain että ruokaa katoaa.
Mitä!
Ei jää yhteen eikä kahteen kertaan kun olen huomannut leivänmuruja eräiden herrojen eturenkaissa.
Tilataan pippuripihviä med rödvin. Saapuessaan ruoka on vallan oivallista. Nautiskellaan ja pureskellaan kaikki 20 kertaa. Aah, ooh, iiihanaa! Onhan omatkin pöperöt olleen varsin oivia, mutta täkäläinen kokki on todella loistavassa vireessä. Tyytyväisyydestä hyristen maksamme laskun (Visa taas asialla, joka paikkaan se mies ehtiikin) ja lähdemme ihailemaan ankkoja ilta-auringon valossa ja käsityökauppaakin siinä sivussa. Ankoilla on asumus lautalla huiman hienojen lumpeiden täytämän lampareensa keskellä ja syötävänä näköjään pastanjämiä. Viimeeksimainittu näyttää tosin menevän pääasiassa lokkien nokkiin.
Käydään vielä kahvilassa kahvilla ja pannarilla (komeilla lipuilla), kirjoitetaan viimeiset kortit (Taija laski lähettäneensä yli 30 skipaletta, mä tyydyin jonnekin kymmenen tienoille, olen siis vain kolmanneksi niin sosiaalinen). Pupu ei lähettänyt yhtään, sillä se osaa viestiä telepaattisesti siinä missä levitoidakin. Tsum-tsum-tsum vaan kuuluu kun pupu lentää ylösalaisin korvat kohti maata. Me ei lakata hämmästelemästä pikku kumppanimme kykyjä.
Löydetään pyörät kaikkine hiluineen. Kellekään ei ollu kelvannu ees roskapussi. Outoa. Yli kilsan alamäki on just niin ihana huristella alas kuin saattaa kuvitellakin. Tuulen huminaa, vauhdin huumaa ja hiekkaa silmissä. Leirintäalueelle (vain jossain lähteissä mainittu Kasviken) on matkaa vaan muutamainen kilsa, mikä kuluu mukavan nopeasti. Ilma on hiukka pilvistymään päin mutta nihkeän lämmin.
Kasvikenin leirintäalue on ilmeisesti aika uusi. Pari isoa sarkaa telttapaikkoja, tilaa parillekymmenelle asuntovaunulle jne. Ja aika tyyriit taksat. Viimeöiset naapuritkin on paikalla, jopas! Katsellaan aikamme teltanpaikkaa, naapurit varoittelee alueen nurkassa mekastavista uusnatseista, hih. Naapurit ovat ehkä menossa Getan reitille, fillareilla! Hmm. Löydetään kiva paikka ison suomalaisen asuntovaunun vierestä. Molemmat käy suihkussa huuhtomassa Getan kivipölyt pois silmistä.
Just näillä seuduilla pitäisi olla kambrikautista hiekkakiveä juonena rapakiven joukossa, joten sitä sitten etsimään. Pitkät housut sentään päälle, ettei risut raavi. Taaperretaan rantaa pitkin ja tiirataan kalloita aina kun niitä näkyy. Välillä irtokivien joukossa on ilmiselvää hiekkakiveä, joten oikeilla seuduilla ollaan. Hassun hankalaa kuitenkin yrittää löytää sitä kallionkylkeä, jonka perusteella kallioperäkartoituksen tekijä on joskus kultaisella 60-luvulla vetänyt karttaan viivan merkkaamaan hiekkakivijuonta.
Heti irti rannasta alkaa hakkuuaukko, jota lähden kahlaamaan kalliolta toiselle. Tarkoituksella pontevasti rymisten, heinän (mäkikauraa, vissiin) sekaan mahtuu kymmenen metrin boaa ja pythonia useita kiloja joka neliömetrille.
Lupaavia kivimurikoita on siellä täällä, mutta haluaisin löytää sen oikean juonen, kiinni kalliossa. Kyllähän nää kivet on siitä peräisin mutta silti... Kipuan ja rämmin mäkeä ylös alas leukaan ulottuvassa heinässä. Täst mie tykkään! Kalliot on tosiaan hauskan näköisiä sikäli kuin niitä näkyy. Mutta ei hiekkakiveä missään isommassa kiinni. Ehkä se rapautuu niin nopeasti että viiva kartalle on vedetty irtokivilohkareiden perusteella? Ei kai sentään. Ois kiva tietää miten homma käytännössä tehdään.
Luovutan illan hämärtyessä (ei tossa tosin menny kuin tunnin paikkeille). Palataan rantaan (Taija on etsiskelly rannan tienoilta pienemmällä alueella) ja illan viime valoissa huomataan rannassa kivi, jossa on ilmiselviä aallonmerkkejä (eli tää on uudelleenkivettynyttä kambrikautista rantaheitikkoa johon aallot on jättäneet jälkensä!). Juu, tää on just sitä mitä etsittiin parhaimmillaan, mut vieläkin irtokivenä. No, saahan siitä valokuvan, palaa en halua ottaa, on niin pieni kivi.
Ilma on vieläkin nihkeän helteinen. Ois kiva käydä uimassa tai suihkussa mut ei oikeen jaksa. Teltassa tuoksuu vieläkin raikkaasti Wunderbaum ja kesäniitty. Uinahdamme tyytyväinen ilme nassuillamme.