On olemassa yksi ainut vekotin joka on vaarallisempi kuin varvaskoukku.
...
ja se on löysä hammasproteesi.
Sadepilvet ovat väistyneet aamuun mennessä. Päästään tai joudutaan siis tekemään tästä päivästä edes hiukkasen hyödyllisempi kuin edellisestä. Aluksi ollaan muistelevinamme että Eckerön kirkko kuuluisi päivän ohjelmaan, mutta vilkaisu karttaan siirtää sen lähtöpäivään: on idemmässä kuin tänään on tarkoitus mennä.
Valmistetaan herkkuaamiainen ja syödäänkin se (jopas!), pakataan fillariin isommat päiväretkivarusteet ja pistetään simmarit alle. Kohteena on näet Degersandin hiekkaranta ja sen dyynit. Jos ei kamalasti kylmene niin voisi vaikka uidakin. Pihalla taaperrellessani huomaan jotain isoa taivaalla. Toisetkin ovat niskat kenossa, joku sanoo "havsörnen". Joo, sehän se! Mahdottoman hienon näköinen lintu.
Degersandiin on matkaa kymmenisen kilsaa, Torpin kylään asti uutta sileää päällystettyä tietä. Lämpimikseen ratsiaa pitävät polliisit ei pysäytä, joten ollaan kai asiallisen näköisiä. Eipä tässä meillekään lämmin pääse tulemaan, vaikka onkin aika selvästi vastatuuli. Rannan lähestyminen alkaa tuntua kosteana tuoksuna ilmassa. Viimeisen mäen jälkeen tullaan leirintäalueen portille. Jos mentäis toista reittiä. Meri kohisee hienosti jossain lähellä.
Löydetään tie, jota pääsee rantaan asti. Vau! Mereltä tuulee tukevasti, hienot aallot murtuvat koko pitkän hiekkarannan mitalta! Kohina on hykerryttävää. Paikka on etelään aukeava merenlahti, joten aallot kerääntyvät tänne hyvin. Merestä nouseva hiekka on kinostanut hiukkasen dyynin alkua rantaan, rantavehnä pitelee juurillaan sitä kasassa.
Talutetaan fillarit matalan rantadyynin luo parkkiin suunnilleen rannan puoliväliin. Otetaan kamat mukaan ja yritetään nauttia rantaelosta pyyhkeillä rantakaurojen ja hiekan välissä köllötellen. Mikä sujuu aina vaan huonommin: Aurinko viettää aina vaan isomman osan ajastaan pilvessä, jolloin tuuli pääsee viilentämään kesähipiää. Lopulta ei auta muu kuin pistää paitaa päälle ja lähteä lahden länsirannalle maisemoimaan.
Kallioihin murtuvat aallot ovat huisin hauskaa katseltavaa. Kyykin pitkään liukkailla kivillä kameran kanssa kyttäämässä huimimpia tyrskyjä. En kastele ees kenkiä. Taija etsiskelee fossiileita oikeinkin runsaasta pyöriäisestä rantakivikosta. Minä pompin kallioita eteenpäin ja lakkaan varomasta tyvenpaikoissa parveilevia hyttysiä: nää ei ole pistävää mallia. Rantaan menee pikkuinen rotko, jonka yli pääseminen vaatii kiipeilyäkin. Eipä näyttänyt niin hankalalta kauempaa. Kalliot täällä on aika tummanpunaista rapakiveä, hiukka samanlaista kuin Maarianhaminan paikkeilla. Lumparnin rannat oli paljon vaaleampia.
Nälkä alkaa vaivata kumpaakin. Loihditaan runsaat eväät esille repusta ja kassista ja aletaan keitellä. Lihamakaronipataa plus tomaattimurskaa ynnä sipuleita. Joo, nami. Löfbergs Lila -kapu on parempaa kuin Nescafen versio, siinä on jopa suklaatoppinki mukana.
Tiskausvaiheessa otan edustavan Myrskyluodon Taija -kuvasarjan enkä putoa vieläkään jorpakkoon. Myös Pupusta saadaan toivottavasti oiva rantakuvasto pidempäänkin käyttöön.
Rantakivikkoa riittää moneen lähtöön. Pengotaan fossiilikiviä toinenkin tovi. Kalkkikivi hajoaa helposti toisella kivellä, mutta brute force -ratkaisu ei yleensä tuo esiin mitään hienompaa. Käytännössä aluksi kerätään kädet täyteen sopivan näköisiä vaaleita kiviä, sitten tutkitaan niitä märkinä sopivan kallionkoloon jääneen vesialtaan äärellä. Erehdyn ottamaan käteen öljytahraan tarttuneen kiven: mönjähän ei meinaa lähteä irti millään! Mistä lie paatista toikin kökkö on päästetty liikkeelle. En edes yritä kuvitella millaista on yrittää jynssätä vaikka kymmenenkin metriä rantaa puhtaaksi tosta. Tai ees yhtä sorsaa. Lopulta kiviä alkaa olla Aimo Nivaska ja iltakin lähestyä. Aletaan tehdä lähtöä.
Rauhallinen kävely hiekkarantaa pitkin ihan vesirajassa on äärettömän rentouttavaa. Vesi hyökkää kohti, mut ei ihan yllä tossuihin asti. Yleensä... Jäljet jää kosteaan hiekkaan. Aina muutaman aallon välein on vuorossa isompi tyrsky, kun tuleva ja palaava aalto osuvat sopivasti vastakkaisiin vaiheisiin. Jonkun kumpparikone (lennokki) ajelehtii aalloissa, pikkuskidit kerää simpukankuoria eikä onnistu pitämään kenkiään kuivina. Taija ei edes yritä vaan kahlaa töppöset kainalossa puolisääreen aalloissa. Palaava aalto vie joka askelella hauskasti hiekkaa jalkojen alta.
Paluumatka pohjoiseen on pyöräilyn juhlaa: huima myötätuuli antaa niin paljon lisävauhtia, että matka menee kuin itsestään. Piipahdetaan vilkaisemassa Käringsundbyn ravintolaa ja käydään kääntymässä Främstöön vievän tien sillalla. Ohi ajava vene mahtuu just alta. Salmen kalliot on laakeita ja liki veden tasalla, vesi on myös matalaa. Laakeaan kallioon on louhittu kapoinen oja, jota pitkin pikkuveneet pääsee läpi.
Palataan leiriin. Teltan eteinen on kuivanut päivän aikana. Hämmästellään leirintäalueen ökyosastoa: isoimmissa asuntovaunuissa on pihaistutuksia ja -kalusteet, tuulisuojia, nimikyltit sun muuta. Aika päheitä. Kai nää sitten asuukin täällä useemman kuukauden tai viikonlopun kesästä.
Ilta lähestyy, palataan teltalle ja hipsitään yöpuulle. Tää on viimeinen yö Eckerössä, jos aamulla on ees tällainen sää kuin tänään oli.