Seuraavassa annetaan mahdollisimman yksiselitteiset ohjeet siitä, millä
tavoin poliittisen historian tutkielmien, esitelmien ja opinnäytteiden
kirjoittajien tulee merkitä lähdeviitteensä ja laatia lähdeluettelonsa.
Yhdenmukaisten ohjeiden vaatiminen ei tietysti ole itsetarkoitus, vaan
tavoitteena on se, että opinnäytteiden kirjoittajat ja lukijat puhuisivat
yhteistä kieltä ja historialliseen dokumentointiin sisältyvä informaatio
avautuisi kaikille samansisältöisenä.
Ohjeet noudattavat suomalaisessa historiantutkimuksessa yleisesti käytössä
olevaa dokumentointitapaa. Tärkeää on, että poliittisen historian ja talous- ja
sosiaalihistorian suosittelemat ohjeet ovat yhteneväiset. Muutamissa kohdin
ohjeet poikkeavat vuonna 2000 ilmestyneessä ”Poliittisen historian opiskelijan oppaassa”
annetuista ohjeista.
Yhtenäisyyden vuoksi
proseminaari- ja graduseminaariesitelmien sekä muiden opinnäytteiden
laatijoiden on tästä lähin syytä noudattaa seuraavassa esitettäviä ohjeita.
·
suositeltava riviväli on 1,5 - 2
·
reunuksista ei ole varsinaista
suositusta; pro gradussa 4 cm levyinen vasen
reunus on välttämätön työn
myöhemmän käsittelyn vuoksi
·
sivunumero sijoitetaan ylä- tai
alalaitaan keskelle
·
pitempien töiden, erityisesti pro
gradun otsikoinnissa on suositeltavaa käyttää
jäsennysporrastuksen apuna
numerointia: esim. 1, 1.1, 1.1.2, 1.2., jne.
(huom. jäsennysporrastusten määrä
on syytä rajoittaa kolmeen)
·
sisällysluettelo on omana sivunaan;
sisällysluettelon otsikoiden on oltava samat
kuin itse tekstissä
·
lyhenneluettelo: milloin tekstissä
esiintyy toistuvasti esim. ulkomaisten
organisaatioiden nimilyhenteitä,
on nämä aiheellista selittää lyhenneluettelossa.
Lyhennettä käytetään ensimmäisestä
maininnasta lähtien. Lyhenneluettelo
sijoitetaan sisällysluettelon
jälkeen omaksi sivukseen
Lähdeviitteiden tarkoitus
Historiatieteellisissä
esityksissä käytetään tutkimustulosten dokumentointiin lähdeviitteitä
(puhekielessä niitä kutsutaan usein myös nooteiksi). Lähdeviitteiden tehtävänä
on kertoa lukijalle mahdollisimman selkeästi ja yksiselitteisesti, mihin
nimenomaisiin lähteisiin tutkijan tekstissä esittämät tulokset kulloinkin perustuvat. Viitteiden avulla lukija
viedään seuraamaan tutkijan päättelyprosessia aina yksittäisten lähdetietojen
kriittiseen työstämiseen saakka. Lähdeviitteistä selviää myös se, mistä tekijä
on tietonsa saanut tai ottanut, esimerkiksi keiden aikaisempien tutkijoiden
töihin hän on nojautunut.
Lisäksi lähdeviitteissä on
mahdollista antaa sellaista lisäinformaatiota, joka leipätekstissä esitettynä
tarpeettomasti katkaisisi kerronnan. Niissä voidaan esittää erilaisia reuna- ja
sivuhuomautuksia,[1]
vertailla omia ja muiden tutkijoiden havaintoja keskenään, kritisoida toisten
tuloksia, jne.
Viitteitä
ei kuitenkaan tule paisuttaa kohtuuttomasti, eikä niihin missään tapauksessa
pidä sijoittaa sellaista tietoa, joka on tekstin ymmärtämisen kannalta
välttämätöntä. Leipätekstin on oltava täydellisesti ymmärrettävissä ilman
viitteiden lukemista.
Viitteet
tulee laatia niin tarkasti, yksiselitteisesti ja johdonmukaisesti samaa
merkintätekniikkaa noudattaen, että lähdetiedoista kiinnostunut lukija pystyy
viitteen avulla vaivatta ne löytämään.
Lähdeviitteet
tarjoavat tottuneelle lukijalle kaiken kaikkiaan erittäin runsaasti
informaatiota. Tutkimusprosessista kiinnostunut lukija tarkasteleekin uuden
teoksen käsiinsä saatuaan usein ensimmäiseksi sen lähdeviitteitä saadakseen
nopeasti yleiskuvan siitä, millä tavoin tutkimustehtävää on lähestytty ja mikä
on työn uusi tieteellinen anti.
Viittaustekniikan
viidakossa
Opiskelijat
tuskailevat syystäkin sitä, että historioitsijoiden käytössä on suorastaan
leegio erilaisia viittaustekniikoita. Eri maissa käytännöt vaihtelevat
suuresti, vaikka kyllä esimerkiksi tavanomaiset saksalaiset ja brittiläiset
tekniikat erottaa aika helposti toisistaan.
Suomessakaan
ei ole päästy yliopistojen historian laitoksilla suositeltujen
viittaustekniikoiden osalta lähellekään yhdenmukaisuutta, saati että kaikki
samallakaan laitoksella työskentelevät tutkijat noudattaisivat samaa
merkintätapaa.
Sitä
paitsi useimmilla tieteellisillä aikakauslehdillä ja julkaisusarjoilla on oma
viittaustekniikkansa, jota kaikkien kirjoittajien on yhdenmukaisuuden vuoksi
noudatettava. Käytännössä on niin, että en ole itsekään julkaissut peräkkäin
kahta tutkimusta, joissa käytettäisiin täsmälleen samanlaista
viittaustekniikkaa.
Yleisesti
hyväksytyn viittausteknisen ”kaanonin” aikaansaaminen olisi sula mahdottomuus,
eikä sellaisen tavoittelu ole edes tarpeen. Paljon tärkeämpiä ovat seuraavat neljä tavoitetta, joista myös
poliittisen historian opinnäytteiden laatijoiden on ehdottomasti pidettävä
kiinni:
·
viitteen on
selvitettävä lukijalle, miten ja millä lähteillä tutkija on tulokseensa
päätynyt
·
viitteen on
kerrottava yksiselitteisesti, mistä ja miten lähdetieto löytyy
·
tekijän on
käytettävä viitteitä niin, että lähdetieto ja oma päättely voidaan niiden
perusteella erottaa selvästi toisistaan
·
viitteissä
on käytettävä alusta loppuun johdonmukaisesti samaa viittaustekniikkaa
Jos
viite täyttää edellä mainitut neljä tehtävää, se on periaatteessa hyväksyttävä
muotoilusta riippumatta myös poliittisen historian opinnäytteissä ja muissa
kirjallisissa töissä.
Silti opiskelijoiden on syytä
opetella yksi tekniikka kunnolla ja käyttää sitä alusta lähtien
johdonmukaisesti. Sitä paitsi, jos kaikki
opiskelijat hallitsevat saman merkintätavan ja sitä myös käyttävät,
seminaarityöskentely helpottuu, kun kaikki puhuvat ainakin tältä osin samaa
kieltä, eikä teknisten nippelien oikomiseen tarvitse tuhrata kallista
seminaariaikaa.
Noudata tätä tapaa,
vaikkei se ainoa oikea olisikaan
Historiatieteellisessä
esityksessä lähdeviite merkitään tekstin yläindeksiin sijoitetulla numerolla.[2] Useimmissa tekstinkäsittelyohjelmissa toiminto
on automaattinen.
Yhteiskuntatieteissä tavallista viitteitten sijoittamista
sulkeisiin tekstin sisään ei käytetä historiallisissa tutkielmissa jo
pelkästään siitä syystä, että historian lähdepohja on usein monimutkainen ja
vaatii usein hyvinkin pitkiä ja tiheästi esiintyviä viittauksia.
Varsinaiset
viitteet tulee poliittisen historian tutkielmissa sijoittaa kunkin sivun
alareunaan ns. alaviitteiksi, jotka on numeroitu joko sivuittain, pääluvuittain
tai koko tutkielman läpi ns. juoksevalla numerolla.
Laajemmissa
töissä, kuten pro gradu-tutkielmissa, suositeltava tapa on numeroida
lähdeviitteet nimenomaan juoksevasti pääluvuittain, jotta vältyttäisiin
kankeilta kolminumeroisilta viitteiltä.
Aikakauslehdissä ja kirjoissa
näkee usein käytettävän myös koko tekstin läpi juoksevasti numeroituja
loppuviitteitä, jotka on sijoitettu kokonaisuudessaan tekstin loppuun. Näin on
menetelty lähinnä painoteknisin perustein, mutta tällaisiin ratkaisuihin ei ole
syytä poliittisen historian yliopistollisissa tutkielmissa mennä.
Lähdeviitenumero sijoitetaan
yleisimmin pisteen jälkeen sen virkkeen, tekstinosan tai kokonaisen kappaleen
perään, jossa yhdestä tai useammasta lähteestä saatu tulkinta tai tieto
esitetään.[3]
Mikäli lähteeseen perustuva
tieto esitetään lauseen osassa, numero sijoitetaan viitetiedon sisältävän
lauseenosan viimeisen sanan perään ennen välimerkkiä[4].
Joissakin tapauksissa halutaan
viitata vain muutamaan sanaan. Tällöin viitenumero sijoitetaan keskelle
virkettä[5] kyseisten
sanojen perään.
Toisinaan on ongelmallista
täsmällisesti todeta, minkä tekstinosan lähdeviite kattaa taaksepäin. Virkkeen
perässä pisteen jälkeen oleva lähdeviite viittaa vähintään koko edeltävään
virkkeeseen, mutta se voi yhtä hyvin kattaa myös useita edeltäviä virkkeitä,
jopa koko kappaleen. Kappaleraja kuitenkin katkaisee viitteen kattavuuden taaksepäin.
Ennen pistettä oleva viitenumero taas kattaa enintään edellä olevan virkkeen
tai muutamia edeltäviä sanoja.
Viitteitten kattavuuden
toteamisessa on myös itse tekstin muotoilulla suuri merkitys. Jos tekstissä
(esim. tutkimuksen historiallista taustaa selostettaessa) esitetään useiden
kappaleiden tai jopa muutaman sivun verran samaan tai samoihin lähteisiin
perustuvia tietoja, sijoitetaan lähdeviite tekstiosan alkuun, ensimmäisen
virkkeen perään. Tällöin lähdeviitteessä todetaan seuraavan tarkastelun
perustuvan mainittuihin lähteisiin, jolloin viitettä ei tarvitse joka
kappaleessa erikseen toistaa.
Mitkä tiedot sitten pitää
dokumentoida ja mitä tietoja ei? Täysin yksiselitteistä ohjetta on mahdotonta
antaa, sillä tutkimustehtävä ja lähdeaineiston luonne vaikuttavat
rajatapauksissa tämänkin ongelman ratkaisuun. Joka tapauksessa on ehdottomasti
dokumentoitava kaikki suorat lainaukset, jotka on lisäksi varustettava
lainausmerkeillä. Niin ikään lähteistä otetut asiatiedot ja tulkinnat on
varustettava asianmukaisella viitteellä.
Yleisesti tunnettuja asioita,
ns. tietosanakirjatietoa, ei ilman erityistä syytä tarvitse dokumentoida. Tällainen syy voi olla esimerkiksi se,
että kyseisen lähteen sisältämä näkemys esiintyy työssä tutkimuskohteena tai
se, että tutkija esittää tietosanakirjatiedosta poikkeavan tulkinnan.
Rajatapauksissa
ratkaisua voi helpottaa myös todennäköisen lukijakunnan asiantuntemuksen ja
tietotason huomioonottaminen. Poliittisen historian opinnäytteissä voidaan
huoletta lähteä siitä, että perusopintoihin sisältyvät asiat ovat kaikkien
näitä tekstejä lukevien tiedossa. Ne eivät kaipaa dokumentointia, mikäli ne
ovat tekijän mielestä täysin kiistattomia, eivätkä hänen omat käsityksensä
poikkea niistä mitenkään.
Yhteen
lähdeviitteeseen voidaan sisällyttää viittauksia useisiin eri lähteisiin,
joissa sama tieto esiintyy tai jotka yhdessä tukevat tekijän päätelmää.
Tällaisessa tapauksessa lähteet merkitään viitteeseen todistusvoiman mukaisessa
tärkeysjärjestyksessä.
Kun
sama tieto esiintyy useassa eri lähteessä, esimerkiksi sekä
tutkimuskirjallisuudessa että alkuperäislähteessä, jota aikaisempi tutkimus on
jo käyttänyt, eikä tutkijan oma käsitys asiasta poikkea mitenkään, on
viitattava ensimmäiseksi aina siihen tutkimukseen, joka on eniten vaikuttanut
tutkijan omiin päätelmiin ja on siten hänen mielestään paras. Toisinaan se voi
olla uusin aihetta koskeva uusin tutkimus, mutta toisinaan on paikallaan sen
lisäksi mainita, kuka on ensimmäisenä kyseisen tuloksen alkuperäislähteiden
perusteella esittänyt.
Toki
tutkija voi viitteessä mainita, että hän on itsekin tutustunut
alkuperäislähteeseen mutta on tullut sen perusteella samaan tulokseen kuin
lähdettä aikaisemmin käyttänyt tutkija.
Alkuperäislähteeseen
tutkija voi viitata ensimmäiseksi vain siinä tapauksessa, että aikaisempaa
tutkimusta ei ole olemassa tai hänen omat tuloksensa poikkeavat jotenkin
aikaisemmin esitetystä: hän on löytänyt alkuperäislähteistä uutta tietoa tai
perusteita uusille tulkinnoille, jotka hän esittää tekstissä.
Lähdeviitteen
keskeinen tehtävä on selvittää lukijalle tekijän päättelyprosessi. Viitteestä
lukija näkee, mitä lähteitä kunkin päätelmän tekemiseen on käytetty.
Yleistäessään ja kiteyttäessään tuloksiaan tutkija esittää myös sentyyppisiä
omia päätelmiä, joita ei tarvitse, eikä niitä voidakaan, lähdeviittein
dokumentoida.
Päätelmiä
esitetään yleensä kappaleiden ja lukujen lopussa, ja tietenkin yhteenveto- tai
tiivistelmäluku on kokonaisuudessaan niitä. Tekstin avulla on syytä osoittaa, milloin
kyse on tutkijan omasta tulkinnasta, milloin asiatiedon lainaamisesta toisilta.
Omaa päättelyä voi tekstissä ikään kuin ”osoittaa sormella” ja kirjoittaa
esimerkiksi, kuinka ”tämä osoittaa”, tai ”tästä voi päätellä”, että
asian täytyy olla näin, jne.
Lähdeviitteissä käytetään
tarpeellisia välimerkkejä sekä tavanomaisia yleiskielen lyhenteitä, joita ei
tarvitse erikseen selventää. Viitteen rakenne on virkkeenomainen: se alkaa aina
isolla kirjaimella (vaikka viitteen alussa olisi lyhenne, esim. Vrt. tai Ks.)
ja päättyy aina pisteeseen. Yksi poikkeus tästäkin säännöstä on, nimittäin
aatelisnimien edessä olevat ’von’, ’af’, ’de’, jne. tulee kirjoittaa viitteen
alussakin pienellä kirjaimella, esim. von Bonsdorff, af Enehjelm, de
Tocqueville, jne.
Tutkielman
laadinnassa käyttökelpoista lyhennetietoutta on saatavissa
oikeakielisyysoppaista. Tutkijan on syytä laatia omaa käyttöään varten myös
erikoislyhenteitä, joita lähdeviitteissä käytetään viitattaessa useasti samaan
lähdekokonaisuuteen. Tällöin lyhenne on määriteltävä joko erityisessä
lyhenneluettelossa (mikäli lyhenteitä kertyy runsaasti) tai lähdeviitteessä,
jossa lähdekokonaisuuteen ensi kerran viitataan, sekä aina myös
lähdeluettelossa.
Itse
tekstissä lyhenteiden käyttöön on suhtauduttava harkiten, sillä se saattaa
heikentää työn luettavuutta.
Miten eri lähteisiin
viitataan?
Lähteestä
on käytettävä aina siihen ensi kerran viitattaessa täsmälleen sitä nimeä tai
otsikkoa, joka siihen on kirjoitettu, eikä sitä saa mielivaltaisesti muutella,
olipa se kuinka pitkä ja monimutkainen hyvänsä.
Kirjasta
on ilmoitettava kaikki tarvittavat bibliografiset tiedot, jotka löytyvät
tavallisesti nimiölehdeltä: tekijän nimi
tai nimet, pääotsikko, mahdollinen alaotsikko, painos (jos se on jokin muu kuin
ensimmäinen), kustantaja ja ilmestymisvuosi. Mikäli tekijän nimeä,
kustantajaa tai ilmestymisvuotta ei ole julkaisussa mainittu, tieto siitä
merkitään sulkeisiin, esimerkiksi (ei tekijännimeä, ei kustantajaa, ei
ilmestymisvuotta).
Poliittisen historian opinnäytteissä
on julkaisuista ilmoitettava ensisijaisesti kustantajan nimi ja kotipaikka,
mikäli molemmat siitä löytyvät. Muussa
tapauksessa ilmoitetaan joko tai (tai se, ettei kumpaakaan löydy), ja lisäksi tietysti aina ilmestymisvuosi
(tai se, ettei sitä löydy).
Mikäli
teoksessa on sekä kustantajan nimi että kotipaikka, niistä edellinen tieto on
tärkeämpi. On huomattava, että joillakin kansainvälisillä suurkustantamoilla
saattaa olla toimipisteitä useissa eri kaupungeissa tai maissa.
Seuraavaa malliesimerkkiä
on syytä noudattaa:
Thompson, Paul: The Voice of the
Past. Oral History. 2nd Edition, Oxford University Press, Oxford
& New York 1988.
Myös
painopaikka löytyy mainitun teoksen nimiösivulta pikkupetiitillä painettuna:
Printed in Great Britain by Biddles
Ltd., Guilford and King’s Lynn. Perinteistä merkintätapaa noudattaen tutkielman
tekijän olisi pitänyt kirjoittaa painoksen jälkeen: Guilford and King’s Lynn 1988. Saattaa olla hyvinkin viehättävä
paikkakunta, missä päin Brittein saarta se lymynneekään, mutta kyllä
historiantutkija saa tietysti paljon enemmän irti siitä tiedosta, että Paul
Thompsonin kirjan on kustantanut Oxfordissa ja New Yorkissa toimiva maineikas
Oxford University Press. Toisin sanoen:
julkaisun painopaikkaa ei poliittisen historian opinnäytteiden bibliografisiin
tietoihin tule merkitä.
Julkaisusarjaan
sisältyvästä teoksesta on mainittava myös kyseisen sarjan nimi ja numero. Sen
sijaan julkaisun ISBN-numeroa ei tarvitse mainita, mutta jos niin välttämättä
haluaa tehdä, ei se tietysti väärinkään ole. Mutta johdonmukaisuuden vuoksi
samat tiedot tulisi sitten antaa kaikista muistakin lähteinä käytetyistä
julkaisuista.
Viitteen
lopussa mainitaan vielä ne kirjan sivut, joita on käytetty. Pelkät sivunumerot
pilkulla erotettuna riittävät hyvin, eikä sivua tarkoittavaa lyhennettä s.
tarvita (joskus näkee, että useampaan kuin yhteen sivuun viitattaessa käytetään
lyhennettä ss.).
Yhdenmukaisuuden vuoksi on
perusteltua vaatia, että poliittisen historian opiskelijat käyttävät
viittauksissa pelkkää sivunumeroa.
Mikäli kirjalla on enemmän
kuin yksi tekijä, käytetään seuraavaa muotoilua:
Jussila, Osmo – Hentilä, Seppo – Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen
historia 1809-2003. 4. uud. p. WSOY, Helsinki 2003.
Ensimmäinen viittaus tekijännimellä
ilmestyneeseen kirjaan tehdään näin:
1 Hentilä, Seppo: Kaksi Saksaa ja Suomi – Saksan-kysymys Suomen
puolueettomuuspolitiikan haasteena. SKS, Helsinki 2003, 111–112.
Ensimmäisen viittauksen tulee olla ehdottomasti täsmälleen samassa
muodossa, jossa kyseinen teos merkitään lähdeluetteloon.
Tämä on erinomainen muistisääntö. Sitä
noudattaen viitteet ja lähdeluettelo kannattaa käydä tutkielman
viimeistelyvaiheessa vielä huolellisesti läpi ja korjata mahdolliset
epäjohdonmukaisuudet.
Toisesta
kerrasta lähtien viitteeksi riittävät pelkkä tekijän sukunimi sekä viitattujen
sivujen numerot, esimerkiksi:
2
Hentilä, 115, 119-120.
Kaksi
tai useampia samannimisiä tekijöitä erotetaan toisistaan lisäämällä viitteeseen
kunkin etunimi (myös etunimen alkukirjain riittää), esimerkiksi:
3
Soikkanen, Hannu, 22.
4
Soikkanen, Timo, 36-40.
Jos
tutkimuksessa käytetään kahta saman tutkijan teosta, ne erotetaan toisistaan
ilmestymisvuoden perusteella, näin:
5
Hentilä 1998, 56.
6
Hentilä 1999, 57-59.
Jos
Hentilä olisi sattunut yllättäen ahkeroimaan niin, että häneltä olisi samana
vuonna ilmestynyt peräti kaksi tai useampia julkaisuja, joita tässä käytetään
lähteenä, ne erotetaan toisistaan näin:
7 Hentilä
2001a, 56.
8
Hentilä 2001b, 157-159.
Ilmestymisvuosi-pikkukirjain
-yhdistelmä (esim. 2001a, 2001b) on ilmoitettava sulkeissa painovuoden perässä
sekä teokseen ensi kerran viitattaessa että lähdeluettelossa.
Mikäli
viitataan samalla kertaa useampaan kuin yhteen lähteeseen, ne erotetaan
toisistaan puolipisteellä:
9
Hentilä 2001a, 56; Soikkanen, Timo, 16-18; Virtanen, 122.
Lähteet
ovat tässä tekijännimien mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Suositeltavampaa on
ilmoittaa lähteet tärkeysjärjestyksessä, jolloin viitteeseen sisältyisi tässä
tapauksessa se viesti, että kirjoittaja on nojautunut päätelmissään
ensisijaisesti Hentilän tekstiin ja pitää Soikkasen teosta oman työnsä kannalta
tärkeämpänä kuin Virtasen.
Kokoomateoksessa
tai aikakauslehdessä tekijännimellä ilmestyneeseen artikkeliin viitataan
samalla tavalla kuin kirjaan. Ensi kerralla mainitaan kaikki bibliografiset
tiedot, tekijän ja artikkelin nimi, missä teoksessa se on ilmestynyt ja kuka on
toimittanut teoksen.
Kokoomateokseen
ei pidä missään tapauksessa viitata toimittajan vaan sen kirjoittajan nimellä,
jonka artikkelia kulloinkin käytetään. Tämä on valitettavasti usein toistuva
virhe opiskelijoiden töissä. Sen sijaan kirjastoista teosta haetaan toimittajan
nimen tai kirjan otsikon perusteella.
10
Hentilä, Seppo: Harppi-Saksan haarukassa. Suomi, DDR:n tunnustaminen ja
Neuvostoliitto. Teoksessa Selovuori, Jorma (toim.): Vaikka voissa paistais? –
Venäjän rooli Suomessa. WSOY, Helsinki
1998 (Hentilä 1998a), 56.
Jatkossa
tähän lähteeseen viitataan seuraavasti: Hentilä
1998a, 66. (Viitteeseen sisältyy myös se
viesti, että tutkielman lähteenä on käytetty vähintään kahta samana vuonna
ilmestynyttä Hentilän julkaisua.)
Sanomalehdissä
tekijännimellä julkaistut artikkelit rinnastetaan kirjallisuuteen ja niihin
viitataan aivan samalla tavalla, esimerkiksi:
11
Jakobson, Max: Saksojen
tunnustaminen 20 vuotta sitten oli Suomelle kova pähkinä. Helsingin Sanomat
7.1.1993.
Jatkossa
tähän artikkeliin viitataan yksinkertaisesti näin: Jakobson. – Merkinnästä näkyy myös se, että tällä kertaa on
käytetty vain tätä Jakobsonin artikkelia. Jos häneltä olisi mukana myös muita
julkaisuja, ne erotettaisiin toisistaan ilmestymisvuoden perusteella. Kyseiseen
Helsingin Sanomien artikkeliin viitattaisiin jatkossa näin: Jakobson 1993.
Sanomalehdistä
käytetään ensi kerran viitattaessa lehden koko nimeä ja siitä lähtien
vakiintuneita lyhenteitä, jotka merkitään myös lähdeluetteloon. Kun viitataan
pääkirjoitukseen, mainitaan lehden nimi, ilmestymispäivä ja pääkirjoituksen
otsikko; uutinen erotetaan ilmoittamalla pelkästään lehden nimi ja
ilmestymispäivä. Pakinoihin viitataan mainitsemalla lisäksi kirjoittajan
nimimerkki. Pääkirjoituksen löytää lehdestä kuin lehdestä helposti, mutta
uutiseen ja pakinaan kannattaa lisätä vielä lehden sivu, jolta juttu löytyy,
mikäli on kyse monisivuisesta lehdestä.
12
Suomen Sosialidemokraatti (SSd) 9.1.1973, Saksojen tunnustamisen pitkä tie;
Suomenmaa (Sm) 8.1.1973; Helsingin Sanomat (HS) 9.1.1973, 12, nimim. Origo
(Jouni Lompolo), Jakakaa vaan, me pojat tunnustamme.
Edellä
on viitattu pääkirjoitukseen, uutiseen ja pakinaan, joissa käsitellään kaikesta
päätellen sitä, kuinka yhtäältä Suomen ja Saksan liittotasavallan ja toisaalta
Suomen ja DDR:n välillä avattiin samanaikaisesti 7.1.1973 diplomaattisuhteet.
Kun
on kyseessä tietyllä nimimerkillä kirjoittava lehden vakiopakinoitsija, hänen
katsotaan edustavan lehden yleistä linjaa, jolloin viitataan lehteen eikä
pakinoita eritellä kirjoittajan nimen mukaan aikalais- tai
tutkimuskirjallisuuteen. Lähes aina on selvitettävissä, kuka tai ketkä
kirjoittavat tietyn nimimerkin suojissa. Heidän nimensä ilmoitetaan kyseisen
nimimerkin pakinaan ensi kerran viitattaessa.
Ensi
kerran viitattaessa on myös julkaistuista lähteistä tarkoin mainittava
julkaisun nimiölehdeltä ilmi käyvät bibliografiset tiedot. Myöhemmissä
viitteissä käytettävä lyhenne on merkittävä sulkeisiin ja muistettava ilmoittaa
se myös lähdeluettelossa.
Lähes
kaikissa Suomen poliittisen historian aiheissa varteenotettava julkaistu
lähdesarja ovat valtiopäiväasiakirjat. Niitä käytettäessä viitteestä on käytävä
ilmi, minkä vuoden ja mistä valtiopäivistä on kyse, asiakirjaryhmä
(pöytäkirjat, asiakirjat, liitteet), pöytäkirjoista sivunumero sekä myös puhuja
ja tämän puoluekanta sekä päiväys, mikäli ne eivät käy ilmi tekstistä, ja
edelleen asiakirjojen ja liitteitten osalta asiakirjan yksilöinti mahdollisine
sivunumeroineen.
Valtiopäiväasiakirjoihin
ensi kerran viitattaessa esitetään kaikki lähdetiedot yksityiskohtaisesti.
Toistamiseen viitattaessa käytetään vakiintuneita lyhenteitä. Mikäli
tutkimuksessa käytetään valtiopäiväasiakirjoja useilta eri vuosilta, ei
lähdesarjan koko nimeä tarvitse toistaa, vaan voi huoletta käyttää lyhenteitä.
13
Valtiopäivät 1972. Pöytäkirjat. Helsinki 1972 (VP 1972 ptk.), 22.11.1972, 1166,
ed. V. Vennamo SMP.
Viittauksesta
käy ilmi, että kyseessä on SMP:n edustajan Veikko Vennamon eduskunnan
täysistunnossa 22.11.1972 käyttämä puheenvuoro.
Lähdejulkaisuihin
viitataan niin ikään siten, että ensimmäisellä kerralla annetaan täydelliset
bibliografiset tiedot sekä ilmoitetaan tulevissa viitteissä käytettävät
lyhenteet:
14 J. K.
Paasikiven päiväkirjat 1944–1956. Toinen osa: 25 4.1949–10.4.1956. WSOY,
Helsinki 1986. Toim. Blomstedt, Yrjö ja Klinge, Matti (JKP pvk. II) 13.4.1955,
457–458.
Jatkossa
Juho Kustin päiväkirjaan voidaan huoletta viitata mainittua lyhennettä
käyttäen: esim. JKP pvk. II, 15.4.1955, 460.
Toinen
esimerkki lähdejulkaisuun viittaamisesta on seuraavanlainen:
15
Ulkoministeri Ahti Karjalaisen selvitys diplomaattisten suhteiden avaamisesta
molempiin Saksoihin 7.1.1973, Ulkopoliittisia lausuntoja ja asiakirjoja (ULA)
1973. Helsinki 1974, 288–289.
Viitattaessa
arkistolähteeseen asiakirja ilmoitetaan yksilöidysti päivämäärineen ja jopa
kellonaikoineen, mikäli asiakirjassa on sellainen mainittu ja se on
asiayhteyden tai asiakirjan tunnistamisen kannalta olennainen.
Yksilöityjen
asiakirjatietojen lisäksi mainitaan kokoelman nimi ja mahdollinen alasarja
arkistoluettelon esittämässä muodossa sekä kokoelmaa säilyttävä arkistolaitos,
pienimmästä kokonaisuudesta suurimpaan edeten. On huomattava, että arkistoluetteloissa
olevia nimiä ei saa ensiviittauksessa eikä lähdeluettelossa omavaltaisesti
muutella tai lyhennellä, eihän painettujen kirjojenkaan nimikkeitä
muutella.
Joskus
sekaannusta saattaa aiheuttaa se, että joidenkin henkilöiden tai yhteisöjen
jäämistöstä käytetään nimitystä arkisto, joidenkin taas kokoelma: esim. Urho
Kekkosen arkisto ja L. A. Puntilan kokoelma. Edellistä säilytetään
Tasavallan Presidentin Arkistosäätiön suojissa Orimattilassa, jälkimmäistä
Kansallisarkistossa Helsingissä. Viitteissä ja lähdeluettelossa on syytä
käyttää sitä nimeä, joka sille on jäämistöä talletettaessa annettu.
Mikäli
asiakirjat on mikrofilmattu tai tutkijan käyttöön annetaan vain alkuperäisten
asiakirjojen kopioita, on tämä luonnollisesti ilmoitettava sekä viitteissä että
lähdeluettelossa kyseisen kokoelmanimikkeen perässä. Mikrofilmistä käytetään
vakiintunutta lyhennettä mf.
Asiakirja
tulee yksilöidä ensi kertaa viitattaessa täydellisesti nimikkeineen ja
sijaintitietoineen. Myöhemmissä viittauksissa käytettävän lyhenteen on oltava
sellainen, että asiakirja on työn lähdeluettelon perusteella tunnistettavissa.
Lyhenteet on selvennettävä sekä lähdettä ensi kerran esiteltäessä sulkeissa
itse viitteessä että lähdeluettelossa.
16
Muistio DDR:n kaupallisen edustuston johtajan, toveri Oelznerin ja SKP:n
puheenjohtajan Aarne Saarisen keskustelusta 20.9.1972. DY 30/IV B 2/20/286, Zentralkomitee der Sozialistischen
Einheitspartei Deutschlands, Abteilung Internationale Verbindungen (ZK der SED,
Abt. Int. Verb.), Stiftung Archiv der Parteien und Massenorganisationen der DDR
im Bundesarchiv Berlin (SAPMO-BArch Berlin).
Kyseessä
on ensiviittaus DDR:n hallitsevan puolueen SED:n keskuskomitean kansainvälisen
osaston arkistoon, jonka signum eli arkistotunnus on tuo kovin saksalaisen
oloinen kirjain-numero-sarja, missä viimeinen numero tarkoittaa kansiota.
Käytetty lähde on mainittujen henkilöiden keskustelusta laadittu muistio.
Muistion nimi on tässä selvyyden vuoksi suomennettu, sillä saksaa taitamattomat
lukijat putoaisivat kärryiltä eivätkä pystyisi seuraamaan tutkijan päättelyä.
Kokoelman
ja arkiston nimiä ei sen sijaan ole tässä enää tarpeen selventää suomeksi,
koska se on tehty oikeaoppisesti tutkimuksen johdannossa lähdeaineiston
yleisesittelyn yhteydessä. Suomentamisen tarvetta tulee harkita tapaus
tapaukselta, oletettu lukijakunta huomioon ottaen. Ruotsin- ja
englanninkielisten lähteiden, kokoelmien ja arkistojen osalta suomentaminen on
yleensä tarpeetonta.
Mikäli
edellinen viittaus ei olisi kyseisen arkiston ja kokoelman osalta ensimmäinen,
se näyttäisi seuraavalta:
17
Muistio H. Oelznerin ja A. Saarisen keskustelusta 20.9.1972. DY 30/IV B 2/20/286, ZK der SED, Abt. Int. Verb., SAPMO-BArch Berlin.
Otettakoon
vielä hieman yksinkertaisempi esimerkki kotimaiseen arkistolähteeseen
viittaamisesta:
18
Muistiinpanoja 18.3.–12.12.1968. LAPK, K
232, KA.
Tässä
esimerkissä on kyse vähintään toisesta viittauksesta professori L. A. Puntilan
kokoelmaan (LAPK), muistiinpanoihin vuodelta 1968, jotka löytyvät kansiosta (K)
numero 232 Kansallisarkistosta (KA).
Arkistolähteisiin
viitattaessa on lähteen säilytyspaikka toistettava joka ainoan viitteen
lopussa. Näin on tehtävä ainakin siinä tapauksessa, kun tutkimuksessa on
käytetty useamman kuin yhden arkiston kokoelmia.
Miten
viitataan kirjeenvaihtoon, diplomaattiraportteihin ja muihin vastaaviin
aineistoihin, joita poliittisessa historiassa käytetään sangen ahkerasti?
Viitteen laatimista helpottaa seuraava kaava: kuka – (mistä) – kenelle – milloin – piste – kokoelma – pilkku – kansio
– pilkku – arkisto – piste. Saamme tästä aiheeseemme sopivan esimerkin:
19 von
Brentano Bonnista Böxille 10.8.1961. Ref. 203, Bd. 139, PAAA.
Tässä
on selvästi kyse Saksan liittotasavallan ulkoministerin Heinrich von Brentanon
kirjeestä 10.8.1961 Helsingissä olleen liittotasavallan kaupallisen edustuston
päällikölle Heinrich Böxille. Ennen kuin kirjeen lähettäjän ja vastaanottajan
nimiä voidaan käyttää tällä tavoin, on heidät aikaisemmin tietenkin esitelty
lukijalle virka-, arvo- ja etunimineen. Viitattu kirje sijaitsee kokoelmassa
nimeltä Referat 203, kansiossa 139. Säilytyspaikka PAAA on Politisches Archiv
des Auswärtigen Amts, eli Saksan ulkoasiainministeriön arkisto.
Haastatteluun
viitattaessa ilmoitetaan sekä haastateltavan arvo ja nimi, haastattelun
ajankohta sekä mahdollisten muistiinpanojen tai nauhoituksen säilytyspaikka.
20
Suurlähettiläs Paul Gustafssonin haastattelu 21.1.1998 (muistiinpanot tekijän
hallussa).
Tässä
tapauksessa haastattelun on suorittanut tutkimuksen tekijä. Mikäli haastattelija
on ollut joku muu, hänen nimensä ilmoitetaan viitteessä.
Tosinaan
joudutaan viittaamaan samaan lähteeseen useita kertoja peräkkäin. Siinä
tapauksessa ei pitkää ja monimutkaista viittausta kannata tietenkään toistaa,
vaan viitteeksi merkitään yksinkertaisesti: Sama.
Sitä
voidaan käyttää myös siinä tapauksessa, että seuraavan kirjallisuusviitteen
sivunumero tai arkistolähteen kansion numero on toinen. Esimerkiksi: Sama, 266-268. Tai: Sama, K 233. Tässä on
tarpeetonta toistaa myöskään kokoelman säilytyspaikkaa (arkiston nimeä).
Usein
näkee, että ’sama’ korvataan mukamas hienommalla latinankielisellä lyhenteellä ibid. (tulee sanasta ’ibidem’ = samassa
paikassa). Tämä on hyvä tietää, jotta ei taannoisen poliittisen historian
opiskelijan tavoin harhautuisi etsiskelemään Eduskunnan kirjastosta
Ibidem-lehden vuosikirjoja.
Mikäli
sama-viittauksia alkaa tulla, sanokaamme enemmän kuin puoli tusinaa yhteen
pötköön, kannattaa käyttää niin sanottua kokoomaviitettä, jossa ilmoitetaan,
mihin lähteeseen ja mihin saakka seuraava jakso perustuu. Siis esimerkiksi:
Jakso viitteeseen 27 saakka perustuu, Soikkanen 1999, 166-186.
Sama-viitteitä
ei pidä missään tapauksessa tehdä vielä käsikirjoitusvaiheessa, koska tekstiä
muokattaessa ja siirreltäessä viitteiden välinen yhteys saattaa katketa, eikä
edellinen viite olekaan enää ”sama”. Viisainta on jättää tämäntyyppinen
viitteiden hienosäätö siihen vaiheeseen, jolloin tutkielma on kaikilta muilta
osin lopullisesti valmis.
WWW-aineistoihin
viittaaminen
Kun tietoverkoissa olevaa aineistoa ja audiovisuaalisessa
tai sähköisessä muodossa olevia tallenteita käytetään historiantutkimuksen
lähteinä, tieteellisen dokumentoinnin periaatteet, sille asetetut vaatimukset
ja viitteiden tarkoitus ovat tietysti täsmälleen samat kuin kirjallisia
lähteitäkin käytettäessä.
Ellei lukija enää muista edellä, kappaleessa
”Viittaustekniikan viidakossa”, esitettyjä neljää lähdeviitteiden laatimista
koskevaa periaatetta, hänen on syytä ne kerrata.
Verkkolähteisiin viitattaessa on noudatettava seuraavia
periaatteita:
-
Ensimmäisellä kerralla lähdeviite kirjoitetaan täsmälleen
samaan muotoon, jossa se ilmoitetaan lähdeluettelossa. Annettujen tietojen,
erityisesti verkko-osoitteen, on oltava niin tarkkoja, että dokumentti sen
perusteella varmasti löytyy.
-
Myöhemmillä kerroilla lähdeviitteessä mainitaan
dokumentin laatijan sukunimi ja vuosiluku. Mikäli samalta tekijältä on käytetty
samalta vuodelta useampia julkaisuja, lisätään vielä tarkenne (esim. 2001a,
2001b jne.). Jos dokumenttia ei ole tarkoitettu pysyväksi ja sitä päivitetään
usein, on vuosiluku merkittävä viimeisimmän päivityksen mukaisesti.
-
Lisäksi lainatun tai viitatun kohdan sijainti on syytä
merkitä riittävän tarkasti, esimerkiksi dokumentissa käytettyä otsikointia
hyväksi käyttäen. Sivunumerointia ei WWW-dokumenteissa yleensä ole, ja
esimerkiksi tulostuksen myötä syntynyttä sivunumerointia ei pidä käyttää, koska
se kuvastaa lähinnä oman kirjoittimesi asetuksia eikä ole välttämättä
vertailukelpoinen muiden tekemien tulosteiden kanssa.
Lähdeluetteloon merkitään seuraavat tiedot:
-
Dokumentin laatijan suku- ja etunimi. Jos nimitietoja ei
ole, on syytä mainita muu tekijään viittaava tieto, esimerkiksi
sähköpostiosoite. Sähköpostiosoitetta voi tietenkin käyttää luovasti tarkempien
tietojen hankkimiseen. Joskus on tyydyttävä käyttämään julkaisijan tai
verkkosivun ylläpitäjän nimeä.
-
Dokumentin nimi. Usein nimi näkyy myös näytön yläreunassa
koko sivuston nimenä. Itse dokumentin otsikointi on kuitenkin ensisijainen
nimi.
-
Dokumentin version numero. Versionumeron merkitseminen ei
kuitenkaan ole välttämättä kovin yleistä.
-
Lähdeviitteessä käytetty vuosiluku tai päivämäärä.
Päiväys on tarpeen esimerkiksi Internetissä julkaistuihin sanoma- ja
aikakauslehtiin viitatessa tai silloin, kun kyseessä on jatkuvasti päivittyvät
sivut, kuten keskusteluryhmien viestintä tai sähköpostiviestit. Erityisen
tärkeää ajanmääritys on jatkuvasti muuttuvien On Line -sivustojen yhteydessä,
jolloin jopa kellonaika kannattaa merkitä talteen. Mikäli ajoitus puuttuu, on
syytä merkitä tulostuspäiväys ja mainita tulosteen olevan tekijän hallussa.
-
Tietenkin on syytä ilmoittaa, että kyseessä on
WWW-dokumentti. Merkintä voidaan toteuttaa lähdeluettelossa myös
otsikkotasolla. Ks. tarkemmin malliluetteloa.
-
Lopuksi mainitaan dokumentin osoite Internetissä.
Vakiintunut tapa on merkitä osoite <kulmasulkeisiin>, koska sillä tavoin
osoite erottuu muusta tekstistä sellaisenaan ja täsmälleen oikeassa muodossa
eikä esim. välimerkki pääse sotkeutumaan osoitteeseen. Kuten viitteissä,
lähdeluettelossa ja tietysti aina muutenkin, kirjoitusvirheitä pitää
ehdottomasti välttää. Internet-osoitteiden kohdalla ne ovat erityisen
kohtalokkaita, koska ne tekevät dokumentin löytämisen armotta mahdottomaksi.
-
Lähdeluetteloa laadittaessa on syytä miettiä, onko syytä
järjestää Internet-lähteet omaan alahakemistoonsa. Mikäli Internet-lähteitä on
vain muutamia, ne voi hyvin sijoittaa muiden lähteiden joukkoon soveltamalla.
Otsikkotasoille ei ole syytä antaa suoranaista ohjetta, mutta voit harkita
esim. oman WWW-dokumentit -otsikon käyttämistä, jolloin lähdeluettelon tekstiin
erillistä mainintaa ei tarvita.
Ensimmäisellä kerralla
viitattaessa ja lähdeluettelossa merkintä on seuraava:
Esimerkki 1:
Hentilä,
Seppo: Suomen
kansalliskirjasto eurooppalaisessa huippuyliopistossa. Esipuhe teoksessa Kirja
tietoverkkojen maailmassa. <http://www.lib.helsinki.fi/julkaisut/kirjatietoverkkojenmaailmassa/ebook03_esipuhe.html> (2003).
Toisesta lähdeviitteestä
lähtien merkitään yksinkertaisesti: Hentilä
2003.
Mikäli WWW-dokumentin on Internetiin toimittanut joku muu
kuin tekijä itse tai jos WWW-versio on painettua tekstiä myöhäisempi, viitataan
dokumenttiin kuten toimitettuun teokseen. Lähdeviitteeseen riittää alkuperäisen
tekstin kirjoittajan nimi ja vuosiluku, mutta lähdeluetteloon on merkittävä
myös tekstin Internetiin toimittaneen nimi ja/tai organisaatio. Muuten
toimitaan mainittujen yleisohjeiden mukaisesti.
Esimerkki 2:
Ensimmäisellä kerralla viitattaessa ja lähdeluettelossa
merkitään seuraavasti:
Bakunin,
Michael, God and the State, 1916, WWW-dokumentiksi toimittanut The Anarchist Library.
<http://flag.blackened.net/library/bakunin/gas.htm>.
Toisella kerralla ja siitä eteenpäin viitataan näin: Bakunin 1916, God and the State, 3.
luku.
Sähköpostiviestiin viitataan periaatteessa kuten
kirjeeseen tai sähkeeseen, kuitenkin yleensä tarkemmalla aikamäärittelyllä ja
viestin otsikolla lisättynä. On syytä mainita myös viestin säilytyspaikka,
esim. tekijän hallussa tai mahdollisen viestiarkiston nimi ja WWW-osoite
<kulmasuluissa>.
Esimerkki 3:
Tutkijatohtori
Jari Sedergren professori Seppo Hentilälle 25.9. 2000, 00:50. Sähköpostiviesti
”Tutkielmaoppaan tekstiä vihdoinkin”.
Toisella kerralla viitattaessa: Sedergren Hentilälle,
sähköpostiviesti 25.9. 2000.
-
viestin kirjoittajan nimi
-
viestin päiväys (mahdollisesti myös kellonaika varsinkin,
jos on kyse OnLine-
keskustelusta)
-
viestin otsikko
-
keskusteluryhmän tai sähköpostilistan nimi
-
merkintä ’uutisryhmä’ tai ’keskusteluryhmä’
Esimerkki 4:
Ensimmäisen kerran viitattaessa ja lähdeluettelossa
tiedot merkitään seuraavasti: Federal
Bureau of Investigation (FBI), March 1998. Encryption: Impact on law enforcement. Washington D.C. SIRS database; SIRS Government Reporter, CD-ROM, Fall
1998. – Toisella kerralla tai
myöhemmin yksinkertaisesti: FBI 1998.
Elokuvan osalta lähdeluettelossa mainitaan ohjaaja,
elokuvan nimi suomeksi ja alkuperäiskielellä, valmistusmaa/maat, julkaisuvuosi
(joskus se erotetaan valmistumisvuodesta). Elokuvahistoriallisessa
tutkimuksissa, joissa elokuvat ovat tärkeitä alkuperäislähteitä, mainitaan
lähdeluettelossa elokuvan yhteydessä usein myös käsikirjoittajat, tieto
mahdollisesta alkuperäisteoksesta, kuvaajat ja jopa näyttelijät. Vastaavasti
äänilevyistä annetaan myös tiedot säveltäjästä, sovittajasta ja esittäjistä.
Esimerkki 5:
Capra
Frank, Taistelu Britanniasta (The Battle of Britain, Yhdysvallat 1943). Dokumenttielokuva
Why We Fight -sarjassa. Julkaissut videona Castle Communications Oy 1995.
Varsin usein
lähdeviitteen yksilöintitiedoissa käytetään hyväksi esimerkiksi mitattua aikaa.
Esimerkiksi kahden tunnin elokuvaan viitatessa lähdeviitteessä on syytä mainita
esim., kuinka monennella minuutilla viitattu kohtaus sijaitsee. Mainittuun
elokuvaan toista kertaa viitattaessa merkitään: Capra 1943, 00:35.
Lähdeluetteloon
voi luoda otsikkotasolla esim. kategoriat ”Sähköiset tallenteet”, ”Digitaaliset
lähteet” tai ”Audiovisuaaliset lähteet”, joihin käytetty aineisto voidaan
pätevästi sijoittaa.
Lähdeviitteissä
käytettävistä lyhenteistä
Lähdeviitteissä,
toisin kuin ns. leipätekstissä, tulee mahdollisimman paljon käyttää sekä
yleisesti tunnettuja että kyseistä tutkimusta varten tehtyjä lyhenteitä. Niiden
tehtävänä on yksinkertaistaa viitteitä, joissa samat, pitkät ja kankeat
asiakirjojen ja dokumenttien nimet jatkuvasti toistuvat.
Jokainen
lyhenne on sen esiintyessä ensi kerran selvennettävä lähdeviitteessä
ilmoittamalla dokumentin koko nimi. Lisäksi käytetyt lyhenteet on ehdottomasti
merkittävä lähdeluetteloon. Tarvittaessa on laadittava erityinen
lyhenneluettelo, joka sijoitetaan tutkielman sisällysluettelon perään ennen
varsinaista tekstiä, siis ennen esipuhetta tai johdantokappaletta.
Lähdeviitteissä
käytetään toistuvasti eräitä yleisesti tunnettuja lyhenteitä. Tavallisimpia
ovat esim. (esimerkiksi), ks. (katso) ja vrt. (vertaa).
Lyhennettä esim. käytetään
tavallisesti silloin, kun tarjolla on useita jokseenkin samansisältöisiä tai
samaa tulkintaa edustavia tutkimuksia. Tällöin tekijä voi mainita niistä
esimerkkinä pari kolme.
Lyhenne
ks. voi asiayhteydestä riippuen
viestiä kahta eri tarkoitusta. Ensinnäkin tekijä voi kertoa tarkoittavansa vain
osaa aineistosta, jota hän kehottaa lukijaa erityisesti katsomaan. Toisaalta
ks. tai ks. myös voi viestiä siitä,
että tekijä on tietoinen myös jostakin sellaisesta, tutkimuksen kannalta
kuitenkin sekundäärisestä aineistosta, jota tässä yhteydessä voisi myös katsoa.
Tällaisia
imperatiiveja ei kuitenkaan tulisi viljellä liikaa, sillä jos niitä on vähän
väliä, ne voivat herättää lukijassa myös vastarintaa. Kollega Osmo Jussila on
kertonut, että hän kieltäytyy mielessään noudattamasta tekijän kehotusta ja
päättää tiukasti: ’En varmasti katso!’
Lyhenne
vrt. tulee kyseeseen sananmukaisesti
silloin, kun tutkija ilmoittaa, että joku on esittänyt hänen tulkinnastaan
poikkeavan tai eri näkökulmasta esitetyn näkemyksen tai hän vertaa kahta
erilaista tulkintaa keskenään. Mikäli erot ovat suuria ja tutkimuksen kannalta
merkittäviä, ne on syytä selventää joko leipätekstissä tai vähintään
viitteessä.
Opiskelijoiden
on hyvä tuntea myös tärkeimmät kansainväliset, latinan kielestä peräisin olevat
lyhenteet, joita myös suomalaisissa tutkimuksissa näkee toisinaan käytettävän.
Se ei ole missään tapauksessa suositeltavaa, sillä kaikille on olemassa myös
täsmälleen yhtä hyvät suomenkieliset vastineet.
cf. = conferto = vertaa
ibid. = ibidem = samassa paikassa
loc. cit. = loco citato = edellä mainitussa paikassa
op. cit. = opero citato = mainitussa teoksessa (joskus suomeksi
lyhenne m.t.)
passim = siellä täällä (tieto esiintyy ’hajallaan’ useassa
kohdassa teosta)
s. a. = sine anno = ilman painovuotta
s. l. = sine loco = ilman painopaikkaa
s. n. = sine nomine = ilman tekijän nimeä
Valitettavasti
jopa oikeakielisyysoppaissa lyhenteiden merkitsemistavoissa esiintyy suurta
horjuvuutta. Järkevintä on omaksua yksi tapa ja käyttää sitä sitten
johdonmukaisesti.
Tätä aina kysytään …
Tässä
oppaassa annetut lähdeviitteiden ja -luettelon laadintaohjeet ovat pakostakin
niin yleiset, että käytännön työssä syntyy aina pulmatilanteita. Niihin
törmätään sekä seminaareissa että tutkielmien esitarkastuksessa.
Osa
ongelmista johtuu siitä, että opiskelija ei aina kykene siirtämään yleisiä
ohjeita käytäntöön. Joskus syy saattaa olla vakavampikin: tutkimustehtävän
problematisointi on vielä niin keskeneräinen tai puutteellinen, että opiskelija
ei vielä pysty sanomaan edes sitä, mitkä osat hänen aineistostaan on
luokiteltavissa alkuperäislähteisiin, mitkä muihin lähteisiin.
Otetaan
seuraavassa esiin muutamia ongelmatilanteita, joihin opetustyössä
jatkuvasti. törmätään. Niihin kaikkiin
löytyy vastaus tästä oppaasta, joten esitys on siltä osin tautologinen.
Kaikissa tapauksissa, myös muissa kuin tässä mainituissa pulmatilanteissa,
kannattaa aina palauttaa mieleen tutkimusongelma ja miettiä siltä pohjalta,
mikä yhteys kyseisellä pulmatilanteella on siihen. Lopulta jokaisen yksittäisen
ongelman ratkaisu riippuu juuri siitä.
Opiskelijoille
tuottaa joskus suuria vaikeuksia päättää, milloin
tulisi viitata alkuperäislähteeseen, milloin aikaisempaan tutkimukseen? Itse
asiassa tämä on paljon suurempi metodinen ongelma kuin päältä katsoen
näyttäisi. Kun työssä käytetään sekä aikaisempaa tutkimusta että
alkuperäislähteitä, joita aikaisempi tutkimus on jo hyödyntänyt, johtava
periaate on seuraava: alkuperäislähteeseen
viitataan ensisijaisesti vain silloin, kun omat tulokset jotenkin poikkeavat
aikaisemman tutkimuksen tuloksista. Toisin sanoen, jos omat tulokset eivät
mitenkään poikkea samoja alkuperäislähteitä käyttäneen tutkimuksen tuloksista,
on viitattava tutkimukseen.
Joskus
saattaa käydä niin, että opiskelija joutuu niin voimakkaasti
alkuperäislähteiden vietäväksi, että aikaisempi tutkimus unohtuu tai
tutustuminen siihen jää puutteelliseksi. Tällaisessa tapauksessa opiskelija
saattaa syyllistyä jopa tahattomaan kirjalliseen varkauteen eli plagiaattiin
tai vähintään aikaisemman tutkijan työn sivuuttamiseen. Pahempaa metodista
kömmähdystä kuin tämä on pro gradu työssä vaikea tehdä, ja seuraukset saattavat
olla kohtalokkaat.
Jos käytettävissä on monta
erityyppistä lähdettä, mihin järjestykseen ne on viitteessä asetettava ja
kuinka moneen samaa tulosta vahvistavaan lähteeseen tulee viitata? Yleisperiaate tässä on se, että lähteet asetetaan
todistusvoimansa mukaiseen järjestykseen, ’vahvimmasta heikoimpaan’. Tällöin
viite kertoo lukijalle sen, minkä lähteiden avulla tekijä on päätelmiinsä
ensisijaisesti tullut ja mitkä lähteet ovat olleet hänelle toissijaisia, lisä-
tai oheisinformaation antajia.
Toisinaan
saattaa ongelmaksi muodostua myös se, että täsmälleen saman informaation
sisältäviä ja tässä mielessä samanarvoisia lähteitä on useita. Esimerkiksi
päivälehtiä käytettäessä on tarpeetonta kuormittaa viitettä mainitsemalla
kahdeksan tai kymmenen samasta asiasta todistavaa lehteä; pari kolme lehteä
riittää sekä maininta, että samaan suuntaan kirjoittivat myös muut.
Mihin viitataan, jos käytettävissä on
useita tutkimuksia? Joistakin
aiheista, esimerkiksi vuoden 1918 sisällissodasta on kirjoitettu niin paljon,
että valikointia on syytä harjoittaa ja viitata mielestään pariin kolmeen
omasta mielestä luotettavimpaan teokseen, jotka asetetaan viitteessä
tärkeysjärjestykseen.
Miten viitataan kokoomateokseen? Valitettavan usein toistuva virhe on se, että tekijä
viittaa kirjan toimittajaan, kun pitää viitata kyseisen artikkelin tekijään.
Samalla tavalla kokoomateoksen kaikki tutkimuksessa käytetyt artikkelit tulee
merkitä tekijännimellä kirjallisuusluetteloon.
Miten sanomalehtikirjoitukset
merkitään lähdeluetteloon? Tavallisin
virhe on se, että ei osata erottaa toisistaan lehden kantaa ja lehdessä omalla
nimellään kirjoittaneiden henkilöiden kantaa. Selvästi tekijännimellä
ilmestyneet kirjoitukset ja artikkelit merkitään asianomaiselle paikalle joko
aikalaiskirjallisuuteen (jos niitä on käytetty alkuperäislähteinä) tai muuhun
kirjallisuuteen, siis samaan kategoriaan kuin tutkimuskirjallisuus.
Mihin sijoitetaan muistelmateokset
lähdeluettelossa? Muistelmateoksien, kuten
tietysti kaikkien muidenkin lähteiden, sijoittaminen lähdeluetteloon ratkeaa
sen perusteella, luokitellaanko ne primääri- vai sekundäärilähteeksi. Joissakin
maissa, esimerkiksi Isossa-Britanniassa, muistelmat näkee usein luokiteltavan
aina alkuperäislähteisiin, vaikka ne olisi kirjoitettu selvästi tutkittavan
ajankohdan jälkeen. Tämä tapa ei ole lähdekriittisesti oikea.
Muistelmat
ovat alkuperäislähde vain silloin, kun tutkimusongelmana on nimenomaan
muistelmakirjallisuus, tai tietysti myös siinä tapauksessa, että muistelmat on
kirjoitettu tutkimuskohteena olevana aikana ja yhteydessä tutkittavaan ilmiöön.
Tässäkin tapauksessa ne ovat lähde kirjoittajansa käsityksistä niiden
laatimisen aikaan, eikä niiden avulla voida tehdä lähdekriittisesti luotettavia
päätelmiä sitä edeltävistä tapahtumista.
Lähdeluettelon laatiminen
Tutkielman
lähteistö esitellään johdanto-osuuden arvioivan tarkastelun lisäksi
täydellisenä luettelona työn lopussa. Lähdeluetteloon sisällytetään kaikki se
ja vain se aineisto, johon on tekstissä viitattu. Jos aiheen kannalta on
perusteltua esitellä kysymykseen liittyvää oheislukemistoa, jota ei ole
käytetty varsinaisena lähdeaineistona, tällainen luettelo voidaan sisällyttää
omana jaksonaan lähdeluettelon loppuun. Se on kuitenkin otsikoitava nimenomaan
”oheiskirjallisuudeksi”, mihin ei ole varsinaisesti viitattu.
Lähdeluettelo
ei ole pelkkä luettelo, vaan sen tulee vastata tutkimuksen lähestymistapaa ja
metodisia ratkaisuja. Lähteistön ryhmittelyllä tutkija osoittaa, millaiseksi
hän näkee tutkimusongelmansa ja eri lähteiden välisen suhteen.
Lähteistön
keskeisistä jaotteluperusteista ensimmäinen ja tärkein on lähteitten
todistusvoima, toisin sanoen niiden alkuperäisyysaste ja siihen perustuva jako alkuperäislähteisiin ja muihin lähteisiin.
Mikäli
opiskelija löytää mielestään vahvat perusteet lähteittensä jakamiselle näihin
kahteen pääryhmään, hän voi olla jokseenkin varma siitä, että hänen työnsä
pitää kutinsa myös muilta osin. Sen sijaan hänellä on syytä vakavaan huoleen,
ellei hän vielä lähdeluetteloa laatiessaankaan kykene vuorenvarmasti erottamaan
alkuperäislähteitä ja muita lähteitä toisistaan.
On
huomattava, että kysymys lähteen todistusvoimasta ja paikasta lähdeluettelossa
voidaan ratkaista vain ja ainoastaan käsillä olevan tutkielman
ongelmanasettelun perusteella. Mitä vahvempi lähteen todistusvoima tutkittavan
kysymyksen kannalta on ja mitä alkuperäisempi lähde on, sen ensisijaisemman
aseman se saa myös lähdeluettelossa.
Kuten
edellä on mainittu, sama lähde voi jossakin toisessa tutkimuksessa, jonka
kysymyksenasettelu on toinen, tulla luokitelluksi aivan toiseen kategoriaan.
Jos tutkimuksessa selvitetään esimerkiksi jostakin tietystä aiheesta,
esimerkiksi Suomen vuoden 1918 tapahtumien tulkinnoista, käytyä
historiakeskustelua, on tällöin myös aihetta koskeva tutkimus luokiteltava
lähdeluettelossa todistusvoimaansa vastaavasti alkuperäislähteeksi ja
erotettava muusta tutkimuskirjallisuudesta. Tässä tapauksessa se voisi sisältää
esimerkiksi ulkomailla ilmestyneitä vastaavaa aihetta koskevia teoksia.
Myös
ei-kirjallinen aineisto – valo- ja elokuvat, piirrokset, äänitteet,
ATK-tallenteet verkkolähteet, jne. - sijoitetaan omalle paikalleen joko
alkuperäislähteisiin tai muihin lähteisiin täysin siitä riippuen, mikä niiden
asema on suhteessa tutkittavaan ongelmaan.
Lähteistön
toinen keskeinen jaotteluperuste on
luonteeltaan tekninen. Sekä alkuperäislähteiden että muiden lähteiden ryhmiä
lueteltaessa on erotettava toisistaan julkaisemattomat ja julkaistut lähteet.
Julkaisemattomat lähteet, jotka usein - eivät kuitenkaan poikkeuksetta - ovat
julkaistuja primäärisempiä, esitellään ensin ja julkaistut lähteet vasta niiden
jälkeen.
On
erityisesti huomattava, että tässä on kyse nimenomaan julkaisemattoman ja
julkaistun, ei painamattoman ja painetun lähteistön erottelemisesta. Kaikkia
painamalla valmistettuja asiakirjoja, kuten esimerkiksi usein arkistolähteisiin
sisältyviä lentolehtisiä tai viranomaiskäyttöön tarkoitettuja selvityksiä, ei
suinkaan ole aina julkaistu. Toisaalta tutkielmille tyypilliseen julkaistuun
lähdeaineistoon sisältyy usein monisteita, esimerkiksi tieteellisten
julkaisusarjojen osia, joita ei ole painettu.
Arkistolähteet
esitetään julkaisemattomana lähdeaineistona. Julkaistuihin, tieteellisistä
kirjastoista yleisesti saatavilla oleviin lähteisiin kuuluvat puolestaan
tutkimuskirjallisuuden lisäksi esimerkiksi valtiopäiväasiakirjat, viralliset
tilastot, puolue-elinten julkaistut asiakirjat sekä sanoma- ja aikakauslehdet.
Internet-julkaisut merkitään niin ikään omaksi alaryhmäkseen.
Edellä
mainittuja kahta luokittelua sovelletaan lähdeluetteloa laadittaessa
rinnakkain. Ensimmäiseksi
lähdeluetteloon sijoitetaan aina alkuperäislähteet ja tämän luokan sisällä
julkaisemattomat lähteet eli arkistolähteet.
Arkistolähteet
esitellään arkistoittain ja arkistokokoelmittain aakkosjärjestyksessä.
Arkistolaitoksen nimen yhteyteen on aina merkittävä myös sen sijaintipaikkakunta,
esimerkiksi Kansallisarkisto (KA) Helsinki, Public Record Office (PRO) London. Kaikki kokoelmanimikkeet on esiteltävä
täydellisinä siinä samassa muodossa, jossa ne esiintyvät arkistoluettelossa.
Nimiä ei saa ryhtyä mielivaltaisesti muuttelemaan, koska se vaikeuttaisi niiden
löytämistä. Viitteissä mahdollisesti käytettävät lyhenteet merkitään
lähdeluetteloon sulkeisiin täydellisen kokoelmanimikkeen perään.
Arkistolähteitten
jälkeen esitellään julkaistut alkuperäislähteet. Tällaisia ovat useissa tapauksissa
esimerkiksi valtioelinten julkaisut, kuten valtiopäiväasiakirjat ja
komiteamietinnöt, järjestöjen julkaisemat kokouspöytäkirjat ja
toimintakertomukset sekä tutkittavaan ilmiöön liittyvä aikalaiskirjallisuus.
On
huomattava, että myös painotuotteiden otsikot esitetään täsmälleen siinä
muodossa, jossa ne esiintyvät teoksen kansi- tai nimiölehdellä. Otsikkoa ei saa
lähdeluettelossa omin päin lyhentää, mutta siitä voi kyllä laatia lyhenteen,
jota käytetään viitteissä toisesta kerrasta eteenpäin. Lyhenne merkitään
lähdeluetteloon sulkeisiin täydellisen nimikkeen perään.
Julkaistut
alkuperäislähteet voidaan jaotella virallisuusasteensa mukaan ryhmiin siten,
että ensin mainitaan viranomaislähteet ja sitten yksityiset lähteet,
esimerkiksi puoluekokousten pöytäkirjat ja toimintakertomukset – tietenkin
sillä edellytyksellä, että ne on julkaistu.
Tutkielmaa
varten systemaattisesti läpi käydyt sanoma- ja aikakauslehdet ovat siitä
riippuen, miten niitä on käytetty, joko julkaistuja alkuperäislähteitä tai
muita lähteitä. Edellisessä tapauksessa niiden paikka on otsikon julkaistut
alkuperäislähteet alla, jälkimmäisessä tapauksessa ne sijoitetaan muihin
lähteisiin ennen kirjallisuutta.
Lehdet
esitellään nimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä liittäen mukaan käytetyt
nimilyhenteet. Nimikkeen jälkeen ilmoitetaan myös käytetyt vuosikerrat, mutta
ei yksittäisiä lehden numeroita, vaikka joltakin vuodelta olisi käytetty vain
yhden ainoan päivän lehteä.
Viimeisenä
luetellaan tutkimuksessa käytetyt muut lähteet, joihin yleensä kuuluvat
tutkimuskirjallisuus, mukaan luettuina myös kokoomateoksissa sekä sanoma- ja
aikakauslehdissä ilmestyneet artikkelit, muistelmat ja julkaisemattomat
opinnäytteet.
Tutkimuskirjallisuus,
artikkelit ja muistelmat sijoitetaan tekijännimen mukaisessa
aakkosjärjestyksessä samaan ryhmään, jonka otsikko voi olla yksinkertaisesti
olla Kirjallisuus. Aika usein näkee
myös sitä, että tutkimuskirjallisuus ja muistelmat on erotettu omiksi
kategorioikseen.
Julkaisemattomat
opinnäytteet esitellään joko omana ryhmänään tai sijoitetaan kirjallisuuden
”sekaan” aakkosjärjestyksessä tekijännimen mukaiselle paikalleen. Kaiken
julkaisemattoman materiaalin osalta on aina muistettava mainita tekstin
säilytyspaikka (esimerkiksi poliittisen historian opinnäytteitä säilytetään
Valtiotieteellisen tiedekunnan kirjastossa).
Kaikesta
kirjallisuudesta on lähdeluettelossa ilmoitettava täydelliset bibliografiset
tiedot lähteen esittämässä muodossa. Kokoomateoksissa tai aikakausjulkaisuissa
ilmestyneet artikkelit esitellään itsenäisinä yksiköinä tekijän nimen mukaan,
ja jokaisesta artikkelista ilmoitetaan sen sijainti kokoomateoksessa tai
aikakauskirjassa.
Viimeisenä
bibliografisena tietona todetaan teoksen kustantaja ja/tai painopaikka ja
-vuosi. Valitettavan usein toistuva virhe opiskelijoiden töissä on
kokoomateosten merkitseminen pelkästään toimittajan nimellä. Vaikka samasta
teoksesta olisi käyttänyt kymmentä tai kahtakymmentä eri artikkelia, niistä
jokainen on merkittävä kategoriaan ”kirjallisuus” artikkelin kirjoittajan nimen
mukaan omalle paikalleen.
Haastatteluja
käytetään useimmiten sekundääriaineistona, jolloin ne sijoitetaan muihin
lähteisiin luokkaan julkaisemattomat lähteet.
Malliesimerkki
Seuraava lähdeluettelon malliesimerkki on koottu
kuvitteellisesta tutkimuksesta, jonka aiheena ovat Suomen ja molempien Saksojen
suhteet toisesta maailmansodasta 1970-luvulle. Tutkimuksessa pyritään
selvittämään, miksi nuo suhteet olivat niin tavattoman problemaattiset, että
Suomi kaikista muista maista poiketen ei voinut solmia täysiä
diplomaattisuhteita kummankaan Saksan kanssa ennen kuin vasta tammikuussa 1973.
Koska on tarkoitus esitellä kaikkia mahdollisia
lähderyhmiä, esimerkki on eräiltä osin fiktiivinen. Kaikkiin lähdetyyppeihin,
erityisesti ei-kirjallisiin lähteisiin, ei näet ole tässä tapauksessa
löydettävissä aineistoa. Lisäksi luettelossa on kustakin lähderyhmästä vain
pari kolme esimerkkiä. Mallitutkimuksen ”oikea” ja ”täydellinen” lähdeluettelo
olisi vähintäänkin 20 painosivun laajuinen.
Haluan pedagogisista syistä sormella osoittaa, miten
tärkeä metodinen ratkaisu alkuperäislähteiden ja muiden lähteiden erottaminen
on, ja siksi jaan malliluettelon kahteen pääkategoriaan nimenomaan näillä
otsikoilla.
Lähdeluetteloa laadittaessa eri otsikkotasot voidaan
erottaa toisistaan käyttäen erikokoisia ja erilaisia fontteja, kursivointeja,
lihavointeja, isoja kirjaimia, sisennyksiä, ranskalaisia viivoja, espanjalaisia
palloja, jne.
LÄHTEET
Alkuperäislähteet
Arkistolähteet
Kansallisarkisto
(KA) Helsinki
J. K. Paasikiven kokoelma
(JKPK)
L. A. Puntilan kokoelma (LAPK)
Suomi-DDR-Seura
Politisches
Archiv des Auswärtigen Amtes (PAAA), Berlin
Abteilung 3 – West II (Abt. 3
W II)
B 11–FIN, mikrofilmit (mf) n:ot
112–117
Referat 203 (Ref.)
Stiftung
der Parteien und Massenorganisationen der DDR im Bundesarchiv (SAPMO-BArch),
Berlin
Büro Honecker
Deutsch-Nordische Gesellschaft
(DENOG)
Zentralkomitee der Sozialistischen
Einheitspartei Deutschlands (ZK der SED),
Abteilung Internationale
Verbindungen (Abt. Int. Verb.)
Sitzungen des Politbüros des
Zentralkomitees der Sozialistischen Einheitspartei Deutschlands (SED Politb.)
Työväen
Arkisto (TA) Helsinki
Suomen Sosialidemokraattisen
Puolueen puoluetoimikunnan pöytäkirjat (SDP ptmk. ptk.)
Rafael Paasion kokoelma (RPK)
Ulkoasiainministeriön
Arkisto (UMA) Helsinki
6 C Länsi-Saksa (UMA 6 C L-S)
6 O 5 Itä-Saksa (UMA 6 O 5
DDR)
Tasavallan
Presidentin Arkistosäätiö (TPA), Orimattila
Urho Kekkosen Arkisto (UKA)
- 1 Urho Kekkosen kirjeenvaihtoa (UKK kirjv.)
- 21/43 Ulkopolitiikkaa (UKK ulkopol.)
- Urho Kekkosen vuosikirjat 1958-1969 (UKK
vsk.)
Yleisradion
arkisto (YLE ark.) Helsinki
Liittokansleri Willy Brandtin
haastattelu (toimittaja Tarmo Ropponen), YLE TV 1, TV-uutiset 20.6.1967
(Huom. Arkistolähteisiin
sijoitetaan kaikki sellaiset AV-tallenteet, joita ei ole mistään julkisesti
saatavilla. Arkistolähteen kriteeri on tavallisesti myös se, että sitä on
periaatteessa olemassa juuri tuo mainittu kappale talletettuna mainittuun
arkistoon.)
Julkaistut lähteet
Aikalaiskirjallisuus
Karjalainen Ahti, Finnlands
Anteil am Aufbau der europäischen Sicherheit, Europa Archiv 2/1970, 43–48.
Audiovisuaaliset
dokumentit
(Huom. Tähän kategoriaan
kuuluisivat videodokumentit, esim. presidentti Urho Kekkosen ulkopoliittisia
puheita käsittelevä kokoelma, jos sellainen olisi olemassa.)
Järjestöjen julkaisut
Pöytäkirja
Suomen Sosialidemokraattisen puolueen XXVIII puoluekokouksesta 1969. Turku 1969. (SDP
XXVIII puoluekok. ptk.)
Lähdejulkaisut
Dokumentation
zur Deutschlandfrage in Verbindung mit der Ostpolitik. Hauptband VII: Von Januar
1971 bis zum Inkrafttreten der Ostverträge im Juni 1972. Toim. Siegler
Heinrich. Bonn-Wien-Zürich 1972. (DD VII)
J. K.
Paasikiven päiväkirjat 1944-1956. Ensimmäinen
osa: 28. 6. 1944 - 24. 4. 1949. WSOY, Helsinki 1985;
Toinen osa: 25. 4. 1949 - 10. 4. 1956.
Toim. Blomstedt, Yrjö – Klinge, Matti. WSOY, Helsinki 1986. (JKP pvk.)
Virallisjulkaisut
Ulkopoliittisia
lausuntoja ja asiakirjoja (ULA), Ulkoasiainministeriön julkaisuja
1955–1973. Helsinki 1956–1974.
Valtiopäivät
1972. Pöytäkirjat. Helsinki 1972. (VP 1972 ptk.)
WWW-dokumentit
(Huom. Mikäli saksalaisissa
tai suomalaisissa arkistoissa olisi tarjolla 1960- ja 1970-luvun
ulkopolitiikkaa koskevia asiakirjoja www-muodossa, ne kuuluisivat tähän
kategoriaan. Verkossa tarjolla oleminen täyttää tässä julkaisun kriteerin eli
www-sivuille asetetut dokumentit vertautuvat painettuna kirjana ilmestyneeseen
lähdejulkaisuun.)
Muut lähteet
Julkaisemattomat lähteet
Haastattelut
Suurlähettiläs Paul Gustafsson
21.1.1998 (muistiinpanot tekijän hallussa).
Pankinjohtaja Kalevi Sorsa
22.1.1998 (ääninauha tekijän hallussa).
Julkaistut lähteet
Audiovisuaaliset julkaisut
Kallenautio, Jorma: Suomen ulkopolitiikka ja kylmä sota.
Kuusiosainen ohjelmasarja, lähetetty YLE:n Ykkösessä 11.11.–22.12.1999 (YLE
ark.).
Kirjallisuus
Brandt, Willy: Erinnerungen.
Verlag Literatur und Kunst, Frankfurt am Main 1989.
Hentilä, Seppo: Harppi-Saksan
haarukassa. Suomi, DDR:n tunnustaminen ja Neuvostoliitto. Teoksessa
Selovuori, Jorma (toim.): Vaikka voissa
paistais? - Venäjän rooli Suomessa. WSOY,
Helsinki 1998 (Hentilä 1998a).
Hentilä, Seppo: Finnland als Schwerpunkt der Auslandsarbeit
der DDR im ’nichtsozialistischen Wirtschaftsraum’ - Ende der 60er/ Anfang der 70er Jahre. Teoksessa Kuparinen, Eero
(Hrsg.): Am Rande der Ostsee. Turun
yliopiston Historian laitos, Turku 1998 (Hentilä 1998b).
Jakobson, Max: Saksojen
tunnustaminen 20 vuotta sitten oli Suomelle kova pähkinä. Helsingin Sanomat
7.1.1993.
Janhunen, Marko: ”Sonderfall Finnland“. DDR:n pyrkimys
tunnustuksen saamiseksi Suomelta 1967-1972 sekä diplomaattisten suhteiden
solmimiseen johtaneet neuvottelut. Poliittisen historian pro
gradu-tutkielma, Helsingin yliopisto. (Valtiotieteellisen tiedekunnan kirjasto
1997).
Jussila, Osmo – Hentilä, Seppo – Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809-2003. 4.
uud. p. WSOY, Helsinki 2003.
Putensen, Dörte: Im Konfliktfeld zwischen Ost und West.
Finnland, der Kalte Krieg und die deutsche Frage (1947-1973).
Schriftenreihe der Deutsch-Finnischen Gesellschaft, Bd. 3. Berlin Verlag Arno
Spitz GmbH, Berlin 2000.
Scholz, Michael F.: ”Die Ostsee muss ein Meer des Friedens
sein“. Die Rostocker Ostseewoche in der Außenpolitik der DDR 1958-1975.
Dissertation A. (Greifswaldin yliopisto 1990).
Suomi, Juhani: Liennytyksen akanvirrassa. Urho Kekkonen
1972–1976. Otava, Helsinki 1998.
Sanomalehdet
(Huom. Tässä tapauksessa
lehdistöä ei ole käytetty alkuperäislähteenä eli julkisuudessa käydyn
aikalaiskeskustelun analyysi ei ole kuulunut tutkimuksen kysymyksenasetteluun.
Mikäli se olisi kuulunut, lehdet olisi pitänyt sijoittaa ylemmäksi kategoriaan
”Julkaistut lähteet”.)
Helsingin
Sanomat (HS) 1966–1973
Suomenmaa
(Sm)
1973
Suomen
Sosialidemokraatti (SSd) 1969–1970, 1972
Verkkojulkaisut
Tähän kategoriaan kuuluisi
esimerkiksi tutkija N. N.:n väitöskirja DDR:n tunnustamisliikkeestä Suomessa.
Jos sellainen olisi olemassa ja se olisi julkaistu verkossa, se löytyisi myös
Helsingin yliopiston kirjaston e-thesis tietokannasta, jonka www-osoite olisi
tietenkin ilmoitettava lähdeluettelossa.
[1]
(Tavallisia ovat ceterum censeo-tyyppiset
reunahuomautukset, eli ”muuten olen sitä mieltä, että …”).
[2] Lähdeviitteen
numero sijoitetaan yläindeksiin tällä tavoin. Useimmissa
tekstinkäsittelyohjelmissa toiminto on
automaattinen.
[3] Tämä
on lähdeviitenumeron yleisin sijoituspaikka.
[4] Tässä
tapauksessa ennen pistettä (jossakin muussa tapauksessa ennen pilkkua, puoli-
tai kaksoispistettä, ja miksei myös huuto- tai kysymysmerkkiä) sijoitettu viite
koskee vain kyseistä virkettä.
[5]
Keskelle virkettä sijoitetussa viitteessä voidaan huomauttaa vaikkapa siitä,
että kyseistä termiä tai sanontaa voidaan käyttää jossakin toisessa yhteydessä
myös jossakin muussa merkityksessä.