ETYK 30 vuotta -seminaari 25.8.2005

Helsingin yliopistossa

Avaus

Seppo Hentilä

Arvoisat kuulijat,

Kylmän sodan merkittävin liennytysvaihe ulottui 1960-luvun lopulta 1970-luvun jälkipuolelle. Sen kruununa oli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen (Etyk) päätösasiakirja, jonka 35 maan hallitusten päämiehet allekirjoittivat Helsingissä elokuun 1. päivänä 1975. Näinhän historian yleisesityksissä ja koulujen oppikirjoissa sanotaan.

Suurvaltojen välinen jännitys kiristyi pian uudelleen Helsingin huippukokouksen jälkeen ja Etykin maine alkoi nopeasti haalistua. Etykistä tuli kuitenkin kansainvälisen diplomatian yksi ratas, joka pyöri omalla painollaan, hitaasti mutta varmasti seurantakokouksineen ja luottamusta herättävine toimineen ynnä muineen.

Ns. toisen kylmän sodan aikana 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla Etykistä tuli sekä idässä että lännessä episodi, jota kumpikin omasta syystään katui. Neuvostoliiton vanhoillisten piirien mielestä ihmisoikeuskysymyksiä koskenut ns. kolmas kori antoi lännelle mahdollisuuden puuttua blokin sisäisiin asioihin. Yhdysvaltain johtajat Jimmy Carterista Ronald Reaganiin saivat puolestaan Etykin päätösasiakirjasta uuden todisteen sille, että Neuvostoliitto vähät välitti kansainvälisistä sitoumuksistaan.

Kolmannen korin jälkimaine on epäilemättä ollut Etykin vaikutuksista kauaskantoisin. Siihen voitiin vedota entistä suuremmalla varmuudella vuoden 1989 jälkeen, kun oli nähty, kuinka Berliinin muuri murtui, Neuvostoliitto sortui ja sen koko imperiumi hajosi Gorbatshovin reformikommunistisen uudistuspolitiikan seurauksena ja alhaalta nousseiden vallankumouksellisten liikkeiden paineesta. Nämä liikkeet vaativat demokratiaa, kansalaisvapauksia, ihmisoikeuksien kunnioittamista, vapaata matkustusoikeutta, jne., eli juuri niitä uudistuksia, joista kolmannen korin asiakirjoissa puhuttiin.

Helsingin ’henki’ ja ’prosessi’, joissakin itäblokin maissa myös ’Helsinki-ryhmät’ tai ’-komiteat’, antoivat oppositioille ja dissidenteille 1970- ja 1980-luvulla mahdollisuuden vedota Etykin päätösasiakirjaan ja saada itselleen julkisuutta. Ja ellei muuta, niin itäblokin toisinajattelijoiden keskuudessa eli ainakin toivo siitä, että heitä ei ollut lännessä unohdettu, olihan siitä Helsingissä saatu selkeä lupaus.

Alkoiko Etykistä peräti kommunismin lähtölaskenta? Käynnistikö kolmannen korin herättämä toivo järjestelmän sisäisen rapautumisen, niin kuin on väitetty? On aivan selvää, että tietoisuus siitä, mitä vuonna 1989 tapahtui, on herättänyt tämäntapaisia, perimmältään jälkiviisauden tiliin luettavia kysymyksiä. Niidenkin esittäminen on Etykin historian ymmärtämisen kannalta hyödyllistä.

Etykin jälkimaineeseen liittyy myös aivan päinvastaista jälkiviisastelua: Kommunismille ei olisi pitänyt antaa periksi, sille olisi pitänyt panna kova kovaa vastaan. Kuinka aikalaiset saattoivat olla niin sokeita, että he eivät nähneet Neuvostoliiton heikkoutta? Periksi antaminen altisti koko lännen ’suomettumiselle’, aivan samalla tavalla kuin Brandtin idänpolitiikan arvostelijat väittivät tapahtuneen Saksan liittotasavallalle. Kommunistiset diktatuurit vähät välittivät kolmannesta korista ja jatkoivat ihmisoikeuksien polkemista. Ne saivat tehdä sitä kaikessa rauhassa vielä toistakymmentä vuotta, kun länsi ummisti Helsingissä silmänsä Berliinin muurin kuolemanlaukauksilta ja muilta julmuuksilta.

Suomessa Etykin jälkimaine on sen sijaan säilynyt kirkkaampana kuin muualla, lähinnä siksi, että huippukokous järjestettiin nimenomaan Helsingissä. Tässä mielessä siitä on tullut osa kansallista legendaamme, ei tietenkään talvisotaan verrattava, mutta merkittävä kuitenkin. Etyk on koettu ’Suomen omaksi jutuksi’; se oli nimenomaan Suomen ja Kekkosen ansiota, ja Suomi teki Euroopalle ja koko maailmalle suuren palveluksen ’järjestämällä’ Etykin Helsinkiin. Suomi tarjosi ’pyhän puolueettoman maaperänsä’ muiden kansakuntien käyttöön, mutta samalla sen oman puolueettomuuden pyhyys entisestään kirkastui. Etykiin liittyvät mielikuvat ovat olleet kaiken kaikkiaan positiivisia, kun 1970-luku on muutoin leimautunut ’suomettumisen’ synkäksi vuosikymmeneksi. Etyk ja ’Helsingin henki’ onkin suomettumisen ja talvisodan ohella se kolmas asia, jonka ansiosta Suomi ylipäätään ulkomailla ilmestyvässä tutkimuskirjallisuudessa mainitaan.

Helsingin yliopiston poliittisessa historiassa meneillään olevasta tutkimuksesta, projekteista, väitöskirjatöistä ja muista opinnäytteistä, erittäin suuri osa käsittelee Suomea kansainvälisessä vuorovaikutuksessa. Tätä tutkimustraditiota ovat vuodesta 1999 kantaneet kaksi johtamaani SA:n rahoittamaa tutkimusprojektia, Suomi kylmässä sodassa sekä Liennytys, Suomi ja Euroopan turvallisuus: kummassakin 3-4 päätoimista tutkijaa. Tämä seminaari on näiden projektien eräänlainen välintilinpäätös, jossa tutkimuksen tuloksia tarjotaan kotimaiselle yleisölle. Tämän päivän esitelmöitsijät ovat Jussi Hanhimäkeä ja Petri Hakkaraista lukuun ottamatta jossakin vaiheessa työskennelleet näissä projekteissa päätoimisina tutkijoina. Jussikin on projektimme aktiivinen ulkojäsen, Petri edustaa ”aivovientiä”, sillä hän aikoo väitellä Oxfordissa…

Projektiemme kantavia voimia ovat dos. Kimmo Rentola, yliopistonlehtori Juhana Aunesluoma, tohtori Mikko Majander ja tutkijatohtori Katalin Miklossy, joista kaksi viimeksi mainittua on väitellytkin projektin piikkiin. Muita väittelijöitä, jo valmiita ovat Jari Sedergren ja Jarkko Vesikansa, Aappo Kähösen väitöskirja on esitarkastuksessa, Minna Starck tulee perästä. Omat tutkimukseni Suomen puolueettomuuspolitiikan kannalta kovin haasteellisista suhteista molempiin Saksoihin liittyvät projektiin.

Tutkijaryhmämme jäsenten kansainväliset yhteydet ovat viime vuosina olleet erittäin vilkkaat, kumppaneina erityisesti Venäjä, Pohjoismaat, Saksa, Yhdysvallat ja Iso-Britannia. Lokakuussa 1999 pidettiin Helsingissä ’The First Détente-konferenssi’, kylmän sodan ensimmäistä liennytystä 1955–58 käsittelevä tieteellinen seminaari, johon osallistui alansa nimekkäitä asiantuntijoita 12 eri maasta. Näitä yhteyksiä on hoidettu ja kasvatettu arkisto- ja konferenssimatkojen sekä vierailuesitelmien puitteissa. Tutkijaryhmämme jäsenille on kertynyt myös runsaasti erilaisia kansainvälisten tutkijaverkostojen johtoryhmien ja aikakauslehtien toimitusneuvostojen jäsenyyksiä, sekä referee- ja asiantuntijatehtäviä.

Tämän seminaarin järjestelyissä on vaivojaan säästämättä ahkeroinut Juhana Aunesluoma, häntä halua kiittää jo heti alkuun, samoin kuin Ulkopoliittista instituuttia, joka empimättä suostui yhteistyökumppaniksemme. Kommentaattoreiksi olemme saaneet joukon arvovaltaisia ja ulkosuhteiden hoidossa ansioituneita näkijöitä ja tekijöitä, mistä olemme hyvin iloisia.

Toivotan kaikki lämpimästi tervetulleiksi tämänpäiväiseen seminaariin!