Etyk 30 vuotta

Seminaari Helsingin yliopistossa 25.8.2005

Seppo Hentilä

Suomi, Etyk ja kaksi Saksaa

Otan esitykseni lähtökohdaksi Suomen hallituksen 5. toukokuuta 1969 tekemän Etyk-aloitteen perustelun. Se kuului seuraavasti:

”Suomella on hyvät suhteet kaikkiin niihin maihin, joita Euroopan turvallisuus koskee, ja sen asennoituminen keskeisimpään eurooppalaiseen turvallisuusongelmaan, Saksan kysymykseen on tasapuolisuutensa vuoksi saanut tunnustusta eri osapuolten taholta.”

Miksi Suomen hallitus nosti nimenomaan Saksan-politiikkansa siksi vahvuudeksi, jolla se perusteli olevansa kelpoisempi kuin kukaan muu sekä turvallisuuskokouksen valmisteluvaiheen promoottoriksi että tulevan huippukokouksen isännäksi? Todellisuudessahan Suomi oli keväällä 1969 ainoa maa, jolla ei ollut täysiä diplomaattisuhteita kummankaan Saksan kanssa. Tosin maailmassa oli tuolloin vain kolme maata, joilla sellaiset olivat, nimittäin Neuvostoliitto (vuodesta 1955), Romania (vuodesta 1967) ja Jugoslavia (vuodesta 1968). Suomi oli kuitenkin neljäs maa, jolla oli tasapuoliset suhteet Saksoihin, tosin kaupallisten edustustojen tasolla.

Suomen Saksan-politiikka oli pysyvässä pattitilanteessa, koska Suomen ja Neuvostoliiton YYA-sopimus, sen perustuminen Saksan sotilaalliseen uhkaan, ja Saksan liittotasavallan 1955 julistama ns. Hallsteinin oppi olivat keskenään sovittamattomassa ristiriidassa. Tämän opin mukaan Bonnin hallitus piti DDR:n tunnustamista epäystävällisenä tekona, johon se vastaisi katkaisemalla diplomaattisuhteet. Pattitilanne suhteessa Saksoihin kuvastaa aidosti Suomen eritystä asemaa kylmän sodan blokkien välissä.

DDR:n optioksi Suomen suunnalla oli jo 1950-luvulla muodostunut se, että Neuvostoliitto ennemmin tai myöhemmin painostaisi Suomen tunnustamiseen. Saksan liittotasavallan näkökulmasta Suomi oli Hallsteinin opilla lujitetussa DDR:n saartorenkaassa puolestaan heikoin lenkki ei-kommunistisessa maailmassa.

Kun Neuvostoliitto oli 1950-luvun puolivälissä päätynyt sille kannalle, että Saksan jako kahdeksi valtioksi olisi pysyvä, se oli tehnyt jatkuvasti uusia aloitteita tämän tilanteen vakiinnuttamiseksi. Neuvostoliitto alkoi tarjota, ja pani myös liittolaisensa tarjoamaan, laajempaa eurooppalaista ratkaisua, Euroopan turvallisuuskonferenssia, jonka asialistalla ensimmäisenä olisi Saksan-kysymyksen ratkaiseminen sillä tavoin, että vuoden 1945 etupiirijaon mukaisesti syntyneet rajat tunnustettaisiin. Ei ole yllätys, että Neuvostoliitto alkoi tarjota Suomelle, ja presidentti Kekkoselle henkilökohtaisesti, aktiivista roolia Euroopan turvallisuuskokouksen edistämisessä.

Samaan yhteyteen kytkeytyi Neuvostoliiton painostus DDR:n tunnustamiseen, mikä Suomen kannalta oli erittäin ikävää, koska vaatimukseen suostuminen olisi merkinnyt vakavaa välien rikkoutumista Saksan liittotasavallan kanssa. Neuvostoliitto saattoi aina tarpeen vaatiessa vedota YYA-sopimuksen nojalla Länsi-Saksan ”militarismin” kasvavaan uhkaan, kuten se yöpakkas- ja noottikriiseissä tekikin. Juuri avoin Saksan-kysymys oli Suomen kannalta vaarallisin suurvaltojen välisten erimielisyyksien aihe, koska nämä erimielisyydet välittyivät YYA-sopimuksen kautta suoraan Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin.

Tarkastelen seuraavassa Suomen Etyk-aloitteen Saksan-poliittisia kytkentöjä, Suomen hallituksen asettamia tavoitteita, onnistumisia ja epäonnistumisia, aloitteen vastaanottoa molemmissa Saksoissa sekä tietenkin Neuvostoliiton asennoitumista sen jälkeen kun Suomi oli aloitteensa tehnyt. Jätän esityksestäni pois pohdinnat Saksan liittotasavallan asennoitumisesta Etyk-prosessiin ylipäätään enkä käsittele Etyk-kysymystä Länsi-Saksan ja sen Nato- ja EY-liittolaisten välisten suhteiden kannalta, näitä kysymyksiä selvittelee seuraavassa esitelmässä Petri Hakkarainen.

1960-luvun puolivälin jälkeen Neuvostoliitto vaati toistuvasti Suomelta DDR:n tunnustamista. Kun Kekkonen tapasi kesäkuussa 1968 Moskovassa Brezhnevin, tämä kytki DDR:n tunnustamisen Euroopan turvallisuuskonferenssin järjestämiseen ja toivoi, että Suomi voisi toimia asiassa aloitteentekijänä. “On selvää, että tämä on sen luokan kysymys, johon ei vastausta voida tänään antaa”, Brezhnev sanoi. Hän kuitenkin pyysi, että Suomessa vakavasti harkittaisiin asiaa.

Suomen hallituksen toukokuussa 1969 tekemä Etyk-aloite oli epäilemättä tarkoitettu aseeksi Suomen taistelussa puolueettomuuspolitiikkansa tunnustamisen puolesta. Tässä kontekstissa sitä onkin järkevintä tarkastella. Suomella oli tuossa vaiheessa erityinen tarve saada puolueettomuuspolitiikalleen niin idän kuin lännenkin tunnustus. Vakavinta Suomen kannalta oli se, että Neuvostoliitto oli Tšekkoslovakian kriisistä 1968 lähtien itsepintaisesti kieltäytynyt ottamasta yhteisiin kommunikeateksteihin mainintaa Suomen puolueettomuuspolitiikasta. Tämän tilanteen korjaamiseksi Suomen ulkopolitiikan johto päätti tarttua härkää suoraan sarvista: aktiivisesta puolueettomuuspolitiikasta tuli työkalu ja väline, jolla Suomi osallistui kansainväliseen politiikkaan ja kohotti profiiliaan.

Tuskin koskaan Suomen ulkopolitiikassa on ollut yhtä aikaa esillä niin monia isoja hankkeita ja haasteita kuin juuri 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Ulkoasiainministeriön virkamiesjohto pelasi noihin aikoihin, tosin Kekkosen siunauksella, kovaa ja uhkarohkeaa peliä. Yksi osoitus rohkeudesta oli yritys ajaa Max Jakobson YK:n uudeksi pääsihteeriksi U Thantin jälkeen. Yritys kaatui 1972 Neuvostoliiton vastukseen.

Suomen ulkopoliittisen aktivoitumisen teki mahdolliseksi käynnistyvä liennytysprosessi.

Uusia rooleja Suomella oli useita. Se toimi kaksivuotiskauden 1969–1970 YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvana jäsenenä. Syksyllä 1969 Helsingissä käynnistyi Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välisten strategisten aseiden rajoittamista koskeneiden neuvottelujen (SALT) ensimmäinen vaihe. Suomen aloitteellisuuden kruunu ja huipentuma oli tarjoutuminen toukokuussa 1969 Euroopan turvallisuuskonferenssin valmisteluvaiheen vetäjäksi ja huippukokouksen isännäksi. Samaan aikaan käynnistyi Suomen kauppasuhteiden järjestely EEC:n kanssa. Siihen liittyi poliittisesti äärimmäisen kiinnostava, Neuvostoliiton vastustuksen vuonna 1970 kaatunut Nordek-hanke, joka oli alkujaan Tanskan aloite Pohjoismaiden vapaakauppaliiton perustamiseksi.

Lisäksi Neuvostoliiton johto esitti talvella 1970 Kekkoselle yllättäen yya-sopimuksen jatkamista jo toisen kerran ennenaikaisesti 20 vuodella. Kaiken taustalla, suurena yhteisenä nimittäjänä, vaikutti avoin Saksan-kysymys. Siitäkin alkoi maailmalta kuulua kummia: tammikuussa 1970 Saksan liittotasavalta ja Neuvostoliitto aloittivat Moskovassa neuvottelut väkivallasta pidättäytymisestä ja toisen maailmansodan tuloksena syntyneiden Euroopan rajojen tunnustamisesta. Ennen kuin Neuvostoliitto solmisi Saksan liittotasavallan kansa sopimuksen väkivallasta pidättäytymiseksi, se halusi varmistaa Suomen kanssa YYA-sopimuksen jatkon.

Mutta palataanpa jälleen Suomen hallituksen Etyk-aloitteeseen ja sen perusteluihin. Esityksen laatijoiden odotukset eivät todellakaan olleet kovin optimiset siihen verrattuna, mitä Etykistä sitten lopulta tuli. ”Emme me hölmöjä olleet, emme uskoneet toukokuussa 1969, että Suomen kiertokirje mihinkään kokoukseen johtaisi, korkeintaan saisimme aikaan jonkinlaiset diplomaattiset teekutsut Helsinkiin”, on Keijo Korhonen muistellut yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin. Hänen mukaansa ”Sinapinsiemenestä kasvoi sitten tuuhea puu. Mutta älkää vain tulevat historiantutkijat luulko, että sitä puuksi suunniteltiin. Se vain kasvoi.”

Etyk-aloitteen motiivi oli siis alkujaan toinen kuin se, mikä hankkeesta lopulta tuli. Korhosen mukaan Etyk oli Suomen Saksan-politiikan “ajoankkuri”, puolueettomuuspolitiikkamme maaliinsaattamisväline, ei muuta. Marssijärjestys oli siis näin päin. Toinenkin väärinkäsitys on syytä torjua. Etyk-aloite perustui Suomen viralliseen Saksan-politiikkaan, siis jaettujen valtioiden tunnustamattomuuden oppiin, jota pidettiin Suomen vahvimpana valttina koko hankkeessa. “Miksi olisimme pilanneet kaiken tunnustamalla Saksat”, Korhonen kysyy? Myös toisen aikalaisen, UM:n poliittisen osaston päällikön, Risto Hyvärisen, mukaan asetelma oli niin päin, että Saksan-kysymys antoi aiheen Etyk-aloitteen tekemiseen, koska isännyys sopi Suomelle paremmin kuin millekään muulle maalle.

Oliko Etyk-aloite alkujaan tarkoitettu keinoksi, jolla Suomi jäädytti Saksan-politiikkansa ja pääsi ainakin joksikin ajaksi eroon Neuvostoliiton ja DDR:n harjoittamasta painostuksesta DDR:n tunnustamiseen? Tilannehan oli sellainen, että vaikka Suomi olisi samalla kertaa tunnustanut myös Saksan liittotasavallan, Hallsteinin opin mukaiset sanktiot olisivat tulleet voimaan, eikä Bonn olisi ottanut Suomen tunnustusta vastaan.

DDR:n ulkoasiainministeriö arvioi tuoreeltaan Suomen tehneen Etyk-aloitteensa, koska maan ”hallitsevilla piireillä” oli tarvetta vahvistaa asemaansa. ”Tavoitteena on oman luokkavallan säilyttäminen ja konfliktien syntymisen estäminen Euroopassa ja ainakin niiden vaikutusten torjuminen Pohjois-Euroopassa.” Silti aloite oli DDR:n kannalta myönteinen, sillä se vastasi ”myös laajojen demokraattisten ryhmittymien vaatimuksia aktiivisemmasta rauhanpolitiikasta”. Kun Suomen hallitus oli tähän asti onnistunut taitavasti kiertämään Saksojen tunnustamiskysymyksen, se ei enää Etyk-aloitteen tekemisen jälkeen suomalaisilta onnistuisi, arvioi DDR:n ulkoasiainministeriö. Tämä arvio meni täydellisesti pieleen, eikä DDR:ssä ilmeisesti oivallettu sitä, että Etyk-aloite päinvastoin vähensi Suomen paineita Saksojen tunnustamiseen. Tämä johtui siitä, että Moskova nielaisi syötin.

Sen jälkeen kun Suomi oli tehnyt Etyk-aloitteensa, Neuvostoliiton kanta oli selvä kuin pläkki: Suomen kelpaaminen Etyk-prosessin vetäjäksi ja mahdollisen huippukokouksen isännäksi oli sille paljon arvokkaampi asia kuin DDR:n tunnustaminen. Neuvostoliiton korkein johto kertoi Kekkoselle suoraan, ettei Suomen tulisi pilata näitä mahdollisuuksia hätiköidyillä muutoksilla Saksan-politiikassaan.

Suomen jäädytystaktiikka toimi periaatteessa syksyyn 1972, eli niin pitkälle kuin sille oli tarvetta. Vielä syyskuussa 1972 Kekkonen ja hänen pitkäaikainen ”Tehtaankadun varjonsa” M. G. Kotov totesivat yksissä tuumin: ”Me emme halua vahingoittaa Ety-kokouksen valmisteluja sillä, että DDR:llä ja Länsi-Saksalla olisi eriarvoinen edustus, mikä saattaisi tarjota Saksan liittotasavallalle hyvän perusteen kokouksesta poisjäämiseen.” Jos DDR:n edustuston taso Helsingissä kohoaisi suurlähetystöksi, Suomen Etyk-kelpoisuus kuivuisi kokoon, sillä Länsi-Saksa olisi vastahakoinen osallistumaan kokoukseen sellaisessa pääkaupungissa, jossa Itä-Saksalla olisi suurlähetystö.

Saksojen tunnustamisen jäädyttäminen Suomen Etyk-aloitteen motiivina poistui luonnollisesti loppusyksystä 1972, kun Saksat pääsivät yhteisymmärrykseen keskinäisestä perussopimuksestaan (Grundlagenvertrag). Sen jälkeen Länsi-Saksalla ei ollut enää mitään DDR:n tunnustamista vastaan, ja Suomikin saattoi solmia diplomaattisuhteet molempien kanssa yhtä aikaa tammikuun 7. päivästä 1973 lukien.

Itse asiassa Suomen hallitus oli vähällä itse hukata Saksan-kysymyksessä saamansa aikalisän. Tarkoitan syyskuun 10. päivänä 1971 julkistettua ns. Saksan pakettia, johon sisältyi neljä kohtaa: sopimus väkivallasta pidättäytymiseksi yhtäältä Suomen ja Saksan liittotasavallan ja toisaalta Suomen ja DDR:n välillä, diplomaattisuhteiden solmiminen, Suomen puolueettomuuspolitiikan tunnustaminen ja Lapin sodan tuhojen korvaaminen. Suomen hallitus joutui julkistamaan tämän ennalta valmistellun aloitteensa vähintään puolta vuotta aiottua aikaisemmin, kun ulkoministeri Väinö Leskinen vuoti asian Kööpenhaminassa pidetyssä Pohjoismaiden ulkoministerikokouksessa. Väärään aikaan ajoitettu esitys aiheutti Suomen ja Saksan liittotasavallan välille kitkaa, jota vanhemmat Auswärtiges Amtin virkamiehet muistelevat vieläkin katkerasti.

Liittotasavallan arvion mukaan Suomen hallituksen esityksestä paistoi täydellinen tietämättömyys ja kyvyttömyys ymmärtää Saksan liittotasavallan kansainvälistä asemaa ja kansallista vastuuta. Jo Bonnin ensimmäisissä arvioissa viitattiin mahdollisina painostuskeinoina siihen, että Helsinkiä ei hyväksyttäisi Etyk-prosessin valmisteluvaiheen isännäksi, ja siihen, että suomalaisten puolesta ei lausuttaisi Brysselissä yhtään kaunista sanaa, kun Suomen ja EEC:n vapaakauppasopimusta koskevat neuvottelut tulisivat agendalle. Esimerkiksi lähetystöneuvos Klaus Blech, joka oli saanut AA:ssa tehtäväkseen kirjoittaa ulkoasiainministeri Walter Scheeliä varten ohjeita suhtautumisesta suomalaisten aloitteeseen, suositteli lausunnossaan samaa. Heille tulisi kertoa, ettei Suomi enää kelpaisi Euroopan turvallisuuskokouksen isännäksi. Tämä tulisi saattaa myös Suomen kiertävän Etyk-lähettilään Ralph Enckellin tietoon.

Yli vuoden, aina loppusyksyyn 1972 asti, Saksan liittotasavallan hallitus, ulkoasianministeri Scheel ja AA:n virkamiehet korostivat toistuvasti sitä, että maiden välisiä suhteita rasittaisi pahoin, mikäli Suomi ryhtyisi tunnustamaan DDR:ää ennen kuin Saksojen välisistä suhteista olisi saatu aikaan perussopimus. Siitä olisi Suomelle ”erittäin ikäviä seurauksia”. Erityisen turmiollista tämä olisi Suomen mahdollisen Etyk-isännyyden kannalta.

YK-edustustoon siirtyneen Risto Hyvärisen tilalle ulkoasiainministeriön poliittisen osaston päälliköksi talvella 1972 nimitetty Matti Tuovinen esittikin Kekkoselle heti alkajaisiksi, että Saksan-politiikkaa ja turvallisuuskonferenssipolitiikkaa oli välttämättä koetettava synkronoida keskenään. Maaliskuussa 1972 laatimassaan muistiossa hän lähti siitä vaihtoehdosta, ettei Länsi-Saksa hyväksyisi Suomea isännäksi Etyk-valmistelujen monenkeskisessä eli multivaiheessa edes edustustonpäälliköiden tasolla pidettävissä kokouksissa. Saksan-politiikka oli sopeutettava tähän, parallelismi Saksojen kohtelussa oli säilytettävä ja alustavat keskustelut oli saatava käyntiin Saksojen kanssa.

Kesäkuun alussa 1972 pidetyssä Naton ministerineuvoston kokouksessa ulkoasiainministeri Walter Scheel varoitti kuitenkin jälleen Suomea tutusti sillä, että Saksan liittotasavalta ei aio hyväksy Ety-kokouksen valmistelujen aloittamista Helsingissä, mikäli Suomi itsepintaisesti jatkaa valmistelujaan DDR:n tunnustamiseksi. ”Bonn kiristää”, merkitsi Kekkonen lakonisesti päiväkirjaansa.

Kuinka paljon Länsi-Saksan protestoinnissa oli julkisuuteen tarkoitettua teatteria? Kysymys on oikeutettu, koska koko ajan suomalaiset saivat myös sen suuntaista kulissientakaista informaatiota, ettei Bonn sittenkään toteuttaisi uhkauksiaan, eikä se esimerkiksi pyrkisi torpedoimaan Etyk-kokouksen järjestämistä Helsingissä, olisivatpa Suomen hallituksen Saksan-poliittiset aloitteet millaisia hyvänsä. Idänpolitiikan jatkaminen eurooppalaisen liennytyksen osana oli myös Saksan liittotasavallalle niin tärkeä asia, ettei sillä yksinkertaisesti olisi ollut varaa jättäytyä sen ulkopuolelle.

Liittotasavallan Helsingissä ollut pääkonsuli Detlev Scheel pyysi ja sai audienssin presidentti Kekkoselta huhtikuun puolivälissä 1972. Hänen viestinsä presidentille oli selkeä: Länsi-Saksan lehdistössä olleet väitteet liittohallituksen “ehdosta”, jonka mukaan ”DDR:n mahdollinen yksipuolinen tunnustaminen Suomen taholta tekisi Suomen mahdollisuudet tyhjiksi toimia Etykin isäntämaana”, olivat täysin tuulesta temmattuja. Sellaista saattoivat Scheelin mukaan väittää vain Franz-Josef Straussin kaltaiset poliitikot, jotka eivät lainkaan tunne Suomen politiikkaa. Ennakkoluulojensa mukaisesti he näkivät kaiken Suomen toiminnan takana Moskovan tahdon ja käyttivät sitä taistelussaan Brandtin hallitusta vastaan.

Scheel korosti Kekkoselle nimenomaan tietävänsä, ettei ”liittotasavallan hallitus ole koskaan yhdistänyt eikä voikaan yhdistää Suomen sopimusaloitteeseen liittyviä seikkoja Etykin pitopaikkaan.” Myös presidentille Scheel vakuutti, että Bonnin hallitus tukee Suomen ja EEC:n vapaakauppasopimusta; tätä hänelle oli viimeksi vakuuttanut AA:n valtiosihteeri Braun, jonka kanssa myös Suomen ja EEC:n välisiä neuvotteluja hoitanut osastopäällikkö Pentti Uusivirta oli äskettäin keskustellut.

Saman ulkoministeri Kalevi Sorsa sai kuulla suoraan Willy Brandtilta, kun nämä kaksi tapasivat kesäkuun lopussa 1972 Wienissä Sosialistisen internationaalin kokouksessa. Brandt ei halunnut kytkeä Suomen Saksan-pakettia ja Etyk-kokouksen valmisteluja keskenään. Hän kuitenkin toivoi vakavasti sitä, että Suomi ei pitäisi kiirettä. ”Mutta jos se on aivan välttämätöntä, ei sekään olisi maailmanloppu”, kommentoi Brandt sitä mahdollisuutta, että Suomi tunnustaisi DDR:n. Hän selitti myös oman hallituksensa olevan valmis keskustelemaan diplomaattisuhteiden solmimisesta Suomen kanssa, mutta nämä keskustelut oli ehdottomasti pidettävä erillään Suomen ja DDR:n välisistä keskusteluista.

Zavidovossa elokuun puolivälissä 1972 Kekkosen ja korkeimman neuvostojohdon tapaamisessa esillä oli myös diplomaattisuhteiden solmimista Suomen ja DDR:n välillä.

Kekkonen oli todennut, että Suomi tunnustaisi lähiaikoina sekä Saksan liittotasavallan että DDR:n. Se olisi yksipuolinen toimenpide, johon ei tarvitsisi pyytää kummankaan lupaa. ”Mutta meillä on tietenkin se pelko, että jos me tunnustamme vastoin Länsi-Saksan tahtoa DDR:n, Länsi-Saksa voisi vaikuttaa siihen, että multilateraaliset neuvottelut Etykistä ja itse konferenssissa siirrettäisiin Helsingistä pois.” Neuvostoliiton edustajat vakuuttivat tietävänsä, ettei Brandtilla olisi mitään Suomen ja DDR:n suhteiden normalisointia vastaan, mutta hänen asemansa oli niin tukala, ettei hän voinut tätä asiaa julkisesti todeta. Brandt ei tulisi myöskään vastustamaan Helsinkiä Ety-kokouksen pitopaikkana. Kekkonen sanoi olevansa Brandtin asenteesta selvillä.

Erittäin hyvin Länsi-Saksan sisäisestä tilanteesta oli perillä myös Stasin ulkomaantiedustelu. Pari viikkoa Suomen ja DDR:n sopimuksen parafoinnin jälkeen, 22.9.1972, päivätyssä raportissa todettiin realistisesti, ettei Bonnilla oikeastaan enää olisi mitään mahdollisuutta painostaa Suomea Etyk-asialla, kun Yhdysvallat on näyttänyt vihreää valoa turvallisuuskokousta valmistelevien neuvottelujen aloittamiselle marraskuun lopulla. ”Liittotasavallalle jää vain kaksi vaihtoehtoa, joko tehdä sopimus Suomen kanssa tai edustautua turvallisuuskokouksen valmisteluissa alemmalla tasolla kuin DDR. Bonnin jättäytyminen kokonaan valmistelujen ulkopuolelle ei liene mahdollista, arvelevat suomalaiset hallituslähteet.”

Tämä todellakin tilanne oli ja Stasin kiteytys siitä osui täsmälleen oikeaan. Suomen ulkoasiainministeriöstä oli kerrottu, että DDR:n kanssa parafoidut sopimukset voitaisiin periaatteessa allekirjoittaa jo lokakuun puolivälissä 1972. Varmuuden vuoksi – ”jotta Saksan liittotasavalta ei pääsisi häiritsemään Etyk-valmisteluvaiheen käynnistymistä” – allekirjoittamista oli päätetty vielä lykätä.

Pienen välikohtauksen poikasen liittotasavallan pääkonsuli Scheel kuitenkin vielä järjesti. Juuri ennen kuin Etyk-kokouksen valmisteluvaihe oli 22.11. Espoon Dipolissa alkamassa, Scheel marssi ulkoasiainministeriöön. Korkeimmalta taholta saamiinsa ohjeisiin viitaten hän vaati, että maiden istumajärjestys oli ehdottomasti muutettava sellaiseksi, että Saksat sijoitettaisiin kokoussaliin rinnakkain. Englanninkielisten nimikylttien F.R.G ja G.D.R. mukainen istumajärjestys näet antoi sen vaikutelman, että oli kyse aivan eri valtioista. Välikohtaus estettiin sillä, että valtuuskunnat istutettiin kokoussaliin ranskan kielen aakkosten mukaiseen istumajärjestykseen. Näin molemmat ”Allemagnet” pääsivät esiintymään kylki kyljessä.

Liittotasavalta toimi saksalais-suomalaisissa suhteissa kaiken aikaa jarrumiehenä. Suomen aloitteet olivat sille monin tavoin vaikeita, mikä heijastui siinä, että Bonnin liittohallitus joutui koko ajan pelaamaan kaksilla korteilla. Julkisuudessa se puhui yhtä ja kulissien takana toista. Tämä ”kaksinaamaisuus” johtui siitä, että Saksan liittotasavalta ei missään tapauksessa voinut ennen Saksojen perussopimuksen valmistumista ruveta julkisesti keskustelemaan aloitteista, joihin sisältyi DDR:n tunnustaminen.

Toisaalta sekä Suomen hallituksen Etyk-aloite että Saksan-paketti tähtäsivät aivan samoihin päämääriin kuin Brandtin idänpolitiikka eli jännityksen purkamiseen ja tilanteen rauhoittamiseen Euroopan sydämessä. Saksan liittotasavalta ei päinvastaisista uhkailuistaan huolimatta olisi voinut jäädä Etyk-prosessin ulkopuolelle. Sen takia se joutui kulissien takana vakuuttelemaan Suomelle, että sen julkisuudessa esittämä kritiikki ja Hallsteinin opin sanktioilla uhkailu olikin vain aprillia, jota ei kannattaisi ottaa liian vakavasti.