Todellisuus iskee yliopistoon!

TODELLISUUS ISKEE YLIOPISTOON! Mahtoikohan yliopistoväki tajuta millaiseen soppaan se tuli lusikkansa laittaneeksi päästäessään lapset seiniensä sisäpuolelle? Jos lapsuus ja vuorovaikutus otetaan vakavasti, ei yliopisto voi jäädä ennalleen. Varhaiskasvatuksen ja tiedeyhteisön suhtautumistapojen erilaisuus näkyy parhaiten suhtautumisessa vuorovaikutukseen. Tiedeyhteisössä vuorovaikutus tuntuu olevan välttämätön paha. Varhaiskasvatuksessa se on toiminnan sisältö. Nämä vastakkaiset näkemykset vaativat tarkastelua nyt, kun varhaiskasvatuksesta tulee osa tiedeyhteisöä.

Tiedeyhteisö on keskittynyt etsimään selityksiä ja lainalaisuuksia tai se tulkitsee ja yrittää ymmärtää todellisuutta. Tieteen tehtävänä on nähty olevan syvällisen tietouden aikaan saaminen maailmasta. Tutkimuksessa vuorovaikutus näyttäytyy ongelmana, vaikka se ihmisten välisessä toiminnassa on ainoa mahdollisuus. Ihmistieteissä on käytetty paljon energiaa sen ongelman eliminoimiseksi, että tutkijan toiminnalliset merkitykset vaikuttavat ilmiöön. Tällöin on vaikea sanoa, missä ilmiö objektiivisesti alkaa ja minkä verran on kysymys tutkijan omasta vaikutuksesta ja hahmotustavasta.

Yksi tieteen keino nähdä systeemi erillisenä on irrottaa se taustastaan naulaamalla tämä tausta kiinni. Ilmiön muuttumista tarkastellaan siis vain joidenkin pysyvien lähtöoletusten sisällä. Tällaisia pysyviä puiteoletuksia ovat teoreettiset tai moraaliset tutkimuksen lähtökohdat. Mutta jos lähtöoletukset ovat vääriä, hyväkin lähtöoletuksien sisällä tapahtuva kuvaus on turha.

Toinen keino saada alati elävien ja mahdollisesti muuttuvien tapahtumien varjo vangittua tutkimusaineistoon on tallettaa näitä varjoja tutkimusaineistoksi. Tarkkailun aikana tai jälkeen tehdään muistiinpanoja, haastatteluja nauhoitetaan, kirjallisia lähteitä kerätään ja tapahtumia videoidaan. Varsinaisen tutkimuksen analyysi ja raportti tehdään usein näiden aineistojen pohjalta. Tällöin vuorovaikutus todellisuuden kanssa nähdään keinona saada tutkimusmateriaalia. Tämä kontakti on kuitenkin hyvin vaarallinen mahdollisten häiriötekijöiden takia. Miten voidaan ajatella, että tällainen vuorovaikutuksen hahmotuksen malli voisi sopia lastentarhanopettajalle, joka toimii keskellä kuohuvaa vuorovaikutusta? .

Jos varhaiskasvatus tieteellistyy, ei tieteentekijä voi kieltää osallisuuttaan tapahtumien muotoutumiseen. Tieteen tekemisen normeista tulee yhä enemmän kasvatuksen normeja. Vuorovaikutuksesta tulee keino vaikuttaa asioihin. Vuorovaikutuksesta tulee laastia, jolla teoreettisia konstruktioita rakennetaan. Sen takia ei ole samantekevää, millaisin ehdoin varhaiskasvatustiedettä tehdään. Soveltaessaan tieteellistä todellisuuskäsitystä tiede alkaa määrittää todellisuuden muotoutumisen ehtoja. Tällöin tiede ei enää pyri ymmärtämään todellisuutta, vaan yksipuolisesti omista lähtökohdistaan määrittämään todellisuuden sisällön. Tällöin tieteen säännöt määrittävät, miten lapsia kasvatetaan ja mikä on lapsuuden merkitys yhteisössämme. Itsensä likoon laittava ja lapsen tässä ja nyt kohtaava kasvattaja ei tähän traditioon istu. .

Vuorovaikutus on tutkijalle välttämätön paha. Nähdäkseni ei ole kysymys valinnasta, vaan siitä, että todellisuuden perusluonteeseen kuuluu aina jonkinasteinen vuorovaikutus, halusimme sitä tai emme. Jos varhaiskasvatustutkimus haluaa todella keskittyä kasvatustapahtuman ytimeen, sen on lähdettävä tarkastelemaan sitä muotoutuva vuorovaikutus ja hetkessä piilevien aavistusten merkitys tunnustaen. Kun lastentarhanopettajien koulutus siirtyy yliopistoon ja sitä tieteellistetään, siitä on turhaa yrittää siivilöidä kuplivaa elämää pois - ettei elämä katoa myös käytännön työstä. Varhaiskasvatustutkimus ei voikaan keskittyä irrottamaan tuloksia todellisuudesta, vaan sen on keskityttävä itse tutkimusprosessiin. .

Jos varhaiskasvatustutkimusta leimaa etsiminen, löytäminen ja tieteellisen toiminnan tekeminen, se heijastuu vuorovaikutuksessa lasten kanssa. Toiminnan analyysiin, ymmärtämiseen ja mittaamiseen opetettu lastentarhanopettaja voi nähdä syvälle, mutta se ei riitä. Elävä tieteen tekeminen edellyttää tekijältään uskallusta ja rohkeutta. Merkittävä tutkija osaa nähdä pienen ja yllättävänkin asian mahdollisen merkityksen. Tieteentekijän on vaikea toimia ympäristössä, jossa hänen toimintansa on jo etukäteen määritelty. Yliopiston tiedeyhteisöön siirtyessään lastentarhanopettajien koulutuksen on vain pidettävä huolta siitä, että elämän ihmeellisyydestä hurmioituminen ei jää professoreiden yksinoikeudeksi. .

Kun lastentarhanopettajakoulutus siirtyy osaksi yliopiston tiedeyhteisöä, on varottava, ettei siitä tule olemassaolevan tieteen etäispäätettä, joka soveltaa valmiita tuloksia. Elävä ilmapiiri edellyttää kokemusta omasta merkityksestä tapahtumien kehitykselle. Sillä jos opiskelija ei harjaannu opiskelussaan todellisuuden tekemiseen, hänen on vaikea toteuttaa sitä myöskään työssään. .

Varhaiskasvatuksella ei ole mitään syytä mennä sisään yliopiston ovesta hattu kourassa ja nöyristellen. Päinvastoin. Meillä on mukanamme lapsi, joka elävästi ja aina uudestaan havainnollistaa vuorovaikutuksen muotoutuvaa perusolemusta. Varhaiskasvatus voi yliopistolle mennessään auttaa tiedeyhteisöä siirtymään olemassaolevista lainalaisuuksista todellisuuden tekemiseen. Harjoittelun vähetessä on kontaktia todellisuuteen entisestään kiinteytettävä. .

Prosessin näkökulmasta tiede on jotakin muuta kuin sen tulokset. Tiede on todellisuuden ilmiöiden väsymätöntä tutkimista ja jatkuvaa uudelleen prosessointia. Tieteen normittajien ja tietäjien ei tulisi liikaa kiirehtiä määrittämään todellisuuden tai tieteen tarkoitusta. .

Tieteestä tulee negatiivisen vallankäytön tapa, jos tieteen nimissä asetetaan tiukat kriteerit sille, mikä on hyväksytty tutkimuskohde tai tutkimustapa. Tieteentekijät voivat kasvattaa omaa tiedeyhteisön sisäistä valtaansa, kun he pääsevät määrittämään muiden toimintavaltuuksia, mutta samalla he heikentävät koko tiedeyhteisön voimaa jumiuttamalla tieteen olemassaoleviin kaavoihin. .

Lastentarhanopettajakoulutukseen sovellettavat tieteellisyyden kriteerit tekevät tieteelliseen käyttöön tarkoitetuista normeista inhimillisen vuorovaikutuksen normeja. Se määrittelisi inhimillisen kulttuurin oikeat puitteet soveltamalla omia tieteellisyyden kriteerejään inhimillisessä vuorovaikutuksessa. Lapsen toiminnan olisi tällöin mahduttava tiedeyhteisön legitiimin toiminnan puitteisiin. Kun tieteentekijät saavat määritellä inhimillisen vuorovaikutuksen sallitut ja oikeat kriteerit, vaihtavat renki ja isäntä paikkaa: tieteellisen kulttuurin kriteerit pääsevät määrittelemään lapsen toimintaa. Tällöin tiede sanoo, mikä lapsen toiminta on oikein ja mikä väärin. Tällöin tiede myös määrittää todellisuuden lainalaisuuksia, ei enää vain löydä niitä. Tiedeyhteisö ei ole enää muusta yhteisöstä riippumaton vaan sitä tiedon vallalla määrittävä instituutio . .

Kysymys ei ole pelkästään tieteen tehtävästä tai opiskelijan oikeuksista. Muuttuvassa maailmassa lapsi on saatettava osalliseksi tapahtumien etenemisessä. Vain tällaisessa kulttuurissa voi lapsi kasvaa todelliseen vuorovaikutukseen, yhteiseen tilanteen lainalaisuuksien muotoiluun. Vain oman elämysmaailmansa ja ympäristön välisen yhteyden näkevä ihminen voi saada tuntuman omaan todellisuuden tekemiseensä. Todellisuuden rikastamisen näkökulmasta ei ole mitään syytä saattaa varhaiskasvatusta tieteen tuloksia todentavaksi koneeksi. Se palvelee vain instituution tällä hetkellä vallassa olevien intressejä pitämällä tapahtumia tiettyyn kehikkoon sidottuna. Lapsista tulee olemassaolevan vallankäyttöjärjestelmän todentajia. .

Jos kävisi niin että lastentarhanopettajakoulutus joutuisi yliopistossa omaksumaan olemassa olevan tieteen teorian, se ohjaisi opiskelijoita hahmottamaan lasta tietyn olemassaolevan mallin läpi. Tällöin kasvattaja voi nähdä ainoastaan lapsen muuttuvan, ei oman pysyvän teoriansa. Tällöin olisimme taas siinä pisteessä, jossa lapsi nähtäisiin toiminnan objektina. Lapsi muuttuisi tietyssä olemassaolevassa maailmassa. Lasta ei nähtäisi aikuisen maailmaa ja hahmotusta muuttavana. Mitä enemmän varhaiskasvatustiede saa sisältönsä ilosta, turvallisuudesta ja elämän ihmeellisyydestä, sitä enemmän iloa, turvallisuutta ja elämän ihmeellisyyttä pitää myös sisällään tieteellinen varhaiskasvatus. Ei ole näköpiirissä sellaista teoriaa, joka antaisi vastauksen ihmiselämän tärkeimpiin kysymyksiin. Lastentarhanopettaja joutuu kuitenkin kohtaamaan tällaisia kysymyksiä joka päivä. .

Tämänhetkisen tieteellisen tiedon ja ihmiselle merkityksellisen tiedon välillä on ammottava kuilu. Mutta koska varhaiskasvatuksessa ei ole kysymyksessä pelkästään teorian kehittäminen, vaan se koskee nupullaan herkässä iässä olevia todellisia ihmisiä, ei voida jäädä odottamaan tieteen kehitystä. Kokemukset ja tuntemukset huutavat huomiota huolimatta siitä, onko niille olemassa pätevää teoriaa tai mittaria. .

Tiedettä ei missään nimessä tarvitse hylätä, jos halutaan estää varhaiskasvatusta vieraantumasta todellisuudesta. On vain pidettävä mielessä, ettei tiede ole tieteen tuloksien soveltamista vaan tieteen tekemistä. Todella merkittävää tiedettä tehneet ihmiset eivät jää olemassaolevien lainalaisuuksien jalkoihin, vaan etsivät ja testaavat yhä uudelleen. Lapsen uupumaton uteliaisuus ja todellisuuden koettelu ovat meidän selkeä kiintopisteemme tiedemaailmassa. Eivät tieteelliset teoriat tai menetelmät ole ydintä, vaan se prosessi, jolla pidämme yllä kontaktia todellisuuteen ja osallistumme sen tapahtumiin. Yliopistoon siirtymisen vahvin puoltaja löytyykin perimmäisen tehtävän samankaltaisuudesta, jossa tutkija ja lapsi voivat kohdata yhteisen muotoutuvan todellisuuden äärellä. Tieteellinen varhaiskasvatustutkimus on positiivinen asia, kunhan se suuntautuu todellisuuteen, eikä siitä irrotettuihin konstruktioihin.