Tavoitteellinen kasvatus: Kahle vai apu?

Reunamo, J. 1989a. Tavoitteellinen kasvatus: kahle vai apu? Lastentarha 4/89, 7-9.

Varhaiskasvatuksen kasvatustoiminta on tavoitteellista. Tavoitteellisen kasvatuksen idea on syvään juurrutettu itsestäänselvyys. Joskus olisi kuitenkin hyvä miettiä kasvatuksen perusteitakin. Käsittääkseni tämän hetken varhaiskasvatuksessa erilaiset tavoitteet ja tavoitejärjestelmät voivat päivä päivältä paremmin, mutta lapsi tavoitepihteihin joutuessaan entistä huonommin.

1. Tavoitteisiin sitoutuminen estää ihmistä näkemästä lasta, tätä hetkeä. Ajatellaan tavoitteellisesti orientoitunutta palokuntaa, joka saapuu sammuttamaan tulipaloa. Tavoitteellisesta toiminnasta huolimatta talo sattuu palamaan perustuksiaan myöten. Palomiehet arvioivat toimintaansa: Toiminta eteni erittäin hyvin tavoitteiden suunnassa, yhteistyö palomiesten välillä oli erinomaista, samoin tilankäyttö jne. Tavoitteisiin sitoutuminen estää kuitenkin näkemästä liikettä; mikä on todellisuus ja mitä tapahtuu. Jonkun olisi pitänyt huomata avata vesihana.

2. Tavoitteisiinsa sitoutunut ihminen jää tavoitteidensa vangiksi. Palokunta on ottanut opikseen talon palamisesta ja päättää kohdistaa huomionsa toimintaan. Tavoitteellisessa toiminnassa yksi tapa päästä tähän on konkreettiset, havaittavat ja toiminnalliset tavoitteet. Palokunnan fyysisen toiminnan luonteeseen liittyen on helppo asettaa toiminnallisia tavoitteita, joiden toteutuminen on helppo havaita. Palokunta asettaa tavoitteekseen avata vesihanan.

He tässä myös onnistuvat, mutta talo palaa taas. Tavoitteisiin sitoutuminen lukitsee tilanteen, se estää näkemästä tilanteen potentiaalisia mahdollisuuksia. Kokonaisuus, todellisuuden monimuotoisuus häviää. Me määrittelemme lapsen. Lapsi ei saa kasvaa kokonaisena ihmisenä, vaan meidän viipaloimanamme. Tässä hetkessä lapsella on tuhansia mahdollisuuksia. mutta me näemme vain yhden. Teemme lapsesta varjokuvan.

3. Ihminen hukkaa sitoutumisensa elämään sitoutumalla tavoitteisiin. Palokuntamme on vihdoin onnistunut tavoitteessaan ja seuraavan talon seinät ovat jääneet pystyyn. Kehikko on onnistuttu säilyttämään. Seurauksena on autiotalo, joka on sisältä kylmä, mutta jonka rakenteet ovat pystyssä. Talo on lujasti ja jäykästi paikoillaan, mutta elämän lämmin liekki ei tee oloa kotoisaksi. Kun tässä hetkessä ei ole merkitystä, tilalle nousevat tavoitteet, jotka ovat sekä laastia että tiiliä kehikon vahvistamisessa. Tulevaisuuteen sitoutuminen aiheuttaa välttämättä välittyneisyyden. Tällä hetkellä ei sinänsä ole merkitystä muuta kuin tavoitteen saavuttamisen välineenä. Yhteiskunnan kehikkojen monimuotoistuessa ja ihmisen yhä tiukemmin sitoutuessa tavoitteisiinsa hän ristiriitaisten tästä hetkestä eriytyneiden kehikkojen paineessa hukkaa kokonaan yhteytensä omaan minäänsä. Kuitenkin ainoa asia, joka on olemassa ja on varma, on tämä hetki. Tämä hetki on ollut meillä aina. Ei ole muuta. Lapsi erilaisten tavoitepaineiden ristitulessa hukkaa ainutkertaisen kykynsä toimia toiminnan ilosta.

4. Tavoitteisiin sitoutuminen antaa mahdollisuuden pelolle. Tavoite on jotakin, jota ei ole olemassa tällä hetkellä tai jotakin sellaista, joka halutaan säilyttää seuraavaan hetkeen. Mitä enemmän ihminen hahmottaa elämänsä merkityksen liittyvän tavoitteisiin, sitä enemmän ihmisen elämän merkitys vähenee, jos tavoitteet eivät toteudu. Mitä enemmän ihminen sitoutuu tavoitteisiin, sitä enemmän ihminen jää ympäristön valtaan.

Ympäristön järjestyminen tavoitteiden suuntaan määrittää ihmisenä olemisen arvon. Ihminen ei voi enää itse määrittää omaa arvoaan, olla oman elämänsä subjekti, vaan hän joutuu kamppailuun elämästä ja kuolemasta loputtomassa tavoiteviidakossa. Lapsen tulisi oppia ennakoimaan positiivisia tilanteita, eikä hukata elämän mahdollisuuksia sokeaan onnistumisen tavoitteluun. On totta, että pelko ajaa monia ihmisiä eteenpäin. Positiivisempi mahdollisuus olisi kuitenkin tässä hetkessä piilevät ihmeelliset mahdollisuudet .

5. Tavoitteisiin sitoutuminen saa ihmisen kiinnittymään elämän ulkoisiin puitteisiin. Kun ihminen on hävittänyt yhteytensä tähän hetkeen, omaan itseensä, muihin ihmisiin ja elämään yleensä, hän ei voi enää nähdä elämän liekkiä, elämän merkitykseen liittyvää kipinää. Mitä suurempi vieraantuneisuus, sitä tärkeämmäksi tulee kehikon mitattavuus. Materia, lelujen määrä, auton kiihtyvyys. kyky juosta nopeasti jne. ovat varmoja tapoja mitata omaa arvoaan hahmottamassaan kehikossa. Merkitysrakenteiden siirtäminen ulkoisiin puitteisiin kuitenkin vähentää ihmisen ja elämän arvoa sinänsä. Jos ihminen haluaa arvostaa omaa itseään. sen on välttämättä tapahduttava suhteessa muihin. Jos ihminen on tehnyt jotakin hyvää se ei vielä riitä. Merkityksen teko saa vasta kun toiset antavat teolle arvon. Näin ollen itse toiminta ei ole arvokasta, vaan vasta sen arvottaminen kehikossa. Koska kuitenkin tämä hetki ja liike ovat aina ensisijaisia todellisuutta määrittäviä tekijöitä. todellisuus ja hahmottaminen irtaantuvat yhä enemmän. Lapsi, elämä ja lapsen oma tekeminen eivät ole tärkeitä. Ulkopuoliset päättävat lapsen (ihmisen) elämästä ja sen arvosta.

6. Tavoitteisiin sitoutuminen voimistaa yhteisen pysyvän kehikon painetta. Jos ihminen on sitoutunut voimakkaasti tavoitteisiinsa, muutos esimerkiksi yhteiskunnallisessa kehikossa nähdään välttämättä häiriönä. Samoin lasten kanssa opettaja näkee tilanteen ehdoissa ilmenevät muutokset välttämättä epäsosiaalisina, jos hän on voimakkaasti sitoutunut kasvatustavoitteisiin. Esimerkiksi tekniikan kehittyminen pienentää ja monimutkaistaa meidän maailmaamme. Muutosten kiihtyvässä vauhdissa suvaitsemattomuutta parempi tapa estää kaaos on liikkeeseen mukaan meneminen. Koska meillä on aina tämä hetki, ainoa tapa elää on huomata elävänsä nyt. Tavoitteellisesti orientoitunut kasvattaja tukahduttaa tässä hetkessä piilevät mahdollisuudet ja lapset luovuuden .

7. Tavoitteisiin sitoutuminen kapeuttaa elämää. Ajatellaan esimerkkiä, jossa opettaja lähtee lasten kanssa metsään retkelle tavoitteenaan oppia arvostamaan luontoa ja saamaan tietoa luonnosta. Joku lapsi löytää valkoisen kiven, joka hänen mielestään on aivan ihmeellinen. Onkohan se aarre? Siitä näkee melkein läpi! Ope katso minkä ihmeen arvokkaan löysin! Opettaja. joka on sitoutunut tavoitteeseensa. kertoo lapselle kysymyksessä olevan vain tavallisen kiven. Lapsi tietää nyt enemmän, hän tiedollinen kehikkonsa on yhä parempi. Mutta kivestä on hävinnyt sen olemuksellinen ihmeellisyys. Merkitys voidaan nähdä vain yhdessä lapsen kanssa kiveä. metsää, elämää ihmetellessä. Elämällä. Lapsi ei opi arvostamaan luontoa, jos hänelle vain tiedollisesti opetetaan luonnon olevan arvokasta. Luonnon arvon oppii kun ihminen saa arvokkaan kokemuksen luonnosta. Kokemuksen arvo voi kasvaa vain tässä hetkessä. Tavoite leikkaa aina osan tilanteen todellisuudesta ja potentiaalista pois.

8. Tavoitteisiin sitoutuminen johtaa vajaakapasiteettiin, elämän kieltämiseen. Tavoitteisiin sitoutunut ihminen määrittelee itsensä tavoitteidensa mukaan. Ihmisestä tulee kuollut objekti. Minä olen tällainen. Oman itsensä määrittely on aina välttämättä typistävää. Minä nyt vaan olen tällainen. Mahtipontisiinkaan tavoitteisiin sitoutunut ihminen ei voi puhjeta elämään tässä ja nyt. Tämä hetki näyttäytyy hänelle millisekuntina, jonka aikana tavoitteesta voidaan saavuttaa niin pieni osa. ettei tähän hetkeen kannata juuttua. Tämä hetki näyttäytyy häiritsevänä kiusankappaleena. vaikka se on kaikki mitä meillä on! Yleisistä tavoitteista johdetaan keskusaihetavoitteita, keskusaihetavoitteista edelleen päivän ja tuokion tavoitteita. Elämä typistetään ja mitätöidään.

9. Tavoitteisiin sitoutuminen. antaa tavoitteille itseisarvon. Tavoitteet ovat osa todellisuutta jossa elämme. koska ihmiset hahmottavat maailmaa osittain tavoitteidensa kautta. Kuten mikä tahansa systeemi, myös tavoitesysteemi luo itselleen enemmän tai vähemmän omalakisen systeemin, joka alkaa elää osittain omaa elämäänsä. Esimerkiksi sitouduttaessa tavoitekasvatukseen, sitoudutaan toimimaan kasvatustavoitteille alisteisina. Kasvatustavoitteista voi tulla esimerkiksi vallan välineitä: kasvattaja määrittää ovatko tavoitteet toteutuneet vai eivät. Arvioitaessa lapsia, opiskelijoita, tuloksia, joudutaan välttämättä toimimaan systeemissä. joka ei enää pelkästään liitykään positiivisiin tuloksiin. Mukana on tavoitesysteemin oma sisäinen liike ja erilaiset kytkennät. Tavoitteet liittyvätkin tiiviisti erilaisiin hierarkioihin. jotka taas perustuvat joihinkin toisiin tavoitehierarkioihin. Koko tavoitehierarkiarakennelma perustuu kuitenkin perusteiltaan virheelliseen todellisuuden hahmottamiseen. Tavoitteen tavoitteen tavoite saa ihmisen elämän sirpaloitumaan. Kaikki ihmiset tavoittelevat jotakin ja he järkevinä ajattelijoina pystyvät tavoitteensa nimeämään, mutta kukaan ei enää tiedä miksi. On oltava tavoite, jotta on jotakin tavoiteltavaa. Tavoitekehikon olennainen merkitys on siinä, että on oltava yhteisiä tavoitteita systeemin ylläpitämiseksi. Tavoitteen tarkoitus on tavoite.

10. Tavoitteisiin sitoutuminen tekee muista objektin. Kasvatuksen tavoitteiden on näyttävä lapsessa. Lapsessa tapahtuva arvokas kehitys on oltava meidän kontrollissamme, meistä lähtöisin ja meidän ymmärrettävissämme. Tavoitteisiin sitoutuessamme asetamme toiselle ihmiselle tavoitekehikon toteutumisen vaatimuksen. Jos lapsi elää jotakin arvokasta, jota me emme ymmärrä omien tavoitteidemme puitteissa, me emme voi havaita sen merkitystä. Me kapeutamme muut omalle tasollemme. Tavoitteisiin sitoutumisen yksi muihin heijastumisen muoto on valta: minun kehikkoni on näyttävä lapsessa. Esimerkiksi kasvattaja päättää koska lapsi onnistuu tai epäonnistuu, vieraantuu, on tottelematon jne. Tavoitteisiin sitoutuminen estää lapsen omaehtoisen toiminnan. Lapsen mukaan ottaminen tavoitteiden asetteluun ei tee lapsesta subjektia, vaan harjoittaa häntä jo pienestä pitäen olemaan oman olemisensa objekti. Lapsen sosiaalistumisesta tulee vallitsevan systeemin sisäistymistä.

11. Tavoitteisiin sitoutuminen tukahduttaa ihmisen tunneelämän positiivisen puolen. Syyllisyys voi kasvaa vain hahmotettaessa itse huonommaksi suhteessa johonkin. Kateus on mahdollista vain kehikoiden kautta maailmaa hahmotettaessa. Autoritaarisuus on mahdollista vain erilaisissa kehikoissa. Tietoinen vieraantuminen on mahdollista vain hahmotettaessa itse kehikon ulkopuolella olevaksi. Ahdistus voi kasvaa kehikoiden välisenä tai todellisuuden ja kehikon välisenä ristiriitana. Ihminen voi lannistua vain suhteessa kehikkoon. Sen sijaan turvallisuus, ilo ja ihme kasvavat tämän hetken jonkinasteisesta avoimuudesta.

12. Tavoitteellisuus vie energiaa elämältä, lapsen kanssa olemiselta. Tavoiteviidakko hävittää elämän olemuksen näkyvistämme. Ihminen toteuttaa pakonomaisesti tavoitteen tavoitetta, eikä huomaa lapsen mahdollisuuksia; monipuolinen kasvualusta tuhotaan suorilla riveillä. Koska ihminen on välttämättä ja ainoastaan tässä hetkessä toimiva, on hahmottamisen perustaksi otettava tämä hetki. Tätä hetkeä ei voi lähestyä väkivalloin tavoittelemalla, jolloin elämä ainoastaan etääntyy. Tavoitteellisuus on tekosyy olla elämättä elämäänsä.