Lasten toiminnan suunnittelu

Reunamo,J. 1996.Lasten toiminnan suunnittelu. Lastentarha 3/96, 50-55.

Suunnittelua pidetään päivähoidon työnjaossa erityisesti lastentarhanopettajalle ominaisena piirteenä. Mutta mitä se suunnittelu oikein tänä päivänä on tai mitä sen pitäisi olla? Mistä puhutaan tänä päivänä kun puhutaan lasten toiminnan suunnittelusta? Mihin lastentarhanopettajan identiteetti perustuu, jos se perustuu suurelta osin suunnitteluun? Asia on tärkeä, jos lastentarhanopettajat aikovat pitää kiinni omasta identiteetistään ja perustella itselleen ja muille oman tarpeellisuutensa.

Suunnittelun käsitteellä oli aikaisemmin suhteellisen selkeä merkitys. Kulttuurin ja perinteen muutokset olivat hitaita. Oli tärkeätä saada asiat sujumaan siten, kuin tiedettiin niiden parhaiten sujuvan. Perusajatus oli, että vuosisatojen kuluessa oli pikku hiljaa opittu parhaat toimintatavat, joiden oikea suorittaminen piti varmistaa. Lastentarhassakin tiedettiin jo syksyllä, minkälaisia keskusaiheita vuoden aikana tulisi olemaan ja keskusaiheita suunniteltiin niin, että tiedettiin myös mitä minäkin päivänä tulisi tapahtumaan.

Suunnittelu tarkoitti olemassaolevien asioiden toteuttamista. Suunnittelu tarkoitti sellaisia kaavailuja, joissa todellisuudesta valittiin haluttuja elementtejä ja pyrittiin niitä toteuttamaan. Suunnittelu oli päätöksentekoa siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Kulttuuri muuttui niin hitaasti, että voitiin hahmottaa lapsen tarvitsevan tietyt tiedot ja taidot, jotta hän olisi itselleen ja muille ylösrakennukseksi. Olemassaolevat asiat opitaan parhaiten, kun tiedetään mitä tehdä ja miten toimia. Tällöin on tärkeätä varmistaa, että asiat todella tapahtuvat niin kuin oli ajateltukin.

Aikuiset suunnittelivat keskusaiheet ja mitä minäkin päivänä tapahtui. Kulttuuria kuvaa hyvin se, että vaikka puhuttiin "lasten toiminnan suunnittelusta" kysymyksessä olivat itse asiassa aikuiset, jotka suunnittelivat, mitä lapset tulisivat tekemään. Lasta ei nähty aktiivisena yhteiskunnan muutostekijänä. Näin ollen suunnittelukin voitiin nähdä toimintana, jossa aikuiset määrittävät lasten tekemisen. Kun kulttuuri on suhteellisen staattinen, on järkevää pyrkiä siirtämään lapseen kulttuurin paras aines.

Kun maailma on olemassa, se kannattaa ottaa haltuun parhaalla mahdollisella tavalla, minkä kokemus on opettanut. Jatkuvuus on tällaiselle kulttuurille tärkeää. Jos toimintatavat eivät jatku entisellään, se voi merkitä tuhoa. Tällöin suunnittelulle voidaan antaa selkeä määritelmä. Suunnittelu on tunnettujen tapahtumien valmistelua, valintaa ja tapahtumisen varmistamista. Lastentarhassa hyvällä suunnittelulla saadaan aikaan hyvä haluttu sisältö.

Tällaista elämän järjestystä tuli kuitenkin häiritsemään niin kutsuttu "edistys". Kulttuuri alkoi muuttua yhä kiihtyvään tahtiin. Tekniikka monimutkaistui, tiedon määrä lisääntyi ja toimintatavat varioivat. Painopiste alkoi siirtyä kulttuurin säilymisestä uudistumiseen. Sana kehitys tuli tärkeäksi. Nähtiin että asiat menevät koko ajan eteenpäin. Eläinlajit kehittyvät yhä paremmin kykeneviksi taistelemaan elintilasta. Tiede ja tekniikka nousivat eteenpäin menon vetureiksi. Kulttuurissa sana uusi sai positiivisen sävyn.

Muutoksella näytti olevan suunta. Länsimaissa painottui tapa nähdä maailma menneisyydestä tulevaisuuteen suuntautuvana systeeminä. Menneisyys oli takana ja tulevaisuus odotti edessä. Tällä tavoin voidaan hahmottaa, että tärkeät asiat ovat tulevaisuudessa. Kun kulttuuri muuttuu ja tärkeät asiat ovat kehittymässä johonkin suuntaan, tulee tärkeäksi kehittää asioita sellaiseen suuntaan, joka on hyvä.

Yhteiskunnassa nousi tärkeäksi elementiksi tavoitteet ja niiden saavuttaminen. Tulevaisuudessa voi piillä hyviä tai huonoja muutoksia. Kannatti tavoitella hyviä asioita. Sanalla uudenaikainen oli parempi kaiku kuin sanalla vanhanaikainen. Maailma uudistui, edistyi, kehittyi, modernisoitui.

Sana suunnittelukin sai toisen merkityksen. Kun peruslähtökohta on, että maailma kehittyy, on tulevaisuudessa toisenlaisia asioita kuin tässä olemassaolevassa maailmassa. Suunnittelu tarkoitti nyt tavoitteiden asettelua, toimenpiteiden määrittelyä tavoitteiden saavuttamiseksi sekä lopuksi arviointia miten hyvin asetetut tavoitteet on saavutettu. Suunnittelu oli toimenpiteiden kaavailua, jossa määriteltiin ennen kaikkea mihin pyritään ja miten siihen päästään. Eteenpäinmenon hahmo oli vahva. .

Kokonaisia valtioita siirtyi suunnitelmatalouteen, joissa asetettiin tavoitteita, toimittiin niiden hyväksi ja arvioitiin tuloksia. Myös päiväkodit omaksuivat tavoitteellisen toiminnan hahmon. 1970-luvulla opeteltiin kulttuuria, jossa aina ensimmäisinä määriteltiin tavoitteet lasten toiminnalle. Toiminta pyrittiin saamaan tavoitteiden toteutusta edistävään muotoon. Hyvän kasvattajan tehtäväksi nähtiin hyvien tavoitteiden toteuttaminen. .

Kehitys sai huippunsa vuonna 1980, kun kasvatustavoitekomitea sai mietintönsä valmiiksi. Mietintö on täynnä toinen toistaan parempia tavoitteita, joiden tarkoituksena oli ohjata päivähoitotoimintaa hyvään suuntaan. Suomessa kasvatuksen tavoitteellinen hahmotus oli korostuneessa asemassa. Tätä kuvaa se, että vastaavaa valtakunnallisesti varhaiskasvatusta ohjaavaa tavoitteistoa ei saanut aikaiseksi kuin silloinen DDR .

Lasten päivähoidossa tavoitteellisuus sai monia muotoja. Tavoitteita asetettiin lapsiryhmille ja yksittäisille lapsille. Oli päätetavoitteita ja oli prosessitavoitteita. Oli monenlaisia tavoitehierarkioita tapahtumajakson pituuden tai tavoitteen laajuuden mukaan. Tavoitteet alkoivat nousta tapahtumia tärkeämmäksi. Virastossa tarkastettiin päiväkotien toimintasuunnitelmia. Lastentarhanopettakoulutuksessa käytettiin paljon energiaa tavoitteellisia suunnitelmia valmistellessa ja toteutettaessa.

Kaikki olisi ollut hyvin, ellei kulttuurin muutosvauhti ja monimutkaisuus olisi aiheuttanut hankaluuksia tälle modernille tavalle hahmottaa tapahtumia. Koitti postmoderni aika, jolloin oli vaikea nähdä tapahtumille enää selkeää kehityssuuntaa. Tapahtumat etenivät moneen suuntaan ja oli vaikea sanoa mikä oli eteenpäin .

Kulttuuri pirstaloitui, jakautui alakulttuureihin, ihmiset vieraantuivat, lokeroituivat. Tavoitteen sijasta korostui nyt kontaktin ja kokemisen tarve. Kun ei enää ole löydettävissä yhtä selvää kehityslinjaa, kun ei enää tiedä mihin suuntaan tulevaisuus on menossa, pitää etsiä kontaktia moniin suuntiin. Verkostojen merkitys on kasvanut. Tosiaikaista yhteyttä tapahtumiin pitää etsiä monesta paikasta.

Tämä johti 80-luvun päivähoidon epätietoisuuden tilaan. Ihmiset halusivat pois vanhaksi kokemistaan käytännöistä, mutta uusia päteviä malleja ei ollut olemassa. Miten jotakin voi suunnitella, jos todellisuus on ennakoimaton? Jos emme tänään voi kerta kaikkiaan tietää mitä huomenna tapahtuu, mitä virkaa suunnittelulla on? Lama lisäsi epätietoisuutta tulevaisuudesta. Moni on joutunut kokemaan, että jos tänään suunnittelee jotakin, jo huomenna on koko asetelma muuttunut niin, että suunnitelmasta on tullut vanhentunut. Päiväkodissa on jouduttu elämään kädestä suuhun ilman tietoa seuraavan päivän henkilökunnasta tai resursseista .

Toisaalta jos tehdään etukäteen suunnittelua, eikö se rajoita spontaaniutta? Miten voi olla spontaani, jos jo tiedetään mihin ollaan menossa? Jos aikuiset suunnittelevat lapselle, eikö se johda aikuiskeskeiseen toimintamalliin? Tässä vaiheessa jotkut hylkäsivät suunnittelun kokonaan. On turhauttavaa suunnitella, kun näkee suunnitelmiensa hautautuvan joka päivä muutosten alle. Samoin molemminpuolisen vuorovaikutuksen malli edellyttää muita tapoja suunnata toimintaa .

Oltiin tilanteessa, jossa samanaikaisesti korostettiin lastentarhanopettajan identiteetissä nimenomaan suunnittelijan merkitystä, mutta suunnittelun sisältö ja suunta olivat hyvin hajanaisia ja epäselviä. Tämä ei voinut olla vaikuttamatta myöskään lastentarhanopettajan identiteettiin. Olemme lastentarhanopettajia, joiden roolin tunnusmerkki on suunnittelusta vastaaminen, mutta mitä suunnittelu on? Miten suunnittelu pitäisi hoitaa? On vaikea löytää yhteistä identiteettiä ja tarpeellista yhteistä tehtävää, jos yhteinen sisältö puuttuu .

Onneksi muuttuva maailma vaatii huomiota osakseen. Nähdäkseni lastentarhanopettajan uusi identiteetti pohjautuu todellisuuden tarkkaan havaitsemiseen ja sen muotoutumiseen osallistumiseen. Tapahtumien lonkeroiden monimutkaistuessa ja muuttuessa on pakko kohdistaa huomionsa näihin muutoksiin. Todellisuutta ei voi sivuuttaa. Niinpä tänään (ehkä pakon sanelemana) pyritään usein saamaan ennemminkin tuntumaa ajankohtaisiin päivähoitoon liittyviin riskeihin ja mahdollisuuksiin kuin toteuttamaan jotakin tiettyä. Tämän päivän suunnittelu on ennen kaikkea valmistautumista kohtaamaan muotoutuva todellisuus. Suunnittelusta on tullut hahmotuksen apuväline pyrittäessä selvittämään, mihin me ja maailma olemme menossa.

Itse todellisuuden muotoutuminen on noussut keskeiseksi osaksi valmistautuessamme kohtaamaan tämän hetkisiä ja tulevia tapahtumia. Käytännössä päiväkodeissa käytetään paljon aikaa erilaisten mahdollisuuksien ja uhkien puntarointiin. Keskustelu on tärkeää paitsi yhteisen linjan löytämiseksi myös entistä enemmän säilyttääksemme kontaktin toisiimme. Keskustelua on pidettävä yllä koko ajan, jotta yleensä voimme hahmottaa missä olemme menossa.

Yhden toteutustavan malli on joutunut väistymään vaihtoehtojen suunnittelun tieltä. Erilaiset tilanteet vaativat erilaisen lähestymistavan. Päiväkodeissa suunnittelusta on tullut entistä enemmän varautumista erilaisiin mahdollisuuksiin.

Erilaisten riskien ja mahdollisuuksien alituinen ilmenemismahdollisuus on nostanut havaitsemisen tärkeälle sijalle kognitioiden ohelle. Kun tänään suunnitellaan, kysymyksessä on ennen kaikkea oman havaitsemisen terävöittäminen. Mitä lapsen toiminnassa oikein saattaa olla kätkeytyneenä? Miten ryhmä muotoutuu? Mihin yhteisömme on menossa? Vasta kun meillä on kontakti tässä ja nyt tapahtuviin asioihin, voimme niihin tarttua ja alkaa tehdä totta meidän visiostamme mahdollisesta etenemistavasta .

Se että joudumme kohdistamaan huomiomme tämän hetken tapahtumiin, ei vie välttämättä meiltä pitkän tähtäimen perspektiiviä, vaan antaa meille voimakkaan läsnäolon tunnun, joka on välttämätön edellytys asioiden muotoutumiseen osallistuttaessa .

Käytännössä suunnittelu tänään tarkoittaa paljolti erilaisten mahdollisuuksien ja niiden toteuttamisen ideointia. Tarvitsemme monimuotoisessa maailmassa mahdollisimman laajan kontaktipinnan. Vuorovaikutuksen idean pikku hiljaa kuoriutuessa esiin koko merkittävyydessään ei mikään jää ennalleen. Jos antautuu vuorovaikutukseen, molemmat osapuolet muuttuvat .

Suunnittelu, tieteen tekeminen ja ihmisen elämä ylipäätään tulevat itse asiassa lähemmäksi toisiaan. Muotoutuvassa maailmassa tapa saada kontakti omaan ja muiden elämään on koetella vuorovaikutuksen eri ilmiöitä. Testaamisen, empiiristen löydösten ja muutoksen vaatiman korjauksen avulla voimme ehkä säilyttää yhteytemme todellisuuteen. Toivottavasti myös uudistuva koulutus saa kiinni kokemusten kautta koko ajan itseään korjaavasta varhaiskasvatuksesta .

Kun varustaudumme kohtaamaan todellisuuden ilmiöitä, on meillä paremmat valmiudet myös antaa tapahtumille suuntaa. Tämä myös jättää tilaa vuorovaikutukselle. Kun olemme keskittyneet lapsen toimintaan, hahmotuksemme täyttävät lapsen todelliset toimintasysteemit. Tämä toisen toimintaan kurottaminen antaa paremmat lähtökohdat vuorovaikutukselle kuin omien tavoitteiden läpivienti (jos nimittäin todella haluamme vuorovaikutusta).

En tiedä onko maailman monimuotoinen muuttuminen hyvä vai huono asia. Ehkä muutosten vauhti on liian hurja, eikä yhteisömme kestä sitä. Ainakaan muutos tai vuorovaikutus eivät ole sellaisia ilmiöitä, jotka olisivat itseisarvoja tai pelkästään positiivisia. Ne sisältävät aina pelottavan ja hallitsemattoman elementin. Mutta jos kerran elämme todellisuudessa joka on hallitsematon ja pelottava, on tyhmää piiloutua siltä ja kuvitella että se silloin häipyy pois.

Joka tapauksessa vaikka maailma onkin sekava paikka, emme voi unohtaa alussa kuvattua säilyttävää aspektia. Lapsi tarvitsee yhä turvaa, iloa ja pureskeltavaa kasvaakseen ihmiseksi. Vasta riittävä pysyvyys luo riittävät edellytykset syöksyä muutoksen kuohuihin. Varmaan jatkossakin kannattaa suunnitella suhteellisen pysyvä päiväjärjestys. Myös muita huomioivat tunteet, rakkaus ja kestävyys vaativat aikaa kehittyäkseen. Paras tapa ylläpitää pysyvyyttä on varautua kaikkeen mahdolliseen .

Kun tänään suunnitellaan, on tärkeätä saada tuntuma siihen missä mennään. Tärkeitä kysymyksiä on kolme. Miten käytäntömme ovat muotoutuneet nykyisenkaltaisiksi? Millaisia muutoksia meillä on tänään menossa? Millaisia muutoksia tarvitsemme? Kun meillä on hyvä tuntuma ajankohtaisiin tapahtumiin, voimme olla mukana muutoksissa. Vain siten voimme vaikuttaa maailmaamme. Tulevaisuuteen keskittyessämme hukkaamme muotoutuvan todellisuuden .

Kasvattaja orientoituu lasten toimintaan ja elämysmaailmaan. Kun kasvattajan huomio on kiinnittynyt tässä ja nyt viriäviin toimintaituihin, hänen hahmotuksensa täyttyvät asioista, jotka ovat lapsille juuri tällä hetkellä aktuelleja. Kasvattaja on tällöin herkistynyt vuorovaikutuksen kannalta otollisesti. Toimintamme liittyy havaitsemiimme asioihin. Jos havainnoimme tällä hetkellä aktuelleja asioita, pääsemme helpommin yhteyteen lasten kannalta ajankohtaisista ja tärkeisiin ilmiöihin .

Pakottautuminen muutosten äärelle ei ole pelkästään negatiivinen asia. Lasten elämys- ja kokemusmaailmasta tulee tällöin meidän työmme polttopiste. Pääsemme kasvatuksen ytimeen, lapselle itselleen tärkeiden ilmiöiden äärelle. Meillä on käsissämme juuri nyt toimiva lapsi ja hänen mahdollisuutensa ja rajoituksensa. Meillä on mahdollisuus juuri tässä ja nyt osallistua yhdessä lasten kanssa näiden toimintasysteemien muotoutumiseen .

Mikä olisi luontevampi tapa ammentaa materiaalia kuin lapsen omat toimintasysteemit. Kun ne tulevat näkyviin, ne ovat aktiivisina ja niihin voidaan saada kontakti. Vasta kun toimintasysteemiin on saatu kontakti, pääsevät kasvattajan tiedot ja taidot oikeuksiinsa. Lasten kognitioita ei paranneta, ellei meillä ole yhteyttä lapsen ajatusmaailmaan. Lasten tunne-elämää ei rikastuteta, ellei meillä ole yhteyttä lapsen elämysmaailmaan. Lapsen motoriikkaa ei harjoiteta, ellei meillä ole tuntumaa lapsen liikkumistapoihin .

Näin olemme päässeet tämän päivän suunnittelun sisältöön. Tänä päivänä suunnittelu on toimintaa, jossa etsitään ja löydetään. Mahdollisuuksien ja rajoitusten löytäminen on suunnittelun ydin. Suunnittelu on kasvatuksen apuväline. Lasten toiminnan suunnittelu voidaan määritellä lasten toimintasysteemien etsimiseksi ja löytämiseksi. Kasvatus on tällöin yhteistä osallistumista lapsen kanssa erilaisten toimintasysteemien luomiseen. Lapsen oppiminen on syvempää kun hänen oppinsa liittyvät hänen omiin toimintasysteemeihin ja hän on itse ollut mukana antamassa opilleen persoonallisen leiman. Lapsi on tällöin ollut mukana tekemässä todellisuutta. Vuorovaikutuksessa kehittynyt omiin toimintasysteemeihin kiinnittynyt toiminta on syvempää kuin ulkoa päin opittu malli .

Suunnittelussa orientoidutaan tämänhetkiseen tilanteeseen. Se pitää meidät yhteydessä jatkuvasti muuttuvaan todellisuuteen. Pohdittavia näkökulmia on kaksi. Mitkä toimintasysteemimme ovat niin arvokkaita, että ne kannattaa säilyttää? Millaisiksi meidän toimintasysteemimme ovat muuttumassa? Mitä toimintasysteemejä meidän tulisi muuttaa?

Kun tulevaisuus on epävarma, ainoa mahdollinen kiinnekohta on tämänhetkinen todellisuus. Kun tunnemme olevamme lasten kanssa oikeassa paikassa oikeaan aikaan, meillä on parhaat edellytykset osallistua muutosten muotoutumiseen. Lastentarhanopettajalle parasta mahdollista suunnittelua on, kun hän kiinnittää itsensä lujasti omaan työhönsä. Jos tilanteet muuttuvat nopeasti, on oltava läsnä tapahtumien keskipisteessä. Vuorovaikutusorientaatiossa on paradoksaalisesti parasta pitkän tähtäyksen suunnittelua perehtyä käsillä oleviin asioihin.

Tämän hetken tapahtumiin orientoituminen on lapsen luontainen tapa orientoitua tapahtumiin. Sitä pidetään usein huonona, mutta juuri tämän hetken tapahtumiin orientoituminen on vuorovaikutuksen ja muutoksen tapahtuessa olennaista. Tämän päivän kasvatuksessa ja suunnittelussa ei enää ole tärkeää kehittää lasten valmiuksia aikuisten kaltaiseksi, vaan syventää ja sävyttää lasten kykyä tarttua käsillä oleviin ilmiöihin.

Näin olemme siirtyneet toteuttavasta suunnittelusta tavoitteelliseen suunnitteluun ja tänä päivänä yhä enemmän löytämiseen suuntautuneeseen suunnitteluun. Me löydämme lisää mahdollisuuksia ja uhkia. Voimme toimia asioiden suhteen vasta kun meillä on tuntuma niihin. Tuloksellista ei ole enää niinkään se, että saamme tavoitteemme toteutettua vaan olemme löytäneet arvokkaita piileviä mahdollisuuksia ja rikastuttaneet niitä.

Olen lastentarhanopettajakoulutuksessa usein tuskaillut suunnittelun opiskelua. Ilman elävää todellisuutta ei voi olla suunnitteluakaan. Suunnittelu itsessään on sisällyksetöntä. Käytännön suunnitelmien jatkuvaa koettelua ja jatkuvaa testaamista ei tietenkään mikään. Olen kuitenkin havainnut, että seuraavassa kuvattujen mallien avulla voidaan joskus edesauttaa ilmiön jäsentymistä. Sen takia olen liittänyt artikkelini lopuksi muutaman kuvion. En sen takia että haluaisin kenellekään kertoa miten suunnitelma pitää tehdä. Toivoisin vain, että mallit voisivat olla heuristisena apuna jollekulle toiminnan kehitystä mietittäessä.

Tie on suunnittelutyyppi, jossa edetään vaiheittain. Esimerkiksi kehitysvammaisten kanssa opeteltaessa jotakin perustaitoa edetään vaihe vaiheelta, kunnes taito osataan. Tätä suunnittelutapaa voidaan käyttää, kun tiedetään etukäteen mitä halutaan. Tämä suunnittelutapa sopii käytettäväksi silloin kun on olemassa jokin oikea tapa tehdä jotakin tai tietää asioita. Asia voidaan jakaa osiinsa ja valmistaa pala palalta. Esimerkiksi lukemaan opettelu on olemassaoleva taito. Tosin senkin osalta voidaan kysyä, mikä on lopultakin valmiin taidon ja itse keksimisen suhde.

Torilla toiminta ei varsinaisesti etene mihinkään tiettyyn suuntaan. Ihmiset, heidän sosiaalinen ja materiaalinen kanssakäymisensä luovat torille sen sisällön. Ihmisten toiminta on sen sisältö. Lasten ja aikuisten vuorovaikutus kehittyy torikulttuurin kehitykseen liittyen. Jos ryhmän ilmapiiri on positiivinen, sävykäs ja rikas, ei toimintaa tarvitse viedä mihinkään suuntaan. Koska lapset ja aikuiset joka tapauksessa kehittyvät vuorovaikutuksessa toistensa suhteen, pääasiaksi nousee kulttuurin sisältö. Lastentarhanopettaja on kuin kaupunkisuunnittelija, joka kokeilee torilla mielekkäitä teemoja, tempauksia ja aikatauluja torin koko potentiaalin esiinpääsemiseksi. Torilla jokainen orientoituu osittain henkilökohtaisin perustein. Lastentarhanopettaja on kulttuurin kehittäjä. Suunnittelu liittyy ideointiin, rikastamiseen ja rajoittamiseen.

Liikenteenjakaja on suunnitelma jonka ei tarvitse toteutua. Sen tekee aikuinen itselleen kyetäkseen joustavasti mukautumaan toiminnan suunnan vaihdoksiin. Aikuinen voi vaikka kertoa lapsille jännittävän tarinan. Jännittävässä kohdassa tarina keskeytetään. Mitä sitten tapahtuu? Jotta me olisimme valmiita joustavasti orientoitumaan uusiin suuntiin, on joskus hyvä ideoida eri mahdollisuuksia etukäteen. Ainahan ideat eivät ole valmiina. Olisi sääli lopettaa jännittävä seikkailu vain, kun juuri sillä hetkellä ei satu leikkaamaan. Kysymyksessä on tilanne, jossa meillä on valmiina teema jota käyttää, mutta ei tarvetta määritellä teemaan liittyvää toimintatapaa tai menetelmää.

Puu kuvaa suunnitelmaa, jossa toiminnalla on alkusuunta. Me haluamme jostakin syystä viedä toimintaa johonkin suuntaan, mutta haluamme samalla antaa lapsille mahdollisuuden osallistua toiminnan muotoutumiseen. Tiedämme minne päin haluamme, mutta tilaa jää silti lapselle työstää oman maailmansa rakentumista. Miettimällä vaihtoehtoja annamme lapselle valinnanmahdollisuuksia. Vaihtoehtoiset mielikuvat auttavat myös meitä yllättävissä tarinan käänteissä. Olemme matkalla mutta emme ole varmoja siitä mikä meitä perillä odottaa.

Valinnanvapaus ei kuitenkaan vielä ole todellista vuorovaikutusta. Valintahan viittaa siihen, että on olemassa valmiita vaihtoehtoja. Vuorovaikutus taas edellyttää, että tapahtuu molemminpuolista muuttumista. Tällainen suunnitelma viittaa tilanteeseen, jossa on olemassa jokin toiminta, joka on muuttumassa. Lapsi pääsee mukaan osallistumaan prosessin muotoutumiseen. On paljon asioita, joita alle kouluikäinen lapsi ei voi tehdä yksinään. Lapsijoukon on vaikea vastata yksin nuotiosta. Kun aikuinen ennakolta miettii mahdollisia läsnäolevia tunteita, intressejä ja teemoja, hän on herkempi antamaan niille tilaa. Vasta kun kaikki osallistuvat tapahtumien kehittelyyn, voidaan kahtiajako aikuisten/lasten toiminnan suunnittelu ylittää.

En tässä kirjoituksen lopuksi uskalla toivottaa iloista löytämistä kaikille. Löytäminen on myös pelottavaa, vaarallista ja se hukuttaa alleen monia asioita. Mutta me emme voi irtaantua todellisuudesta. Meidän on pakko etsiä tuntumaa polttaviin ajankohtaisiin asioihin. Joka tapauksessa mahdollisuutemme ovat sitä paremmat, mitä tiukemmin olemme aikamme tapahtumissa kiinni.