Joukkoviestintävälineet Suomen poliittisessa järjestelmässä

Tom Moring

Johdanto

Suomen viestinnän nykytilasta on vallalla erilaisia käsityksiä jotka osittain, mutta vain osittain, perustuvat Suomessa vallitseviin viestinnän rakenteisiin ja viestinnän rooliin suomalaisessa yhteiskunnassa. Usein käsitykset näyttäisivät saaneen vaikutuksia kansainvälisestä, lähinnä angloamerikkalaisesta viestintäkriittisestä tutkimustraditiosta. Tällaisten käsitysten soveltuvuuteen Suomen oloissa on syytä suhtautua kriittisesti. Esimerkki tällaisista käsityksistä on uskomus Suomen viestintäkentän, lähinnä sanomalehdistön, keskittymisestä ja yhden sanomalehden (Helsingin Sanomien) ylivallasta tällä kentällä. Myös sähköisten viestintäverkkojen ja Internetin kehityksen vaikutuksista perinteisten viestintävälineiden menestykseen ja kilpailun kehitykseen on esitetty varsin yksioikoisia käsityksiä. Verkkoviestinnän uskottiin aluksi muodostavan uhan erityisesti sanomalehdistöä kohtaan, käytännössä ajankäyttökilpailu näyttäisi kuitenkin syntyvän elektronisen viestinnän sisällä. Kaupallisen television yleistymisen myötä on nostettu kysymys television viihteellistymisestä asiapainotteisemman ohjelmiston kustannuksella.

Myös radion aseman heikentymisestä viestintäkentässä on tunnettu huolta. Radion roolista keskusteltaessa on usein korostettu keskitetyn kuuntelun pientä osuutta muihin viestimiin nähden. Nämäkään käsitykset eivät sellaisenaan pidä Suomen oloissa paikkansa. Lisäksi on syytä suhtautua kriittisesti myös viestinnän ja demokratian suhdetta koskeviin käsityksiin, siltä osin kuin ne ovat ulkoapäin tuotuja. Esimerkiksi viestinnällistymishypoteesin mukaiset käsitykset politiikan ja kansalaisten suhteiden mediavälitteisyyden jatkuvasta lisääntymisestä ja viihteellistymisestä ei kaikilta osin saa tutkimuksista tukea.

Nykytutkimusten ja median käyttöä koskevan tietoaineiston valossa voi päätellä, että yllä kuvatuilla käsityksillä on tiettyä vastaavuutta todellisuuden kanssa, mutta sellaisenaan ne antavat turhan yksioikoisen kuvan Suomen viestintäkentän kehityksestä. Suomen joukkoviestintämaisema muuttuu hitaasti. Ihmiset pitävät kiinni kerran omaksumistaan kulutustavoista. Mediat pyrkivät mukautumaan uuteen viestintämaisemaan kirkastamalla rooliaan, jolloin uudet mediat löytävät oman erityisen roolinsa perinteisten medioiden rinnalla.

Suomen sanomalehdistö on edelleen monipuolinen

Vaikka Helsingin Sanomien levikki on Pohjoismaiden suurin ja ennätyksellinen Suomen väestön kokoon suhteutettuna, usein toisteltu fraasi "monopoliasemasta" perustuu näkökulmaharhaan. Suomi on sanomalehtinimikkeiden tasolla erittäin monipuolinen maa. Jos lasketaan varsinaiset sanomalehdet (4-7 päivää viikossa ilmestyvät), sanomalehtiä on 53. Mikäli mukaan lasketaan myös 1-3 päivää viikossa ilmestyvät lehdet, luku nousee yhteensä melkein kahteen sataan (taulukko 1). Suomelle erikoinen piirre on toisaalta 7 päivää viikossa ilmestyvien sanomalehtien huomattava osuus (29 kpl) ja toisaalta paikallisten, vähemmän kuin 4 kertaa viikossa ilmestyvien lehtien suuri määrä.

Taulukko 1. Sanomalehtien lukumäärä ja kokonaislevikki suhteessa asukasmäärään vuonna 2003

Lähde: Sanomalehtien liitto.

Suomalainen sanomalehti on tyypillisesti asiakastilaukseen perustuva ja kotiin kannettu aamulehti. Tällaisten lehtien osuus on jopa suurempi Suomessa kuin Norjassa ja Ruotsissa, joissa maissa sanomalehdistöllä on myös poikkeuksellisen vahva asema. Suomessa neljä viidestä aamulehdestä kuuluu varhaisjakelun piiriin. Vain 11 prosenttia sanomalehdistön tuloista tulee irtonumeroiden myynnistä (Jyrkiäinen ja Savisaari 2003, 65).  Tätä pidetään yhtenä syynä lehdistön menestykseen näissä maissa. Sanomalehden käyttäjinä norjalaiset, suomalaiset ja ruotsalaiset ovat omassa luokassaan. Levikkilukujen perusteella voidaan päätellä että Tanskassa sanomalehtien käyttö on jo tyypiltään toinen. Tanskassa murros tapahtui jo joitakin vuosikymmeniä sitten kun tilattujen sanomalehtien ja ilmaisjakelulehtien suhde muuttui jälkimmäisten eduksi. Osittain vastaavanlainen kehitys on näkyvillä Ruotsissa, ja ensimmäiset merkit siitä on havaittu myös Suomen suuremmissa kaupungeissa. Kuitenkin sekä Ruotsissa että Suomessa perinteisellä aamulla tilatulla sanomalehdellä on edelleen vakaa asema.

Seitsemän päivää viikossa ilmestyvien lehtien suhteellisen suurta lukumäärää Suomessa selitetään usein alueellisten ykköslehtien ilmoitusyhteistyöllä. Kärkimedia Oy:n välityksellä 32 sanomalehteä myy mainospaketteja, jotka näin tavoittavat usean alueen lukijakuntaa.

Helsingin Sanomien vahva asema Suomen viestintäkentässä perustuu siihen, että se ainoana lehtenä on saavuttanut kakkoslehden aseman koko valtakunnan alueella. Tästä syystä lehdestä on eräiden sähköisten viestinten lisäksi (Yleisradio ja MTV3) tullut valtakunnallisesti yhteinen nimittäjä.

Suomen mediamaiseman erikoisuuksiin kuuluu myös se, että ruotsinkielisiä varsinaisia sanomalehtiä on yhdeksän. Näistä lehdistä kolme on osallisena Kärkimedia-yhteistyössä. Ruotsinkielisten sanomalehtien määrää voidaan väestöosuuteen nähden pitää poikkeuksellisen suurena (Moring ja Nordqvist 2002).

Sanomalehdistöllä on edelleen vahva asema viestintäkentässä myös verrattuna muihin viestintävälineisiin. Kahdeksan kymmenestä 12-69 -vuotiaasta suomalaisesta lukee viimeisen Intermedia-tutkimuksen mukaan päivittäin sanomalehteä (Intermedia-tutkimus 2004). Aikuiset käyttävät päivittäin miltei 50 minuuttia lehden lukemiseen, nuoret vastaavasti 15 minuuttia. Päivittäinen lukuaika on ollut varsin vakaa, mutta sanomalehtien päivittäisessä tavoittavuudessa on kahdessa vuodessa tapahtunut viiden prosenttiyksikön lasku (87 prosentista 82 prosenttiin). Mainosvälineenä sanomalehdistö on vahva, sanomalehtimainontaa on miltei puolet kaikesta mediamainonnasta (Mainonnan Neuvottelukunta, TNS Gallup, 2004, http://www.mtl.fi/easydata/customers/mtl/files/main_ma/Mediamainonta2004.pdf) .

Alussa mainitut sanomalehtien asemaa koskevat yleistykset perustuvat toisaalta myös muutamiin tosiseikkoihin. Suomen sanomalehdistön yhteenlaskettu levikki on laskenut noin 20 prosenttia viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Osa levikkilaskusta selittyy eräiden suurten sanomalehtien (kuten Uuden Suomen) lopettamispäätösten avulla. Kakkoslehtien kuolema oli tyypillinen ilmiö varsinkin 1990-luvun laman aikana. Osa levikinlaskusta selittynee myös sanomalehtien oman taloudellisen strategian muuttumisen johdosta. Aikaisemmin pyrittiin usein levikkimäärän nostamiseen myös varsinaisen levikkialueen ulkopuolella. Sanomalehtien omistuksen keskittymisen myötä siirryttiin kuitenkin levikkialueen optimoimisen strategiaan. Lehteä pyritään pitää mahdollisimman suurilevikkisenä rajatulla alueella, jolla se voi ottaa yksin haltuunsa alan alueelliset mainosmarkkinat. Keskittämällä sanomalehteä tietylle alueelle, säästyy myös kustannuksia sanomalehden jakelukustannuksissa ja sisällön tuottamisessa. Kuten edellä todettiin, sanomalehtien lukeminen on myös jonkin verran laskenut, erityisesti nuoren lukijakunnan keskuudessa.

Alan keskittymistä kuvaa hyvin se, että Suomen 24 eri sanomalehtiketjusta kolme (Sanoma/WSOY, Alma Media ja Väli-Suomen Media) hallitsevat kahta kolmannesta päivälehdistä. Kymmenen suurimman päivälehden osuus koko levikistä lähentelee viittäkymmentä prosenttia (ks. lähemmin Jyrkiäinen 2000; European Journalism Centren kotisivu http://www.ejc.nl/jr/emland/finland.html). Sanoma/WSOY:n asemaa vahvistavat edelleen viimevuotiset investoinnit kansainväliseen aikakausilehtituotantoon, jotka ovat nostaneet konsernia kansainvälisesti huomattavaan kokoluokkaan. Alma Median rooli Suomen viestintäkentässä muuttui vuonna 2005 kun ruotsalaiset Bonnier ja Proventus yhteisjärjestelyin hankkivat konsernin televisio- ja radiotoiminnan omistukseensa. Tämä lohkaisi 40 prosenttia Alma Median liikevaihdosta. Konsernina jatkava sanomalehtipuoli etsi nyt rooliaan mediakentässä (vertaa esimerkiksi Kirjatyössä julkaistu juttu  http://www.viestintaliitto.fi/kirjatyo/2005/3/ajankohtaista/almamedia.html, ja Alma Median lehdistötiedote uusista johtajajärjestelyistä, http://www.almamedia.fi/release?release=8873).

Suomen aikakauslehdistön laajuus on poikkeuksellista

Aikakauslehdistö Suomessa menestyy poikkeuksellisen hyvin. Suomen yhteensä yli 5 000 aikakauslehdestä (vähintään kaksi kertaa vuodessa ilmestyvät julkaisut) yli puolet (3 000) ilmestyy ainakin neljä kertaa vuodessa. Aikakauslehtien määrä on myös kasvanut ja ala oli ainoita, joka ei mainittavammin kärsinyt taloudellisen laman aikana.

Suomalaiset ovat ahkeria aikakauslehtien lukijoita. Aikuisväestöstä 59 prosenttia lukee aikakauslehtiä päivittäin ja keskimääräinen lukuaika on 33 minuuttia (Intermediatutkimus, TNS Gallup, 2004). Aikakauslehdistö jakaantuu moneen alaryhmään. Näitä alaryhmiä ovat esimerkiksi asiakaslehdet, ammatti- ja järjestölehdet, yleisaikakausi- ja perhelehdet, erikoisaikakausi- ja harrastelehdet sekä sarjakuvalehdet. Näistä suurin yksittäinen ryhmä on asiakaslehdet ja toiseksi suurin ryhmä on ammatti- ja järjestölehdet. Erikois- ja harrastelehdet ovat hiljattain menneet yleisaikakausi-ja perhelehtien ohi kokonaislevikissä. Suomen erikoisuutena on kuitenkin myös se, että myös yleisaikakausi ja perhelehdet menestyvät edelleen. Tämä lehtityyppi on ollut hitaassa kasvussa viime 20 vuoden ajan. Erikoislehdet ovat viime vuosina saavuttaneet yleisaikakausilehtien tason, mutta raja yleisaikakausilehtiin on monessa tapauksessa häilyvä. Uusina ilmiöinä alalla ovat muualta lainatut formaatit sekä kustannustoiminnan liittäminen jatko tai ”spin-off” -tuotteisiin (Kivikuru 2003, 79-81, ks. myös Aikakauslehtien liitto, http://www.aikakaus.fi/upload/info/aikakauslehtifaktat2004.pdf) Suomen erikoisuuksiin kuuluu myös se, että suurin osa aikakauslehdistäkin on tilausmyynnin ja kotikannon piirissä.

Televisio ja keskustelu viihteellistymisestä

Televisiosta puhuttaessa kuulee yleisesti arvostelua ohjelmiston virtaviivaistumisesta ja viihteellistymisestä asiaohjelmiston kustannuksella. Vaikka näkökulma voi pitää paikkansa muualla, toistaiseksi ohjelmistoon ja katseluun liittyvät faktatiedot eivät tue tällaista yleispäätelmää Suomessa.

Kotimaiset televisiokanavat hallitsevat edelleen selvästi televisiokatselua. Vuonna 2004 miltei yksinomaan suomalaisella kotimarkkinalla toimivat Yleisradio, MTV3 ja Nelonen jakoivat 95 prosenttia katseluajasta. Neljälle pääkanavalle (Yle1, Yle2, MTV3 ja Nelonen) sijoittui 92 prosenttia katselusta. Muun jakoi Suomessa toimivien yhtiöiden uudet pääasiallisesti digitaaliseen jakeluun tarkoitetut palvelut (kuten Ylen uutiskanava ja kulttuurikanava sekä MTV:n viihdekanava SubTV) ja erilaiset ulkomailta lähetetyt kanavat. Viimeksi mainitut saivat osakseen 5 prosenttia koko katsotusta ajasta. (Finnpanel, http://www.finnpanel.fi/tulokset/tv/vuosi/viimeisin/kanavittain.html). Julkisen palvelun periaatteeseen ja televisionkäyttömaksuun (entinen televisiolupamaksu) toimintansa perustava Yleisradio tavoittaa päivittäin 65 prosenttia väestöstä, MTV3 61 prosenttia ja Nelonen 40 prosenttia (Jääsaari, Kytömäki ja Ruohomaa 2005).

Kuvio 1. Suomalaisten televisiokanavien yhteenlasketut ohjelmaosuudet ohjelmatyypeittäin (%) parhaaseen katseluaikaan (klo18.05-22.05 alkavat ohjelmat).

Lähde: Aslama ja Wallenius 2005, 56

Myös ohjelmistojen asiapitoisuus on suhteellisen suuri. Julkisen rahoituksensa turvin Yleisradio ylläpitää asiapitoisimman ohjelmiston. Asiaohjelmien osuus kanavalla TV1 on noin 70 prosenttia ja kanavalla TV2 noin 40 prosenttia. Yleisradion uusilla digitaalikanavillakin asiaohjelmien osuus on erittäin suuri (Yle 24 87 %, Yle Teema 85 % ja ruotsinkielinen FST-D 56 %). Kaupalliset ohjelmistot ovat selvästi viihteellisempiä, mutta myös MTV3:n asiapitoisuus on kansainvälisessä vertailussa huomattava (30 %). Nelonen (18 %) ja uudet kaupalliset digitaalikanavat kuten Sub-TV (24 %) ovat tätä selvästi viihteellisemmät. (Aslama ja Wallenius 2005, 103.)

Yleisradiotoiminta perustuu erityiseen lakiin Yleisradiosta, joka säädettiin vuonna 1993. Laki määrittelee Yleisradion julkisen palvelun tehtävän hyvin laajaksi. Yleisradion tulee tarjota kaikelle kansalle kanaviensa välityksellä täyden palvelun ohjelmisto samalla kun se palvelee tiettyjä erikoisryhmiä ja on vastuussa erityistehtävistä sähköisen viestinnän kentällä. Tähän perustuen Yleisradion ohjelmistoon sisällytetään myös huomattavan laajan viihdeohjelmiston.

Televisiokatseluun käytetty aika on lisääntynyt noin viidenneksellä kymmenessä vuodessa kun radion kuuntelu on samassa ajassa vähentynyt noin kymmenesosalla (Jääsaari, Kytömäki ja Ruohomaa 2005). Lisääntynyt katseluaika ei kuitenkaan ole yhtä suuri kuin lisääntyneen ohjelmiston määrä, joten lisääntyvä ohjelmisto kilpailee aina ohjelmaa kohden pienenevästä yleisöstä.

Radion rooli Suomessa on poikkeuksellisen vahva

Pohjois-Euroopassa radio on merkittävä viestintäväline, joka taistelee tasaväkisesti television kanssa ajankäytöstä. Riippuen tutkimuksesta jompikumpi sähköisistä viestimistä johtaa ajankäyttöä. Yleisradion keräämän tutkimusaineiston mukaan (Jääsaari, Kytömäki ja Ruohomaa 2005) radiota kuunnellaan Suomessa 202 minuuttia per päivä, kun televisiota katsotaan 167 minuuttia per päivä. Tulokset tosin vaihtelevat hieman tutkimusmenetelmän mukaan, Suomen Gallup Median Intermediatutkimus vuodelta 2004 osoittaa televisiokatselun johtavan ajankäyttöä 207 minuutilla radion jäädessä toiseksi 169 minuutilla. Intermediatutkimus rajoittuu 12-69 vuotiaiden tarkasteluun, kun Yleisradion käyttämillä tutkimuksilla ei ole vastaavaa ikärajaa.

Radion kuunteluun käytetty aika on Suomessa vakiintunut kansainvälisesti korkealle tasolle. Usein tutkimuksissa mainitaan se, että radiota seurataan oheisvälineenä muiden aktiviteettien lomassa. Intermediatutkimuksessa havaittiin kuitenkin, että radiokuuntelun päällekkäisyys muun mediakäytön kanssa on vähäistä. Näin ollen suuri osa oheiskäytöstä voi – ainakin aika ajoin – olla varsin keskittynyttä (esimerkiksi käy radion kuuntelu autossa).

On myytti, että Internet korvaisi painetun viestinnän

Suomalaisista 43 prosenttia käytti vuonna 2004 Internetiä päivittäin. Internetin käyttö on lisääntynyt nopeasti, 10 prosentilla kahdessa vuodessa (Intermediatutkimus 2004). Kansainvälisten vertailujen valossa (Internet World Stats), vuonna 2004/05 Suomi ja Sveitsi olivat jaetulla kymmenennellä sijalla internet-yhteyksien yleisyydessä. Näissä kahdessa maassa 62 prosentilla väestöstä oli käytössään internetyhteys.  Suomen edellä olivat Ruotsi (74 %), Tanska (69 %), Norja (68 %), Hong Kong (70 %), USA (68 %), Alankomaat ja Islanti (molemmat 66 %), Kanada (64 %) ja Etelä-Korea (63 %). Euroopan keskiarvo oli 36 prosenttia, maailman keskiarvo 14 prosenttia. Laajakaistayhteydet ovat viime vuosina yleistyneet nopeasti Suomessa. Kansallisen laajakaistatyöryhmän mukaan (2005) 36 prosenttia Suomen kotitalouksista olivat toukokuussa 2005 kytkettynä internetiin laajakaistalla. Suomi olisi eurooppalaisessa vertailussa neljännellä sijalla Alankomaiden, Belgian ja Tanskan jälkeen. (Kansallinen laajakaistatyöryhmä 2005.)

Suomalaisista Internetin käyttäjistä noin puolet käyttää ainakin joskus muiden joukkoviestintävälineiden www-sivuja. Päivittäinen sanomalehtien lukeminen on netissä ollut vähäistä (noin 5 %). Sanomalehden lukeminen ja Internetin käyttö korreloivat toistensa kanssa positiivisesti. Samat ihmiset siis lukevat lehtiä ja käyttävät nettiä. Posti-, pankki-, ja muu palveluihin keskittyvä erityiskäyttö on kasvussa (Media Trends 2001). Sen sijaan muita medioita korvaava netin käyttö ei toistaiseksi ole osoittanut merkittävää kasvua (Intermediatutkimus 2005).

Näin ollen näyttäisi siltä että Internetin synty loi jälleen uuden viestintävälineen, joka löytää oman erityisen tilansa ja erityiset käyttömuotonsa muiden viestintävälineiden rinnalla. Kuten aikaisemmin vastaavissa tilanteissa on tapahtunut, vanhat viestimet joutuvat mukautumaan ja luopuvat joistakin verkkoon paremmin sopivista toiminnoista, mutta jäävät elämään rinnakkain uuden viestintävälineen kanssa. Nuorten keskuudessa on tosin havaittu käyttäjäryhmä, joka nojautuu vahvasti verkkoon kaikessa viestinten käytössään (Carlsson ja Harrie 2001). Mikäli tämä ryhmä kasvaa eikä ikääntyessään muuta median kulutustottumuksiaan, syvempikin muutosprosessi saattaa päästä valloilleen.

Journalistisen käytännön taso

Vahvoihin perinteisiin pohjautuva viestintäjärjestelmän perusrakenne, jossa tilauspohjainen sanomalehdistö ja julkisen palvelun sähköinen viestintä ovat pysyneet keskeisessä roolissa, heijastuu myös viestinnän sisällöissä. Suomessa journalistiikan normit perustuvat alan itselleen luomaan eettiseen normistoon, journalistin ohjeisiin (http://www.jsn.fi/info.asp?sivuid=fin_jourohje_2005) ja Yleisradion ohjelmatoiminnan säännöstöön (http://www.yle.fi/yleista/pelis_ots.shtml). Käytännön eettisiä ongelmia käsittelee julkisen sanan neuvosto, johon kuuluu toimittaja- ja julkaisujärjestöjen edustajien lisäksi juridista asiantuntemusta ja alasta riippumattomia jäseniä. Journalistin ohjeet uusittiin vuonna 2005. Verrattuna aikaisemmin voimassa olleisiin ohjeisiin uudet ohjeet ovat vähemmän normatiivisia. Entisten ohjeiden alussa kirjatut tavoitteet on pudotettu uudessa säännössä pois. Ohjeiden luonne eettisenä työkoodina, jonka tehtävä on tukea julkaisutoimintaa koskevaa käytännön päätöksentekoa, on myös muuten selkeytetty.

Journalistiikasta käytävä keskustelu on usein Suomessakin saanut sävyä myös yksittäisten mediatapahtumien kautta. Yksittäisiä poliitikkoja tai muita eliittitason toimijoita koskenut uutisointi on toki vahvasti myötävaikuttanut ministerien ja valtionyhtiöiden johtajien eronpyyntöihin myös täällä. Kuitenkaan Suomessa päivälehtien journalistiikka ei ole laajemmassa mittakaavassa muuttunut henkilöpainotteiseksi tai skandaalihakuiseksi, niin kuin on tapahtunut monessa muussa maassa.

Journalistien politiikkasuhde muuttui 80-luvulla "pidättyväksi" tai "korrektiksi" oltuaan aikaisemmin selvästi enemmän poliittisesti sitoutunut (Aula 1991). Samaan aikaan myös suuri osa poliittisesti sitoutuneista sanomalehdistä muuttui sitoutumattomiksi. Sitoutumattomien lehtien – ja yllättävää kyllä myös puoluelehtien – uutistyön kantaaottavuus on samana ajanjaksona vähentynyt (Tommila ja Salokangas 1998; Löytömäki 2004). Myös suomettumisilmiö, joka median sisällöissä ilmeni lähinnä itsesensuurina (Vihavainen 1991; Salminen 1996) väistyi taka-alalle Neuvostoliiton luhistumisen myötä (Kulha 2002). Journalistiikan alueellinen sitoutuneisuus on kuitenkin pysynyt tai jopa vahvistunut. Esimerkiksi taloudellisen laman aikana useat alueelliset sanomalehdet ottivat itselleen aktiivisen alueensa kehittäjän roolin (Salovaara-Moring 2001).

Tuomioistuimet nostivat 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa selvästi viestintävälineiden maksettavaksi tuomittuja korvaussummia. Kovenevat korvauskäytännöt näkyivät erityisesti alemmissa oikeusasteissa joissa esimerkiksi Suomen Tietotoimiston julkaiseman hiihdon doping-käyttöä koskevan jutun johdosta ja Helsingin Sanomien julkaiseman Nostokonepalvelu-uutisoinnin johdosta langetettiin huomattavia tuomioita. Korvaussummat ovat korkeammissa oikeusasteissa kuitenkin vähennetty (kuten STT:n tapauksessa) tai syytetty sanomalehti on jopa kokonaan vapautettu (kuten HS:n tapauksessa).

Joissakin tapauksissa Suomalaiset tuomioistuimet ovat päätyneet varsin tiukkaan yksityisyyden suojaa koskevaan tulkintaan. Kahdessa tapauksessa Suomi on kuitenkin myöhemmin, syksyllä 2004, saanut langettavan päätöksen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta sananvapauden rikkomisesta (Iltalehteä koskeva ”Karhuvaara ja Iltalehti-tapaus” ja Pohjalaista koskeva ”Selistö-tapaus”, molemmat päätökset 16.4.2004). Oikeusistuinten ja julkisen sanan välille syntynyt jännite on näin ollen johtamassa uuteen tasapainoon joka tukee viestinten oikeutta julkaista ”tietoja ja ajatuksia kaikista yleisesti kiinnostavista asioista”. (Ks. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätös 16.4.2004.)

Journalistiikan kansainvälisessä vertailussa on kohtuullista väittää, että Suomen viestintämaisema, yksittäisine ylilyönteineen ja kansainvälistä kehitystä myötäilevine piirteineenkin, on edelleen varsin perinteinen.

Median valta ja politiikka

Yhteiskunnallisten rakenteiden muuttuessa ja myös keskiluokkaistumisen myötä äänestäjien poliittinen liikkuvuus on lisääntynyt voimakkaasti. Viestintävälineiden sidokset poliittisiin puolueisiin ovat vähentyneet ja journalistiikka itsenäisenä ammattikäytäntönä on vahvistanut asemaansa. Tästä on seurannut suurtakin huomiota saanut keskustelu median suhteellisen vallan lisääntymisestä yhteiskunnassa (esim. Hernes 1978; Asp 1990; Moring ja Himmelstein 1996; Schulz et al. 2005, Wurff 2005). Keskustelussa käytetyt käsitteet (infokratia, medialisaatio, mediatisaatio, viestinnällistyminen, tabloidisaatio ja amerikkalaistuminen) viittaavat tämän prosessin eri puoliin. Koska prosessi liittyy yhteiskunnan rakenteelliseen muuttumiseen yleisemminkin, sitä on tutkittu myös modernisaation osana (Beck et al. 1994; Giddens 1996).

Oleellinen osa tätä kehitystä liittyy poliittisen julkisuuden eri osapuolten yhä tiedostavampiin julkisuusmekanismien hallintapyrkimyksiin. Tämä kehitys vauhdittui Suomessa 1990-luvun alussa. Poliittisissa puolueissa alettiin entistä selkeämmin tiedostaa asiakysymysten ja imagotekijöiden liittyminen toisiinsa. Aikaisempaa aktiivisemmin työskenneltiin myös henkilöityvän politiikan edellyttämän mielikuvamuokkauksen parissa. Poliitikot astuivat ulos totutuista rooleistaan ja näkyivät enenevässä määrin esimerkiksi television viihde-ohjelmissa ja viikkolehdissä. Kaupalliset televisiokanavat mursivat vaalikampanjan aikana ennen vallinnutta karanteeni-käytäntöä. Suomi myös ainoana Pohjoismaana salli 1990-luvun alusta lähtien poliittisen televisiomainonnan. Poliittisen eliitin julkisuuskuvan hallintaan liittyvänä lieveilmiönä kehittyi uusi ammatillinen välittäjäkerros (mediakonsultit, joista usein käytetään nimikettä "spin doctors", vrt. McNair 1999, 139-40).

Vastaavasti poliittisten puolueiden kannattajakunnan keskiluokkaistuttua journalistiikka on kehittynyt kriittiseen ja jossain määrin myös kyyniseen suuntaan. Yleisemminkin länsimaissa journalistiikka alkoi kuvata politiikkaa vaihtoehdottomana "pelinä". Esimerkiksi poliittisia vaaleja edeltäneissä kommenteissaan media usein esitti politiikan liikkumavaran olemattomaksi, seurasi ehdokkaiden saamia gallup-lukuja ja vähätteli vaalituloksen vaikutusta politiikan sisältöön.

Poliittisen viestinnän tutkijat ovat kuvanneet ilmiötä kahdesta suunnasta. Yhtäältä sanotaan, että vika ei ole peilin eli syy ei ole journalistiikassa, jos politiikka henkilöityessään menettää uskottavuuttaan (esim. Norris 2000). Toisaalta tutkijat ovat osoittaneet, että vaalitulokset kyllä vaikuttavat politiikan sisältöön enemmän kuin median kyyninen kuva väittää. Sen sijaan journalistien luoma vaihtoehdottomuuden näköharha itsessään toimii demokraattista prosessia heikentävästi (esim. Patterson 1993).

Belgialaisessa keskustelussa ongelmaa on kuvattu osuvasti. "Useimmat journalistit esittävät roolinsa poliitikkojen vahtikoirana oikealla tavalla. Mutta jotkut käyttäytyvät kuin vinttikoirat (nopeus ennen laatua) ja toiset kuin pittbullit (purevat niin paljon kuin voivat). Nämä toimittajatyypit tuskin ymmärtävät miten suuri vaikutus ammattitaidottomalla poliittisten teemojen käsittelyllä voi olla." (Huyse 1995.)

Kuten tässä luvussa jo todettiin käsiteltäessä muita viestintämaisemaan liittyviä muutoksia, muutosten välitöntä merkitystä usein yliarvioidaan. Näin näyttäisi tapahtuneen myös poliittisen viestinnän osalta. Äänestyspäätöksen ajankohta Suomessa siirtyi 1990-luvulla selvästi lähemmäksi äänestyspäivää. Erityisesti uudet vaalimuodot kuten suorat presidenttivaalit ja valtakunnallisella ehdokasasettelulla toimitetut EU-vaalit saivat ihmiset pohtimaan ratkaisuaan viime hetkeen asti. Näin ollen vaalikampanjan merkitys korostui ja viestintävälineiden toimintaan sekä sanomien vaikutukseen alettiin – viestinnällistymisteorian mukaisesti – kiinnittää korostettua huomiota. Viime vaalien valossa kehitys näyttäisi kuitenkin pysähtyneen tai jopa hieman kääntyneen aikaisempaan päätöksenteon suuntaan (kuvio 2).

Kuvio 2. Äänestyspäätöksen ajankohta Suomessa (% äänestäneistä)

Lähde: GallupKanava
(GallupKanava on Suomen Gallup Oy:n tutkimusjärjestelmä, jolla on kerätty tutkimusaineistoja Suomen aikuista väestöä edustavalta otokselta vuodesta 1989 alkaen, aluksi kotiin asennettujen mikrotietokoneiden ja vuodesta 1999 alkaen Internet-päätelaitteiden avulla Ks. http://www.fsd.uta.fi/aineistot/taustatietoa/gkanavayl.html)

Vaaleja parittain vertailemalla voidaan myös todeta, että suurten puolueiden äänestäjien puolueuskollisuus (osuus äänestäjistä, jotka äänestivät kaksissa peräkkäisessä vaalissa samaa puoluetta) on koko 1990-luvun ollut varsin vakaa. Siirtymät Suomessa ovat olleet selvästi pienemmät kuin muissa pohjoismaissa (Paloheimo ja Sundberg 2005, Moring 2005). Erityisesti kolmen suuren puolueen ja RKP:n äänestäjäkunnat ovat olleet uskollisia puolueilleen. Näyttäisi siltä että Suomessa tärkein tekijä puolueiden menestyksen kannalta on edelleen omien äänestäjien herättäminen, ei niinkään kannatuksen valtaaminen muilta puolueilta.

Myös vaalien henkilöitymisessä näyttäisi tapahtuneen tasaantumista. Vuonna 2003 suurempi osa äänestäjistä ratkaisi kantansa puolueen perusteella kuin runsaat 10 vuotta aikaisemmin (kuvio 3). Tämä ilmiö liittynee mitä ilmeisimmin siihen, että viime eduskuntavaalit esiteltiin julkisuudessa uuden hallitusmuodon mukaisesti pääministerivaaleina. Äänestäjistä 21 prosenttia vastasi vaalien jälkeen tehdyssä haastattelututkimuksessa (Suomen Gallup 2003), että halu vaikuttaa pääministerin valintaan vaikutti ratkaisevasti heidän äänestyspäätökseensä. Ymmärrettävästi osuus oli tätäkin suurempi SDP:n (34 %) ja keskustan (42 %) kannattajien joukossa.

Kuvio 3. Valitaanko ensisijaisesti ehdokas vai puolue? (% äänestäneistä)

Lähde: GallupKanava

Myös eri viestintävälineiden suhteellisen merkityksen vertailu antaisi aihetta varovaisuuteen viestinnällistymishypoteesin suhteen. Suomessa poliittinen televisiomainonta ei näyttäisi saaneen äänestäjien mielestä sitä asemaa mitä se on saanut puolueiden vaalikampanjoissa, erityisesti eduskuntavaaleissa (Borg ja Moring 2005, Moring 2005). Television vaalikampanjan aikaisessa ohjelmistossa ei olla myöskään havaittu radikaalia muutosta viihteellisempään tai henkilöityneempään suuntaan (Rappe 2004).

Eri viestinten keskinäistä painoarvoa on Gallup-Kanavalla mitattu kysymällä ”Missä määrin arvioit saaneesi tietoa seuraavasta lähteestä oman äänestyspäätöksesi tueksi?” Eri viestintävälineiden saama paino vaihtelee eri ikäluokissa. Koska muutosodotukset liittyvät nimenomaan nuoriin ikäryhmiin, kuviossa 4 tarkastellaan nuorempaa osaa äänestäjäkunnasta eli alle 35-vuotiaita. Kuviossa näkyy niiden vastaajien osuus eri vaaleissa, jotka kokivat saaneensa erittäin paljon tai paljon tietoa mainitusta lähteestä. Television rooli korostui 1990-luvun uusissa henkilövalintaa suosivissa vaalityypeissä, mutta eduskuntavaaleissa 1999 ja 2003 eri viestintävälineiden suhteellinen rooli jakaantui kutakuinkin samalla tavalla kuin eduskuntavaaleissa 1995. Television lähettämien vaalikeskustelujen merkitys muuttui uutis- ja ajankohtaisohjelmia vastaavalla tavalla. Kunnallisvaaleissa perinteisillä viestintävälineillä (televisio, sanomalehdet) on ollut pienempi merkitys kuin muun tyyppisissä vaaleissa.

Todella dramaattinen muutos on tapahtunut Internet-vaalikoneiden nousussa tärkeimmäksi kanavaksi äänestyspäätöstä tehtäessä eduskuntavaaleissa 2003. Tämä toistui vuoden 2004 EU-vaaleissa ja kunnallisvaaleissa. Tuloksia arvioitaessa on huomioitava että GallupKanava kerää tietonsa vastaajien kotiin sijoitettujen tietokoneiden avulla. Tästä syystä tutkimusmenetelmä liioittelee jonkun verran Internet-käyttäjien osuutta väestöstä (tässä ikäryhmässä noin kymmenellä prosentilla).

Kuvio 4. Eri viestinten merkitys tiedonsaantikanavana äänestyspäätöstä ajatellen, 18-34 vuotiaat (% äänestäneistä)

Lähde: GallupKanava

Kuviota tarkasteltaessa tulisi myös huomioida, että vuoden 1999 vaalien yhteydessä kysyttiin ainoastaan Internetin merkityksestä yleensä. Vuonna 2003 kysyttiin erikseen viestintävälineiden ja ylläpitämistä vaalikoneista sekä puolueiden ja ehdokkaiden Internet-sivuista. Kaikki tutkitut Internet-välitteiset kanavat nousivat nuorten äänestäjien keskuudessa televisio-ohjelmiston ja sanomalehtikirjoittelun tasolle. Vaalikoneet osoittautuivat kuitenkin vaikutusvaltaisimmiksi. Lienee myös syytä mainita, että Internet ei ole noussut lainkaan samaan asemaan vanhemmassa ikäpolvessa. Tässä ikäryhmässä Internetin vaikutus jäi vielä 2003 samalle tasolle kuin nuorempien keskuudessa neljä vuotta aikaisemmin eli noin 10 prosenttia mainitsi saaneensa erittäin tai melko paljon informaatiota Internetin vaalikoneiden kautta. Kunnallisvaaleissa 2004 kuitenkin jo varttuneessakin väestössä tapahtui selvää nousua vaalikoneiden käytössä, Internetin merkitystä on jo arvioitu vaaliaktiviteettia nostavaksi. Nuorten keskuudessa löytyy esimerkiksi pieni ryhmä äänestäjiä jotka eivät vaalikampanjan aikana seuraa politiikkaa muista viestintävälineistä, mutta käyvät Internetin vaalikoneilla (Moring ja Mykkänen 2005).

Tilannetta voisi luonnehtia kutkuttavaksi. Uudet teknologiat viestinnän kentässä, uudet viestinnän merkitystä korostavat poliittiset toimintamuodot ja myös uudistukset poliittisessa järjestelmässä – kuten hallitusmuodon muutos ja suorat vaalitavat – luovat edellytyksiä huomattavallekin muutokselle viestinnän ja politiikan keskinäissuhteessa.

Kirjallisuus

Alma Median lehdistötiedote uusista johtajajärjestelyistä, 9.5.2005, http://www.almamedia.fi/release?release=8873 (sivu konsultoitu 14.6.2005)

Aslama, Minna ja Jaana Wallenius (2005) Suomalainen televisiotarjonta 2004. Liikenne- ja viestintäministeriön julkaisuja 47/2005. Helsinki: Edita

Asp, Kent: Medialisering, medielogik, mediekrati. Nordicom Information 4/1990.

Aula, Maria Kaisa: Poliitikkojen ja toimittajien suhteet murroksessa. Yleisradio 1991, Helsinki.

Beam, R.A.: Does it Pay to be a Market-Oriented Daily Newspaper? Journalism Quarterly 3/2001.

Beck, Ulrich, Anthony Giddens ja Scott Lash (1994) Reflexive Modernization. Politics, tradition and aesthetics in the modern social order. Cambridge: Polity Press. 

Borg, Sami ja Tom Moring (painossa 2005) Vaalikampanja. Teoksessa Heikki Paloheimo (toim.) Vaalit ja demokratia Suomessa.

Bourdieu, Pierre: On television and journalism. Pluto Press 1998, London.

Bucy, E. P. ja Gregson, K.S.: Media Participation. A legitimizing mechanism of mass democracy. New Media and Society 3/2001.

Carlsson, T.: Partier och kandidater på väljarmarknaden. Åbo Akademi University Press 2000, Turku.

Carlsson, U. ja Harrie, E.: Media Trends 2001 in Denmark, Finland, Iceland, Norway and Sweden. Nordicom 2001, Göteborg.

Finnpanel, http://www.finnpanel.fi/tulokset/tv/vuosi/viimeisin/kanavittain.html (sivu konsultoitu 14.5.2005).

Giddens, Anthony (1996) Modernity and Self-identity: Self and Society in the Late Modern Age. Cambridge: Polity Press.

Intermediatutkimus 2004. Espoo: TNS Gallup.(Sivu konsultoitu 16.6.2005).

Hernes, Gudmund (toim.): Forhandlingsekonomi og blandningsadministration. Universitetsforlaget 1978, Bergen.

Huyse, Luc: Pers verleidt tot politieke schandalen. De Standaard 24.02.1995.

Internet World Stats. http://www.internetworldstats.com (sivu konsultoitu 15.5.2005)

Journalistin ohjeet. Helsinki: Julkisen sanan neuvosto. http://www.jsn.fi/info.asp?sivuid=fin_jourohje_2005 (sivu konsultoitu 18.6.2005)

Jyrkiäinen, Jyrki:  The Finnish media landscape. European Journalism Centre 2000. Http://www.ejc.nl/jr/emland/finland.html

Jyrkiäinen, Jyrki ja Savisaari, E.: Sanomalehdistön nykytila. Teoksessa Nordenstreng, Kaarlo & Wiio, Osmo A. (toim.): Suomen mediamaisema. WSOY 2003, Helsinki, 62-76.

Jääsaari, Johanna, Juhä Kytömäki ja Erja Ruohomaa (2005) Yleisökertomus 04 – monipuolisuus Ylen laatutekijänä. Helsinki: Oy Yleisradio Ab http://www.yle.fi/yleisotutkimus/Yleisokertomus2004kuvaton.pdf (sivu konsultoitu 18.6.2005)

Kansallinen laajakaistatyöryhmä 2005. http://www.laajakaistainfo.fi/laajakaista_tanaan/index.php (sivu konsultoitu 18.6.2005)

Kirjatyö N:o 3 torstaina 10. maaliskuuta 2005  http://www.viestintaliitto.fi/kirjatyo/2005/3/ajankohtaista/almamedia.html (sivu konsultoitu 14.6.2005)

Kivikuru, Ullamaija: Aikakauslehdistö. Teoksessa Nordenstreng, Kaarlo & Wiio, Osmo A. (toim.): Suomen mediamaisema. WSOY 2003, Helsinki, 77-92.

Kulha, Keijo K.: Elämää apinalaatikossa. Päätoimittajan näkökulma julkisuuteen. Edita 2002, Helsinki.

Kytömäki, J. ja Ruohomaa, E.: Ylen monimediainen yleisösuhde. Http://www.yle.fi/yleista/luku_yleisokert.shtml, tulostuspäivä 9.10.2002.

Löytömäki, J.: Etusivun politiikkaa. Yhteiskunnallisten toimijoiden representointi suomalaisessa sanomalehtiuutisissa 1987-2003. Jyväskylä Studies in Humanities, 30. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto 2004.

Mainonnan Neuvottelukunta, TNS Gallup, 2004. http://www.mtl.fi/easydata/customers/mtl/files/main_ma/Mediamainonta2004.pdf (sivu konsultoitu 15.5.2005)McNair, Brian: An Introduction to Political Communication. Routledge 1999, London.

Moring, Tom (painossa 2005) Between medialization and tradition: Campaigning in Finland in a longitudinal perspective. Teoksessa Michaela Maier and Jens Tenscher (toim.) Campaigning in Europe – Campaigning for Europe. Parties, Campaigns, Mass Media and the European Parliamentary Elections 2004. Berlin: LIT Publishers.

Moring, Tom ja Hal Himmelstein (1996) The New-Image Politics in Finnish Electoral Television. Teksessa David L. Paletz (toim.): Political Communication Research: Approaches, Studies, Assessments. Volume II. Norwood: Ablex, 117-143.

Moring, Tom ja Juri Mykkänen (2005) Voter Choice and Political Mediation: Net-Based Candidate Selectors in Finnish Elections. Paper presented at the 55th annual conference of the International Communication Association, New York, May 26-30, 2005

Moring, Tom ja Andrea Nordqvist (toim.): Svenska medier i Finland. SSKH Skrifter Nr 13. Forskningsinstitutet, Svenska social- och kommunalhögskolan vid Helsingfors Universitet 2002, Helsinki.

National Broadband Strategy Group (2005) Ministry of Communication, Communications Department. http://www.laajakaistainfo.fi/laajakaista_tanaan/index.php (sivu konsultoitu 15.5.2005).

Norris, P.: A Virtuous Circle. Political Communications in Postindustrial Societies. Cambridge University Press 2000, Cambridge.

Nohrstedt, S. ja Ottosen, R. (toim.): Journalism and the New World Order. Nordicom 2001, Göteborg.

Nordenstreng, Kaarlo ja Wiio, Osmo A. (toim.): Suomen mediamaisema. WSOY 2001, Helsinki.

Paloheimo, Heikki ja Jan Sundberg (Painossa 2005) Puoluevalinnan perusteet. Teoksessa Heikki Paloheimo (toim.) Vaalit ja demokratia Suomessa.

Patterson, Thomas: Out of Order. Alfred A. Knopf, Inc. 1993, New York.

Postman, Neil: Amusing ourselves to death. Public discourse in the age of show business. Heinemann 1986, London.

Rappe, Axel (2004) Valbevakning i förändring. 1990-talets riksdagsval i finsk television. Åbo: Åbo Akademis förlag. (Election Coverage undergoing Change. The Parliamentary Elections of the 1990s in Finnish Television. Dissertation)

Salovaara-Moring, Inka: Laman maantiede. Teoksessa Kivikuru, Ullamaija (toim.): Laman julkisivut. Palmenia 2002, Helsinki.

Salminen, Esko: Vaikeneva valtiomahti? Neuvostoliitto/Venäjä Suomen lehdistössä 1968-1991. Edita 1996, Helsinki.

Sauri, T. ja R. Picard: Mediatalous. Teoksessa Nordenstreng, Kaarlo & Wiio, Osmo A. (toim.): Suomen mediamaisema. WSOY 2003, Helsinki, 22-44.

Schulz, Winfried, Reimar Zeh ja Oliver Quiring (2005) Voters in a Changing Media Environment. A Data-Based Retrospective on Consequences of Media Change in Germany. European Journal of Communication Vol 20(1): 55–88.

Suomen Gallup, Gallup-kanavan tutkimukset vuodesta 1992 vuoteen 2003. Suomen Gallup Group Oy 2003, Espoo.

Tommila, Päiviö ja Salokangas, Raimo: Sanomia kaikille. Edita 1998, Helsinki.

Uimonen, Risto ja Ikävalko, Elisa: Mielikuvien maailma. Miten mediajulkisuutta muokataan ja imagoja rakennetaan? Infoviestintä 1996, Helsinki.

Vihavainen, Timo: Kansakunta rähmällään. Suomettumisen lyhyt historia. Otava 1991, Helsinki.

Wurff, Richard van der (2005) Impacts Of The Internet On Newspapers In Europe - Conclusions

Gazette Vol 67(1): 107–120

Yleisradion ohjelmatoiminnan säännöstö. Helsinki: Yleisradio. http://www.yle.fi/yleista/pelis_ots.shtml (sivu konsultoitu 18.6.2005)