Niin sanotun "kolmannen tien" vaihtoehtoina kapitalistisille ja sosialistisille järjestelmille on tarjottu esimerkiksi italialaista fasismia ja argentiinalaista peronismia sekä eräänlaisena sosiaalisen kapitalismin vasemmistolaisena versiona ruotsalaista sosiaalidemokratiaa. Myöhemmin kolmannen tien mahdollisuuksia ovat esittäneet esimerkiksi brittiläinen sosiologi Anthony Giddens. Lisäksi ympäristöaatteen pohjalta on luonnonsuojelun ja kestävän kehityksen periaatteiden nimissä kyseenalaistettu teollisen yhteiskunnan perusrakenteiden ja taloudellisen kasvun periaatteen mielekkyyttä.
Useimmissa maissa on tällä hetkellä vallassa jonkinasteinen markkinatalousjärjestelmä, jossa tuotteita ja palveluja ostetaan ja myydään markkinoilla. Markkinatalousjärjestelmän puitteissa voidaan yhtenä ääripäänä pitää käsitystä, jonka mukaan valtion tulee pysyä mahdollisimman erillään taloudellisesta toimeliaisuudesta. Toisen ääripään muodostaa tällöin näkemys, jonka mukaan valtiovallalla on oikeus ja jopa velvollisuus säännellä ja kontrolloida taloudellista toimintaa.
Markkinoita voidaan pitää sikäli epäpersoonallisina mekanismeina, että niitä säätelevät kysynnän ja tarjonnan tasapainoa heijastavat hintojen vaihtelut, joita voidaan kutsua markkinavoimiksi. Markkinavoimat vaikuttavat puolestaan poliittiseen järjestelmään monin tavoin monella eri tasolla. Olennainen vaikuttamisen muoto on valtioiden käytännöllinen sitoutuminen sellaisiin ideologisiin tavoitteisiin, jotka ovat kokonaan tai osittain yhtenevät elinkeinoelämän näkemysten kanssa (esimerkiksi taloudellinen kasvu, kilpailukyvyn ylläpitäminen ja työllisyyden edistäminen). Puolueet puolestaan kilpailevat vallasta korostamalla edellytyksiään esimerkiksi hillitä inflaatiota tai lisätä kasvua ja taloudellista hyvinvointia. Taloudelliset toimijat vaikuttavat myös omien yhdistystensä ja järjestöjensä kautta esimerkiksi viestittämällä valtiovallalle omia käsityksiään vaadittavista toimista ja tärkeistä poliittisista valinnoista.
Lisäksi merkittävimmät taloudelliset toimijat kuten suuret rahoituslaitokset, varakkaat osakkeenomistajat ja yhteisöllisten osakesalkkujen hallinnoijat sekä suurten liikeyritysten johto ja strateginen henkilöstö voivat omalla toiminnallaan vaikuttaa suhteellisen suoraan yhteiskunnan toimintaedellytyksiin. Yleisen näkemyksen mukaan viime vuosisadan lopun taloudellinen kansainvälistymis- ja globalisaatiokehitys sekä rahamarkkinoiden vapauttaminen ovat heikentäneet julkisen vallan kykyä kontrolloida monia talouselämän osa-alueita ja toisaalta vahvistaneet suurimpien liikeyritysten poliittista painoarvoa. Äärimmäisenä näkemyksenä on viime vuosina esitetty käsitys maailmasta "yhtiöiden vallassa" (David Korten).
Vielä vuonna 1950 maatalouden työvoiman osuus koko työvoimasta oli 40 prosenttia ja 16 prosenttia kansantuotteesta. Suomalainen maatalous perustui pääasiassa maanviljelijöiden itse omistamiin suhteellisiin pieniin tiloin, mikä oli seurausta vuosisadan alun maareformeista sekä karjalaisevakkojen asuttamisesta. Maatilojen monilukuisuus ja tilojen pienuus loivat jo varhain tarvetta taloudelliseen yhteistoimintaan ja järjestäytymiseen. Osuustoiminnalliseksi järjestöksi perustettiin vuonna 1899 Pellervo-seura. Lisäksi maataloussektoria edusti poliittisessa järjestelmässä Maalaisliitto, sittemmin Keskustapuolue, jolla oli erityisesti toisen maailmansodan jälkeen 1980-luvulle asti vahva ydin- tai mediaanipuolueen asema puoluekentässä (Jaakko Nousiainen).
Yksityiset ihmiset ovat olleet Suomessa valtioon ja yrityksiin verrattuna myös selvästi suurin metsänomistaja. Vielä maailmansotien välisenä aikana 85 prosenttia vientituotteista oli puuta eri jalosteina tai raakapuuna. Metsätalouden osuus kansantuotteesta aleni vuosina 1950-1977 kymmenestä prosentista kuuteen prosenttiin ja työvoimaosuus kuudesta prosentista runsaaseen kahteen prosenttiin. Vielä 1950-luvulla puun ja sen jalosteiden vienti muodosti viennistä miltei neljä viidesosaa, mutta 1970-luvun puolivälissä kuitenkin enää noin puolet. Yksityismetsätalouden edistämiselimiä ovat Keskusmetsälautakunta Tapio (sittemmin metsätalouden kehittämiskeskus Tapio) ja Centralskogsnämnden Skogskultur -järjestö. Julkisen vallan piirissä metsätalouden ylin valvova elin on ollut metsähallitus, joka valvoo myös edellämainittuja järjestöjä.
Ensimmäiseksi teollisuuden keskusjärjestöksi perustettiin vuonna 1919 maan vientiteollisuuden merkittävintä haaraa edustava Suomen Puunjalostusteollisuuden Keskusliitto. Se sai 1920-luvulla niin suuren vaikutusvallan, että sitä kutsuttiin "toiseksi ulkoministeriöksi". Saha- ja paperiteollisuuden vientijärjestöjen rinnalle perustettiin myös Suomen Vientiyhdistys, joka muutti nimensä vuonna 1938 Suomen Ulkomaankauppaliitoksi. Kotimarkkinateollisuuden alat yhdistyivät puolestaan Suomen Teollisuusliitoksi vuonna 1921. Lisäksi 1940-luvulla syntyi kolmanneksi keskeiseksi yhteenliittymäksi pientä ja keskisuurta teollisuutta kokoava Teollisuudenharjoittajien Liitto.
Elinkeinoelämän puoluepoliittinen kanava oli itsenäisessä Suomessa erityisesti Kokoomus, joka oli toisen maailmansodan jälkeen pääasiallisesti oppositiossa vuoteen 1987 saakka. Keskeinen poliittinen toimenpide vientiyrityksen kilpailukyvyn parantamiseksi oli markan ulkoisen arvon laskeminen eli devalvaatio, johon turvauduttiin toisen maailmansodan jälkeen useita kertoja (tosin markka myös revalvoitiin kolme kertaa).
Toisen maailmansodan jälkeen Suomen täytyi järjestää kansainväliset suhteensa uudelleen. Yhtäältä oli otettava huomioon suhteet Neuvostoliittoon sekä koko laajentuneeseen sosialistiseen järjestelmään. Toisaalta oli orientoiduttava uudelleen länsimaihin, joiden keskinäiset voimasuhteet olivat muuttuneet sodan johdosta ratkaisevasti. Suomen kauppapoliittisena peruslinjana tässä tilanteessa oli, että Suomen etujen mukaiset läntiset kauppapoliittiset järjestelyt eivät saaneet häiritä Neuvostoliiton ja muiden sosialistimaiden kanssa käytävää kauppaa. Taloudellisen ja poliittisen järjestelmän kannalta merkityksellistä oli myös 1950-luvulle jatkunut sotakorvausten toimittaminen Neuvostoliittoon sekä näiden korvausten vaatima taloudellinen rakennemuutos.
Taloudellista toimeliaisuutta ja kauppaa rajoitti myös säännöstelylainsäädäntö, joka purettiin 1950-luvun puolivälissä. Länsikauppaa vapautettiin kuitenkin jo aikaisemmin valuuttatilanteen sallimissa rajoissa, minkä lisäksi Suomi liittyi Maailmanpankkiin vuonna 1948 ja Kansainväliseen valuuttarahastoon vuonna 1950. Suomi liittyi ulkojäseneksi vapaakauppaliitto Eftaan vuonna 1961 (täysjäsenyys vuonna 1986) ja OECD:hen vuonna 1969. Vapaakauppasopimus EEC:n kanssa teollisuustuotteiden kaupasta tehtiin vuonna 1973.
Kysymys talouden ja politiikan välisistä suhteista on pitkälti tulkintakysymys. Erään käsityksen mukaan Suomen taloudellinen länsisuuntaus on "aktiivisena ja määrätietoisena pyrkimyksenä ... ymmärrettävä nimenomaan maan talouselämää hallitsevien voimien, vientiteollisuuden monopoliyritysten ja niihin kytkeytyvien rahoituslaitosten harjoittamaksi politiikaksi, johon koko muu yhteiskunta - pien- ja keskisuuri teollisuus, maatalous, palkkatyöläiset, poliittiset puolueet ja ammattiyhdistysliike sekä valtiovalta aina maan korkeinta poliittista johtoa myöten - on saanut mukautua" (TANDEM, 1977).
Toisaalta pidemmässä historiallisessa perspektiivissä talouselämän voi sanoa olleen kylmän sodan aikana varsin vahvassa poliittisessa ohjauksessa ja sääntelyssä. Erityisestiidänkaupan puolella talous ja politiikka kytkeytyivät toisiinsa tiiviisti. Ensimmäinen kauppaa koskeva kahdenkeskinen sopimus Neuvostoliiton kanssa solmittiin vuonna 1945 ja ensimmäinen viisivuotinen runkosopimus tehtiin vuonna 1950. Runkosopimuksia tarkennettiin vuosittaisilla tavaranvaihtopöytäkirjoilla sekä viime kädessä suomalaisten yritysten tekemillä sopimuksilla.
Neuvostoliiton kanssa kauppaa käytiin bilateraalipohjalta ja clearingmaksujärjestelyin, kun taas markkinatalousmaiden kanssa kauppaa käytiin vapaavaluuttapohjaisesti. Vienti koostui pääosin metalli- sekä tekstiili- ja vaatetusteollisuuden tuotteista. Neuvostoliitto oli yli 20 prosentin osuudellaan vuonna 1975 Suomen suurin kauppakumppani. Muiden sosialististen maiden kanssa kaupan esteitä pyrittiin vähentämään 1970-luvulla niin sanotuilla Kevsos-sopimuksilla. Monenkeskisellä tasolla Suomi solmi vuonna 1973 yhteistyösopimuksen keskinäisen taloudellisen avun järjestön SEV:n kanssa.
Myös julkisen yritystoiminnan osuus Suomen taloudellisessa järjestelmässä on ollut merkittävä. 1860-luvulla rautatiet tulivat pääasiassa valtion rakennettaviksi ja ylläpidettäviksi. Varsinainen valtion teollisuustoiminta on peräisin metsähallituksen sahoista 1800-luvun lopulla sekä eräistä kaivoskokeiluista. Valtion teollisuusyhtiöiden perustaminen ja hankinta alkoivat 1910-luvun lopulla täydentää tuotantorakennetta energian, öljynjalostuksen, lannoitteiden sekä kaivannais- ja perusmetalliteollisuuden tuotannonaloilla sekä toimialoilla, jotka vaativat suuria perusinvestointeja. Lisäksi joitain yrityksiä perustettiin kriisivalmiusperusteilla ja aluepoliittisiin syihin nojaten sekä toimialoille, joilla tuotannon ja kulutuksen julkinen valvonta on katsottu tärkeäksi. Viimeksi mainittuihin kuuluvat etenkin radio- ja televisiotoiminta sekä alkoholin tuotanto ja jakelu.
Valtion liiketoiminnassa on tehty ero valtion liikelaitosten sekä valtioenemmistöisten osakeyhtiöiden välillä. 1970-luvun lopulla valtion liikelaitoksia oli 15 kappaletta, joista useimmat toimivat liikenneyhteyspalvelusten saralla, merkittävimpinä valtionrautatiet sekä posti- ja lennätinlaitos. Osakepääomaltaan suurimpia valtionyhtiöitä olivat puolestaan Rautaruukki Oy, Enso-Gutzeit Oy, Kemijoki Oy, Imatran Voima Oy sekä Veitsiluoto Oy. Valtionyhtiöiden osuus koko teollisuustuotannon jalostusarvosta oli tällöin 15 prosenttia ja teollisuuden työvoimasta noin 12 prosenttia. Varsinaista yksityisten yritysten valtion haltuun ottamista eli sosialisointia Suomessa ei ole toteutettu millään teollisuuden alalla.
Suomalaisen yhteiskunnan hallintajärjestelmien kehitystä tutkineen Ilkka Heiskasen mukaan taloudellisen kasvun ideologia kehittyi 1960- ja 1970-luvulla yhdeksi yhteiskunnan yleisen ohjauksen "superideologiaksi". Valtakunnantasoisen yritystoiminnan menestys katsottiin tärkeäksi koko yhteiskunnan kehityksen kannalta. Tämän johdosta suuryritykset saattoivat puolestaan tulkita omaa yhteiskunnallista vastuutaan ja tehtäväaluettaan siten, että se oikeutti johtoasemaan järjestökentällä ja suhteiden hoitamisessa julkisen vallan ja työmarkkinajärjestöjen suuntaan. Suuryritykset turvautuivat myös "poliittiseen" tukeen solmimalla entistä voimakkaampia suhteita sekä puolueisiin ja poliittisiin päätöksentekijöihin että taloudellisen sektorin julkiseen hallintokoneistoon.
Tilanne muuttui merkittävästi 1980-luvulla. Rahoitusmarkkinat vapautettiin ja kilpailun rajoituksia purettiin jo 1980-luvun alkupuoliskolla. Rajat ulkomaiselle pääomalle avattiin, minkä johdosta ulkomaalaisten omistusosuus pörssiyhtiöiden markkina-arvosta nousi jyrkästi. Tavaranvaihtoon perustuva clearing-kauppa lakkasi Neuvostoliiton taloudellisen romahtamisen ja uudistuspolitiikan seurauksena. 1990-luvun alussa talouspolitiikkaa liberalisoitiin edelleen laman voittamiseksi. Talouden kansainvälistymis- ja globalisaatiokehityksen yhtenä ilmentymänä yritysmaailman fuusiot jatkuivat ja ylittivät kansalliset rajat ennen muuta muihin Pohjoismaihin. Metallituoteteollisuuden osuus viennistä kasvoi elektroniikkateollisuuden kasvun ansiosta miltei 50 prosenttiin, kun taas puu- ja paperiteollisuuden osuus laski alle kolmannekseen.
Lisäksi Suomen liittyminen Euroopan unioniin toi mukanaan myös talouden lainsäädännön harmonisointia sekä talouspolitiikan yhteensovittamista EU:n talouspolitiikkaan. Euroopan talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen liittymisen myötä suomalainen rahapolitiikka siirtyi Suomen Pankilta Euroopan keskuspankille. Osana laajempaa julkisen hallinnon uudistamista monia valtionyrityksiä on liikelaitostettu ja kokonaan tai osittain yksityistetty. Samalla näkemykset valtion roolista suhteessa talouteen ja kansalaisyhteiskuntaan ovat muuttuneet siten, että korostetaan enemmän näiden kolmen yhteistoimintaa kansallisen kilpailukyvyn turvaamiseksi. Valtion katsotaan myös kuuluvan hoitaa jäljelle jääviä markkinaehtoisia tehtäviään niihin sopivien arvojen ja menetelmien pohjalta.
Metsäteollisuuden edunvalvojana on sittemmin toiminut Metsäteollisuus ry. Maataloustuottajien, metsänomistajien ja muiden maaseutuyrittäjien valtakunnallinen talouspoliittinen etu- ja ammattijärjestö on perustettu Maa- ja metsätaloustuottajien Keskusliitto MTK. Elinkeinoelämän eri alojen yhteiseksi organisaatioksi perustettiin vuonna 1973 Elinkeinoelämän Valtuuskunta EVA, joka ei kuitenkaan ole varsinainen etujärjestö. Elinkeinoelämän yhteisiä etuja valvomaan ja yritysten toimintaedellytyksiä edistämään on perustettu myös kauppakamarijärjestö. Pankkien toiminnan ja toimintaedellytysten sekä niiden keskinäisen yhteistyön edistämiseksi on olemassa myös Suomen Pankkiyhdistys. Vuonna 1942 perustettiin puolestaan vakuutusalan etu- ja yhteistoimintajärjestöksi Suomen Vakuutusyhtiöiden Keskusliitto. Kaupan alan valtakunnallinen keskusjärjestö on Kaupan Keskusliitto. Ulkomaankauppaliitto muutti hallintonsa, tehtävänsä ja toimintastrategiansa ja otti vuonna 1999 käyttöön nimen Finpro. (Ks. tarkemmin näistä sekä muista talouselämän toimijoista luvun linkkiosastosta.)