Didaktiikka (opetusoppi, ‘opetustiede’) on kasvatustieteen ehkä kaikkein keskeisin ja omin alue, onhan kasvatustoiminnassa tavallisesti kysymys nimenomaan opettamisesta. Opetuksen keskeisiä komponentteja ovat sisältö ja muoto eli mitä opetetaan ja miten tämä tehdään. Opetuksen sisältö määräytyy eri tiedon-alojen mukaan. Tässä yhteydessä halutaan välttää termiä tieteenala, koska se usein viittaa vain positivistisin keinoin hankittuun tietoon. Eri tiedonalojen perusteella didaktiikka, merkityksessä yleisdidaktiikka, voidaan jakaa ainedidaktiikkoihin, kuten kielididaktiikka, matematiikan didaktiikka ja musiikin didaktiikka. Opetuksen muoto tarkoittaa tapaa tai menetelmää, jota opetuksessa käytetään. Keskeistä on kysymys kohdejoukon edellytyksistä, joista yksi tärkeimmistä on ikä. Aikuisia ja lapsia opetetaan toki eri tavoilla; niinpä onkin alettu puhua ikäkausididaktiikoista, esimerkiksi aikuisdidaktiikasta. Määrittelemme didaktiikan kasvatustieteen osa-alueeksi, joka tutkii opetuksen tavoitteita, menetelmiä ja sisältöjä sekä näiden välisiä suhteita.

Eräs kiintoisa ja keskeinen didaktinen teema, joka on aivan viime vuosina taas tullut esille tutkimuksissa, on oppijan perimän ja ympäristön osuus oppimisessa eli niin sanottu nature- nurture -problematiikka. Pitkään on didaktiikassa vallinnut vain oppimisympäristön (nurture) näkökohdan korostus niin voimakkaana, että lahjakkuuden erilaiset ilmenemistavat ovat jääneet tutkimuksessa ja käytännön opetusratkaisuissakin täysin toisarvoisiksi. Alue on kuitenkin saamassa uutta huomiota myös meillä. [Leino & Leino 1995]

Tyypillisiä ongelma-alueita: Opetus-oppimistapahtuma, opetussuunnitelmien tutkimus.

Täydentävää materiaalia