Työnimi:
Yhteiskunnallisesta muutoksesta
Onko globalisaatio moderni vai postmoderni prosessi?
Sosiaalisen muutoksen dynamiikka
Tässä paperissa hahmottelen lopputyöni aihetta, teemoja ja ulottuvuuksia. Työni on luonteeltaan teoreettinen, ja tällä seikalla on vaikutusta työprosessiin ja itse tekstin rakenteeseen. Koska otteeni on varsin pohtiva ja ihmettelevä, työprosessi etenee suhteellisen epäjärjestelmällisesti, eikä tutkielman rakenne ole vielä selvillä. Uusia teemoja tulee varmaan mukaan pohdintaan sitä mukaa kuin luen lisää, ja samalla jotain muuta voi jäädä pois. On mahdollista, että työstä tulee useiden melko itsenäisten esseiden varaan rakennettu kokonaisuus, mutta yhtä mahdollista on, että työn osien tai teemojen välille muodostuu johdonmukainen juoni, joka kasvaa loppua kohti jonkinlaiseksi ratkaisuksi esitettyyn tutkimuskysymykseen, mikä se sitten onkin.
Tässä vaiheessa tarkoitus on pohtia teemaa yleisesti, kirjoittaa erilaisia havaintoja lukemastani kirjallisuudesta sekä hahmottaa sitä kautta tutkimuskohteen eri ulottuvuuksia. Globalisaatiota tutkittaessa käsillä on useita eri näkökulmia, ja yhteen teemaan sitoutuminen tuntuu tässä vaiheessa mahdottomalta tehtävältä. Siksi pyrin tässä paperissa kartoittamaan erilaisia lähestymistapoja ja mahdollisia kysymyksenasetteluja globalisaation ymmärtämiseksi ja omalle työlleni. On mahdollista, että varsinainen työnikin "jää" tälle asteelle, jolla tyydyn erittelemään erilaisia tapoja suhtautua globalisaatioon ilmiönä, käsitteenä tai teoriana ja luomaan niiden välisiä yhteyksiä. Tämä voisi olla aivan riittävä panostus pro gradu -työssä, sillä on selvä, että minkään oman teorian perään tässä on turha lähteä haikailemaan.
Globalisaatioon liittyvät kysymykset ovat kiehtoneet minua jo pitempään, mutta siihen liittyvää gradun aihetta on ollut vaikea keksiä. Aiemmin opinnoissani olen kirjoittanut esseitä ja seminaaritöitä mm. Maailmanpankin diskursiivisesta vallasta globaalissa köyhyyskeskustelussa ja Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen Kepan julkisuusstrategioista ja asemasta journalismin tiedonlähteenä. Tällaiset diskursiiviset tai julkisen kentän näkökulmat eivät kuitenkaan enää kiehtoneet, joten varsinaisen kipinän graduuni sain vasta luettuani Marko Ampujan (2004) artikkelin. Ampuja on asettanut tutkimuskohteekseen median globalisaatioteoriat, ja hän keskittyy työssään erittelemään niiden tieteenfilosofisia taustaoletuksia ja näiden tuomia rajoituksia teorioiden selitysvoimaan. Artikkeli tarjosi minulle teoreettista keskustelua olennaisesti selventävän kolmijaon globalisaation mediateknologista puolta korostavaan, kulttuuriseen ja poliittisen talouden näkökulmaan. Toisaalta se myös osoitti, että globalisaatiota voi mielekkäästi tutkia teoreettisesti ja että monet näistä teorioista voi nähdä ensisijaisesti juuri viestinnän teorioina. Äkkiä viestintäteoreettinen tutkimus tuntuu erittäin merkittävältä, kyvykkäältä sanomaan jotain oleellista yhteiskunnasta ja sen nykyisestä muutoksesta.
Globalisaatio on nykyään yksi mielenkiintoisimmista ja monimerkityksellisimmistä käsitteistä yhteiskuntatieteiden piirissä. Termillä viitataan mitä moninaisimpiin valtioiden ja alueiden välisten yhteyksien tiivistymisen muotoihin, ja yleensä informaatio- ja viestintäteknologian kehityksellä nähdään olevan merkittävä rooli tässä prosessissa. Niinpä luulisi olevan selvää, että viestinnän tutkimuksella olisi paljon sanottavaa tieteellisessä globalisaatiokeskustelussa. Kuten Rantanen (2005, 4) kuitenkin huomioi, viestinnän tutkijat eivät aloittaneet keskustelua eivätkä ole edes osallistuneet siihen kovin aktiivisesti. Osittain ehkä tästä syystä viestinnän rooli globalisaatiossa on jäänyt melko epämääräiseksi. Yhteiskuntatieteilijät, jotka aktiivisimmin ovat esitelleet teorioitaan globalisaatiosta, ovat kyllä huomioineen viestintäteknologioiden kehityksen mutta eivät välttämättä ole tarkentaneet niiden vaikutuksia prosessissa.
Näyttää siis siltä, että viestinnälliselle näkökulmalle on tilaa teoreettisessa globalisaatiokeskustelussa. En kuitenkaan ole varma, tuottaako ahtaasti viestintään painottuva tutkimus olennaisesti uutta ymmärrystä globalisaatiokehityksestä. Päinvastoin globalisaation vahvuus teoreettisena käsitteenä on sen kyky yhdistää eri tieteenaloja saman konseptin alle. Siksi monitieteinen lähestymistapa, jossa otetaan huomioon niin taloudelliset, poliittiset, sosiaaliset kuin kulttuuriset ja viestinnällisetkin globalisaation ulottuvuudet, vaikuttaa mielekkäämmältä. Tällöin vältytään myös Rantasen (2005, 4) varoittamalta teoreettiselta tendenssiltä yhdistää viestinnän rooli globalisaatiossa vain sen kulttuuriseen ulottuvuuteen.
Median globalisaatioteoriat voidaan siis ymmärtää kahdella tavalla. Yhtäältä ne voivat tarkoittaa tiukasti viestinnän ja median alalla pysyttelevää tutkimusta, jossa tarkastellaan esim. mediarakenteiden ja mediateollisuuden globaaleja kehityskulkuja tai vaikkapa kulttuurienvälistä viestintää henkilökohtaisella tasolla. Toisaalta yleiset yhteiskuntateoriat globalisaatiosta voidaan tulkita myös median globalisaatioteorioiksi, sillä lähes poikkeuksetta niissä kuvatut ilmiöt ovat viestintävälineiden välittämiä ja edellyttävät median teknologista kehitystä.
Median globalisaatioteorioita ei siis tässä työssä rajata kapeasti. Medialla - ymmärrettynä kaikkina viestinnän apuvälineinä - ja välitetyllä viestinnällä on tärkeä osuus lähes kaikissa globalisaatioon liittyvissä ilmiöissä, puhuttiin sitten pääomavirtojen kiihtyvästä liikkestä globaalien finanssikeskusten välillä tai identiteettien muuttumisesta entistä "joustavammiksi". Siksi tutkittaessa viestinnän merkitystä globalisaatiossa on tarkasteltava pelkän kulttuurien välisen viestinnän tai mediarakenteiden muutosten sijasta laajemmin kulttuurin ja yhteiskunnan muutoksia. Tällöin viestinnän, median ja sosiaalisen vuorovaikutuksen liitoskohdat laajempaan yhteiskunnalliseen kehitykseen voidaan tuoda parhaiten ilmi.
Tässä työssä on tarkoitus pohtia paitsi globalisaatiota prosessina ja viestinnän roolia ilmiössä myös kysymystä siitä, viittaako termi johonkin laajempaan sosiaaliseen muutokseen. Globalisaatiokeskustelun yhteydessä esitetään paljon innostuneita näkemyksiä siitä, että ilmiö johtaa jonkinlaiseen kansallisvaltioiden ja modernin yhteiskunnan jälkeiseen aikaan, jossa yksilöt voivat toimia maailmanlaajuisesti ja rakentaa identiteettiään vapaina ahdistavien traditioiden puristuksesta. Toisaalta globalisaation pelätään johtavan maailmanlaajuiseen ja yhteiskuntien sisäiseen epätasa-arvon kasvuun, jonkinlaisen eliittien verkostoyhteiskunnan syntyyn, josta suurin osa maailman kansalaisista syrjäytyy ja jää globaalin informaatiokapitalismin kannalta merkityksettömäksi. Mutta on myös niitä, jotka asettavan kyseenalaiseksi koko termin ja sen selitysvoiman ja uskovat globalisaatioksi luonnehditun prosessin olevan vain loogista jatkoa yhtäältä modernisaatiokehitykselle ja toisaalta kapitalismin historialliselle laajenemiselle. Kysymys globalisaatiosta ja sosiaalisesta muutoksesta on siis ilmeisesti kysymys paitsi erilaisista tulkinnoista myös tarkastelutasosta: mikä on oikeasti merkittävä sosiaalinen muutos? Riittääkö siksi esim. kasvava internetin merkitys tietoyhteiskunnan kansalaisen toiminnassa (uudet sosiaalisen ja poliittisen toiminnan muodot) tai matalapalkkaisten teollisuustyöpaikkojen siirtyminen pohjoisesta etelään (kapitalistisen tuotannon uudelleenjärjestyminen, uusi kansainvälinen työnjako)? Vai voidaanko nämä kehityskulut ymmärtää ja selittää samoilla modernisaatiokehityksen teorioilla ja käsitteillä kuin ennenkin: välitteisen viestinnän lisääntymisellä, teknologisella kehityksellä ja kapitalismin laskevan tuoton tendenssin lailla?
Myös kysymys tutkijan omasta roolista on osa sosiaalisen muutoksen problematiikkaa. Siitä voidaan tehdä yhtäältä deskriptiivinen ongelma, jolloin globalisaation aiheuttamia muutoksia pyritään kuvailemaan ja todentamaan mahdollisimman neutraalisti. Toisaalta kysymys on normatiivinen, sillä sosiaaliseen muutokseen liittyy aina mahdollisuus nykyisen valtarakenteen muuttumisesta joksikin toiseksi. Jos globalisaatio on yhteiskuntia syvällisesti muokkaava prosessi, onko sen lopputulos ennakolta säädetty vai voidaanko siihen vaikuttaa poliittisesti? Tarkastelemalla globalisaatioproblematiikkaa tutkija ottaa myös tahtomattaankin kantaa näihin kysymyksiin, jolloin tutkimus liittyy laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Geopoliittisessa tilanteessa, jossa niin kansainvälinen kuin yhteiskuntien sisäinen epätasa-arvo pahenee, yhteiskuntatiede ei voi olla täysin neutraali tarkkailija vaan sen on otettava kantaa emansipaation mahdollisuuteen.
Globalisaatio on käsitteenä ilmestynyt yleiseen käyttöön arkipäivän politiikassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa viimeksi kuluneen 15 vuoden aikana. Itse ilmiön voi kuitenkin nähdä olevan paljon vanhempaa perua. Termin tyhjentävä määrittely on vaikeaa ilmiön monitahoisuuden vuoksi, ja erilaiset määritelmät heijastavat erilaista ymmärrystä ilmiöstä ja sen syistä. Ampuja (2004, XXX) näkee, että globalisaation merkitys teoreettisena käsitteenä liittyy sen kaksinaisrooliin: yhtäältä termi on deskriptiivinen ja sitä käytetään kuvaamaan nykyisiä yhteiskunnallisia muutoksia, toisaalta se on teoreettinen ja sitä käytetään selittämään muutoksia.
Samaan tapaan Rantanen (2005, 6-8) huomauttaa, että globalisaatiota määriteltäessä viitataan usein itse ilmiön lisäksi sen seurauksiin. Tämä on hänen mielestään ongelmallista, sillä tällöin globalisaation syyt ja seuraukset sekoittuvat. Esim. Giddensin (1990, 64) määritelmä globalisaatiosta "maailmanlaajuisten suhteiden verkostona, joka yhdistää kaukaisia paikkoja sillä tavalla, että paikalliset tapahtumat muotoutuvat kaukaisten tapahtumien vaikutuksesta ja toisin päin" sortuu Rantasen (2005, 6) mielestä juuri tähän, eli ilmiön kuvaamiseen sen seurauksista käsin.
On toki hyvä välillä esittää kysymys, onko esim. monikansallisen yhtiön tuotannon uudelleenjärjestely Itä-Aasian maahan globalisaatiota vai onko se globalisaation seuraus. Koska kyseessä kuitenkin on prosessi eikä kertaluontoinen ilmiö, on luonnollista, että globalisaation määrittelyssä kuvataan niitä muutoksia, joita se saa yhteiskunnassa aikaan. Samaan tapaan ilmiön seurausten kautta hahmotetaan myös muita laajoja yhteiskunnallisia ja kulttuurisia prosesseja, kuten modernisaatiota tai maallistumiskehitystä - jotka nekin tosin ovat hyvin kiistanalaisia ja vaikeasti määriteltäviä ilmiöitä (kts. Thompson 1995, 45-46). Se ei silti ole ongelma, sillä varsinaiset syyt näille prosesseille kuten globalisaatiollekin pitää joka tapauksessa etsiä yhteiskuntarakenteen "syvemmältä" tasolta, ei tautologisesti sen seurauksia käsin.
Käsitykset globalisaation syistä ovat yhtä moninaisia kuin sen saamat määritelmätkin. Hyvä tapa päästä käsiksi erilaisiin näkemyksiin prosessin taustalla olevista tekijöistä on tarkastella, miten globalisaatio ajoitetaan. Globalisaatiokirjallisuudessa ehdotetaan globalisaation alulle ainakin viittä eri ajankohtaa. Ehkä suppein tapa ajoittaa ilmiö on ymmärtää se 1990-luvun kehityksenä, jolloin maailmasta on sosialistisen blokin kaaduttua tullut yksi yhtenäinen talousalue. Globalisaation voi myös nähdä 1970-luvulta alkaneena monikansallisten yritysten ja niiden aloittaman globaalin toiminnan leviämisenä, pääomien liikettä ja markkinoita vapauttavana politiikkana sekä informaatio- ja viestintäteknologian kehityksenä, joka on kuronut maailman eri alueiden väliset maantieteelliset etäisyydet kiinni. Kolmas mahdollisuus on yhdistää globalisaation alku 1800-luvun puolenvälin jälkeiseen kansallisvaltioiden muotoutumiseen ja imperialismiin. Vielä kauemmaksi maapalloistumisen alku sijoitetaan niissä näkemyksissä, jotka liittävät sen kapitalismin syntyyn 1400-luvulla, ja on niitäkin, jotka katsovat globalisaatiota olleen käytännössä aina: toimihan Rooman imperiumissakin jo postilaitos, ja tietoa välitettiin myös valtakunnan ulkopuolisilta alueilta (Thompson 1995, 151).
Eri ajoitukset liittävät globalisaation mielenkiintoisella tavalla muihin yhteiskunnallisiin ilmiöihin. 1990-luvun kehityksenä se saa rinnalleen globaalien maailmanmarkkinoiden täydellistymisen ja viestinnän digitalisoitumisen lisäksi internetin uutena viestinnän muotona, uudet globaalin hallinnan muodot ja instituutiot (esim. WTO) sekä globalisaatiokriittisen sosiaalisen liikkeen voimistumisen (Rantanen 2005, 19-22). Tänä aikana keskustelu globalisaatiosta on yleistynyt sen tultua paitsi poliittisten ja taloudellisten toimijoiden myös erilaisten yhteiskunnallisten liikkeiden agendalle.
1970-luvulta alkaneena kehityksenä globalisaatio yhdistyy laajempaan teoreettiseen keskusteluun mm. tietoyhteiskunnasta, jälkiteollisesta yhteiskunnasta, refleksiivisestä modernisaatiosta ja myöhäis- tai postmodernista yhteiskunnasta. Näin ymmärrettynä globalisaatio on siis osa suurta (länsimaisen) yhteiskunnan murrosta, jota määrittää ratkaisevan eron tekeminen vanhaan yhteiskuntakehitykseen. Globalisaatio näyttäytyykin jonkinlaisena antiteesinä aiemmalle, kansallista yhteiskuntaa, kulttuuria ja taloutta korostaneelle eetokselle. Sen sijaan 1800-lukua, 1400-lukua ja yleishistoriallista tulkintaa globalisaatiosta tähdentävät näkemykset liittävät sen jo määritelmällisesti muihin yhteiskunnallisiin ilmiöihin, olivat ne sitten imperialismi, kapitalismi tai yleinen kulttuurien välinen viestintä.
On myös muita tapoja ajoittaa ja mieltää globalisaatiota. Esim. Robertson (1992, tsekkaa lähde!) jakaa globalisaation kehityksen viiteen vaiheeseen alkaen 1300-luvulta ja näkee prosessin kiihtyneen aikojen saatossa. Toisaalta tarkasteluun voidaan ottaa pelkkä median globalisoitumiskehitys, jolloin historia jaksottuu eri viestintätapojen ja -teknologioiden kronologiana. Varhaisesta suullisesta traditiosta siirrytään kirjoitustaidon kehittymiseen 3 000 eaa., sieltä 1440-luvun kirjapainotaidon keksimisestä elektronisen viestinnän aikakauteen 1830-luvulla (telegrafia) ja edelleen elektromagneettisten aaltojen valjastamiseen 1920-luvulla päätyen 1990-luvun digitaaliseen kehitykseen (Rantanen 2005, 26-28). Tämä avaa mielenkiintoisia yhtenevyyksiä yleiseen globalisaatioteoriaan ja sen jaksotukseen, sillä viestintäteknologian innovaatiot näyttävät osuvan melko hyvin yksiin globalisaation alkua määrittelevien eri ajankohtien kanssa. Mediateknologian kehityksen voi nähdä olevan koko globalisaatiokehityksen ajava voima, mihin vihjaa erityisesti ns. Toronton koulun eli "mediateorian" koulukuntaan kuuluvien kirjoittajien, lähinnä Harold Innisin ja Marshall McLuhanin, tuotanto tai laajemmin näkökulma, jota Ampuja (2004, XXX) kutsuu "mediateknologiseksi paradigmaksi".
Proseminaarityössäni tarkastelin kapitalismin historiaa Toronton koulun isähahmon Harold Innisin mediateorian näkökulmasta. Innisin tuotanto jakautuu kahteen vaiheeseen, joista ensimmäisessä, 1920- ja 1930-luvuilla, hän tarkasteli Kanadan taloushistoriaa poliittisen taloustieteen näkökulmasta. Innis painotti erityisesti viestintä- ja kuljetusyhteyksien merkitystä kapitalismin leviämisen ehtona, sillä ne tekevät mahdolliseksi ns. "tilan hallinnan", jolla hän tarkoitti periferisten alueiden luonnonvarojen saattamista kapitalistisen tuotannon hyödynnettäviksi.
Myöhemmin, 1950-luvun alussa, Innis loi teorian viestintäteknologioiden tila- ja aikapainottuneisuudesta, jotka hänen mukaansa määrittävät historiallisten imperiumien luonnetta. Innisin mukaan imperiumin dominoiva viestintäteknologia keskittää vallan sitä hallitsevalle eliitille, ja uuden teknologian käyttöönotto johtaa todennäköisesti tämän eliitin hajoamiseen. Vallan keskittymistä ohjaavan roolin lisäksi viestintäteknologia määrittää imperiumin luonnetta siten, että aikapainottuneet mediat (mm. savi- ja kivitaulut, pergamentti) luovat yhteiskuntaan pysyvyyttä ja yhteisöllisyyttä, kun taas tilapainottuneet mediat (mm. paperi ja sähkömagneettiset aallot) edistävät alueellista laajenemista pysyvyyden kustannuksella. Yhdistämällä Innisin varhaiset tutkimukset kapitalismin leviämisestä ja myöhemmät teoriat viestintäteknologioiden yhteiskuntien luonnetta määrittelevästä roolista saatoin proseminaarityössäni luoda yleiskatsauksen viestinnän roolista kapitalismin historiassa, jota sävyttää sen varhaisvaiheista eli 1300-luvulta asti jatkuva laajeneminen kohti globaalia maailmanjärjestelmää (kts. Wallerstein 1974).
Globalisaatioteorioiden näkökulmasta Innisin tuotannon voi siis nähdä viestintäteknologisena determinisminä (vrt. Ampuja 2004, XXXX), sillä Innis tulkitsee yhteiskunnallista muutosta sen käyttämien viestintäteknologioiden kautta. Toisaalta Innis oli tietoinen median omasta luonteesta kapitalistisena tuotantona (Parker 1981, 138) ja tähdensi varhaisemmassa tuotannossaan viestintää välineenä kapitalistisen maailmanjärjestelmän laajentumisessa. Näin viestintäteknologia oli sekä kapitalistisen tuotannon ja sen leviämisen työkalu että omaa kapitalistista tuotantoaan, joka myös pyrki laajentamaan markkinoitaan. Siksi Innisiä voi pitää yhtä hyvin taloudellisena deterministinä.
Ampuja (2004, XXX) keskittyy kuitenkin Innisin ja hänen seuraajansa Marshall McLuhanin teorioihin viestintäteknologioiden vaikutuksesta yhteiskuntien ajan ja tilan rakentumiseen ja näkee tässä selvän yhtymäkohdan "mediateknologiseksi paradigmaksi" kutsumaansa teoreettiseen nykysuuntaukseen, jota edustavat hänen mukaansa keskeisesti Anthony Giddens ja Manuel Castells. Olennaista tässä lähestymistavassa on se, että uusien viestintäteknologioiden nähdään muuttavan ratkaisevasti ajan ja tilan rakentumista, sosiaalista toimintaa ja sosiaalisia suhteita ja sitä kautta koko yhteiskuntarakennetta. Siinä missä mediateknologisen kehityksen sanotaan aina vähentäneen ajan ja paikan merkitystä viestinnässä, vasta ns. uuden median katsotaan tehneen ne täysin merkityksettömiksi. Tuloksena on uudenlainen verkostoyhteiskunta (Castells 1996), jossa yhteiskunnan sosiaalinen kerrostuminen ei enää ole riippuvainen suhteesta tuotantovoimiin vaan asemasta globaaleissa verkostoissa (Ampuja 2004, XXX).
Väitteet siirtymisestä uuteen aikakauteen liittävät viestintäteknologista kehitystä korostavan suuntauksen läheisesti yhteen jälki- tai myöhäismodernia yhteiskuntaa, informaatioyhteiskuntaa ja refleksiivistä modernisaatiota teoretisoivien kirjoittajien kanssa, sillä niissä kaikissa nähdään modernin yhteiskunnan kehityksen joko katkenneen tai edenneen olennaisesti uuteen vaiheeseen. Kiistanalaiseksi tämän median teknologista kehitystä korostavan globalisaationäkemyksen tekeekin juuri väite perustavanlaatuisesta murroksesta suhteessa moderniin kapitalistiseen yhteiskuntaan. Kuinka syvällisestä yhteiskunnallisesta muutoksesta voi olla kysymys, ja millä tasolla sitä tulisi tarkastella?
Teoreettisena käsitteenä globalisaatio pyrkii kuvastamaan ja/tai selittämään historiallista yhteiskunnallista ilmiötä, jolla on maailmanlaajuisia vaikutuksia. Globalisaatio viittaa siis muutokseen tai muutoksiin yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Mutta millaisesta muutoksesta on kysymys ja kuinka syvälle muutos menee yhteiskuntia ja kulttuuria muokkaavana ilmiönä?
Kysymys sosiaalisesta muutoksesta - ja toisaalta jatkuvuudesta - on yksi oleellisimmista yhteiskuntateoreettisista kysymyksistä. Jos globalisaatio käsitteenä haluaa siis kertoa jotain yhteiskunnallisesta muutoksesta, sen pitää vastata kysymykseen muutoksen luonteesta ja syvyydestä. Tarkastelutasoja on luonnollisesti monia, sillä muutosta voidaan tarkastella yhtä hyvin yhteiskunnan rakenteiden tasolla kuin ihmisen arkipäiväisessä kokemuksessa ja vuorovaikutuksessa. Mikä perspektiivi on olennaisin globalisaation yhteydessä?
Globalisaation monipuolisuus käsitteenä tulee ilmi juuri siinä, että se voi viitata yhtäältä laajoihin rakenteellisiin muutoksiin, kuten teollisuustuotannon globaali uudelleenjärjestyminen, ja toisaalta mikrotason muutoksiin, kuten yksilöiden identiteettien tasolla tapahtuva globaalin tietoisuuden kasvu. Käsitepari globalisaatio - lokalisaatio kuvaa hyvin ilmiön kahta puolta, sillä viime kädessä maailmanlaajuisten ilmiöiden seuraukset ovat aina paikallisia. Tätä voi tietenkin pitää ongelmana, jos hakee selvää ja tiukasti rajattua määritelmää globalisaatiolle, mutta juuri tässä monipuolisuudessa piilee toisaalta käsitteen ilmaisuvoima.
Globalisaation aikaansaamia sosiaalisia muutoksia nähdään siis monilla tasoilla. Taloudelliset ja poliittiset muutokset viittaavat mm. globaalien pääomavirtojen kiihtymiseen, maapallon kutistumiseen yhdeksi tuontanto- ja markkina-alueeksi sekä ylikansallisten poliittisten instituutioiden roolin kasvuun ja kansallisvaltioiden merkityksen vähenemiseen. Globalisaation aiheuttamina kulttuurisina muutoksina esitetään mm. länsimaistumiskehitystä, homogenisaation ja heterogenisaation dualismia, hybridien kulttuurien muodostumista ja identiteetinrakennuksen detraditionalisoitumista. Sosiaalisina muutoksina taas voidaan nähdä mm. muuttoliikkeet tai globaalin kansalaisyhteiskunnan muotoutuminen.
Viestinnän tutkimuksen näkökulmasta kyseessä on yhtä lailla monitasoinen ilmiö. Taloudellista globalisaatiota sekä tieto- ja viestintäteknologian kehitystä pidetään usein toisistaan riippuvaisina ilmiöinä, mutta nyt uusi tieto- ja viestintäkeskeinen talous muovaa sisältä käsin kapitalistisia rakenteita luoden uusia voittajia ja häviäjiä (kts. Castells 1996, 91-92). Kulttuurisen globalisaation piirteet liittyvät viestintään paitsi teknologisen kehityksen kautta (mm. uudet kanssakäymisen muodot) myös globaalin mediavirran laajenemisen (mm. homogenisaatio ja heterogenisaatio) sekä ylipäänsä välitteisen viestinnän roolin kasvun ja sen identiteettivaikutusten myötä (kts. Thompson 1995, erityisesti sivut 207-234). Poliittista ja sosiaalista globalisaatiota viestinnän teoriat voivat selittää samalla tavalla teknologisen kehityksen, uusien teknologian käyttömuotojen sekä median globalisaatiokehityksen kautta.
Edellä esitetyt globalisaatioilmiöt ovat jatkuvan debatin kohde, mutta tässä yhteydessä ei ole syytä lähteä arvioimaan kunkin väitteen todenperäisyyttä. Voidaan olettaa, että jokainen näistä prosesseista kiistattomasti esiintyy nyky-yhteiskunnissa mutta että ilmiö tuskin koskettaa kaikkia yhteiskuntia samassa laajuudessa tai etenisi niissä samalla tahdilla ja samaan suuntaan. Oleellisempaa on kuitenkin tarkastella, miten nämä globalisaatioilmiöt muuttavat yhteiskuntia ja merkitsevätkö ne jonkinlaista radikaalia yhteiskunnan uudelleenrakentumista, kuten mediateknologisen paradigman edustajat väittävät.
Poliittinen ja teoreettinen globalisaatiokeskustelu on yleistynyt aikana, jolloin käydään myös jatkuvaa väittelyä aikakauden yleisestä luonteesta. Debatin keskiössä on kysymys siitä, ollaanko ainakin "kehittyneissä" yhteiskunnissa siirrytty modernin yhteiskunnan jälkeiseen aikaan. On oletettava, ettei suuria yhteiskunnallisia muutoksia käsittelevä globalisaatiokeskustelu voi olla irrallaan tästä nykyistä aikakautta ja yhteiskuntien perusolemusta jäsentävästä väittelystä modernin ja postmodernin välillä.
David Morley (1996, 50) näkee, että postmodernismista puhutaan neljällä eri tasolla. Yhtäältä voidaan väittää, että postmodernius on yhteiskunnallisen elämän aikakausi, joka seuraa moderniutta. Toisaalta kyseessä voi olla nykyistä aikakautta luonnehtivan "kulttuurisen ymmärryksen muoto". Kolmanneksi postmodernismi voidaan nähdä esteettisenä tyylinä, joka kuvaa aikakauden eetosta, ja neljänneksi se ymmärretään ajatustapana, joka sopii parhaiten nykyisen ajanjakson analysoimiseen. Oli näkökulma postmodernismiin sitten yhteiskunnallinen, kulttuurinen, esteettinen tai mentaalinen, kiinnostavaa näissä perspektiiveissä on se, miten ne perustelevat erottelun moderniin ja postmoderniin.
Kysymys on ennen kaikkea aikakaudesta ja sen ajoituksesta, sillä postmodernismin puolestapuhujat väittävät uuden kulttuurisen ymmärryksen muodostuneen modernin jälkeisessä yhteiskunnassa, jota kuvaavat jälkiteollisen, jälkifordistisen, informaatioyhteiskunnan ja myöhäiskapitalismin kaltaiset termit. Siinä missä modernisaatiota luonnehtivat teollisuuskapitalismi, massatuotanto ja -markkinat, keynesiläinen yhteiskuntapolitiikka ja ay-liikkeen voimakkuus, nyt ollaan siirrytty palvelujen tuotantoon, joustavaan erikoistumiseen ja täsmämarkkinoihin, monetaristiseen talouspolitiikkaan sekä osa-aikatyön lisääntymisen aiheuttamaan homogeenisen työväestön katoamiseen. (Morley 1996, 53-55.)
Globalisaatio, ymmärrettynä 1970-luvulla alkaneena tai kiihtyneenä maailmanlaajuisen vuorovaikutuksen ja keskinäisriippuvuuden kasvuna, liittyy mielenkiintoisella tavalla keskusteluun postmodernismista, sillä se ajoitetaan suurin piirtein samalla tavalla. Lisäksi monien yhteiskunnallisten ilmiöiden, joilla siirtymää postmoderniin kulttuuriin ja yhteiskuntaan perustellaan, voidaan katsoa olevan, näkökulmasta riippuen, globalisaation ilmentymiä tai sen seurauksia. Palvelusektorin ja informaatiotalouden merkityksen kasvu vanhoissa teollistuneissa yhteiskunnissa on seurausta teollisuustuotannon painopisteen siirtymisestä halvemman työvoiman maihin, minkä poliittinen markkinoiden ja valuuttaliikkeiden vapauttaminen sekä tieto- ja viestintäteknologian kehitys ovat tehneet mahdolliseksi. Samalla tavalla teollisen massatuotannon kriisin ja tätä myötä perinteisen ay-liikkeen rivien hajautumisen voi nähdä seurauksena taloudellisesta ja poliittisesta globalisaatiosta.
Postmodernin yhteiskunnan kulttuurisia piirteitä luonnehtii kansallisten kulttuurien väitetty rapautuminen yhtäältä alueellistumisen tai lokalisaation ja toisaalta kulttuurisen globalisaation paineessa. Samalla taiteessa ja kulttuurisessa eetoksessa ollaan siirrytty modernin abstraktiudesta, universaaliudesta, edistyksellisyydestä ja kriittisyydestä postmodernin esittävään, helposti lähestyttävään, paikalliseen ja populaariin suhtautumiseen, joka kyseenalaistaa edistyksen ja rationaalisen kritiikin mahdollisuuden. Päinvastoin postmodernismi näkee modernit ihanteet rationaalisuudesta, tieteellisestä edistyksestä ja ihmisen emansipaatiosta vaarallisina ja totalisoivina ideologioina, joilla voidaan perustella mitä tahansa lähtien aina holokaustin kaltaisista rikoksista ihmisyyttä vastaan. (Morley 1996, 56-58.)
Jos globalisaation taloudelliset ja teknologiset piirteet liittyvät läheisesti väitteisiin postmodernin yhteiskuntarakenteen muodostumisesta, kulttuurinen globalisaatio on jo määritelmällisesti osa postmodernia kulttuurista kokemusta. Juuri kansainvälisten informaatiovirtojen kiihtyminen ja globaalit mediarakenteet ovat tehneet mahdolliseksi yhtäältä globaalin populaarikulttuurin muodostumisen ja herättäneet toisaalta monimuotoisia lokalisaation muotoja, joista osa on länsimaistumiseksi koetun kulttuurisen globalisaation logiikkaa vastustavia manifesteja. Itse asiassa koko totalisoivan yhteiskunnan ajatuksen on väitetty käyneen mahdottomaksi. Sen sijaan yhteiskunnallinen elämä on muuttunut "spektaakkeliksi", jossa todellisuutta tärkeämpää on kuva siitä ja jossa merkit viittaavat vain toisiin merkkeihin (kts. Morley 1996, 62-63).
Postmodernin kulttuurisen kokemuksen erityisyys on kuitenkin kiistanalainen väite. Mielenkiintoisen esimerkin modernin ja postmodernin kulttuurin luonteen hätkähdyttävästä yhtäläisyydestä tarjoaa Morley (1996, 62): "Epäilyksettä aikamme... pitää tärkeämpänä kuvaa kuin esinettä, kopiota kuin alkuperäistä, representaatiota kuin todellisuutta, ulkomuotoa kuin olemista." Näin kirjoitti Ludwig Feuerbach 1800-luvun puolivälissä, ja muutenkin postmodernin kulttuurin jatkuvaa muutosta, hetkellisyyttä ja virtaa korostavat määritelmät ovat tuttuja jo monista modernia kapitalistista yhteiskuntaa kuvanneiden filosofien teoksista (esim. Marx (XXXX) Kommunistinen manifesti vai joku muu? tsekkaa Sulkusen Johdatus sosiologiaan tms.).
Samalla tavalla median globalisaation voi nähdä postmodernin ajan sijasta yhtä hyvin modernisaatioon kuuluvana ilmiönä. Thompson (1995, 151-159) kuvaa, miten globaalit viestintäverkostot syntyivät 1800-luvulla merenalaisen telegrafian (teknologinen kehitys), kansainvälisten uutistoimistojen perustamisen (institutionaalinen kehitys) sekä elektromagneettisten taajuuksien kansainvälisen hallinnoinnin (poliittinen päätöksenteko) yhteisvaikutuksesta. Silti viestinnän globalisaatio on Thompsonille (emt., 159) etenkin 1900-luvun ilmiö, sillä silloin tiedonvälityskanavien määrä on moninkertaistunut radion ja television keksimisen takia.
Nykyistä globaalin viestinnän tilannetta luonnehtivat monikansallisten monialayritysten vahva asema, mediateollisuuden keskittyminen, globaalien markkinoiden muotoutuminen tietotuotteille, informaatiovirtojen epätasainen jakautuminen ja kehitysmaiden riippuvainen asema sekä rakenteellinen asymmetria suhteessa pääsyyn osalliseksi globaaleihin tietoverkostoihin (Thompson 1995, 159-164). Nämä rakenteelliset epätasa-arvoisuudet ovat historiallisesti tuotettuja ja heijastelevat globaalin taloudellisen rakenteen eriarvoisuutta. Globaalin median on nähty nimenomaan vahvistavan muita taloudellisen ja kulttuurisen riippuvuuden muotoja, sillä sen väitetään heikentävän kulttuurista autonomiaa ja estävän kansallisen identiteetin syntymistä.
Tällaista länsimaisen media- tai kulttuuri-imperialismin kritiikkiä esiintyi jo toisen maailmansodan jälkeen, mutta näistä teeseistä on sittemmin siirrytty postmoderniin kulttuuriteorian suuntaan. Niinpä on alettu korostaa globaalin tiedonvälityksen monimutkaisia lokaaleja seurauksia ja tulkitsijan valtaa länsimaiden ideologisen hegemonian yksipuolisten vaikutusten sijasta, ja samalla kulttuuri-imperialismin käsite on korvautunut globalisaatiolla (kts. McQuail 2000, 222-223). Kuten postmodernin käsitekin, globalisaatio siis kiistää lähtökohtaisesti normatiiviset arvoasetelmat, joita sisältyy modernisaation tai kulttuuri-imperialismin kaltaisiin käsitteisiin, ja keskustelussa yhteiskunnan ja kulttuurin tilasta se esiintyy neutraalina, kehityksen moninaisuutta ja ennalta-arvaamattomuutta alleviivaavana terminä. Silti sen taustalla olevat kehityskulut ovat selvästi modernisaatioon liittyviä poliittisia, taloudellisia ja ideologisia prosesseja.
Globalisaation käsite ja ilmiö on siis liitetty keskusteluun postmodernista kulttuurista ja yhteiskunnasta. Kuten edellä huomattiin, molemmat prosessit voi mieltää yhtä hyvin moderneiksi tai ainakin modernin taloudellisen, poliittisen ja kulttuurisen kehityksen loogisiksi seurauksiksi. Jos siis globalisaatio pyrkii ilmentämään jonkinlaista radikaalia murrosta yhteiskunnallisessa toiminnassa ja sen rakenteissa, sen on löydettävä tavat, joilla moderni kehitys on katkennut tai oleellisesti muuttunut. Juuri näihin kysymyksiin vastaavat väitteet siirtymisestä jälkiteolliseen tai informaatiotalouteen (taloudellinen murros), ylikansalliseen ja globaaliin hallintaan sekä alueellistumiseen (poliittinen murros) ja kansalliskulttuurien näivettymiseen globalisaation ja lokalisaation paineessa (kulttuurinen murros). Jotta näiden ilmiöiden merkitystä voisi arvioida, pitää pohtia kysymystä sosiaalisen muutoksen dynamiikasta eli siitä, mikä lopulta ohjaa yhteiskuntien kehitystä.
Morley (1996, 53) huomauttaa, että monet postmodernistit katsovat kulttuurisen muutoksen heijastavan muutosta yhteiskunnallisissa ja taloudellisissa rakenteissa. Postmoderneissa yhteiskuntien taloudellinen rakenne on siis muuttunut perinpohjin, ja se on johtanut kulttuuriseen murrokseen. Näin postmodernin kulttuurin teoreetikot allekirjoittavat paradoksaalisesti arvostelemansa Marxin käsityksen siitä, että yhteiskunnan ja kulttuurista kokemusta säätelee viime kädessä sen taloudellinen rakenne ja muutokset tuotantomuodossa ja kulutustavoissa.
- Ampuja ja kulttuuritutkimus ja mediateknologinen paradigma
- base - superstructure vai ei?
- entä media (mcquail ja erilaiset mediateoriat)
Castells (1996) katsoo taloudellisen ja poliittisen globalisaation sekä tieto- ja viestintäteknologian kehityksen yhdessä muuttavan yhteiskunnan rakennetta ja sosiaalista toimintaa siinä määrin, että olemme astuneet uuteen informaatioaikaan, jota luonnehtii verkostoyhteiskunta. Tässä mielessä globalisaatio on moniulotteinen prosessi, mutta sitä ohjaavat kapitalismin logiikka, teknologinen kehitys ja institutionaaliset (poliittiset) päätökset....
Ampuja, Marko (2004) 'Critical media research, globalisation theory and commercialization', Javnost - The Public. Journal of the European Institute for Communication and Culture, 11 (3): 59-75.
Castells, Manuel (1996) The Rise of the Network Society. The Information Age: Economy, Society and Culture, Vol. I. Oxford: Blackwell.
Giddens, Anthony (1990) The Consequenses of Modernity. Cambridge: Polity Press.
Morley, David (1996) 'Postmodernism: The Rough Guide' teoksessa James Curran, David Morley and Valerie Walkerdine (eds.) Cultural Studies and Communications, ss. 50-65. London: Arnold.
McQuail, Denis (2000) McQuail's Mass Communication Theory. 4th Edition. London: Sage.
Parker, Ian (1981) 'Innis, Marx, and the Political Economics of Communication: A Theoretical Aspect of Canadian Political Economy' teoksessa William H. Melody, Liora R. Salter and Paul Heyer (eds.) Culture, Communication and Dependency. The Tradition of H.A. Innis. New Jersey: Ablex Publishing Corporation.
Rantanen, Terhi (2005) The Media and Globalization. London: Sage.
--Robertson, Roland (1992, etsi lähde!) Globalization: Social Theory and Global Culture. London: Sage.
Thompson, John B. (1995) The Media and Modernity. A Social Theory of the Media. Cambridge: Polity Press.
Wallerstein, Immanuel (1974) The Modern World-System. New York: Academic Press.