LÄÄKÄRIKUNTA JA KANSANLÄÄKINTÄ

Suomalaisten lääkäreiden kansanlääkintää ja vaihtoehtoisia hoitomuotoja koskevista näkemyksistä 1980–2000-luvulla.


Pro gradu –tutkielma Helsingin yliopisto

Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos

Kansatiede Mikael Paulin Maaliskuu 2014


Sisältö


  1. Johdanto 1

    1. Tutkimus 1

    2. Tutkimusaineisto ja sen analyysi 4

    3. Käsitteet 6

    4. Tutkimusmenetelmä 9

    5. Aikaisempi kansanomaisten hoitojen tutkimus 13

  2. Lääkärikunnan suhtautuminen vaihtoehtoisiin hoitoihin 19

    1. Perinteinen vs. kaupallistuva kansanlääkintä 19

      1. Jäsenkorjaus 21

      2. Pihka 25

      3. Kuppaus ja saunominen 26

      4. Valeriaana eli virmajuuri 31

      5. Eri kansanomaisia hoitomuotoja koskevat lääkäreiden näkemykset 32

        2.2. Muut kuin perinteiset vaihtoehtoiset hoitomuodot 34

  3. Kansanlääkinnän ”teho” lääkäreiden kirjoituksissa 40

    1. Tiedettä vai taikuutta 40

    2. Mitä lääkärit katsovat voivansa oppia kansanlääkinnältä? 45

  4. Johtopäätökset 53

    1. Tutkimustulokset 53

    2. Tutkimuksen luotettavuus ja eettiset kysymykset 58

  5. Lähteet 60


  1. Johdanto


    1. Tutkimus


      Motiivini laatia lääkärikunnan kansanparannuskäsitteestä opinnäytetyö perustuu suomalaisen lääkäriseura Duodecimin julkaisuiden hyödyntämiseen, joista kooste- tun primaariaineistoni pohjalta kartoitan viimeisten vuosikymmenten aikana toimi- neiden lääkäreiden näkemyksiä kansanomaisesta lääkinnästä ja vaihtoehtoisista hoi- tomuodoista. Lähtökohtaisesti selvitän lääkärikunnan näkemysten pohjalta, mihin kansanlääkinnän ja nykyaikaisten vaihtoehtoisten hoitomuotojen tehokkuus tai te- hottomuus perustuu.

      Ajallisena kehyksenä tutkimuksessani ovat viimeiset kolme vuosikymmentä, toisin sanoen tutkin lääkäreiden varsinaisia asenteita parannuskulttuuriin 1980-luvun kir- joituksista alkaen. Koska Suomen lääkäritiheys oli 1960-luvulle asti alhaisin kaikis- ta Pohjoismaista, etenkin maaseudun väestö käytti mielellään kansanlääkintäpalve- luita ja tuttuja parantajia lääkäreiden vaikean tavoitettavuuden takia, ei niinkään sik- si, etteikö lääkäreihin olisi luotettu. Seudulliset erot olivat suuria, ja varsinkin poh- joisen maaseudulla lääkäreitä oli vähän. Kansanparantajalle taikka koulutetulle hie- rojalle avautuminen on ollut yksi vaihtoehto kertoa vaivoistaan ja saada ratkaisu on- gelmiin sen asemesta, että on lähdetty taivaltamaan vaivalloinen matka lääkärin pa- keille. Tilanne on muuttunut 1970-luvulla, jolloin lääkäreitä on ryhdytty koulutta- maan lisää.1 Tutkimuslähteeni ajoittuvat vasta 1980-luvun jälkeiseen aikaan. Yh- teiskunta ei nimittäin 1960–1980-luvun taitteessa ratkaisevasti tarjonnut kaikilla


      image


      1 Pölönen 2010, 39.


      paikkakunnilla samanarvoisesti palveluita. Näin ollen tutkimusmahdollisuuksista sairauksien toteamiseksi saati sairaanhoidosta ja maallikkohoidoista ei ole riittävästi havaittavissa seudullista tietoutta käytettävyyden ja eroavaisuuksien suhteen, mitkä tekijät olisivat ajaneet kansan hakeutumaan vaihtoehtolääkinnän sektorille.2


      Tutkimuksessani suomalaisia lääkäreitä ovat kaikki Suomessa toimivat lääkärit – niin suomalaiset kuin ulkomaiset lääkärit – joilla on oikeus harjoittaa ammattiaan joko laillistettuna lääkärinä tai johdon ja valvonnan alaisena. Myös lääketieteen kandidaatit ja opiskelijalääkärit otetaan huomioon tässä tutkimuksessa, sillä heitä kuuluu tuoreeseen tutkimuksessa hyödynnettyyn Itä-Suomen yliopiston raporttiin, joka on julkaistu Lääkärilehdessä. Hammaslääkärit yhtälailla kuuluvat tutkimuksee- ni.3 Sen sijaan muiden terveydenhuollon ammattilaisten näkemyksiä ei selvitetä, ku- ten esimerkiksi sairaanhoitajien, fysioterapeuttien tai lääkintävahtimestarien.

      Lääkäreillä on Suomessa tiiviit verkostot, mikä helpottaa lääkärikollegoiden keski- näistä yhteydenpitoa ja uuden tiedon jakamista kansanlääkinnällisten hoitotulosten ilmaantuessa ja vanhan tradition ylläpitämisessä. Duodecim-seura on keskeinen tie- topankki tältä osin. On ideaalista tutkia lääkärikunnan näkemyksiä kansanlääkinnäs- tä ja vaihtoehtoisista hoitomuodoista käyttämällä ensisijaisena lähdeaineistona Duo- decim-seuran julkaisuita, koska seura on keskeisin suomalaisia lääkäreitä sosiaali- sesti sitova konteksti.

      Kansanlääkintä on kansanperinnettä ja sitä hyödynnetään virallisen koululääketie- teen rinnalla, vaikka vakavat sairaustapaukset hoidetaan sairaaloissa. Ihmiset tyyty-


      image


      2 Bäckman 1969, 6.

      3 Itä-Suomen yliopisto toteutti 2012 lääkäreiden ja hammaslääkäreiden kesken kyselytutkimuksen vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin suhtautumisesta. Ks. Ilmanen & Myllykangas & Tuomainen & Vertio & Vuorenkoski 2012, 1018.


      vät etsimään apua moniin vaivoihin kuitenkin vaihtoehtoisista hoitomuodoista, joi- hin kansanlääkintä nykyään lukeutuu. Joskus lääkärit ovat kirjoituksissaan nähneet vaihtoehtoiset terveydenhuoltojärjestelmät riskiksi ammattikunnalleen, mutta pi- kemminkin vaaraksi asiakaskunnan terveydelle.4 Lääkäriseura Duodecim on ajanut kautta aikain lääkäreiden yhteiskunnallisia, sosiaalisia, taiteellisia etuja ja ollut tie- teen toimijana esimerkiksi julkaisuiden tukijana. Lääkintöneuvos Konrad Reijo- Waara halusi muistaa seurassaan kansanlääkinnän olemassaoloa ja sanojen etymo- logiaa. Hän kirjoitti vuonna 1908:

      "Lääketieteellisissä oppisaleissamme tuskin koskaan kuulee viit- taustakaan Suomen kansan käsitykseen taudeista ja niiden parantami- sesta. Toisin pitäisi olla. Suomalaisen lääkärin tulisi olla perin pohjin perehtynyt kansansa tautikäsitteisiin."5

      Tutkielmalleni, jossa tutkitaan lääkäreiden näkemyksiä kansanlääkinnästä, on tar- vetta, koska kansatieteellinen tutkimus voi tuoda aiheeseen oman näkökulmansa lääketieteellisen tarkastelun rinnalle. Yhteiskunnallisena perusteena tutkimukselleni on vielä kansanlääkinnän ja vaihtoehtoisten hoitomuotojen alati kaupallistuva luon- ne. Koska parantajat ovat toimineet jossain määrin markkinoinnissaan lain har- maalla alueella ilman lääkäreiden valvontaa tahi lääkärikunnan laaja-alaista konsen- susta, Sosiaali- ja terveysministeriö on aikaisemmin selvittänyt samaa kysymystä lainsäädännölliseltä kannalta. Ministeriö laati työryhmän johdolla 2009 selvityksen



      image


      4 Ks. LIITE 2. Uutisleike 16.5.2007 klo 10:21. TEO: Jäsenkorjausta ei saa markkinoida sairaanhoitajan antamana hoitona. Terveydenhuollon oikeusturvakeskus (TEO. Valvira) oli antanut kanteluratkaisun asiassa, jossa kantelija oli kummeksunut kahden sairaanhoitajan kaupallistaneen ammattiaan sillä pe- rusteella, että he olivat käyneet Kaustisilla jäsenkorjauskurssin.

      5 Klaukka 1993, 1825.


      ”Vaihtoehtohoitojen sääntelyn tarve. – Vaihtoehtoja koskevan lainsäädännön tarpeita selvittäneen työryhmän raportti”.6


    2. Tutkimusaineisto ja sen analyysi


      Tutkittavana primaariaineistonani ovat Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin jul- kaisemat artikkelit. Ne on julkaistu pääosin Lääkärilehdessä suomalaisten lääkärei- den kirjoittamina 1980–2000-luvulla. Lääkärit ovat aktiivisesti myös kirjoitus- ja tutkimustyötä harjoittavia lääketieteen- ja osin kulttuurintutkijoita, jotka ovat pereh- tyneet kansanlääkintään. Kaikki analysoimani 26 Duodecim-seuran artikkelia on kirjoitettu 1980–2000-luvulla. Tuoreimmat kirjoitukset ja raportit ovat vuodelta 2013. Lääkäriseura Duodecimin julkaisemat artikkelit muodostavat primaariaineis- toni, jonka pohjalta tarkastelen lääkärikunnan näkemyksiä, ovatko kansanomaiset ja vaihtoehtoiset hoitomuodot hyvästä vai pahasta ja mihin niiden oletettu teho heidän kirjoitustensa perusteella pohjautuu. Duodecim-seuran julkaisut ovat olleet ko- konaisuudessaan saatavissa Terveystieteiden keskuskirjastosta, joka sijaitsee Mei- lahden kampuksella. Artikkeleiden ohella olen hyödyntänyt analysoitavana primaa- rinaineistonani lääkäreiden kirjoja ja toimitettuja teoksia. Primaariaineistoni on ero- tettu lähdeluetteloon oman otsikkonsa alle.


      Eräänä asiantuntijalääkärinä, jonka näkemyksiä analysoin tutkimani aineiston poh- jalta, haluan mainita lastentautiopin emeritusprofessori Kauko Kouvalaisen (s. 1928), joka on tutkinut kansanlääkintää. 7 Kauko Kouvalaisen sekä kirurgi Antti



      image


      6 Sosiaali- ja terveysministeriö 2009, 17.

      7 Kouvalainen 2006, Kouvalainen 2010.


      Hernesniemen artikkelit ja heidän näkemyksensä kansanlääkinnästä ovat syntyneet halusta tutkia kansanlääkinnän juuria ja aikaa, jolloin Elias Lönnrot tutki lääketie- dettä ja kansanlääkintää. Sekä lastenlääkäri Kauko Kouvalainen että kirurgi Osmo Hänninen antavat pro gradu –tutkielmalleni lähtökohdan etsiä nykyaikaista selvitys- tä ja lääkäreiden näkemystä siitä, onko kansanlääkintä mahdollisesti enää hyödylli- nen nykyaikaisen lääkintäjärjestelmän ohella.8

      Olen tarkastellut analyysivaiheessa lääkäreiden kirjoituksia suhteessa suomalaisten perinteentutkijoiden kirjoituksiin. Filosofian tohtori Ulla Pielan kirjoittamat artikke- lit kansanparannuksesta sekä Itä-Suomen yliopistossa laadittu filosofian maisteri Suvi Pölösen pro gradu ovat antaneet tutkimukselleni arvokasta osviittaa.9 Tiede- kunnastamme 2012 tohtoriksi väitellyttä Hindrik Strandbergia haastateltiin kuppa- uksesta Kansalliskirjasto-lehden 3/2012 numerossa, mitä tallennetta olen myös hyö- dyntänyt.10 Saadakseni tietoa lääkärikunnan asennoitumisesta kaukoparannukseen ja homeopatiaan olen käyttänyt hyödykseni Lääkärilehdessä ja Duodecim-seuran jul- kaisuissa painettua Itä-Suomen yliopistossa vuonna 2012 toteutettua tuoretta tutki- musta siitä, kuinka suuri osa lääkäreistämme luottaa näihin vaihtoehtoisiin paran- nuskeinoihin.11



      image


      8 Esim. Hänninen 2002, Hänninen 2011.

      9 Piela 2010; 2011 ja Pölönen 2010.

      10 Rahikainen 2012.

      11 Itä-Suomen yliopisto toteutti 2012 lääkäreiden ja hammaslääkäreiden kesken kyselytutkimuksen vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin suhtautumisesta. Ks. Ilmanen & Myllykangas & Tuomainen & Vertio & Vuorenkoski 2012, 1018.


    3. Käsitteet


      Kansanlääkintää on totuttu nimittämään eri määrityksin. Jotkut perinteentutkijat, ku- ten Irmeli Tanttu-Porkka, haluavat kutsua kansanlääkintää etnomedisiinaksi, mikä merkitsee kansan keskuudesta ja tarpeista lähtöisin olevaa terveyden- ja sairaanhoi- toa.12 Filosofian tohtori, Kalevalaseuran toiminnanjohtaja Ulla Piela määrittelee tut- kimuksissaan varsin selkeästi, kuvaavasti ja yksinkertaisesti, mitä kansanlääkinnällä tarkoitetaan. Kansanparannus, kansanlääkintä ja etnomedisiina ovat hänen johto- päätöstensä perusteella kansanomaisia terveyskäsitteitä kuvaavia asioita.13 Filosofi- an tohtori Mervi Naakka-Korhosen tulkintojen mukaan kansanomaisuuteen liittyy maallikkotietoisuus ja suullisen lääkintätradition siirtyminen polvelta toiselle. Pa- rantamisen tarve on syntynyt kansan keskuudesta ja sen tarpeista.14

      Yleisemmin puhutaan kansanlääkinnästä.15 Käsitteenä kansanlääkintä on perintei- nen ja ”Suomen kansankulttuuri” –teoksen laatineen Ilmar Talven käyttämä yleis- termi. Toisaalta nykyään kansanlääkinnän käsitteistöön tunnutaan luetteloitavan vaihtoehtoiset hoitomuodot ylipäänsä. Jyrki Pöysä toteaakin käsitteiden määrittelys- tä ja tutkimisesta, että tieteenalasta riippuen oman aikansa vaellettuaan ne saattavat palata muuntuneina kotiin.16

      Parantajan tulee olla selvillä antamistaan hoidoista ja käyttämistään titteleistä. Kan- sanomaisten hoitojen vaikutuksesta on syytä olla tietoa, koska asiakkaat seuraavat valppaasti terveydessään tapahtuvia muutoksia, olipa parantaja sitten koulutettu lää-


      image


      12 Tanttu-Porkka 1998, 1294.

      13 Piela 2011, 89.

      14 Naakka-Korhonen 1997, 47–49.

      15 Talve 1979.

      16 Pöysä 2010, 332.


      käri taikka kouluttamaton terapeutti. Asiakaskunnan odottama parantajan asiantun- tevuus alaa kohtaan on muuttunut vaativammaksi. Filosofian tohtori Mervi Naakka- Korhonen nimittäin osoitti aineistossaan, joka koski lapamatoa ja sen kansanomaista häätämistä, ettei parantajan ennen tarvinnut olla selvillä taudin etiologiasta kuten oikean lääkärin tulisi olla aloittaessaan asianmukaiset häätöhoidot lapamadon, lois- eläimen aiheuttaman infektion poistamiseen elimistöstä. Ruohonjuuritasoisen kansa- laisen tarvitsi vain tunnistaa oireet.17

      Suomalaiset perinteentutkijat ja lääkärit ovat kiinnostuneita perinteisistä lääkkeelli- sistä hoidoista, yrteistä, kasveista, liemistä ja kehon manipulaatiohoidoista. Manipu- laatiohoidot ovat esimerkiksi selän hieronta- ja venytyshoitoja, joita kansanlääkintä on tarjonnut. Nykyään puhutaan yleisesti erilaisista vaihtoehtoisista hoitomuodoista, luonnonlääkkeillä hoitamisesta, kiropraktiikasta, naprapatiasta, kuppauksesta, ho- meopatiasta ja rentoutushoidoista.18

      Kaikkia kansanlääkintää viime vuosikymmeninä tutkineita tieteilijöitä on ohjannut ymmärtämys, että koululääketieteellä on kansanlääkintään nähden kiistaton teho, te- hokkaat hoidot, hyvät ja laadukkaat yhteiskunnan palvelut. Suomen terveydenhuol- tojärjestelmää käytetään jopa ulkomailta käsin. Lääketieteen ja oikeustieteen dosent- ti, terveysoikeuden professori Lasse Lehtosen mukaan olisi yksinpä murheellista, mikäli suomalaista nykyaikaista laadukasta lääkintäjärjestelmää ei hyödynnettäisi tarpeeksi.19 Koululääketiede on asiallista, eettistä ja valvottua. Kansanlääkinnällä ei ole ollut erillistä valvontainstanssia kuten terveydenhuollon ammattihenkilöihin kohdistuvia kurinpidollisia valvontaelimiä.



      image


      17 Naakka-Korhonen 1997; Tanttu-Porkka 1998, 1294.

      18 Piela 2011, 92.

      19 Lehtonen 2013, 569.


      Nykyisten kansanlääkinnän hoitomenetelmien potentiaalisista haitoista, terapeuttien opista ja valvonnasta, hoitojen tarjonnasta, terveydenhuollon valvontainstanssien käsityksistä kansanlääketieteen hoitomuotoihin eikä liioin lainsäädännöstä siihen ole poikkeuksetonta käsitystä. On käyty neuvotteluja vaihtoehtoisten hoitomuotojen riittämättömän kontrollin aiheuttamista ongelmista. Toisaalta tulee muistaa, että Terveydenhuollon oikeusturvakeskus antoi yhden ratkaisun vuonna 1997 kantelu- asiassa, jossa oli valitettu siitä, että kaksi sairaanhoitajaa oli hyödyntänyt suojattua sairaanhoitaja-ammattinimikettään myymällä kansanlääkintään perustuvaa jä- senkorjauspalvelua. TEO, nykyinen Valvira, kiinnitti sairaanhoitajien tarkkaavai- suutta siihen, että he eivät saa käyttää sairaanhoitajan ammattinimikettä markkinoi- dessaan ei-terveydenhuoltopalveluksi miellettyä jäsenkorjaustoimintaa.20


      image


      20Ks. liite 2.


    4. Tutkimusmenetelmä


      Tämän pro graduni analyysiluvuissa käytän teknisenä menetelmänä lähilukumene- telmää, close reading.21 Tutkimukseni on kvalitatiivista, laadullista ja analyyttistä, aikaisempaan kirjalliseen tutkimukseen ja artikkeleiden sekä lehtileikkeiden analyy- siin perustuvaa, missä ei hyödynnetä kansatieteelle ominaisia uusia kenttä- haastatteluita, koska aikaisempaa arkistoihin jätettyä analysoimatonta materiaalia on kyllin, jotta voin alkaa työstää uutta kvalitatiivista tutkimusta.

      Kun aineiston analyysimenetelmänä ja metodologisena menetelmänä olen käyttänyt lähilukua, olen alkanut harjaantua artikkeleiden ja muiden kirjallisten lähteiden, ku- ten toimitettujen artikkeleiden ja kirjallisuuslähteiden kriittisessä tarkastelussa, ja olen harjaantunut käyttämään lukemisessa tekniikkaa yhä uudelleen ja uudelleen niin, että esimerkiksi Duodecim-lähteen kyseessä ollessa pohdin, mitä hyötyä mis- täkin on tutkimukseni kannalta. Tällä tavalla joitakin mielenkiintoisiakin lähteitä karsiutui tutkimuksesta pois, mutta itse olennaisimmalle jäi aikaa ja tilaa hahmottaa paikkansa. Olen siksi joutunut rajaamaan tutkimuksestani lääkäreiden pohtimat jopa isänmaalliset mietinnät Kalevalasta, jottei tekstimassa rönsyilisi lumipalloefektin lailla, vaan ainoastaan olennaiset lähtökohdat pysyisivät niille esitetyssä kysymyk- senasettelussa.22 Lähilukutekniikka on auttanut oivaltamaan, että samasta asiasta ai- emmin esitetyt katsantokannat eivät välttämättä olekaan yhtä mustavalkoisia tai it- sestään selviä kuin miltä on näyttänyt tai miten historiankirjoitus on antanut ymmär- tää.


      image


      21 Lindsten 2011, 301.

      22 Kansanlääkinnän ja lääketieteen oppijuurien perustasta, Elias Lönnrotista ja Konrad ReijoWaarasta on ylitsevuotavan paljon Duodecim-lähteitä, joiden esittely ja tutkimus on rajoitettu tässä tutkielmas- sani osin tiedeyhteisön antamien ohjeiden mukaisesti.


      Tutkimuksessani on kyse ikään kuin tieteellisestä kahvikeskustelusta ja sen tulosten analysoinnista lääkäreiden näkemysten välillä, kuten Helena Lindstén on kirjoittanut kahvihetken kokemisesta muistitiedon tutkimuksessa.23 Aineistoni lähilukutekniik- kana olen hyödyntänyt Ulla Pielan vuonna 2011 kirjoittamaa artikkelia ”Kansa sai- rastaa, parantaa ja kertoo” ja olen hyödyntänyt siitä kahta tarkastelunäkökulmaa. Piela jakaa sairaudesta olevan kerronnan kahteen narratiiviin: hän järjestelee mieles- sään tulvivaa tietoa maailmasta, kulttuurista ja sairauskäsityksistä ”tähän maail- maan” ja ”vastamaailmaan”.24 Oma narratiivinen, kerronnallinen teesini on myös esitellä kahteen ryhmään ja toistuvaan teemaan jakautuvia ajatuksia kansanomaises- ta lääkintäajattelusta lääkäreiden näkemysten pohjalta. Olen jakanut ne jäsentelyvai- heessa luokkiin ”nykyinen kulttuuri” ja ”kansanlääkintä vastakulttuurina”. Jälkim- mäinen näkemysluokka sisältää myös jokseenkin neutraalit ja vaihtoehtoista paran- tamista hyväksyvät ajattelumallit lääkäreiden kirjoitusten analyysin pohjalta.

      Lähilukutapani erittelee tekstin ja lajin yhtenäisyyssuhteita, muodostaa suhteita lää- käreiden kansanlääkintää kuvaavien ilmiöiden välille ja tarkastelee, kuinka suhteet – esimerkiksi vaihtoehtoista hoitokulttuuria kohtaan kerrotut myönteiset tai tyystin kielteiset suhtautumistavat ja konstruktiot muodostuvat. Tutkimuksessani yhdistelen kulttuurintutkimuksen käsitteistöä ja kokeellisuutta, koska toisaalta lääkärikunnan näkemysten selvittämisen voi katsoa olevan paitsi etnografinen myös lääketieteelli- nen katsaus. Kyseessä on siis poikkitieteellinen empiirinen tutkimus.25 Vielä filoso- fisessa tiedekunnassa 1900-luvun alun tutkimussuuntausta väritti positivismi, jonka mukaan tieteellinen asiantuntemus oli rakennettava aina siten, että havainnot tuli tarkistaa ja tutkijan A ja B olisi päädyttävä samoihin tutkimustuloksiin. Tällaiset po-


      image


      23 Lindsten 2011, 296–316.

      24 Piela 2011, 91.

      25 Pöysä 2010, 333.


      sitivistit korostivat, että tosiasiat ja arvonilmaukset oli pidettävä toisistaan selkeästi erossa, joten esimerkiksi moraalisilla kysymyksillä ei saanut olla sellaista vaikutus- ta, jonka oikeudellisuus ja tieteellisyys voisivat olla riippuvuusasetelmassa toisis- taan. Näin ollen tieteellisen tutkimuksen tavoitteeksi on nähty syy-seuraussuhteiden selvittäminen ja päätelmien muodostaminen havaintoja seuraavien menetelmien pohjalta.26

      Positivismi pääsi kulttuurintutkimukseen Charles Darwinin Lajien synty –teoksen myötä 1800-luvun puolenvälin jälkeen. Kansanlääkinnän eri ilmentymismuotoja tarkasteltaessa voitaisiin päätyä fenomenologiseen näkökulmaan, jollaisen näke- myksen mukaan minkäänlaista itsereflektiota ei saa harjoittaa, jolloin tieteilijän on jaksettava irrottautua omasta kulttuuristaan, ympäristöstään, maailmankuvastaan, aatemaailmastaan, asenteistaan, arvoistaan, keinoistaan, syistään, päämääristään ja pyrittävä tavoittelemaan objektiivisesti käsityksiään siten, että omasta tutkimuksesta tulisi mahdollisimman ennakkoluuloton. 27 Toisaalta positivismihan on ongel- mallista, koska tiedeyhteisön käytännöt, teoreettiset lähtökohdat ja muut odotukset evästävät tutkijoiden työtä.


      Filosofian tohtori Leena Paaskoski on kirjoittanut lukuisia metsäaiheisia artikkeleita ja tehnyt metsätyön saralla tutkimuksia sekä työskennellyt luonnon lähellä Lustossa. Paaskoski on väitellyt metsäsektorin syntymiseen vaikuttavista ilmiöistä vuonna 2008. Hänen tutkimuskirjallisuutensa todistusperusteella menneisyys auttaa ymmär- tämään nykyisyyttä ja nykyisyyden tuntemuksen avulla on helpompi tarkastella menneisyyttä. Tämä voidaan erottaa muun ohella tutkimustani ohjaavaksi tarkaste-


      lunäkökulmaksi. 28 Hyödynnän Paaskosken teesiä viittauksissani Kalevalan ja Lönn- rotin kansanlääkintälinkkiin.


      Kansatieteellisessä tutkimuskirjallisuudessa on katsottu, että kansanlääkintämenetel- mien säilymisen ja opettelemisen sekä niiden kuvailemisen tarkasteleminen kerätyn muistitiedon kautta tarvitsisi historiallista aikajännettä. Olen tietoisesti rajannut työni ulkopuolelle lääkärikunnan näkemykset ja asenteet 1800–1900-luvun taitteen yhteiskunnasta, Venäjän vallan ajasta ja lääketieteen syntymisen ajoista Suomessa, vaikka kansanlääkintä silloin eli kulta-aikaansa Suomessa. Olettamuksenani siis on, että lukijalla on historian oivaltamisen perusedellytys, jotta voidaan lukea tieteelli- sesti aikaisemmin harjoitetun kansanlääkinnän ja nykyään vallalla olevan koululää- ketieteen parissa toimivien lääkäreiden katsomustapojen suhdetta ja muuttunutta maailmankuvaa, jota tutkimuksessani analysoin.


      Kirjoittajana koen vastuuta, mitä poimimastani aineistosta tutkin ja analysoin, min- kä vuoksi pyrin valitun metodin avulla lukemaan lähteitä mahdollisimman tarkasti uudelleen ja uudelleen, jonka jälkeen ryhmittelen löytämäni lähteiden väliset kes- kustelulinkit. Kansatieteelle on omista erilaisten tieteenalojen metodien yhdistele- minen ja käyttäminen tutkimuksessa. Vaikka Jyrki Pöysä puhuu käsitteiden ja teori- oiden vaeltamisesta alalta toiselle, tässä tutkielmassani vältän lääketieteelle tunnus- omaisen ammattisanaston ja metodologian käyttämistä.29


    5. Aikaisempi kansanomaisten hoitojen tutkimus


      Filosofian tohtori, kulttuurintutkija Mervi Naakka-Korhonen on tuottanut opetusta ja tutkimustyötä kansanlääkinnästä. Tutkimuksessa osittain viistetään lääkäreiden suhtautumista kansanomaiseen hoitoon. Naakka-Korhonen tutki, että Suomessa la- pamato-ongelma oli ollut merkittävä kysymys 1930-luvulle asti. Naakka-Korhosen tutkimusta tarkastellessa tulee johtopäätökseen, että ennen toista maailmansotaa lääkärit suhtautuivat omatoimisiin häätöhoitoihin nihkeästi, kuten muuhunkin kan- sanlääkintään.30


      Kulttuurintutkija, museoassistentti, filosofian tohtori Hindrik Strandberg (eläk.) on saanut lempinimen ”kuppaustohtori” ja ”sarvitohtori” kuppaukseen perustuvasta asiantuntemuksestaan. Hänen väitöskirjansa ”Koppning i Finland fram till mitten av 1900-talet” on syntynyt hänen kiinnostuksestaan kuppausta kohtaan. Hindrik Strandberg ei ole lääkäri, vaan pitkän linjan perinnetieteilijä, joka on tutkinut gyne- kologista ja obstetrikaalista historiaa, egyptologiaa sekä kansanlääkintää. Strandberg työskenteli 1970-luvulta assistenttina Lääketieteen museossa, ja hänen esimiehensä oli esittänyt Helsingissä pidetyn viidennen pohjoismaisen lääketieteellisen kongres- sin jälkeen, että Strandberg ryhtyisi tutkimaan käsityksiä verestä kansanlääkinnässä. Strandberg on luennoinut kuppauksesta muun muassa Kaustisten kansanlääkintä- keskuksessa.31


      Humanististen tieteiden kandidaatti Suvi Pölönen laati vuonna 2010 pro gradu


      –tutkielmansa kansanlääkinnästä Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa Suomen histo- rian oppiaineessa. Hänen pro gradunsa ohjattiin historia- ja maantieteiden laitoksella yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunnassa. Myös Pölönen hyödyntää tutkielmas- saan urheilulääkäri Osmo Hännisen kirjoituksia analysoidessaan yksilöiden motii- veja kääntyä epävirallisen lääkinnän edustajan eli kansanparantajan puoleen. Pölö- nen on johdantoluvussaan hahmotellut, että terveydenhoito voidaan jaotella viralli- seen ja epäviralliseen lääkintään käyttäen perusteena suhdetta viralliseen yhteis- kuntaan ja että kansanparannus on epävirallinen lääkinnän muoto, joka toimii yksi- tyisesti ilman yhteiskunnan laillistamista. Yhteisö legitimoi Pölösen mukaan kan- sanparantajat, kun heidän palveluitaan käytetään. Vaikkei Pölösen gradussa olekaan tarkempaa määrittelyä legitimiteetille, legitimointi on ongelmallista, mikäli viitataan lääkäreiden keskuudessa jopa diskurssiksi nousseeseen ”puoskarointikeskusteluun” siitä, että kansanomaisten lääkintäpalveluiden tarjoajille täytyisi asettaa rajoitteita ja valvontaelimiä.32 Sen sijaan Ruotsissa ei ole koskaan ollut niin sanottuja ”puoska- rointeja” koskevia lakeja. Suzanne Schönström totesi vuoden 2004 Svenska Dag- bladetin artikkelissaan, että lääkäreiden asenne puoskarointina pidettyyn kansanlää- kintään riippui aikaisemmin siitä, missä yhteiskuntaluokassa lääkärit sattuivat ole- maan. Vuonna 1915 Ruotsissa säädettiin laki, että myös muilla kuin lääkäreillä on ollut oikeus tarjota vaihtoehtoisia hoitoja.33 Aikaisempaa sanaa kansanlääkintä on myös Ruotsissa ryhdytty kutsumaan vaihtoehtoiseksi lääkinnäksi.34


      image


      32Käsitteenä sana diskurssi on lähes yleiskieltä ja ymmärretään joskus väärin. Diskurssia voitaneen luonnehtia käsitteeksi, jota on helppo käyttää mutta vaikea määritellä. Diskurssin sanakirjamerkitys on 1. jotakin alaa koskevien vuorovaikutustapojen kokonaisuudesta. Politiikan diskurssit. Opetusdis- kurssi. 2. vars. kiel. keskustelu; teksti. (Lähde: Internetsanakirja MOT 1.0).


      Kansanparantajalla tarkoitetaan Pölösen mukaan kansanomaisia menetelmiä ja lääk- keitä käyttävää kouluttamatonta parantajaa, kuten lääkäreiden Sassi & Timisjärvi laatimassa historiakatsauksessa katsotaan, että terveydenhuollon ja virallisen lääke- tieteen perusta on ollut kansanlääkinnässä. Tästä huolimatta koulukunnat ovat olleet vähäisessä vuorovaikutuksessa keskenään, koska lääketiedettä ei aikanaan 1800- luvun lopussa arvostettu Suomessa. Toisaalta lääkäreitä ja pappeja pidettiin saman- laisessa auktoriteettiasemassa.35


      Lähdemateriaalini keruutyössä olen valinnut terveydenhuollon tutkimuksia myös muulta alalta kuin kansanlääkinnästä. Tutkimukset koskettavat aikakautta, jolloin kansanlääkintä alkoi hävitä sekä suomalaisesta että ruotsalaisesta arjesta. Esimer- kiksi kätilöiden ammattikunta kehittyi 1910-luvulla yhdeksi virallisista terveyden- huollon ammattikunnistamme ja sitä tarvittiin ennen kaikkea neuvonta- ja valistus- työtä varten. Kätilöt antoivat ohjeita tuleville äideille esimerkiksi kodin siisteyskas- vatuksessa. Lapsenpäästö ei ollut tokikaan kätilöiden ainoa tehtävä. Lasten synty- vyyttä haluttiin rajoittaa 1910-luvulla. Olen oheismateriaalina tutkinut pro gradu

      –tutkimusprojektissani filosofian tohtori Hilkka Helstin kotisynnytystutkimusta. Hän on tehnyt paitsi kenttätyötutkimusta myös museoviraston arkistoaineiston ana- lyysiä kotisynnytyskyselyiden vastauksista, joista näkyy virallisen lääkintäammatti- kunnan ja kansanlääkinnän kauden kohtaaminen Suomessa.36


      Lähilukua hyödyntämällä voin hakea yhtymäkohtia, kun tarkastelen ruotsalaista et- nologista tutkimusta. Helena Hörnfelt on tutkinut muun muassa neuvolakontrolloin- tia ruotsalaisessa terveydenhuollossa, jonka tutkimuksen painopistealueena oli

      image


      1923–2007 välinen aika.37 Niin Helstin kuin Hörnfeldtin tutkimuksissa on havaitta- vissa vanhan aikakauden poistyöntyminen, virallisen – uuden lääkintäjärjestelmän saapuminen. Tässäkin suhteessa menneisyyden oivaltaminen auttaa ymmärtämään nykyisyyttä, kuten Paaskoski on tutkimuksissaan oivaltanut. Kun vanha yhteiskunta on työntynyt taakse, ovat saapuneet modernit ajatukset ja vanhan yhteiskunnat kon- servatiivisuus on hävinnyt. Helstin ja Hörnfeldtin tutkimukset eivät liity lääkäreiden näkemyksiin kansanlääkinnästä, vaan näiden avulla on mahdollista tutkia lähiluku- menetelmääni tarkastelemalla ajan hengen muutosta, jossa kansanlääkintä on eri ai- kakausina toiminut Pohjolassa. Esimerkiksi 1940-luvulla koululääketiede oivalsi raittiin ilman olevan lapselle terveellistä yksinkertaisesti lastenhuonetta tuulettamal- la.38


      Kansanlääkintäperinteitä on kerätty ja kirjoitettu esimerkiksi Kansanrunousarkiston antologioihin muistitietokyselyin ja kirjoituskilpailuin. Arkiston kätköissä on satoja- tuhansia muistiinpanoja ja kansanlääkintäkortistoja, jotka sisältävät vuoteen 1955 asti koottuja kuvauksia ihmisten ja eläinten sairauksista. Ne ovat tärkeitä terveys- tiedon lähteitä, myös sairaanhoidon kansanomaisia oppikirjoja, koska niissä kerro- taan sairauksien parantamisesta ja suomalaisista kansanparantajista.39 Suomalaisessa kansanrunousarkistossa on paitsi virallista koululääketieteen aineistoa myös kansan- lääkinnällistä katetta. Ihmisten kokemusten analysointia on hankittu ja kerätty kir- joituskilpailuilla, joissa erityistematiikkana sairauksista syöpä on ylivoimaisesti ol- lut runsaslukuisin tarjoamaan muistitietoa. Kansanlääkinnän kyselyistä vain Medica


      image


      37 Hörnfeldt 2009, 14, 126.


      vuonna 1964 ja tuberkuloosikysely Parantola vuonna 1971 ovat tuottaneet enemmän arkistosivuja kuin syöpäkyselyt.40

      Muistihistorian elvyttämiseksi Kansanrunousarkisto on toimittanut sairauksiin ja niiden hoitoon liittyviä kirjoitustilaisuuksia ja -kilpailuita, joiden tapahtumien yhte- yksissä on saatu kuvauksia ihmisillä eri aikoina esiintyneiden sairauksien paranta- misesta, mitkä ovat omaelämäkerrallisia tekstejä. Pohdinnassa täytyy kuitenkin muistaa, että tutkimusmenetelmät eivät ole kovinkaan luotettavia silloin kun ihmi- sillä on tapana muistella asioita omaksi edukseen, kaunistella vaivojaan terveysky- selyissä taikka jättää pois noloja kokemuksia. Näin ollen kertomusten laadussa ja analyysissä voi esiintyä ristiriitaisia seikkoja. Toisaalta kokemukseni mukaan kirjoi- tetun muistitiedon hyödyntäminen, jossa tutkimusta tekevä opiskelija hyödyntää jo aikaisemmin kerättyjä kyselyitä, estää informantin ja tutkittavan välille mahdollises- ti syntyvän jännitteen, jolloin muistihistorian kertomuksellisuus palvelee hyvin tut- kijaa. Kertominen on keskeistä, koska tällainen kertomuksellinen narraatio tutkijan ja aineiston välillä on kansan kanssakäymiseen kuuluvaa puhetta.41 Ulla Pielan tut- kimuksissa korostuu kertomuksellisuus toistuvana teemana, narratiivisuus on hänel- le ominainen etnografinen esitysmuoto, mitä pidän selkeänä esitystapana.

      Aikaisemmassa tutkimuksessa perinteentutkijat ovat tehneet arvokkaita havaintoja tieteelle ja auttaneet säilyttämään tietoa kansanomaisista lääkkeistä. Kuppaus on säi- lynyt suullisena traditiona, koska sitä harjoitetaan jatkuvasti. Ilman muistihistoriaa ei voitaisi auttaa muita tieteenaloja. Perinteentutkija Laura Starkin mukaan kansa puhuu meille vähän 1900-luvun alun ajoista.42 Nimenomaan kansatiede on tiede,


      40 Paal 2011, 159.

      41 Piela 2010, v.


      jossa otetaan selvää tämänkaltaisista kysymyksistä ja pohditaan erilaisilla tie- teellisillä keinoilla, miten kerättyä informaatiota voidaan koota tietyksi tieteelliseksi aineistoksi.43


      image


  2. Lääkärikunnan suhtautuminen vaihtoehtoisiin hoitoihin


    1. Perinteinen vs. kaupallistuva kansanlääkintä


      Kansanomaista lääkintää ryhmiteltäessä hoidot voidaan jakaa erilaisiin alaluokkiin. Terminologian määrittely jakautuu aina uudelleen moderniin kiinalaiseen terapiaan ja akupunktioon, sillä akupunktio ja homeopatia on yhdistetty 1970-luvulla suoma- laisten käyttämään kansanlääkintään. Etenkin naiset tulivat silloin kiinnostuneiksi uusista hoitopalveluista. Tunnusomaista on, että erilaiset vaihtoehtoiset hoitomuodot erottuvat lääketieteestä siinä, miten ne selittävät terveyden olemusta ja omia vaiku- tusmekanismejaan. Ne korostavat usein yksilön ja kehon kokonaisvaltaisuutta, ho- listisuutta. Psykoterapia sijoittuu vaihtoehtolääkinnän ja lääketieteen välimaas- toon.44

      Vuoden 2004 tiedebarometrin mukaan jopa puolet kansalaisista uskoo kansanparan- nukseen. Selvä suomalainen enemmistö (61 %) ilmoitti vuonna 2004 olevansa kiin- nostunut tieteestä ja yhteiskunnallisista asioista verrattuna viihteeseen tai urheiluun. Tiedebarometrien mukaan yliopiston tiedekunnista lääketiede saavutti eniten kiin- nostusta. Järven tutkimuksen mukaan lääketieteen tuntijoillekin kelpaa erilainen ”hömppä”.45 Vanhimmat kansanlääkintäperinteet, joita tarjotaan kaupallisina osto- palveluina erilaisissa keskuksissa ja Kansanparannuskeskus Kaustisilla, perustuvat 1800-luvulla taltioituihin muistitietokeräyksiin. Lääkäri Elias Lönnrot oli kiinnostu- nut kansanperinteen taltioinnista ja keräämisestä. Lääkäriliiton asettama työryhmä


      selvitti vuonna 1988, että kolmasosa suomalaisista lääkäreistä on kiinnostunut ”vaihtoehtoisista hoitomuodoista” ja kansanlääkinnästä. Työryhmä totesi yllättäen, että potilaat joutuvat eriarvoiseen asemaan, koska kaikki lääkärit eivät suhtaudu kansanlääkintään samalla tavalla. Neljäsosa lääkäreistä oli vuoden 1988 tutkimuk- sen perusteella täysin kielteinen minkäänlaista kansanlääkintää kohtaan.46 Lääkärit Tuula Vaskilampi ja Kari Pylkkänen tutkivat vuonna 1991, että laajimmillaan kan- sanomaisten hoitomuotojen kokonaisvaltaisuutta korostavaan käsitteistöön liitetään ihmisen fyysinen ja sosiaalinen elinympäristö. 47 Kansanlääkintätutkimusta onkin tehty erityisen paljon Pohjanmaalla, Pohjois-Karjalassa ja –Savossa.


      Jo 1960-luvulla on tutkittu, että laadukkaasti tuotetulla terveydenhuollon määrällä on tärkeä osuus hoidontarpeen tiedostamisessa, minkälaisia hoitoja aletaan hakea vapaana olevilta markkinoilta. Mikäli kunnallisella terveyssektorilla palveluja ei ole tai ne ovat liian kaukana, kansanlääkintää tai vaihtoehtoisia hoitoja haetaan sitäkin helpommin. Niinpä terveydenhuoltopalvelusten tarjoaminen ja terveydenhuollon organisaatio vaikuttavat keskeisesti, miten ihmiset pyrkivät tyydyttämään hoidon tarvettaan. Yhteiskunta ei kriittisesti tarjoa jokaisella paikkakunnalla samanarvoi- sesti palveluita. Välimatkat voivat olla yllättävänkin pitkiä. Näin ollen tutkimus- mahdollisuuksia sairauksien toteamiseksi, sairaanhoitoa ja kuntoutusta avo- tai sai- raalahoitona ei ole välttämättä saatavissa, mikä on ajanut ihmiset hakeutumaan vaih- toehtoisen lääkinnän sektorille, joka saattaa olla esimerkiksi kansanlääketieteen pa- rantajan vastaanotto. Terveydenhuollon organisaatio on alun perin luotu dynaami-


      seksi järjestelmäksi, jonka tarkoitus on luoda asianmukaiset olosuhteet väestön ter- veydenhuollollisten tarpeiden tyydyttämiseksi.48


      1. Jäsenkorjaus


        image

        Kansanlääkinnän palveluita käytetään Suomessa eniten tuki- ja liikuntaelinvaivojen lievittämiseksi, joihin esimerkiksi liikuntalääketieteen erikoislääkäri Osmo Hänni- nen (s. 1939), yleislääkäri Heikki Hemmilä (s. 1955) sekä fysiatrian erikoislääkäri Veikko Olavi Pietari Airaksinen (s. 1955) ovat erikoistuneet ja joita he ovat kansan- lääkinnän kannalta tutkineet ja laatineet kirjoituksia esimerkiksi vuonna 2010 Yleis- lääkärilehteen. Kyseiset lääkärit tarjoavat vastaanotoillaan kansanlääkinnän alalle katsottua jäsenkorjausta, mikä on eriytynyt viime vuosina muutamien mestareiden osaamaksi tyylisuunnaksi lääketieteen alueella.49 Jäsenkorjausta on voinut opiskella 1980-luvulla perustetussa Kansanlääkintäseurassa, jossa on muodostettu kolmevuo- tinen näyttökokeeseen päättyvä koulutus. Terveydenhuoltoalan ammattilaisista jot- kin lääkärit ja sairaanhoitajat sekä fysioterapeutit ovat suorittaneet Kalevalaisen jä- senkorjauksen koulutuksen.50 Erityisesti Pohjanmaalla jäsenkorjaajien käyttäminen selkävaivojen hoidossa on ollut 1980-luvun tutkimusten valossa runsasta. Hernes- niemi tutki jo silloin jäsenkorjaajien käyttämiä hoitomenetelmiä Pohjanmaalla ja tuli johtopäätökseen, että kaiken kaikkiaan jäsenkorjauksen käyttö oli maassamme run- sasta etenkin lihasvaivojen hoidossa.51 Tämä selittynee osin silläkin, että kansanlää- kinnän nimissä toimivia elinkeinonharjoittajia on runsaasti, vaikka suomalaiset eivät käytä kansanlääkintää ensisijaisena terveydenhuoltomenetelmänään eikä yhteiskun-


        48 Bäckman 1969, 6.

        49 Hänninen & Hemmilä & Airaksinen 2010, 24.

        50 Hänninen & Hemmilä & Airaksinen 2010, 24.


        ta tue taloudellisesti sen käyttöä, vaan kernaamminkin sitä on harkittu säänneltäväk- si ja hoidontarjoajille on esitetty rajoituksia. Urheilulääkäri Osmo Hänninen on ai- kaisemmassa tutkimuksessaan nähnyt pikemminkin ongelmaksi, että koska aikai- semmin kansanlääkinnän osaajilla oli tapana oppia ammattinsa isältä pojalle - periaatteella, ”nykyään kuka tahansa voi nimittää itseään kansanlääkitsijäksi ilman minkäänlaista valvontaa”.52 Suuri osa Pohjanmaan parantajista oli maallikkoparan- tajia. Heistä osa oli hankkinut oppinsa perhetraditiona ja jopa tutkimalla sota-ajan ruumiita.53 Toisaalta Risto Telaman mukaan tietystä toiminnasta tulee tottumus ja automaattinen taito, kun taito itsessään toimii motivoivana tekijänä. Automaattiset taidot ovat autonomisia motiiveja ja toimivat ihmiselle henkilökohtaisina motivaat- toreina toimivina tekijöinä. Tällaiset kompetenssiin liittyvät osa-alueet saavat yksi- lön tavoittelemaan aina uusia suorituksia, joissa hän kokee saavuttavansa tuloksia.54 Kansanparantajat kokevat omaksuneensa taidot, jotka riittävät parannuskulttuurin ylläpitämiseen. Kompetenssimotiivi on ainakin lääkäri-kansanparantajilla Hänninen, Hernesniemi, Airaksinen että Kouvalainen, sillä heillä on alituinen halu kehittyä, jolloin uudet tulokset näkyvät.

        Myöhemmässä, vuoden 2010 kannanotossaan yhdessä kollegoidensa Hemmilän ja Airaksisen kanssa Hänninen on leimannut kaupallistuneessa yhteiskunnassa esiinty- vän vaihtoehtoisen hoitokulttuurin ”omaleimaiseksi virallisen terveydenhuollon rin- nalla esiintyväksi kansanparannukseksi”. 55 Voisi arvioida, että Osmo Hänninen hy- väksyy vanhan, perinteisen kansanlääkinnän, jolla on juuret kansanperinteessä, mut- ta kaupallistuneita vaihtoehtoisia hoitotuotteita hän ei hyväksyisi. Kansanlääkinnän


        image


        52 Hänninen O. et all. 1982, 36.

        53 Hernesniemi 1989, 759.

        54 Telama 1986, 183.


        tehosta, jäsenkorjauksen – nikamanvenytysten – vaikutuksista tiedetään, että vaiku- tus perustuu osittain mielihyvän tuottamiseen parannettavalle. Parannettava laitetaan istumaan ”perskynkkä”-asentoon ja parantaja istuu selin häneen päin ja painelee ni- kamia. Toimenpiteessä on tärkeintä rauhallinen keskustelu ja vuorovaikutus mo- lempien osapuolten välillä, sillä toimenpide kestää tunnista kahteen. Yllättävää on, että ”usein hoidettava muistaa vuosienkin takaisia asioita toimenpiteen jälkeen”. Kiireetön kansanomainen haastattelu on tärkeä osa hoitotilannetta. Näin jäsenkor- jaaja saa hoidettavan luottamaan itseensä, eikä asiakas pelkää hoitotilannetta.”56

        Lääkärit ovat suhteellisen yleisesti hyväksyneet kalevalaisen jäsenkorjauksen, mikä on vuosikymmenten kuluessa eriytynyt näiden muutamien lääkärieksperttien ylläpi- tämäksi kalevalaiseksi jäsenkorjaukseksi ja satojen maallikkoparantajien tarjoamak- si kalevalaiseksi jäsenkorjaukseksi. Kansanlääkinnällisen jäsenkorjauksen hyväk- syminen yhtenä lääketieteeseen kuuluvana muotona tarvitsee kuitenkin laajempaa lääkärikunnan näkemysten ja asenteiden sekä siitä kerättyjen hoitotulosten tar- kastelua. On osoitettu kiistaton näyttö, että jäsenkorjausmenetelmällä on saatu pa- rempaa hoitovastetta niska-hartiaseudun kiputiloihin kuin tavanomaisella fysiotera- pialla. Kansaneläkelaitos on korvannut vuoteen 2010 mennessä jäsenkorjausmene- telmällä kolmen laitospotilaan selän kuntouttamisen.57 Kansaneläkelaitoksen hoi- donkorvattavuuskriteerit ovat erittäin korkeat, sillä mitä tahansa hoitoa ei korvata. Hoidolla on oltava ensin tutkittua ja tieteellisesti osoitettua tehoa, ennen kuin Suo- messa siitä voi lunastaa korvausta Kansaneläkelaitokselta.

        Tohtori Antti Hernesniemi on tehnyt runsaasti tutkimusta kansanlääkinnästä, mistä tutkimuksesta suurin osa koskee jäsenkorjausta. Hänen tutkimuksiaan luetteloidessa


        image


        56 Hänninen & Hemmilä & Airaksinen 2010, 25.


        ja analysoidessa tulee vaikutelma vaatimattomasta lääkäristä, joka ei halua nostaa tekemiään laajamittaisia tutkimustuloksia riittävän suureen merkitykseen, sillä hän totesi vuoden 1989 tutkimuksensa johtopäätöksissä, ettei suomalaisia nikamannik- sautusmenetelmiä ole selvitetty riittävästi eikä hän pysty omien selvitystensä valos- sa arvioimaan tulosten yleistä riittävyyttä Suomessa. Toisaalta jonkinlainen yleisku- va hänen laatimistaan tutkimuksista on saatavissa, koska hän on laatinut nimen- omaiselta alueelta useita selvityksiä haastatteluineen, kirjallisuusraportteineen ja kuvannut seikkaperäisesti, mistä jäsenkorjauksessa on kyse ja millaisia yhtymäkoh- tia sillä on perinteiseen kansanlääkintään. Vuoden 1989 tutkielmassaan lääketieteen ja kirurgian tohtori Antti Hernesniemi siteerasi vuonna 1988 ilmestynyttä tutkimus- taan, jossa hän oli kartoittanut samaa aihepiiriä, toisin sanoen Pohjanmaalla ilmene- vän jäsenkorjausperinteen esiintyvyyttä. Silloin hänen tutkimusmetodinaan oli ollut kvalitatiivinen aineisto: kansatieteilijällekin perinteinen kirjekysely, jossa otos oli ollut edustava. Aineisto, johon niin koulutetut kuin maallikkoparantajat olivat vas- tanneet, oli osoittanut, että kansanlääkinnän alueelle hakeutuu työskentelemään sel- lainen henkilö, jolla on sekä sukuhistoriallista että paikallishistoriallista perinnettä. Maassamme toimii parantajasukuja. Tästä tutkimuksesta oli vieläpä rajattu erilainen mystiikka ja magiikka, eli koulutetuilla tai kouluttamattomillakaan parantajilla ei ol- lut hoitorepertuaareissaan maagisia komponentteja, vaan luu-, rusto- ja makro- skooppisen (näkyvän ja sormilla tunnettavissa olevan) anatomian tunteminen oli pe- rusedellytys ammatinharjoittamiselle elinkeinomielessä.58 Tulkintani mukaan Her- nesniemi on kielteinen erilaiselle noitatieteelle ja ei-lääketieteeseen perustuvalle kaupalliselle vaihtoehtoislääkinnälle yhtä paljon kuin liikuntalääketieteen erikois- lääkäri Osmo Hänninen. Hernesniemen mukaan kansanlääkinnällä on oltava tutkit-


        image


        tua ja tieteellistä tehoa, jotta sitä voidaan käyttää lääkärintyössä. Tämän puolesta Hernesniemi esittää faktan, ettei syöpäpotilasta saa missään tapauksessa hoitaa kan- sanlääkinnällä.59


      2. Pihka


        Erityisenä tuote-esimerkkinä kansanlääkinnän menetelmistä on hyvä esitellä pihka. Pihka on eräänlainen paluutuote, jonka tehosta lääkärikunta on tehnyt jatkuvasti tut- kimuksia ja todennutkin sen positiivisen hyödyn jopa vaikeiden palovammojen hoi- tamisessa. Sen käyttämiselle on sijansa nykyaikaisessa modernissa lääketieteessä yhtä lailla kuin sitä käytettiin vanhan kansan keksimänä parannuskonstina. Kuusen pihkasta valmistetun voiteen käyttö erilaisten haavojen hoidossa on vanha kansan- lääkintämuoto, josta ei Suomessa ennen vuotta 2008 ollut julkaistu riittävästi tieteel- lisiä tutkimustuloksia.60 Kuitenkin jo muinaiset egyptiläiset käyttivät pihkaa ainakin palovammojen hoitoon. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa kansa on käyttänyt pih- kaa palovammojen lisäksi lukuisiin muihin vaivoihin, kuten puhkaistujen paiseiden, haavojen, märkivien ihotulehdusten, kynsivallintulehdusten, kynsisienen ja hyttysen pistojen hoitoon. Vuonna 2013 lääketieteen professori Arno Sipponen jatkoi tutki- muksiaan ja päätyi laboratorio- ja kliinisissä tutkimuksissaan siihen, että kuusen pihkasta valmistettu salva on objektiivisesti arvioituna tehokas, halpa ja turvallinen hoito ihohaavojen hoitoon. Pihkasalvan haavojen paranemista nopeuttava vaikutus johtuu hänen tekemiensä potilastutkimusten perusteella pihkan positiivisesta vai- kutuksesta, ei pelkästä antimikrobisesta ominaisuudesta taikka lume- eli valevaiku-

        image


        59 Hernesniemi 1989, 762.

        60 Lohi & Jokinen & Sipponen A. & Sipponen P. & Mäki-Paakkanen & Peltola & Rautio & Laakso & Papp 2008, 1364.


        tuksesta. Pihkavoiteella ei ole havaittu edes haittavaikutuksia.61 Perinteisenä kansan- lääkinnän tuotteena pihkalla on siis myös lääkärikunnan keskuudessa kiistaton kon- sensus sairauksien hoitamisessa eikä näkemyksiä tai asenteita sen käyttämiseksi tar- vitse erikseen tutkia esimerkiksi mielihyvään perustuvan lumevaikutuksen tai en- dorfiinihormonin toiminnan selvittämiseksi tehon epäillyksi vaikutukseksi.


      3. Kuppaus ja saunominen


        Kuppaus on olletikin tunnetuimpia hoitomenetelmiä, jossa on kyse ”pahan veren” poislaskemisesta. 62 Kansanparantajat ovat perinteen mukaan opastaneet hoidok- kinsa pyhäksi paikaksi koettuun saunaan. 63 Kupattava pestään desinfioivalla ai- neella, minkä jälkeen verta imevät kuppaussarvet imevät selkäpuolelta verta, kun kupattaviin kohtiin tehdään kymmenkunta haavaa.64 Suoneniskentä ja kuppaaminen on tehty suomalaisessa kulttuurissa aina mieluiten saunassa. Tauteja parannettiin saunassa poikkeuksetta yöaikaan, jolloin toimitus koettiin juhlallisemmaksi ja siihen koettiin liittyvän mystiikkaa. Näin kuppaamisen on katsottu vaikuttavan voimak- kaammin sairaan mielikuvitukseen. Saunomisen ja hyvän puhdistautumisen on aja- teltu myös lisäävän ihon pintaverenkiertoa, kuten erilaisten muiden jälkitoimenpi- teiden, joihin liittyy joillakin öljyäminen ja muut huuhtomiset erilaisilla pesuaineilla ja voiteilla.65


        image


        61 Sipponen 2013, 67.

        62 Hänninen 2002, 5222.

        63 Hernesniemi 1992, 51–52.

        64 Tuulensuu & Hemmilä 1998, 49–71.

        65 Peräsalo 1988, 580.


        Kuppausta on käytetty kokeellisena menetelmänä mielialan jännityksessä ja psyyk- kisissä häiriötiloissa. Mikäli saaliiksi on saatu kirkasta, puhdasta verta, on kyseessä ollut kupparin mukaan todennäköisesti muu kuin vakava sairaus, esimerkiksi her- mostollinen jännitystila. Kuppauksen ensisijaiset hoitoaiheet ovat kansanparannuk- sessa lihaskivut, keuhkoputkentulehdus ja sydänvaivat. Kupattaessa verta poistuu 300–600 millilitraa eikä tässä aiheuteta elimistölle suuriakaan vahinkoja, koska ter- veen ihmisen luuytimestä aktivoituu verisolujen uudistuottoa.66 Aktiivisesti lääkä- rintyössään kuppaavan lääketieteen ja kirurgian tohtori Antti Hernesniemen mukaan aikaisemmin kansanlääkinnässä uskottiin, että jos kuppari ei saanut kupattavaa haa- vaa tyrehtymään, hän oli taidoiltaan huono. Kuppauksessa vaikutusmekanismina on pahan pintaveren poisto, missä sidekudoksessa olevan happaman aineenvaihdunta- tuotteen poistuessa uutta tuoretta verta pääsee virtaamaan kudoskanavassa.67


        Paitsi että saunaa on sanottu köyhän lasaretiksi ja apteekiksi, sen lämpö toimii il- maisena lihasten rentouttajana ja mielen virkeyttäjänä. Lastentautiopin emerituspro- fessori Kauko Kouvalainen katsoo saunan olevan enemmänkin kansanperinnettä kuin kansanlääkintää sinänsä, vaikka sauna liitetään kansanlääkinnän hoitopaikaksi. Aiemmin kansa uskoi, että erityisesti ”pihlajapuusta lämmitetystä saunasta suodattui jumalten parannusvoimaa”.68 Aiemmin ennen lääkäreitä ja penisilliiniä kansanlää- kinnän parannuskeinoihin on kuulunut viedä sairas parantumaan lämpimään sau- naan. Nykyisin katsotaan, että sauna ei ole vilustumisessa terveydeksi, myös kipeitä, jännittyneitä lihaksia varotetaan lämmittämästä saunassa. Kouvalainen kiittelee, et- tä kansanlääkinnän aikakaudella ei avohaavapotilaita viety saunaan, mikä perustui uskomukseen, että henkiolennot olisivat päässeet avohaavasta ruumiiseen. Saunassa

        image


        66 Hernesniemi 1992, 50–51.

        67 Pentikäinen 2001, 24–35.


        on totuttu lyömään ruumiin kipeitä kohtia koivuisella vihdalla, milloin lihasvaivat kulkeutuvat fysiologisesti alaspäin, koska raskas vihtominen aiheuttaa verenpur- kaumia ja mustelmia. Myös vanhat kunnanlääkärit ymmärsivät tämän alkeellisine fysiologian taitoineen. Mikäli vihtominen aloitetaan jaloista eikä kehon yläosasta, vaivojen on vanhojen kansanuskomusten mukaan uskottu tunkeutuvan syvempään kehoon. Vihtomisessa syntyneitä kipeitä kohtia tuli myös painella koivun tai lepän lehdillä.69 Kuppauksesta ja Hindrik Strandbergin elämäntyöstä tallennetun haastatte- lun mukaan, jonka on toimittanut kirjastonhoitaja Esko Rahikainen, kuppausta har- joitetaan elävänä perinteenä Helsingin Harjun saunassa edelleen tänä päivänä.70


        Kun tarkastelee liikuntalääketieteen erikoislääkäri Osmo Hännisen ja kirurgian toh- tori Antti Hernesniemen kuppaukseen perustuvia kansanlääketieteelle myönteisiltä vaikuttavia julkaisuita, voi tulla johtopäätökseen, että ylimalkaan kuppauksen paran- tavaksi katsottu voima, suomalaisessa kansanperinteessä väitetty ”maaginen kom- ponentti”, johtuisi kansanparantajan ja kupattavan välille hoitosuhteessa kehkeyty- västä solidista potilassuhteesta eli mielihyvän tunteesta. Kun kupparauta asetetaan hoidokin iholle ja kun tämä alkaa nauttia keskustelusta kupparinsa kanssa, kehon ääreishermopisteistä alkaa vapautua endorfiinihormonia, joka tuottaa koko kehoon hyvän olon tunteen.71

        Mainittakoon, että kuppaukseen erikoistunut lääketieteen ja kirurgian tohtori Antti Samuli Hernesniemi (s. 1950) on artikkeleiden analyysini perusteella yleensä ottaen myötämielinen kansanlääkintää kohtaan, koska vaihtoehtoisista hoidoista voi olla apua edellä kuvatun mielihyvämekanismin kautta, vaikkei hoidoista olisi muuta


        69 Kouvalainen 2010, 26

        70 Rahikainen 2012, 40.


        hyötyä. Tällainen mielihyvä on suomalaisessa perinnekulttuurissa yhdistetty esi- merkiksi saunaan. Parannusefekti muodostuu tulkintojeni mukaan myös fysiologi- sen tapahtuman kautta. Tutkimuksessani olevia artikkeleita lehteillen vaikuttaisi sil- tä, että kaikki tutkittavat lääkärit ovat sitä mieltä, että kyseessä on elimistössä käyn- nistyvän hormonisynteesin aktivoituminen.


        Kyseisellä hetkellä vapautuva hormoni, endorfiini, on elimistössä syntyvää mor- fiiniaineen kaltaista välittäjäainetta, joka on erikoistunut vähentämään kipua, tuotta- maan hyvänolontunnetta ja käynnistyy erityisesti ihastumisessa ja rakastumisessa. Lastentautiopin emeritusprofessori Kauko Kouvalaisen tulkintojen perusteella siitä huolimatta, että aikaisemmassa suomalaisessa kansanlääkinnässä verenvuotojen ty- rehdyttämisessä käytettiin loitsuja ja taikuutta, on voitukin ihmisen fysiologiasta ja anatomiasta silti ymmärtää jotakin. Tätä tukee näyttö siitä, että jos jännittää jotakin tilannetta kuten uutta potilassuhdetta tai parantajan lavitsalla makaamista, seurauk- sena on adrenaliinin ja noradrenaliinin erityksen lisääntyminen lisämunuaisen yti- mestä, jolloin ainakin pienet suonet saattavat lisämunuaishormonien vaikutuksesta supistua, jolloin myös vuoto lakkaa.72 Tämä perustuu endorfiinin laukaisemaan hor- monitoimintaan. Vastaavasti tällaisessa tilanteessa syntyy edellä kuvattu mielihyvän tunne.


        Kansanlääkintä on iskostunut joidenkin suomalaisten selkäytimeen jo lapsuudessa. Hallintolääkäri, työterveyshuollon ja yleislääketieteen erikoislääkäri Seppo Junnila, edesmennyt terveydenhoitaja Marjo Aaltonen sekä hänen kollegansa Raija Hotokka kuvasivat Lääkärilehdessä 1988 varsin mielenkiintoisen esimerkin Pohjois-Savon


        perukoilla varttuneesta ja eläneestä vanhasta rouvasta, jonka jaloissa esiintyi jatku- vasti ihottumaa. Päivystyskäyntejä potilaalla oli lukuisia keskussairaalassa ja terve- yskeskuksen vuodeosastolla oli ollut kymmeniä anemian takia huonosti hoitoon reagoineita hoitojaksoja. Kotisairaanhoitaja oli ratkaissut lääkäreiden mysteerin ja tutkinut, että rouva käytti kansanlääkintää vaivojensa lievittämiseksi. Hänen toistu- viin korvaklinikkakäynteihinsäkin oli selvinnyt syy, samoin molemmissa alaraajois- sa esiintyvään ihottumaan ja verestäviin pohkeiden ihomuutoksiin. Kotisairaanhoi- taja oli huomannut postiluukusta kurkistettuaan, että vanha rouva oli viillellyt ne- näänsä ja jalkojaan WC-pytyllä istuessaan ja valuttanut näistä verta. Terveydenhuol- tohenkilöstölle sitkeä, mutta varsin sairaudentunnoton pohjoissavolainen rouva oli selvittänyt syykseen kotiharrasteisen kuppauksen, sillä hän oli halunnut saksia käyt- tämällä helpottaa itse erilaisia oireitaan päästämällä verta kehostaan, mistä tietenkin oli seurauksena vaikea anemia. Itsensä viiltelyn ja silpomisen voi yleensä nähdä it- setuhon merkkinä, mutta tässä tapauksessa kyseessä on ollut selkeä lapsuuden kult- tuurissa ja paikassa, savolaisessa kontekstissa omaksuttu kansanlääkintäperinteen jatkamishalu. Potilaan isoäiti oli ollut kuppari. Rouvan motiivina oli ollut hänen päässään tuntuvan pakotuksen tunteen poistamisen, johon oli apua tullutkin.73

        Jopa poliittiset päättäjät ovat korostaneet omatoimisuutta terveyden ylläpitämisessä ja ohjanneet lääkäreitä kannustamaan ohjattuun omahoitoon. Toisaalta Duodecim- lehdessä tapauksen kirjoittaneet ja esitelleet terveydenhuollon ammattilaiset ovat yhtälailla huolissaan niin sanotun ”puoskaroinnin” lisääntymistrendistä. Savolaisen itseään kupanneen vanhuksen tapauksessa huono hoitohygienian tuntemus ja kan- sanperinteen muistaminen suullisena muistitietona olivat aikaansaaneet tämänkin ta- rinan tallentumisen kulttuurintutkijoiden ja lääkäreiden tutkittavaksi. Kirjoitusta


        analysoidessa ja tekstiä lähiluvun kautta uudelleen lukiessa ja muihin lääkärikunnan kannanottoihin linkittäessä syntyy ajatus, että hoitaneiden lääkäreiden kanta kuppa- usta kohtaan tässä tapauksessa oli toisaalta ollut tuomitseva itse aiheutetun anemian takia, mutta ymmärtäväinen, sillä rouva oli halunnut saada helpotusta oireisiinsa ja hän käytti toisaalta perinteistä kansanlääkinnällistä kuppausmenetelmää, vaikkakin erittäin huonoissa hygieenisissä olosuhteissa.74


      4. Valeriaana eli virmajuuri


        Yhteisesimerkkinä perinteisen kansanlääkinnän ja edelleen lääketieteen käyttämistä ilman reseptiä saatavista apteekkituotteista on esiteltävä valeriaana eli virmajuuri. Homeopaatti, lääketieteen lisensiaatti Anna-Liisa Enkovaara kuvailee valeri- aanavalmisteen olevan parhaimmillaan, kun sitä nautitaan lähinnä teen muodossa hermostuneisuuden ja kiputilojen rauhoittamiseksi taikka vatsavaivoihin. Nykyisin kasvisrohdosvalmisteena sitä saattaakin olla vaikea rinnastaa vanhoihin keskiaikai- siin menetelmiin ja koululääketieteen parannuskeinoksi. Sillä ei ole nykyaikaista tutkimusnäyttöä, vaan myyntilupa on myönnetty niin kutsutun vakiintuneen käytän- nön perusteella.75 Lähdekriittisesti tarkasteltuna on todettava, että Anna-Liisa Enko- vaara on lääkäri, mutta toisaalta hän on koulutettu homeopaatti, joka puhuu kan- sanlääkinnän ja luontaislääkinnän puolesta. Toisaalta tässä tutkielmassa kansanlää- kinnän tehoa tutkittaessa lääkärin näkökulmasta hänen asennoitumisensa painoarvoa puoltanee se, että hän on ollut lääkärikunnan jäsenenä Sosiaali- ja terveysmi- nisteriön työryhmämietinnöissä vaihtoehtolääkintää koskevissa esitöissä vuonna


        image


        74 Junnila & Aaltonen & Hotokka 1988, 791.


        2008. Tuossa yhteydessä hänen lastenlääkärikollegansa Lasten ja Nuorten sai- raalasta kyseenalaistivat Enkovaaran tuntemuksen homeopatiasta ja vaihtoehtoisesta lääkinnästä, vaikka Enkovaara on tieteellisesti meritoitunut.76 Tästä huolimatta vale- riaana on tunnettu ja kansainvälisesti valmistettu luontaislääkinnän tuote ja Enko- vaaran näkemykset sen tehosta ja käytettävyydestä myös lääketieteessä puoltavat paikkaansa sekä perinteisenä kansanlääkinnällisenä että lääketieteellisenä valmis- teena.


      5. Eri kansanomaisia hoitomuotoja koskevat lääkäreiden näkemykset


        Kun tarkemmin tarkastelen homeopaatti, lääketieteen lisensiaatti Enkovaaran kir- joittamia aineistoja Duodecim-julkaisuissa sekä hänestä käytettävissä olevaa viite- kentässä olevaa liitteeksi täydennettyä materiaalia, voi lähdeviitteet peilaten ja tois- tuvia teemoja niistä etsien vetää johtopäätöksen, että näkemykset ja tulkinnat aiheut- tavat vaihtoehtoisia ja osin ristiriitaisia näkemyksiä kansanlääkinnästä ja sen tehon ja turvallisuuden hyväksymisestä lääkärikunnan kesken. Keskeinen kiistakysymys tuntuu palautuvan käsitteiden määrittämisen tasolle siihen, mikä on nykyaikaista vaihtoehtolääkintää ja mikä perinteistä kansanlääkintää. Tässä ehkä kulttuurintutki- jat voivat tehdä aloitteen ja käyttää hyödykseen käsitteiden määrittelykappaleessani kuvaamieni perinteentutkijoiden lähes veteen piirrettyyn viivaan ulottuvia käsitteitä siitä, mikä on kansanlääkintää ja mitä tarkoitetaan ”kansanomaisella” ja mitä siihen kuuluu nykyisessä kansankulttuurissa. Kun pohditaan, mikä on kansan keskuudesta lähtöisin olevaa ja mitä kansa tarvitsee, voi todennäköisin syin aineistoa analysoi- malla palautua FT Pielan esittämän tutkimustuloksen äärelle, että nykyään kansan-


        image


        omaisuuteen ja kansanlääkintään luetaan erilaiset vaihtoehtoiset hoitomuodot.77 Ai- nakin Stakesin tiedottajalääkäri Martti Teikari haluaisi puhua täydentävästä tai pi- kemminkin rinnasteisesta hoitomuodosta, sillä hän hyväksyy vaihtoehtoisten hoito- jen kohtuukäytön.78


        Liikuntalääketieteen erikoislääkäri, lääketieteen lisensiaatti Osmo Hänninen (s. 1939) on tutkimuksissaan todennut, että ”vähintäänkin nikamanniksautus ja jäsen- korjaus tulisi säilyttää praktiikassa”.79 Toisaalta hänen tuottamansa laajan aineiston perusteella hänen voi näin olettaa ajattelevan, sillä hän katsoo jäsenkorjauksen kuu- luvan perinteiseen kansanlääkintään, joka on lähtöisin Kalevalasta. Samaan hen- genvetoon lääketieteellisen tekniikan professori Pekka Meriläisen artikkeli Duode- cim-aineistossa painottaa, että ”kansanlääkinnän voi lääketieteen rinnalla korvata osittain kaupallinen kansanparannus, ainakin jäsenkorjauksen ominaisuudessa”. 80 Kommentti on neutraali ja hyväksyy ehkä jossain määrin muitakin vaihtoehtoisia hoitomuotoja kuin vain perinteistä kansanlääkintää.


        Kalevalainen jäsenkorjaushan on kansanlääkinnällinen muoto, jossa parantajien pal- veluita ostetaan, jos koululääketieteestä ei ole koettu hyötyä tai mikäli halutaan täy- dentää hoitomuotojen kirjoa kansanlääkinnällä. Arkkiatri Risto Pelkonen on toden- nut, että vaikka läheskään kaikki Kaustisen jäsenkorjauskurssien kävijät eivät ole terveydenhuollon ammattilaisia, ei ole haittaa, vaikka on syntynyt jännitettä kansal- lisen kansanparannusperinteemme ja terveydenhuollon kentän välillä.81 Urheilulää-


        image


        77 Piela 2011.

        78 Teikari 2004, 919.

        79 Hänninen 2002, 5224.

        80 Meriläinen 1986.


        käri Hernesniemi pitää selän maallikkohoitoja tuomittavina, koska selkä on tukiran- kana ihmisruumiin heikoin kohta, mikä korostuu erityisesti tietokoneaikakaudella. Maallikkoparantaja ei osaa tehdä oikeaa diagnoosia ainakaan latinan kielellä ja diag- noosi voi johtaa harhaan ja olla selkeästi erheellinen tai puutteelliseen tietoon pe- rustuva, jolloin selkävaivaa saatetaan alkaa hoitaa ilman minkäänlaisia edeltäviä lääkärin selvityksiä.82

        Liikuntalääketieteen erikoislääkäri Osmo Hänninen puhuu lämpimästi kansanlääkin- nän puolesta, sillä hän katsoo sen olevan paitsi turvallista myös tehokasta ja kustan- nustehokasta. Vuonna 1983 18 % suomalaisista oli tukeutunut erilaisiin kansanlää- kinnän keinoihin. Hännisen arvion perusteella kansanlääkintä on tasaisesti lisännyt suosiotaan, koska suomalaiset tuntuvat ajattelevan, että kansanparantajilla on sel- laista ammattitaitoa, joka virallisen lääkärinkoulutuksen saaneilta puuttuu. Hänninen katsoo lääketieteellisissä tiedekunnissa annettavan tuki- ja liikuntaelinopin olevan lapsenkengissä ja että koulutuksen saaneiden kansanparantajien tulisi korjata tilan- ne, koska kymmenet tuhannet ihmiset saavat vuosittain parantajilta apua muun mu- assa Kalevalaisen jäsenkorjauksen kautta. Kansanlääkinnän välineistön laitekustan- nukset ovat yhteiskunnalle liki olemattomat.83


        2.2. Muut kuin perinteiset vaihtoehtoiset hoitomuodot


        Ulla Pielan lähilukukäsitettä hyödyntäessäni analyysini apuna olen jalkautunut liik- kumaan kansanomaisesta lääkinnästä laatimassani analyysissä ja sen kerronnassa


        image


        82 Hernesniemi 1992, 36.


        kuten Pielakin ”tähän maailmaan” ja ”vastamaailmaan”.84 Jako sopii erityisen hy- vin, mikäli analysoin 1970-luvulla Suomeen rantautunutta homeopatiaa tai osteopa- tiaa, koska nämä liikkeet ovat saaneet lääkärikunnalta erittäin vähän kannatusta. Lääkäreistä selkeästi Mikko Niemi (s. 1975) jakoi tutkimuksessaan vuonna 1997 termit "vastakulttuurina vallitsevaan viralliseen koululääketieteeseen" ja sen siivelle syntyneisiin vaihtoehtoisiin hoitotieteisiin "luonnonlääkintä" ja "kansanlääkintä". Niemen kannanoton perusteella ”seleeni, vitamiinit, joskus akupunktuuri tai nika- manniksautus testaavat virallisen lääketieteen rajoja”.85 Lääkärilehteen vuonna 2007 kirjoittanut psykiatrian dosentti, vankisairaalan vastaava ylilääkäri Hannu Lauerma on sisuuntunut näistä kaupallisista toimintatavoista, joissa mainostetaan hyvää oloa saatavan muun muassa kiviterapiasta, kaukoparannuksesta, selluliittivoiteista, urhei- lusta, seksistä ja muista vastaavista hyvän olon harrastuksista. Eräs harrastusmuoto olisi nykytrendin mukaan amerikkalaistyylisesti hyödyntää psykiatrikäyntiä hy- vänolonpalveluna. 86 Kaiken kaikkiaan lähilukutekniikassa luokittelemieni ”vasta- kulttuuriin” kuuluvien hoitomuotojen kysyntä on nykyään enenemään päin ja ky- syntä on runsasta, ja samaan aikaan palveluja tarjoavien määrä kasvaa. Jonsson nä- kee syyksi maailman terveysjärjestö WHO:n positiiviset kannanotot ”traditionaali- sen” lääketieteen käytön suhteen.87 Kehitysmaissa kansanlääkintä ja vaihtoehtoiset hoitomuodot ovat jopa ensisijaisia terveydenhuollon hoitokontakteja, joskus jopa ainoat tavoitettavissa olevat terveyspalvelut liittyvät vaihtoehtolääkintään.


        Dosentti Lauerman tulkinnan perusteella nykytrendin mukaisesti psykiatrikäynti voisi karrikoiden olla yhtä tehokas, jos psykiatrin tuolille asetettaisiin hyvänolonte-

        image


        84 Piela 2011, 91.

        85 Niemi 1997, 1329.

        86 Lauerma 2007, 3659.

        87 Jonsson 2007, 2576.


        rapeutiksi kissa innovoimaan hyvän olon puhetta. Sairaalapsykiatri Lauerma kuiten- kin huomauttaa vakavissaan, että herättää ristiriitaisia ajatuksia kuulla, että psykiat- rin vastaanotolta haettaisiin hyvää oloa. Sellaisen markkinointi on aivan uutta.


        ”En myöskään tunne oloani kotoisaksi joukossa, johon kuuluvat kivi, kaukoparantaja ja raukea kissa, ihmevoiteiden myyjä ja prostituoitu. Olenkohan pikkumainen ihminen, ammattikuntani maineesta turhantär- keä?” 88


        Lääkäri Niemen Duodecim-artikkelissa esitettyjen kannanottojen perusteella vaihto- ehtoiset hoitomuodot ovat useimmiten kömpelöitä ja alkeellisia yrityksiä, koska niillä ei ole yksityiskohtaista näyttöä tehosta. Hoitamisessa on olennaista ihmisen käsittäminen kokonaisuutena, jossa keho ja mieli kohtaavat hänen sosiaalisen ympä- ristönsä. Juuri tämän ansiosta monet saavat hänen esittämänsä näytön perusteella erilaisista luontaishoidon muodoista kuten mietiskelyistä tai akupunktuurista apua enemmän kuin koululääketieteen teknillisistä toimista.89


        Suomessa 1970-luvulla lääkärikunnan tutkimusintresseihin lisättiin myös muita vaihtoehtoisia parannussuuntauksia, kuten esimerkiksi vyöhyketerapia, osteopatia ja luontaistuotteet. Samalla vuosikymmenellä Yhdysvalloista tulvi kaukoparantamis- buumi, mitä lääkärikunta ei ole voinut ongelmattomasti hyväksyä minkään tieteelli- sen selitysmallin kautta. Terveydenhuollon oikeusturvakeskus on suhtautunut nihke- ästi ”ihmeparantamisteemoihin”, koska ne on koettu tieteellisiin näyttöihin poh- jautumattomiksi ja asiakkaan mahdollisen taloudellisen hyväksikäytön kalasteluksi.


        Vaihtoehtoparannusta käyttävät alkoivat 1980-luvulla harrastaa jopa noituutta ja eri- laisia spiritistisiä istuntoja saadakseen uskomuslääkinnällisiä tuloksia.90


        Kuka tahansa voi ryhtyä vaihtoehtoterapeutiksi edellyttäen, että hän ei käytä väärin terveydenhuollon ammattinimikkeitä. Osa vaihtoehtohoitojen tarjoajista ei ole ter- veydenhuollon ammattihenkilöitä eikä heillä ole hoitoalan koulutusta. Kouluttami- nen vaihtoehtohoitojen antamiseen on vapaaehtoista eikä ohjelmien sisällöstä ole vi- rallisia vaatimuksia. Suomessa ei myöskään ole virallista henkilörekisteriä vaihto- ehtohoitojen antajista, vaan alan järjestöillä on erillisiä listoja hoitojen antajista. Toiminta vaihtoehtoterapeuttina ei edellytä potilasasiakirjan pitoa, potilasvakuutusta eikä edes terveydenhuollon ammattihenkilöitä koskevien velvoitteiden noudattamis- ta kuten potilasasiakirjan täyttämistä ja henkilötietojen keräämistä.91


        Homeopatian on kehittänyt saksalainen lääkäri Samuel Hahnemann, joka on kuvan- nut keksintöään vuosina 1796–1811 ilmestyneissä teoksissaan. Homeopatia muo- dostuu sanoista ”homeos” ja ”pathos”, mitkä juontavat kreikan kielen sanoihin kipu ja kärsimys. Suomalaiset 1970-luvulta homeopatiaa käyttäneet lääkärit uskoivat, että laimennettaessa ja ravistettaessa kasvista tai ainesosaa siitä siirtyy laimennusnestee- seen informaatiota ja energiaa, joka tuhoaa elimistössä sairautta. Psykologian do- sentti Marjaana Lindeman-Viitasalo (s. 1954) Helsingin yliopiston käyttäytymistie- teellisestä tiedekunnasta painottaa, että tätä ei ole kuitenkaan pystytty luotettavasti osoittamaan eikä uskomuksen tueksi ole fysiologisia, fysikaalisia eikä lääketieteelli- siä selityksiä. Vaihtoehtolääkinnän ja kansanomaisen parannuksen monenkirjavan terminologian ja kansanlääkinnän runsaiden hoitovaihtoehtojen vuoksi usko-


        muslääkintätermit ovat epäilyttäviä. Tästä on seurannut käsitteiden ja luokkien epä- määräisyyttä.92


        Suomessa on tällä hetkellä kymmenkunta lääkäriä, jotka käyttävät homeopatiaa hoi- totyössään. Sen sijaan Britanniassa homeopatiaan perehtyneitä lääkäreitä on noin tuhat ja Saksassa 5500. Suomalaisten viranomaisten kanta homeopatiaan ja muuhun vaihtoehtoiseen lääkintään on 1980-luvun puolivälin jälkeen ollut epävirallisen hy- väksyvä mutta riskeistä tiedottava. Nykyhetkellä Suomessa käydään vireätä keskus- telua homeopaattien ja vaihtoehtoja tarjoavien koulutusvaatimuksista ja mahdolli- sesta ammattirekisteröinnistä.93 Vaihtoehtoisista hoidoista ja homeopatiasta on poik- kitieteellisiä tutkimuksia, mutta vasteita niiden tuloksesta on saatu esille toisaalta vain vähän. Saksalaiset ja amerikkalaiset lääkärit ovat päätyneet siihen, että homeo- paattisilla valmisteilla sittenkin on myös muuta kuin lumevaikutusta. Bernin yliopis- ton tutkijoiden mukaan potilaiden myönteiset kokemukset homeopaattisesta hoidos- ta voidaan selittää lumevaikutuksella. Mitä tulee homeopaatteihin, toiminta voi ai- heuttaa vakavia haittoja, jos homeopaatti antaa virheellisiä, terveydenvastaisia hoi- to-ohjeita asiakkaalle, mikäli ohjeet ovat ristiriitaisia koululääketieteen kanssa. Jois- sakin tapauksissa suomalaisia asiakkaita on jopa neuvottu lopettamaan lääkkeiden käyttäminen ja neuvottu kieltäytymään rokotuksista tai antibioottikuureista. Yleis- lääkäri, homeopaatti Anna-Liisa Enkovaaran tutkimuksessa puidaan vuonna 1968 sattunutta tapausta, jossa homeopaatti oli neuvonut diabetespotilasta lopettamaan in- suliinin käytön, jolloin potilas oli invalidisoitunut. Vaikka vaihtoehtoisilla hoidoilla halutaan vahvistaa hyvinvointia ja lievittää pitkäaikaisia kärsimyksiä, parhaimmil-

        image


        92 Lindeman 2008, 2593.

        93 On otettava huomioon, mikäli henkilöllä on sukututkimuskielto, osoitetietojen luovutuskielto tai suoramarkkinointikielto, tällöin hänen tietonsa puuttuvat myös, olipa hän lääkäri tai kansanlääkits i- jä tai ei.


        laan homeopaatti onnistuu luomaan kiireettömän keskustelutilanteen, jossa jää aikaa asiakkaan kuunteluun ja henkiseen tukemiseen sekä kysymysten esittämiselle ja vastaamiselle. Homeopaatin vastaanotto on useimmiten sosiaalinen vuorovaikutusti- lanne, joka kestää tunnista kahteen. Homeopaatti kirjoittaa aineistoa ja kerää alku- kartoituksessa esitiedot ja kuuntelee huolellisesti asiakastaan.94


        On havaittava, että lääkärinvalan mukaan lääkärin on käytettävä toimessaan vain lääketieteellisen tutkimustiedon ja kokemuksen hyödylliseksi osoittamia tutkimuk- sia ja hoitoja. Tämä asettaa erilaisia reunaehtoja sille, minkälaisia muita terapioita lääkärin praktiikassa voidaan käyttää ja tarjota. Lääkäriliiton entinen toiminnanjoh- taja, gastrokirurgi Markku Äärimaa (s. 1942), on kehottanut lääkäreitä olemaan pi- dättyväisiä vaihtoehtoisten hoitomuotojen suhteen, koska lääkärin arvovallalla on helppo tarjota myös sellaisia terveyspalveluita, joiden arvoa ei ole osoitettu. Gastro- kirurgi Äärimaan esimerkkiä tulisi suhteuttaa muun tutkimusmateriaalini ta- pausesimerkkiin sairaanhoitajista, jotka saivat Terveydenhuollon oikeusturvakes- kukselta (nyk. Valvira) varoituksen käytettyään suojattua sairaanhoitajanimikettään, kun he olivat markkinoineet kansanlääkinnällisiä palveluita. Äärimaan toiminta Lääkäriliiton puheenjohtajana on ollut loogista. Lääkäri ainakin tietää, milloin kan- sanomainen tai vaihtoehtohoito on riski potilaalle. Siitä huolimatta, että ammatti- kunnan asenteet kansanlääkintää kohtaan ovat muuttuneet jatkuvasti myönteisem- miksi, on Duodecim-seuran Itä-Suomen yliopistossa vuonna 2012 teettämän tutki- muksen mukaan kansanlääkinnän harjoittaminen lääkärikunnan keskuudessa silti vähentynyt.95


        image


        94 Enkovaara 2008, 4217–4220.

        95 Ilmanen & all. 2013, 1015.


  3. Kansanlääkinnän ”teho” lääkäreiden kirjoituksissa


    1. Tiedettä vai taikuutta


      Suomen lääkärikunta esitti vielä 1960—1970-luvulla kannanottoja, että hermojen reistaillessa ei edes tulisi kääntyä lääkärin puoleen, vaan vaivat hoituisivat itsekseen kotona. Tällainen ajattelumallihan on paradoksaalinen. Lievä ja tilapäinenkin rau- hattomuus ja väsymys erityisesti työtä tekevälle saattavat laukaista ajan pitkään uni- vaikeuskierteen. Nykyään psyyken oireet vievät suuren osan lääkärikunnan päivit- täisestä työajasta terveyskeskuksessa ja aiheuttavat laajan tutkimus- ja hoitoalan sektorin. Edesmennyt lääkäri Per-Ove Lind katsoi, että yhteiskunnan tuomat vaati- mukset aiheuttavat hektisyyttä ja pulmia. Kansanlääkintää käytetään hermojen rau- hoittamiseksi. Kaikki hoitokeinot, kuten jäsenkorjaus, kuppaus, yrtit, valeriaanauute ja rohdosvalmisteet ovat käytössä henkisten jännitystilojen hoitamiseksi.96

      Urheilulääkäri Hernesniemi on yksi niistä lääkäreistä, joka on arvellut, että kuppa- uksen voima ja kansanparannukseen mielletty maaginen vaikutus liittyisivät lähei- seen ystävyys- ja tuttavuussuhteeseen, joka muotoutuu useita tunteja kestävän vas- taanoton aikana potilaan ja parantajan välille. Useimmiten vastaanotto tai hoitois- tunto nikamien manipulointeineen tai esitietojen keräämishaastatteluineen on rau- hallinen ja rentouttava kokemus, jossa ehditään käydä tuttavallisesti monenlaisia henkilökohtaisia asioita lävitse. Tätä tuttavuussuhdetta voisi suhteuttaa lämpimäm- mäksi tuttavuussuhteeksi kuin tavanomaista potilaan ja lääkärin välistä luottamus- suhdetta. LKT Antti Hernesniemen artikkeleissa on selvityksiä ja johtopäätöksiä en-


      image


      96Lind 1986, 200.


      dorfiinihormonin vaikutuksista elimistössä. Hän ei ole ainoa lääkäri, joka katsoo useimpien kansanlääkinnällisten hoitojen tai vaihtoehtohoitojen hoitotulosten perus- tuvan hyvänolontunteeseen, joka syntyy ystävällisestä ja lämminhenkisestä asiakas- suhteesta. Hernesniemi osoittaa kansanlääkintään liittyvän parannusvoiman ja hy- vänmielentunteen liittyvän endorfiini-nimisen hormonin toimintaan. Vaikka kuppa- uksessa pahaa verta pääsee pois ja nestetasapaino muuttuu, myös verenpaine laskee pystyyn noustessa elimistön fysiologisena reaktiona, jolloin kehon valtaa normaali hyvän olon tunne. Samoin aivoissa aktivoituu endorfiinihormonin tuotanto, morfii- nin kaltainen hormoni alkaa vaikuttaa. Endorfiinihormoni erittää rakastumisen kal- taista hyvänolontunnetta, vaikka hoitotulos voi muutoin olla lumevaikutukseen ver- rattavissa. Aivojen mielihyväkeskus vilkastuu tässä yhteydessä, jolloin parantajan ja hoidettavan välille syntyy hyvä ja luottamuksellinen suhde. Tämä on luonnollinen selvitys kansanlääkinnän oletetusta tehosta, joka selvittää kansanlääkinnän käytettä- vyyden, kokeellisten hoitojen vaarattomuuden ja lääkärikunnan yleisen näkemyksen sen tehosta.97


      Emeritusprofessori Kauko Kouvalaisen artikkelien perusteella on syytä katsoa, että kansalaisen tarpeet kääntyä kansanlääkinnän puoleen voivat liittyä passiivis- aggressiiviseen protestoimiseen lääketiedettä kohtaan, koska joskus halutaan osoit- taa kannanotto koululääketieteen epäonnistuneiksi koettuja hoitoja kohtaan. Hoidot vakavaan sairauteen eivät välttämättä ole tuottaneet tulosta tai ovat tuntuneet vää- ränlaisilta, ne ovat olleet liian kalliita tai olo on kehittynyt toivottomaksi.98


      image


      97 Hernesniemi 1992, 52–53.

      98 Sumuvuori 1987, 112-113.


      Lääkintöhallitukselle kirjoitetussa komiteamietinnössä todettiin vuonna 1987, että 1980-luvulla tutkituista potilaista valtaosa oli kokenut saaneensa avun hankaliltakin tuntuneihin vaivoihinsa kansanlääkinnän avulla tai sitä harrastamalla.99 Työryhmän johtajana ja raportin kirjoittajana oli toiminut yleislääketieteen ja oikeuslääketieteen ylilääkäri Heikki Tapani Sumuvuori (s. 1947), jolla on lisäksi hallinnon pätevyys. Raportin kirjoittaja oli myös itse ottanut positiivisesti kantaa kansanlääkintään ja sen edullisiin kustannuksiin.100


      Harrastukset voivat olla ihmisille hyvin merkityksellisiä, kuten kansanlääkintä hen- kilökohtaisten vaivojen parantamiseksi tai toisten hoitamiseksi. Perinteentutkija Kaija Heikkinen kuvailee tutkimuksessaan ”Käsityöt naisten arjessa”, että käsityöt liittyvät naisten arkielämään ja ovat osa heidän persoonallisuuttaan. Samalla tavalla kansanlääkintä on osa kansanlääkinnän harrastajan tai tarjoajan persoonallisuutta. Vertaan kansanlääkinnän harrastamista käsityöharrastukseen. Heikkinen on toden- nut, että käsityön tekeminen tuottaa tyydytystä ja kohottaa itsetuntoa.101 Positiiviset kokemukset kansanlääkinnästä saavat epäilemättä siihen turvautuvan jatkamaan har- rastustaan sen parissa samalla tavalla kuin Kaija Heikkinen on tutkimuksissaan to- dennut käsityöharrastusten tuottavan mielihyvää ja parantavan itsetuntoa.


      Homeopatia ja akupunktuuri hivuttautuivat länsimaiseen tajuntaan 1970-luvulla pe- rinteisen kansanlääkinnän ohelle. Akupunktuuri on monien lääkäreiden hyödyntämä kivunlievityskeino, jota Kansaneläkelaitoskin korvaa. Kiinalainen lääkintä, joka on alun perin ei-suomalaista kansanlääkintää, on tällä hetkellä modernia vaihtoehtoista


      image


      99 Sumuvuori 1987, 112.

      100 Sumuvuori 1987.

      101 Heikkinen 1997, 87.


      lääkintää. Kiinalaisesta terapiasta on muun muassa näyttöä anestesialääkkeeksi so- veltuvuudesta. 1990-luvun lääkärit ovat katsoneet, että homeopatia on lähinnä lu- mevaikutusta, mikä liittyy homeopaatin ja hoidokin välille kehkeytyvään tun- nesiteeseen. Tämä perustuu siihen, että homeopatialla on hoidettu onnistuneesti luonteeltaan aaltoilevia vatsakipuja, joihin liittyy aina jokin subjektiivinen oire, ku- ten kipu, väsymys tai hengenahdistus. Tällaisten vaivojen tiedetään muutenkin rea- goivan erityisen hyvin lumehoitoihin. Objektiivisesti ajatellen fyysisen tuntemuksen antava menetelmä, kuten kosketus tai hieronta, painelu, pistäminen, polttaminen, lämmitetyllä kattilalla kuumentaminen ja muu manipulaatio voivat tarjota tehok- kaamman lumevaikutuksen kuin silkka uskonvarainen hoito. Kysymystä on pohtinut Stakesin tiedottajalääkäri Martti Teikari (s. 1956), joka näkee, että lumevaikutukses- ta ei ole ainakaan akupunktuurissa kyse. On tiedetty, että ihonalaisten ärsykkeiden stimulointi fysikaalisilla ärsykkeillä tuottaa määrättyjä ärsykkeitä kes- kushermostossa, jolloin Teikarin tutkimalla tavalla ”ärsytys tuottaa kes- kushermostossa mukavan endorfiinitujauksen”.102


      Tutkielmani lähtökohtia tarkastellessa myös kiinalaisessa kansanlääkinnässä voi- daan katsoa olevan kyse mielihyvään perustuvasta menetelmästä: endorfiinihormo- nin vaikutuksesta, mielihyvän tunteesta. Parannus siis onnistuu, jos hoidokin mieli tulee hyväksi. Kaikkien artikkelien välistä vuorovaikutusta peilaten tällainen kon- tekstuaalinen tilanne syntyy, mikäli aivot alkavat erittää morfiinin kaltaista mielihy- vän tunnetta parantajan puhuessa ekstrovertisti. Esimerkiksi Enkovaaran mielestä homeopatian teho ei johdu homeopatiasta itsestään vaan hoitotilanteen hoivavaiku- tuksesta tai homeopaattisten valmisteiden lumevaikutuksesta ja siitä, että hoitota-


      image


      102 Teikari 2004, 920.


      pahtumaan saattaa liittyä myös muita näkökohtia, jotka voimistavat hoidon vai- kutuksia, kuten tunnin kestävä tapaaminen ja perusteellinen keskusteluhetki. Myön- teinen tunne pohjautuu mielihyvähormoni endorfiinin vaikutuksiin.103


      Edes jäsenkorjauksen osalta sosiaali- ja terveysministeriö ei ole täysin vakuuttunut kansanlääkinnän eikä vaihtoehtoisten hoitojen potilasturvallisuudesta. Edellä esitet- tyjen argumenttien perusteella endorfiinihormonin tuottaman vaikutuksen todistuk- sella homeopatia voisi saavuttaa mielihyvämekanisminsa vuoksi raja-arvoisia hoito- tuloksia, jos tulkittaisiin lääkäreiden näkemyksiä kyseessä olevan hormonin vaiku- tuksesta kuhunkin kansanomaisen hoitomuodon käytettävyyteen. Lääkärit pitävät selkeästi vaarallisimpana, että potilas alkaa käyttää vaihtoehtoisia hoitomuotoja il- man lääkärin lupaa, esimerkiksi jäsenkorjausta silloin, kun alkudiagnoosia ei ole asetettu. Suomessa 6 % naisista ja 3 % miehistä on 1900-luvulla ilmoittanut käyttä- vänsä homeopaattisia lääkevalmisteita. Yleensä tällaiset valmisteet ovat tabletteja, helmiä ja liuoksia, jotka sisältävät erittäin pieniä kiteitä kasveja tai muita luonnosta saatavia aineita. Lääketieteellinen tutkimus ei kuitenkaan puolla homeopaattisten valmisteiden käyttöä sairaudenhoidossa. Lääketieteen lisensiaatti Anna-Liisa Enko- vaaran mielestä lääkäreillä on myönteistä osoitusta homeopaattisten tuotteiden käyt- tämisestä.104


    2. Mitä lääkärit katsovat voivansa oppia kansanlääkinnältä?


      Suomalaisessa koululääketieteessä luotettavuus on vakiintunut viimeisinä vuosi- kymmeninä. Tieteentekijöillä on siitä huolimatta haaste helppoymmärteisen tiedon jakamisessa niin, että validiteetti ei tule kärsimään. Osa kansalaisista tullee käyttä- mään kehonsa ja mielensä hoitamiseksi kansanlääkintää, sillä läheskään kaikki eivät halua ymmärtää lääkäreitä tai terveydenhuollon ammattilaisia. Professori, patolo- gian erikoislääkäri, kuolinsyyntutkija Heikki Kalervo Väänänen (s. 1952) katsoo, et- tä kansanparannuksen nimiin lasketuissa hoitolupauksissa tulisi olla realistinen.105 Toisaalta Hänninen on tullut siihen johtopäätökseen, että suomalaisessa terveyden- huoltojärjestelmässä täytyisi tukea enemmän kansanlääkinnällistä koulutusta ja osaamista. 106 Itä-Suomen yliopistossa pro gradun kansanlääkinnästä laatinut FM Suvi Pölönen on tullut siihen johtopäätökseen tutkittuaan lääkärikunnan suhtautu- mista kansanlääkintään, että sairas on usein potilastapaus eikä lääkäreiden koulutuk- sessa ole nähty usein ihmissuhdenäkökulmalle sijaa. Lääkärit eivät osaa käsitellä potilasta. Hoidokin ja parantajan tai potilaan ja lääkärin välinen luottamussuhde no- peuttaa myös Pölösen tutkimusten mukaan paranemisprosessia.


      ”Potilaan ja parantajan suhteelle on kaikissa kulttuureissa ollut omi- naista potilaan tarve saada lievitystä avuttomuuden tunteisiinsa ja kuo- lemanpelkoonsa. Kansanlääketieteen teho perustuu monesti myös psyko- logisiin vaikutuksiin. Parantajan henkilökohtaisten ominaisuuksien ja luottamuksen parantajan taitoihin on katsottu auttavan paranemista.


      Yleisesti ottaen potilaan arvellaan paranevan helpommin, jos hän luot- taa lääkäriinsä ja hoitosuhde on myönteinen”.107


      Väittämäni mukaan endorfiinin aktivoituminen myönteisissä kokemushetkissä on läsnä niin lääkärin kuin vaihtoehtoisparantajan vastaanotolla. Useat lääkärit ovat kuvanneet, että potilaat ovat hakeutuneet kansanlääkinnän ja jopa vaarallisten lää- kitsijöiden pariin epätoivoisissa tilanteissa. Lääkärit ovat löytäneet sijaa myös itse- kritiikille ja katsoneet olevansa ylikuormitettuja etenkin päivystystilanteissa, jolloin kiireinen vastaanottoaan pitävä lääkäri on ollut nuiva tai muuten väritön. Tällaisen lääkärin kohtaaminen vastaanotolla on nähty syyksi lähteä kokeilemaan kansanlää- kintää, koska hätä ajaa etsimään muita ratkaisuja parannuksen saavuttamiseksi.108 Lääkärikunta tiedostaa tämän ongelmaksi ja on kirjoittanut siitä Duodecimin pals- toilla ja Lääkärilehdessä runsain sanankääntein. Hernesniemen mukaan ”koulutetut lääkärit kokevat olevansa parantajia omassa sarjassaan”,109 mutta itsekritiikkiä ja

      –tutkiskelua on harjoittanut erityisesti terveyskeskuslääkäri, yleislääketieteen eri- koislääkäri Tapani Kiminkinen (s. 1954), joka on nostanut kissan pöydälle monissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Hän ottaa esille lääkäreiden asenteiden aiheutta- mat pulmat ja esittää, että kansanparantajilta voitaisiin ottaa oppia empatian luomi- seksi lääkäri-potilassuhteissa:110


      ”Todellakin vaatimattomaksi tehtäväksi muodostuvat lyhyiden tulehdus- kipulääkekuurien ja sairauslomien kirjoitteleminen sekä ponteva keho- tus aktiiviseen elämään vaivasta huolimatta. Joskus mukaan annetaan

      image


      107 Pölönen 2010, 16-17.

      108 Sumuvuori 1987, 112–113.


      kuntoneuvolan puhelinnumero ja /tai fysioterapialähete. Tilanne ei heh- ku parantamisen ilmapiiriä.” 111


      Kiminkinen tarkoittaa kommentillaan, että parantamisen ilmapiiri ja laimeahko vas- taanotto kertovat kunnioittamattomasta suhtautumisesta potilasta kohtaan. Sen si- jaan kansanomaiselta parantajalta voitaisiin omaksua potilasta huolehtivaa asennet- ta:


      ”Tieto mestarista on kulkeutunut usein maineen ja puskaradion välityk- sellä. Aikaa, vaivaa ja kilometrejä ei ole säästelty tapaamisen järjestä- miseksi. Päällimmäisenä on vahva toive ja motivaatio parantamisesta – ei pelko sairausloman ruikuttajaksi ja turhan ajan mankujaksi leimau- tumisesta. Positiivinen kohtaamisvaikutus on huipussaan. Vastaanotolla potilasta kuunnellaan empaattisesti, aikaa käytetään kiireettömässä il- mapiirissä, potilas jopa riisutaan ja häntä tutkitaan ja hoidetaan käsin kosketellen. Nämä ovat kaikki hoitosuhteen inhimillisen vuorovaikutuk- sen perusasioita.”112


      Kiminkinen on arvioinut erääksi ajan ongelmaksi lääkärikunnan työkiireen ja sen, ettei vastaanotolla ennätetä tutkia potilasta, kuunnella tämän vaivoja tai liioin väli- tetä tämän yleisestä jaksamisesta, vaan päinvastoin aiheutetaan pahaa mieltä, kun potilaan uskaltaessa pyytää sairauslomaa aletaan kitsastella sen myöntämisessä. Sitä vastoin kansanlääkintä tarkastelee Kiminkisen mielestä hoidokkiansa kokonaisval- taisesti eikä aja häntä pois, vaan mestari hoitaa ja saapuu kaukaa täyttämään kal-

      image


      lisarvoista tehtäväänsä. Hernesniemikin on havainnut, että koulutettujen lääkäreiden ei ole koettu kuuntelevan lainkaan yhtä hyvin potilastaan kuin maallikko- tai kan- sanparantajien.113 Oman kokemukseni mukaan lääkärikunta on sitä vastoin suhtau- tunut kiinnostuneesti ja varovaisen uteliaasti kansanlääkinnän ja vaihtoehtoisten hoitomuotojen tutkimukseen.


      Hänninen on huomauttanut Lääkärilehdessä, että suomalaisten aito kansanlääkintä on arvokkaampi tutkimuskohde kuin moni muu, koska kukaan muu ei sitä todennä- köisesti tutkisi kuin suomalaiset ja koska parantajakulttuurit ovat aina sidoksissa omaan kulttuuriinsa eli niitä ei voi muista kulttuureista käsin tutkia yhtä luotettavas- ti. Hänninen on vielä arvioinut tuoreehkossa vuoden 2002 tutkimuksessaan, että juu- ri lääkärit olisivat kansanlääkinnän asiantuntijatutkijoita.114 Hallintolääkäri Sumu- vuoren työryhmämietinnössä lääkäreiden asenteista oli saatu 1980-luvulla kerättyä yhteenveto, että huono kohtelu on asiakkaiden syynä syrjäytymiselle ja eristäytymi- selle terveydenhuollon palveluiden verkostosta, mistä seuraa, että sairastanut kansa- lainen pyrkii hakeutumaan toisenlaisen avun piiriin. Tämän tendenssin tutkiminen kaipaisi puolestaan lisätutkimuksia.115


      Konrad ReijoWaara oli toivonut 1900-luvun alussa, että lääketieteen oppiaineesta säilyisi punos kansanlääkintään. 116 Tätä tarvetta on Duodecim-lääkäriseurassa myöhemmin vaalittu ja tutkimukselle vaihtoehtoisista hoitomuodoista on nähty tar- vetta. Lääketieteen ja kirurgian tohtori, Kelan tutkimusprofessori Timo Klaukka (s.


      image


      113 Hernesniemi 1992, 35.

      114 Hänninen 2002, 5224.


      2.9.1945, k. 21.5.2009) kirjaili ajatuksiaan kansanlääkinnästä ja tieteiden välisestä yhteistyöstä Lääkärilehden artikkelissa ”Kansanlääkinnän kuvaus – Kaksi tar- kastelunäkökulmaa” vuonna 1993:

      ”Etnomedisiinistä tutkimusta on Suomessa harjoitettu varsin niukasti ja silloinkin pääasiassa folkloristien toimesta. Lääkärien suorittamat et- nomedisiiniset tutkimukset ovat edelleen harvinaisuuksia.”117

      Analyyttisesti tarkastellen lääkärit ovat turhan lähellä koulukuntaansa, mutta toi- saalta heidän mielestään folkloristit tai etnologit eivät olisi päteviä tutkimaan kaik- kea lääketieteeseen liittyvää.118 Professori Klaukka kirjoitti aikanaan tieteidenväli- sestä yhteistyöstä, että ”Lääkärien suorittamat etnomedisiiniset tutkimukset ovat edelleen harvinaisia, mikä johtunee jopa olemattomasta yhteistyöstä etnologian ja lääketieteen välillä”.119 Yhteistyölle lienee yhä tarvetta ja tämäkin tutkielma edustaa sellaista.

      On inhimillistä, että tieteenharjoittajien katsantokannat muuttuvat vuosikymmenien saatossa ja että ne modernisoituvat. Kun tutkimustuloksia toistetaan eri tutkijoiden tekeminä, tutkimustulokset saattavat vaihdella, eikä niiden voi olettaakaan pysyvän samanlaisina. Itä-Suomen yliopisto saattoi julkisuuteen lokakuussa 2012 tutki- mustuloksen D-vitamiinivalmisteista, jossa oli selvitetty, ettei Suomessa markki- noilla olevissa D-vitamiinivalmisteissa olisi ollut viitenormeissa määrättyjä D-vita- miinitasoja. Tanskassa toisten tieteenharjoittajien tutkimustulos kumosi Itä-Suomen yliopiston tutkimustuloksen. Lääkäreiden asenteissa tutkimuksen harjoittamiseen on tapahtunut hurjasti muutoksia sadan vuoden kehityskulussa. Kuvataiteilija Inari


      image


      117 Klaukka 1993, 1823.

      118 Sumuvuori 1987, 112.

      119 Klaukka 1993, 1823.


      Krohn (s. 1945) pakisee tieteen trendien fluktuoinnista ja ottaa Duodecim-artikkelis- saan kantaa koululääketieteen aikaisemmin käyttämään seleeniin, joka osoittautui lääkäreiden tarkastelussa 1940-luvulla myrkylliseksi ja syöpää aiheuttavaksi karsi- nogeenitekijäksi. Parikymmentä vuotta myöhemmin todettiin, että seleeni on elimis- tölle suorastaan välttämätön elinaine. Näin ollen tieteen trendit muuttuvat.120 Kuva- taiteen professori Inari Krohn kirjoittaa Lääkärilehdessä olevansa turhautunut lääke- tieteen trendien edestakaisesta heilahtelusta. Aikanaan koululääketiede suorastaan kannusti tupakoimaan hermojen rentouttamiseksi, mutta myöhemmin koululääketie- teen edustajat ovat järjestäneet tupakoinnin vastaisia esitelmiä.121

      Edestakainen tieteen trendien sahaaminen on vaikuttanut osaltaan jonkinlaiseen luottamuspulaan lääketiedettä kohtaan ja antanut kilpailuasetelman kansanlääkin- nälle, mistä filosofian tohtori Ulla Järvi (s. 20.9.1962) on huolissaan, sillä ”korkea suomalainen lääketieteen taso ei synnytä suuria otsikoita ja terveyspalveluita kriti- soidaan enemmän kuin kiitetään”. 122 Toisaalta terveysoikeuden professori Lasse Lehtonen on katsonut, että palvelut olisivat niin laadukkaita, että niitä käytetään ul- komailta asti: ”Ulkomaisten potilaiden kiinnostus käyttää suomalaisia terveyden- huoltopalveluja kertoo paljon tuottamamme hoidon laadusta.”123

      Kliinisen lääketieteen edustajana oikeuslääkäri Kalervo Väänänen ei ole huolissaan siitä, että edelleen puolet suomalaisista uskoo kansanlääkinnän hallitsevan lääketie- teen ulkopuolisia mystisiä taitoja. Väänänen on tutkimuskirjallisuudessaan katsonut, että kansanlääkintä perustuu mielihyvän tuottamaan vaikutukseen. Lisäksi hän on



      image


      120 Krohn 2001, 2433.

      121 Krohn 2001, 2433.

      122 Järvi 2004, 4368.

      123 Lehtonen 2013, 568.


      painottanut, että homeopatia on ehdottomasti epäluotettavaa. Mielihyväreseptorilla hän olletikin tarkoittaa tässä yhteydessä esittelemääni endorfiinivälittäjäainetta.

      Mikäli nikamanniksautukset ja erilaiset hieronnan muodot laskettaisiin kansanlääkinnällisiksi, niistä ei olisi terveelle ihmiselle mitään vaaraa ja että ihmiset saattavatkin kokea niistä apua kipuihinsa jonkin mieli- hyväreseptorin kautta”.124

      Lääkärien asenne vaihtoehtoisiin hoitomenetelmiin, kansanparannukseen, jäsenkor- jaukseen ja muihin terapioihin erottautuu käytännön potilastyöskentelyssä. Potilaat kysyvät aika ajoin vastaanotoilla kansanomaisista hoitokäytänteistä, kansanlääkin- nästä ja luonnonmukaisista vaihtoehtohoidoista. Lääkärin suhtautuminen näihin on etiikan mukaisesti oltava asiallista, vaikka henkilökohtainen vakaumus ja lääkärin- vala eivät sallisi niiden käyttämistä. Jotkut lääkärit ovat kuitenkin perehtyneet kan- sanlääkinnän hoitokeinoihin ja tietävät osan niistä turvallisiksi, joten osaavat antaa neuvoja niiden käyttämisestä. Lääkärit ovat omaksuneet potilas-lääkärisuhteeseen esteettömämmän tunnelman keskustelevammalla suhtautumistavalla, mikäli hyväk- syvät vaihtoehtohoidoista keskustelemisen, jos potilas haluaa keskustella. Jotkin lääkärit kannattavat näitä itse tai saattavat aktiivisesti kysellä kansanomaisten hoi- tomuotojen käytöstä tyrmäämättä potilaiden kertomia myönteisiä kokemuksia.125

      Lääkäriliitto on tehnyt erilaisia selvityksiä lääkäreiden näkemyksistä kansanomai- seen lääkintään poikkileikkaustutkimuksilla vuosina 1988 ja 1995. Tuorein tutkimus on vuodelta 2012, jossa oli selvitetty suomalaislääkäreiden nykyisiä asenteita ja nii- den muutoksia edellisiin tutkimuksiin verrattuna. Suomalaislääkäreiksi laskettiin


      image


      124 Järvi 2004, 4348.


      kaikki Suomessa toimivat lääkärit, jotka osallistuivat tutkimukseen, olipa asema kandidaatti tai professori. Aineisto oli kerätty sähköisellä kyselylomakkeella 990 lääkärin otannalla. Kaikki vastanneet olivat työelämässä olevia lääkäreitä. Kyselyssä tutkittavat näkökohdat koskivat suhtautumista akupunktioon, ginsengjuureen, nap- rapatiaan, vyöhyketerapiaan, kiropraktiikkaan, henkiparannukseen ja lymfahieron- taan. Vastaajat ilmaisivat katsomuksensa vaihtoehtohoidoista neliportaisella as- teikolla. Lisäksi selvitettiin lääkäreiden näkemyksiä antioksidanteista. Suomen lää- kärilehdessä kirjoittaneiden lääketieteen kandidaatti Arttu Ilmasen (Itä-Suomen yli- opisto), terveydenhuollon maisteri Markku Myllykankaan (Itä-Suomen yliopisto), lääketieteen ja kirurgian tohtori Tomi Tuomaisen (Itä-Suomen yliopisto), lääketie- teen tohtori Harri Vertion ja terveyspolitiikan asiantuntija Lauri Vuorenkosken (Suomen lääkäriliitto) vertaisarvioidun artikkelin pohjalta tutkimustulokset osoitti- vat, että lääkärit suhtautuvat vuonna 2012 myönteisemmin akupunktioon, kiropakti- kaan ja lymfahierontaan, joiden käyttöä lääkärin työssä voisi tutkimuksen perusteel- la harkita jopa 34–37 % vastaajista. Erittäin kielteistä oli suhtautuminen henkipa- rannukseen ja gingsengjuureen, joiden käyttöä harkitsi vuonna 2012 kyselyyn vas- tanneista lääkäreistä vain 1 %. Torjuvimpia olivat miespuoliset ja nuoret lääkärit. Lääkärit ovat suhtautuneet kriittisesti myös antioksidanttivalmisteiden kykyyn hoi- taa verenkiertoelinten tauteja ja syöpää. Verrattuna aikaisempiin tutkimuksiin nyt lääkärit olivat vuonna 2012 julkaistussa tutkimuksessa saaneet selkeämmin ilmais- tuksi kantansa vaihtoehtoisista hoitomuodoista.126



      image


  4. Johtopäätökset


    1. Tutkimustulokset


      Vaikuttaa selvältä, että lääkärikunta on muun väestön ohella muuttanut suhtautumis- taan kansanlääkintää kohtaan viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Tähän vaikuttavat omalta osaltaan väestön terveyskäyttäytyminen, terveysuskomukset. Sen vuoksi vaihtoehtoisten hoitojen tulevaisuutta ei voi aivan tarkasti ennustaa muuten kuin nykyisen tiedon perusteella, että niiden käyttö ja suopeus sitä kohtaan ovat li- sääntyneet. Yhteiskunta saattaa asettaa vielä tulevaisuudessa tarkempia rajoituksia myös vaihtoehtoisten hoitomuotojen harjoittamiselle, kuten valvovia viranomaisia tutkimaan eettisten säännösten noudattamista, kuten Valvira valvoo lääkärikunnan tai elintarviketeollisuuden toimintaa. Mainonnan ja kaupallisten palveluiden mark- kinoinnissa on oltava realistinen ja pysyttävä kohtuudessa eikä kuluttajille saa markkinoida mitä tahansa terveyspalveluita, vaikka kansanlääkinnän palveluntarjoa- ja olisi koulutettu terveydenhuollon henkilö. Jo nyt on kiinnitetty huomiota siihen, että omaa ammattinimikettä ei saa yhdistää muuhun kuin siihen hyväksyttyyn, legi- timoituun valvovan viranomaisen laillistamaan toimintaan. Lääkäriliitto noudattaa markkinoinnin osalta etiikkaa ja liitto valvoo jäsentensä toimintaa. Lääkäriliitto on huolissaan kouluttamattomista vaihtoehtoisten hoitopalveluiden tarjoajista, koska potilaille saatetaan aiheuttaa vahinkoa tuntematta anatomiaa.127


      Vanha kansanperinteeseen kuulunut riittiparannus loitsuineen ja mystisine menoi- neen on menettänyt arvonsa 1800–1900-luvun vaihteessa.128 Aikaisemmat käsityk- set terveydestä ja sairauksista perustuivat lasten ja vähämielisten pelotteluun noidil- la, pahoilla hengillä, jumalilla ja muilla paranormaaleilla voimilla. Näihin lääkärit tai sen enempää kirkkokaan eivät selitystä kansanlääkinnän tehosta perusta. Vielä ennen toista maailmansotaa ja penisilliinin tuloa osattiin tehdä systemaattisia ha- vaintoja kansanomaisten lääkkeiden tehosta, mutta tieteellistä selitystä ei havaittu. On jokseenkin ristiriitaista, että ennen isorokkorokotusten tuloa kansanlääkintä oli vallitseva parannuskeino Suomessa ja se oli tehokkaammaksi koettu kuin kou- lulääketiede. Osaltaan tämä johtui siitä, ettei kaikilla ollut varaa lääkärin palveluk- sien käyttämiseen eikä kouluttautua lääkäriksi. Sekä lääkärit että suuri yleisö uskoi- vat 1800-luvun puoliväliin asti sairauksien perimmäiseksi syyksi ihmisen pahuuden, joka aiheutti milloin liman, sapen tai nesteen pakkautumisen tai pahan hengen työn- tymisen johonkin ruumiinosaan.129


      Lääkärikunta on kohdannut kaupallisia haasteita esimerkiksi kalevalaisten jäsen- korjaajien kaupallisen liikehdinnän yhteydessä. Lääkärikunta katsoo tutkimukseni tulosten perusteella, että kansanlääkinnän perimmäisin teho pohjautuu lähtökohtai- sesti mielihyvähormoni endorfiinin vaikutuksiin, jolloin kyseessä oleva välittäjäaine aktivoituu aivojen mielihyväkeskuksessa esimerkiksi parantajan ja asiakkaan väli- sessä keskustelussa, kun hoidokki nauttii mielihyvän tunnetta. Muun ohella lääketie- teen kandidaatti Sassi-Puitti ja edesmennyt filosofian ja lääketieteen tohtori Jouni Timisjärvi katsoivat vuonna 2003 kirjoittamassaan kansanlääkinnän historiasta ker- tovassa selonteossaan, että erilaiset ”humpuukipillerit” saattaisivat saada aikaan sa-

      image


      128 Piela 2010, 7.


      mankaltaisia mielihyvätuntemuksia, kun niiden voimaan vain uskotaan tarpeeksi.130 Timisjärven ja Sassin artikkelin ja muun primaarianeistoni valossa voi tulla tulok- seen, että kansanlääkinnän teho perustuu lumevaikutukseen ja että myös maallikko- parantajat ovat pitkään tienneet endorfiinihormonin kaltaisesta mekanismista elimis- tössä, jonka voimaan he ovat luottaneet toimiessaan niin kutsuttuina poppamiehinä. Muidenkin henkiparantajien kyky sanalla parantamiseen on selitettävissä vastaaval- la lumevaikutuksella, mikä liittyy aivojen kemialliseen toimintaan. Hänninen vertaa tätä efektiä lumelääkkeisiin, mikä on mitattavissa nauttimalla plasebopillereitä. Tut- kimustulokset viittaavat jopa siihen, että toisen henkilön puolesta rukoilemalla on saatu tuloksia.131

      Tieteellisesti on todistettu, että toiselle ihmiselle keskustelemalla on mahdollisuus pyrkiä vaikuttamaan aivojen kemiaan. Näin välittäjäaine endorfiini saa mahdollisuu- den päästä vaikuttamaan aivojen mielihyväkeskukseen, jolloin autonomisen her- moston parasympaattinen akseli – hermoston toimintaa ja tunnetiloja säätelevä jär- jestelmä – aktivoituu, kun lisämunuaisen kuorikerros vapauttaa noradrenaliinia ve- renkiertoon. Osa kansanparantajien asiakkaista on kokenut niin myönteisiä koke- muksia parantajistaan, että kansanlääkinnän käyttäjä on parantunut pelkällä sanan voimalla.132

      Lopuksi voinee muodostaa johtopäätöksen, että myös tavanomainen potilas-lääkä- risuhde voidaan linkittää endorfiiniteoriaan. Mikäli lääkäri osaa ulkoisesti käyttäy- tyä asiallisesti ja hallitsee asianmukaisen alansa ja on ystävällinen, potilaan paran- tumisprosessi nopeutunee edellä kuvatulla logiikalla. Toimittamani tutkimuksen va-



      image


      130 Sassi & Timisjärvi 2003, 1075.

      131 Hänninen 2002, 5225.

      132 Hänninen 2002, 5225.


      lossa kansanlääkinnällä ei ole esitetty olevan varsinaista haittaa ja se on katsottu turvalliseksi, mutta sen liiallisesta käytöstä ja harhaanjohtavasta markkinoinnista on varoitettu. Päinvastoin kuin kansanlääkintä, monet särkylääkkeet ovat vaarallisia runsaasti nautittuina muun muassa vatsan limakalvoille ja voivat aiheuttaa astmaa ja jopa vaarallisen purppuramaisen turvotuksen kasvoille. Joihinkin huumaaviin kipu- lääkkeisiin voi tulla puolestaan riippuvaiseksi ja ne voivat muuttaa persoonaa. Tämä puoltaa kansanlääkinnän kokeilemista luonnonmukaisena hoitomuotona. Hoito- myöntyvyyden parantamiseksi lääkärit ovat ohjanneetkin potilaitaan myös erilaiseen ”self care –tyyppiseen” hoitoon, jotta potilaat ottaisivat itse selvää hoidostaan, liik- kuisivat ja parantaisivat pitkäaikaissairauksiaan kansanomaisilla ratkaisuilla.133

      Johtopäätöksenä on, että myönteisyys ja positiivisuus kansanlääkintää kohtaan ovat lisääntyneet ja potilaita ei avoimesti kielletä käyttämästä kansanlääkinnän eikä vaih- toehtoisten hoitopalveluiden käyttämistä. Niiden vaaroista kuitenkin tiedotetaan ja kollegat ovat hakeneet aktiivisesti kansanlääkintää harjoittaneilta lääkäreiltä oppia ja käyttäytymismalleja. Lääkärit ovat nähneet ongelmaksi ajan kiireet ja potilaalle jää- vän vähäisen aikamäärän, mitä taas muilla parantajilla on. Kansanparantajilta, kau- kaa saapuvilta mestareilta, voi ottaa oppia käytännön asioista kuten kohteliaista käy- töstavoista ja kiireettömän työilmapiirin omaksumisesta, mutta ei lääketieteen tieto- taitoa koskevista potilaskysymyksistä. Päinvastoin, kansanomaisista ja vaihtoehtoi- sista hoitomuodoista ja niihin liittyvistä mahdollisista terveysriskeistä kuuluu varoit- taa potilaita, vaikkei esimerkiksi jäsenkorjauksen tai akupunktion katsota yleisesti olevan vahingollista.



      image


      133 Routasalo et all. 2004, 2355.


      Kustannustehokkuudesta ei ole tehty laajoja tutkimuksia, eikä siitä saatu riittävän suurta näyttöä tässä tutkimuksessa, mikä voisi olla ilmeinen seuraava tutki- musintressi. Suomen terveydenhuoltojärjestelmä on ollut kymmenen vuoden ajan vilkkaan keskustelun kohteena. Hänninen on kirjoittanut Lääkärilehdessä, millaisia hoitomuotoja kansalaiset todellisuudessa haluaisivat käyttää, ja että kansanlää- kinnällisiä lääkäreiden suorittamia tutkimuksia on vain kaksi, edellinen tehty 1990- luvun alussa. Hänninen toivoisi uusien tutkimusmuotojen ja tieteellisen näytön sel- vittämiseksi lisää tutkimuksia. Hänen mukaansa kansanlääkinnän tehokkuutta ja kustannusedullisuutta olisi syytä tutkia.134 Lisäksi on nähty koulutuspoliittisena tar- peena, että Suomessa opetettaisiin jonkin verran kansanlääkintää, koska pieni osa väestöstä hakeutuu kansanlääkinnän pariin, mikäli kliinisen koululääketieteen edus- tajalta saatu apu on koettu persoonattomaksi tai vaivoja on vähätelty.135

      Mikäli kansanlääkintä sopii yhdelle, se ei lääkärikunnan konsensuksen mukaan sovi kaikille. Lääketieteen tarkoitus on sopia kaikille, ja lääkärin tehtävänä on kohdella ja hoitaa potilasta parhaalla mahdollisella tavalla.136 Toisaalta kansanlääkintä tulkit- tiin lääkärikunnassa vielä muutama vuosikymmen sitten varsin selvästi ”puos- karoinniksi”. Trendi käyttää kansanlääkinnän ja koululääketieteen rinnalla erilaista vaihtoehtoista uskomuslääkintää tuntuu kasvavan yleislääketieteen erikoislääkäri Olli-Pekka Ryynäsen (s. 1951) ja terveyssosiologian dosentti Markku Myllykankaan (s. 1951) mukaan, mitä he pitävät ongelmallisena:

      ”Lääketieteen edistymisen ja ihmisten koulutustason kohoamisen myötä puoskaroinnin uskottiin


      image


      134 Hänninen 2002, 5224.

      135 Hänninen 2002, 5225.

      136 Korvenranta & Edelman 2000, 2127–2128.


      yleisesti vähitellen katoavan. Näin ei näytä käyvän. Pikemminkin päinvastoin.

      Paramedikalisaatio etenee ja uskomuslääkinnän markkinat vain paisuvat.” 137


      Koululääketieteen ja vaihtoehtoisen lääketieteen välillä käydään jatkuvasti terveys- poliittista kilpailua potentiaalisista asiakkaista. Kysymyksessä ovat omalta osaltaan terveyskäsitteistön markkinat. Markkinat eivät tässä suhteessa toimi rationaalisin perustein, vaan ihmisillä on pyrkimys valita ongelmilleen ja sairauksilleen mielei- sensä selitysmalli.138 Lääketieteessä on alettu painottaa viime vuosina enemmän yksilökeskeisyyttä ja omatoimisia hoitoja. Lääkärin tehtävänä on kertoa potilaalle, miten hänen omat valintansa vaikuttavat hänen hyvinvointiinsa.139


    2. Tutkimuksen luotettavuus ja eettiset kysymykset


      Tutkimuseettisesti tämä tutkimus on menestyksekäs, sillä tässä tutkielmassa ei ole prosessin aikana ollut määrä kysyä informanteilta lupaa tutkimuseettisten ja kulttuu- rianalyyttisten näkökulmien myöhempää analyysiä varten, koska analysoitava mate- riaali on ollut käytännössä valmiiksi julkisesti käytettävissä. Kansatieteessä infor- moidaan aina tutkittavana olevaa kohdetta, jota aletaan haastatella ja kerrotaan, mitä tutkimus koskee ja mihin aineistoa tullaan myöhemmin tarvitsemaan. Yleensä in- formantit suhtautuvat tervetulleesti tutkimuksen laatijaan ja muihin tutkijoihin, ku-


      image


      137 Ryynänen & Myllykangas 2003, 1880.

      138 Vaskilampi & Pylkkänen 1991, 1064.


      ten esimerkiksi nauhoittajaan tai henkilöön, joka valokuvaa tai on muuten tutkijan avustajana tai henkilökohtaisena assistenttina. Kansatieteen tutkimuksessa on aina painotettu, että kaikkia tutkimusmenetelmiä on mahdollista käyttää eikä minkään tieteen metodia tarvitse sulkea pois. Kansatieteen senioritutkijoista Sami Lakomäki, Pauliina Latvala ja Kirsi Laurén ovat kuvanneet, ettei tutkijan tarkoituksena olekaan itsessään esitellä tutkimustuloksia, vaan painopiste on yleensä tekstiaineistolle sopi- vien metodien etsinnässä, käytössä ja haasteessa.140 Toisin sanoen tutkijan kädet ovat vapaat. Tutkimustyötä tehdessäni minulla on ollut näkökulma, että mitä tahansa materiaalia voidaan käyttää ajattelun ja pohdinnan apukeinona. 141 Lisäksi taitava kansatieteilijä pystyy yhdistelemään lähes mitä tahansa materiaalia.142 Tässä tutki- muksessa analyysinä on käytetty lähilukumenetelmää hyödyntäen lääkärikunnan ar- tikkeleita, tieteellisiä kirjoituksia. Lääkärilehden artikkelit on julkaistu Lääkäriseura Duodecimin vuosikirjoissa.


      140 Lakomäki, Latvala & Laurén 2011, 8.

      141 Ehn & Löfgren 2007, 150.


  5. Lähteet


Painetut lähteet ja kirjallisuus


Bäckman, Guy 1969: Työikäiset miehet sairaalapalvelusten kuluttajina. Terveyden- huoltopoliittinen tutkimus työikäisten miesten sairaalapalvelusten kulutustasoon ja sairaalassaolon pituuteen vaikuttavista tekijöistä. Helsinki: Valtion painatuskeskus.

Ehn Billy & Löfgren Orvar (toim.) 2007: Kulturanalyser. 180. Malmö: Gleerups Utbildning AB.

Heikkinen Kaija 1997: Käsityöt naisten arjessa. Kulttuuriantropologinen tutkimus pohjoiskarjalaisten naisten käsityön tekemisestä. Artefakta 4. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy.

Helsti, Hilkka 2000: Kotisynnytysten aikaan. 439 s. Helsinki: Suomalaisen Kirjalli- suuden Seura.

Hörnfeldt, Helena 2009: Prima barn, helt U. A. Normalisering och utväcklingstän- kande i svensk barnhälsovård 1923-2007. Tukholma: Makadam.

Lakomäki, Sami; Latvala, Pauliina & Laurén, Kirsi 2011: Menetelmien jäljillä. Toim. Lakomäki, Sami; Latvala, Pauliina & Laurén, Kirsi. Tekstien rajoilla. Moni- tieteisiä näkökulmia kirjoitettuihin aineistoihin. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuu- den Seuran toimituksia.


Latvala, Pauliina 2005: Katse menneisyyteen. Folkloristinen tutkimus suvun muisti- tiedosta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lindstén, Helena 2011: Kahvihetken kokemisesta muistitiedossa. Toimitteessa La- komäki, Sami; Latvala, Pauliina & Laurén, Kirsi. Tekstien rajoilla. Monitieteisiä nä- kökulmia kirjoitettuihin aineistoihin. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia.

Luomanen, Petri (toim.) 2001: Teologia – Johdatus tutkimukseen. Helsinki: Edita.


Naakka-Korhonen, Mervi 1997: Vaivasta taudiksi. Lapamatoon liittyvä kansanpa- rannus erityisesti pohjoiskarjalaisen aineiston valossa. Helsinki: Suomalaisen Kirjal- lisuuden Seura.

Paal, Piret 2011: Kun sairastuin syöpään. Kirjoitettujen kertomusten funktiosta ja statuksesta. Toim. Lakomäki, Sami, Latvala, Pauliina & Laurén, Kirsi. Tekstien ra- joilla. Monitieteisiä näkökulmia kirjoitettuihin aineistoihin. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia.

Paaskoski, Leena 2008: Herrana metsässä. Kansatieteellinen tutkimus metsänhoita- juudesta. Helsinki: Suomalainen Kirjallisuuden Seura.

Piela, Ulla 2010, Kansanparannuksen kerrotut merkitykset Pohjois-Karjalassa 1800- ja 1900-luvuilla. Publications of the University of Eastern Finland Dissertations in Education, Humanities, and Theology No 8. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto.

Piela, Ulla 2011: Kansa sairastaa, parantaa ja kertoo. Elore 18:2011. s. 89–95. Joen- suu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura.

Pölönen, Suvi 2010: ”Tulevaisuus tuntuu synkälle perheenhuoltajan sairastuessa”. – Perheeseen liittyvät kuvaukset kansanparantajalle vuosina 1938–1960 kirjoitetuissa


kirjeissä. Itä-Suomen yliopiston Historia- ja maantieteiden laitoksen pro gradu –tut- kielma yhteiskunta- ja kauppatieteellisessä tiedekunnassa. Joensuu: Itä-Suomen yli- opisto.

Pöysä, Jyrki 2010: Lähiluku vaeltavana käsitteenä ja tieteidenvälisenä metodina. s. 331-360. Toim. Pöysä, Jyrki & Järviluoma, Helmi & Vakimo, Sinikka. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura.


Rahikainen, Esko 2012: ”Kaisa, akka, nuuskanaama imeskelee sarvee”: Kuppaus kansanparannuskeinona – Hindrik Strandbergin haastattelu. Kansalliskirjasto 3/2012, s. 38–43. Helsingin yliopisto: Helsinki.

Schönström, Suzanne 2004/2007: Urgammal strid mellan läkare och ”de andra” – Svenska dagbladet 13.7.2004, Internet-päivitys 15.11.2007. Liite I.

Sosiaali- ja terveysministeriö (toim.) 2008: Anna-Liisa Enkovaara homeopatian asi- antuntijana (STM:n kutsumana) vaihtoehtolääkintää käsittelevässä työryhmässä. laatineet Helsingissä LKL:n puolesta Liisa Sulkakoski ja Pekka Niemi 5.11.2008. Liite III.

Sosiaali- ja terveysministeriö (toim.) 2009: Vaihtoehtohoitojen sääntelyn tarve. – Vaihtoehtohoitoja koskevan lainsäädännön tarpeita selvittäneen työryhmän raportti. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriön komitean selvityksiä.

Stark, Laura 2006: Pitkospuita modernisaation suolle. Toim. Stark, Laura & Tuo- maala, Saara. Modernisaatio ja kansan kokemus Suomessa 1860–1960. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia.


Talve, Ilmar 1979: Suomen kansankulttuuri. 437 s. Helsinki: Suomalaisen Kirjalli- suuden Seura.

Telama, Risto 1986. Mikä liikunnassa kiinnostaa – liikuntamotivaatio. Niteessä ”Näin suomalaiset liikkuvat”. Toim. Vuolle, Pauli & Telama, Risto. Helsinki: Lii- kunnan ja kansanterveyden julkaisuja.

Terveydenhuollon oikeusturvakeskus 2007: Jäsenkorjausta ei saa markkinoida sai- raanhoitajan antamana hoitona. Päivitys Edilex-tietokannasta 16.5.2007. Liite II.

Tuulensuu, Risto & Hemmilä, Heikki 1998: Kuppaus – Mitä, miten miksi. Lapua: Keuruuprint Oy.


Tutkimusaineisto


Enkovaara, Anna-Liisa 2008: Onko valeriaana vaihtoehtolääkintää? Suomen Lääkä- rilehti 19/2008. Duodecim 2008;124:2592-9. Helsinki: Duodecim-seura.

Hernesniemi, Antti 1989: Jäsenkorjaajien käyttämät selkävaivojen hoitomenetelmät Pohjanmaalla. Duodecim 105: 758-763. Helsinki: Duodecim-seura.

Hernesniemi, Antti 1992: Jäsenet paikalleen, paha veri pois. – Johdatus kansanlää- kintään osana terveydenhuollon kenttää. Kaustinen: Jokivarsi Oy.

Hänninen, Osmo & Sumuvuori, Heikki & Meriläinen, Pirkko & Vaskilampi 1982: Kansanparannus eilen ja tänään – huomisen tutkimushaaste. Helsinki: Valtion paina- tuskeskus.

Hänninen, Osmo 2002: Suomalainen kansanlääkintä eilen ja tänään. Suomen Lääkä- rilehti. Duodecim 51–52/2002 vsk 57, s 5222–5225. Helsinki: Duodecim-seura.


Hänninen, Osmo; Hemmilä, Heikki; Airaksinen Olavi 2010: Jäsenkorjaus elää ja toimii tuloksekkaasti. Yleislääkärilehti 2/2010, vsk 25, s. 24-28. Helsinki: Duode- cim-seura.

Hänninen, Osmo 2011: Perinteestä terveydenhuoltoomme uutta pontta. s. 128-146 niteessä Vuori, Hannu 2011 (toim.): Terveyden jäljillä - Turusta maailman turuille. Turku: Suomen Yliopistopaino Oy.

Ilmanen, Arttu & Myllykangas, Markku & Tuomainen, Tomi-Pekka & Vertio, Harri & Vuorenkoski Lauri 2012: Lääkärien suhtautuminen vaihtoehtohoitoihin vuonna 2012. Suomen Lääkärilehti. Duodecim 13–14/2013 vsk 68, s. 1014-1018a. Helsinki: Duodecim-seura.

Jonsson, Pia-Maria 2007: Vaihtoehtoiset ja täydentävät hoitomuodot pohjoismaises- sa lainsäädännössä. Suomen Lääkärilehti. Duodecim 26/2007 vsk 62, s. 2573–2577. Helsinki: Duodecim-seura.

Junnila, Seppo & Aaltonen, Marjo & Hotakka, Raija 1988: Säärihaavat, toistuva ne- näverenvuoto ja anemia. Suomen Lääkärilehti. Duodecim 104: 790–792. Helsinki: Duodecim-seura.

Järvi, Ulla 2004: Lääketiede on kaikkein luotettavin tieteenala. Uuden tiedebaromet- rin mukaan puolet suomalaisista uskoo myös kansanparannukseen. Duodecim-seura. Suomen Lääkärilehti. Duodecim 45/2004 vsk 59, s. 4366–4348. Helsinki: Duode- cim-seura.


Kiminkinen, Tapani 2007: Kosketusta, vuorovaikutusta ja fysiologiaa ei voi ulkois- taa. Suomen Lääkärilehti. Duodecim 42/2007 vsk 62 s. 3910-7. Helsinki: Duode- cim-seura.


Klaukka, Timo 1993: Kansanlääkinnän kuvaus - kaksi tarkastelukulmaa. Suomen Lääkärilehti. Duodecim 18/1993, vsk 48 s. 1825. Helsinki: Duodecim-seura.

Korvenranta, Heikki & Edelman, Kati 2000: Mystisiä mustelmia. Suomen Lääkäri- lehti. Duodecim 2000; 116, s. 2127–8. Helsinki: Duodecim-seura.

Kouvalainen, Kauko 2006: Täsmäosumia Kalevalan lääketieteessä. Duodecim- seura. Suomen Lääkärilehti. Duodecim Vsk 61, s. 2776–2780. Helsinki: Duodecim- seura.


Kouvalainen, Kauko 2010: Kalevala – lääketieteellinen merkkiteos täynnä ikiai- kaista viisautta. Työterveyslääkärilehti 2010;28(1):22–29. Helsinki: Duodecim- seura.


Krohn, Inari 2001: Muuttuvatko asenteet? Suomen Lääkärilehti. Duodecim-julkaisut 2001;117:2433–5. Helsinki: Duodecim-seura.


Lauerma, Hannu: 2007: Ottaisiko kissan vai menisikö lääkärille? Suomen Lääkäri- lehti. Duodecim 40/2007 vsk 62. Helsinki: Duodecim-seura.

Lehtonen, Lasse 2013: Terveysturismi – uhka vai mahdollisuus? Suomen Lääkäri- lehti. Duodecim 2013;129:567–9. Helsinki: Duodecim-seura.

Lind, Per Ove 1986: Omahoidon käsikirja. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.


Lindeman, Marjaana 2008: Vaihtoehtolääkinnän prototyyppiset piirteet. – Intuitio ja usko yliluonnolliseen vaihtoehtolääkinnän suosion selittäjänä. Suomen Lääkärilehti. Duodecim 2008;124:2171-7. Helsinki: Duodecim-seura.


Lohi, Jouni & Jokinen, Janne & Sipponen, Arno & Mäki-Paakkanen, Jorma & Pel- tola, Rainer & Rautio, Merja & Laakso, Tapio & Papp, Anthony & Sipponen, Pentti: Kuusenpihkavoiteen vaikutukset haavan paranemisessa. Suomen Lääkärilehti. Lää- ketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 2008;124(12):1364-9. Helsinki: Duodecim- seura.

Meriläinen, Pekka 1986: Väestön terveydenhoidon kokonaisuus: Itsehoito, virallis- ten ja epävirallisten terveyspalvelujen käyttö sekä niitä määräävät tekijät. Yhteis- kuntatieteet, Alkuperäistutkimukset 1/1986. Kuopio: Kuopion yliopisto.

Niemi, Mikko 1997: Magia, myytit ja molekyylit. Lääketiedettä Hippokrateesta tu- levaisuuteen. Suomen Lääkärilehti. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 1997;113(14):1329. Helsinki: Duodecim-seura.

Peräsalo, Juhani 1988: Sauna suomalaisten puhtauden ja terveyden hoidossa. Suo- men Lääkärilehti. Duodecim 1988;104:578–583. Helsinki: Duodecim-seura.

Routasalo, Pirkko: Airaksinen Marja; Mäntyranta Taina & Pitkälä Kaisu 2004: Poti- laan omahoidon tukeminen. Suomen Lääkärilehti. Aikakauskirja Duodecim 2004:125:2351–9. Helsinki: Duodecim-seura.

Ryynänen, Olli-Pekka & Myllykangas, Markku 2003: Paramedikalisaatio. Suomen Lääkärilehti. Aikakauskirja Duodecim 2003 119:1874–80. Helsinki: Duodecim- seura.


Sassi-Puitti, Mirja-Liisa & Timisjärvi, Jouni 2003: Miten lääketiede saavutti ase- mansa Suomessa? Suomen Lääkärilehti. Duodecim-julkaisut 9/2003 vsk 58 s. 1075– 1078. Helsinki: Duodecim-seura.


Sipponen, Arno 2013. Pihkasalva, vanha mutta edelleen tehokas hoito kroonisiin haavoihin – laboratorio- ja kliininen tutkimus. Helsinki: Unigrafia.


Sumuvuori, Heikki 1987: Kansanparannus eilen ja tänään. – Huomisen tutkimus- haaste. Helsinki: Lääkintöhallitus.

Tanttu-Porkka, Irmeli 1998: Mervi Naakka-Korhonen tutki kotikonstit lapamadon häätämiseksi Eroon kansallisloisesta. Suomen Lääkärilehti. Duodecim-julkaisu. Muut luokittelemattomat kirjoitukset, vsk 11/1998, s. 1294. Helsinki: Duodecim- seura.

Teikari, Martti 2004: Näyttö ratkaisee uskomuslääkinnässäkin – miten akupunktuu- rista tuli salonkikelpoista. Suomen Lääkärilehti. Duodecim 2004;120:919–20. Hel- sinki: Duodecim-seura.

Vaskilampi, Tuula & Pylkkänen, Kari 1991: Luonnollinen ja yliluonnollinen vaihto- ehtolääkinnässä. Suomen Lääkärilehti. Duodecim 107:1060–1068. Helsinki: Duo- decim-seura.


Urgatntnal strid tnellan läkare och "de andra"

Diskussionen om kvacksalveri och alternativ medicin är inte ny. Redan på 1600-talet var dåtidens motsvarighet till läkarkåren, Collegium medicum, skeptisk till andra botare än läkarna själva. Vad som har ansetts som kvacksalveri har dock varierat beroende på läkarvetenskapens eget innehåll.


13 juli 2004 kl 15:17 , uppdaterad: 15 november 2007 kl 10:59


image


SUZANNESCHÖNSTRÖM

 

http://www.stm.fi/c/document_library/get_file?folderld=l 22630&name=DLFE-8650.pdf

 

Page 1/2


Anna-Liisa Enkovaara homeopatian asiantuntijana (STM:n kutsumana)

vaihtoehtolääkintää käsittelevässä työryhmässä


Kysymme voidaanko Anna-Lösa Enkovaaraa pitää vaihtoehtolääkinnän ja etenkin homeopatian asiantuntijana?


Anna-Liisa Enkovaara on kirjoittanut joitakin kirjoja luontaistuotteista: Lääkekasvit & Rohdostuotteet, WSOY 2002

101 luontaistuotetta , Duodecim 2005

Lisäksi hän on kirjoittanut artikkeleita rohdosvalmisteista lääketieteellisiin julkaisuihin ja kuluttajille tarkoitettuihin lehtiin. Hän on myös toiminut Lääkelaitoksen asiantuntijalääkärinä sekä joitakin vuosia Suomen edustajana Euroopan lääkeviraston EMEA:n kasvirohdosvalmistekomiteassa.


Tekevätkö yllämainitut aikaansaannokset luontaistuotealan asiantuntijan? Enkovaara kertookin omin sanoin perehtyneisyydestään (jälkimmäisen kirjan esipuheesta):


"Kuusivuotisen lääkärikoulutukseni aikana olen saanut valtavasti tietoa ihmisen sairauksista, sairauksien syistä sekä hoito- ja ehkäisymenetelmistä, mutta luontaistuotteista ja vaihtoehtolääkinnästä en tänä aikana kuullut sanaakaan." Edelleen:

"Päätän kuitenkin, että palaan vielä jututtamaan luontaistuotekaupan myyjää ja toivon, että tutustuessani luontaistuotteiden ja vaihtoehtolääkinnän maailmaan oppisin edes jotain lumeen voimasta, parantajan mahdista ja sairaan ihmisen auttamisesta."


Enkovaaran asiantuntemus luontais- ja rohdostuotteista voidaan kyseenalaistaa . Häneltä puuttuu yliopistotasoinen koulutus rohdoksista. Suomessa Helsingin yliopisto ja Kuopion yliopisto kouluttavat farmakognosiaa myös pääaineena. Enkovaara ei ole opiskellut yliopistotasoista rohdosoppia ja siten häneltä puuttuvat perustiedot ko alalta. Alkeellista oppia luontaistuotteista hän on ammentanut luontaistuotekaupan myyjältä. Tämä perusosaamisen puute näkyy monissa edellä mainittujen kirjojen asiavirheissä.


Homeopatiaa Anna-Liisa Enkovaara ei myöskään ole opiskellut. Yliopistotasoista koulutusta homeopatiasta on saatavissa mm Itävallan, Saksan, Ranskan ja Englannin yliopistoissa ja Suomessa yksityisistä oppilaitoksista. Opiskelu lääkärin tutkinnon suorittaneelle on 3-4 vuotta. Näitä opintoja Enkovaaralla ei ole, joten voidaan kyseenalaistaa hänen pätevyytensä toimia homeopatian asiantuntijana.


Homeopatian asiantuntijalta on voitava edellyttää vähintään alan perustutkinnon (homeopaatin tutkinnon) suorittamista ja sen lisäksi mielellään toimimista homeopaattina potilastyötä tehden. Enkovaaralta puutuvat nämä molemmat. Koulutuksen puute näkyy myös hänen kirjoittamissaan kirjoissa.


Seuraavassa muutamia esimerkkejä:

Edellä mainituista kirjoista jälkimmäisessä hän kirjoittaa :

" .. .Tuotteiden turvallisuuden edellytys on lisäksi se, että tuotteita käytetään pakkauksessa olevan ohjeen mukaisesti"

 

http://www.stm.fi/c/document_library/get_file?folderid=l22630&name=DLFE-8650.pdf

+

' '

- 1 \' --lr-u"1G


Page 2/2


Entisenä lääkelaitoksen asiantuntijalääkärinä Enkovaaran pitäisi tuntea lainsäädäntö ja määräykset, joiden mukaan homeopaattisten valmisteiden pakkausmerkinnöissä ei saa ilmoittaa mitään käyttöaihetta eikä annostuksia.


Edelleen saamasta kirjasta:

"Homeopaattiset valmisteet saattavat joskus aiheuttaa allergisia reaktioita. Joissakin valmisteissa on myös todettu potentiaalisesti myrkyllisiä määriä raskasmetalleja.

Voimakkaat syöpää aiheuttavat aineet voivat jopa pieninä, homeopaattisinakin annoksina aiheuttaa haittaa"


Kyseisille väittämille ei ole todellisuuspohjaa. Enkovaara sotkee homeopaattiset ja aasialaiset rohdosvalmisteet toisiinsa.


Edelleen samasta kirjasta:

"Antroposofisten valmisteiden käyttöön liittyvät samat ongelmat kuin homeopaattisiin valmisteisiin. Antroposofisten valmisteiden tehoa puoltavia tutkimuksia ei ole tehty

.....Tutkimusten mukaan ihon alle ruiskutettavat mistelivalmisteet eivät ole tehokkaita syövän hoidossa."


Nämä väitteet ovat vääriä. Ne on ymmärrettävissä vain siten, että Enkovaara kirjoittaa ensin mainitun kirjansa esipuheessa, että johtopäätökset on tehty pääasiassa englanninkielisen kirjallisuuden perusteella. Mikäli Enkovaara ei hallitse saksankielistä tieteellistä kirjallisuutta ei hän voi väittää, ettei tutkimuksia ole tehty. Näin hän tekee valitettavasti monen rohdoksen kohdalla jälkimmäisessäkin kirjassaan. Valtaosa homeopaattisista, antroposofisista sekä rohdosvalmistetutkimuksista julkaistaan saksankielisellä alueella. On asiavirhe väittää, ettei tutkimuksia ole, jos niitä kirjan kirjoittaja ei osaa lukea.


Onneksi nykyisin on saatavana myös kokoomateoksia englanninkielisenä. Esimerkiksi kirja: Anthroposophic Medicine - Effectiviness, utility, costs, safety: Kienle, Kiene, Albonico Schattauer 2006 (It contains 195 clinical studies, 53 studies are described in detail)


Edellä esitetyn perusteella voidaan perustellusti kyseenalaistaa Anna-Liisa Enkovaaran asiantuntijuus erityisesti homeopatian alalla.


LKL:n edustajat Liisa Sulkakoski, Pekka Niemi 5.11.2008